// Alaotsikko: Skins; Tony/Michelle (Cassie/Sid)
title: Polkuja
author: precious
beta: Ancka <3
rating: k-11
pairing: Tony/Michelle, Sid/Cassie
genre: angst, drama, romance
fandom: Skins Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.
summary: Stonemit nauravat hiljaa, viini tahraa eteisen maton, äiti käpertyy sänkyyn sikiöasentoon. Tyttö loukkaa jalkansa portaikossa, silmät heijastelevat huumeutua. Isä mittaa betonin paksuuden ja vahvistaa.
a/n: Tonyn pohdintoja elämästä ja tapahtumia sitten raapalemuodoissa. Pilkulla leikittelyä hieman.
-jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Minä olin aina ensimmäinen.
Kaikki sanoivat niin… aina. Siksi minäkin siihen uskoin. Tai ehkä se oli niin, että muut uskoivat siihen, koska minä niin sanoin ja käyttäydyin - oikeastaan sillä ei ollut mitään väliä. Ei ollut väliä, oliko se totta; minä en koskaan ollut nostanut totuutta ylimmäksi arvoksi, ja juuri sen tähden luulisin, että loppupeleissä minut arvioitaisiin enemmän typeräksi kuin älykkääksi. Sokeaksi.
Minä häikäistyin omasta mahtavuudestani jo silloin kun me olimme lapsia.
Eikä siinä oikeastaan edes ollut ollut mitään ihmeellistä. Arvot, mitä meille opetettiin, olivat mitä olivat. Täyttä paskaa. Ja me olimme vain lapsia vailla hippustakaan arviointikykyä. Olimme alttiitta kaikille maailman vaikutuksille. Linnunpoikasia me olimme, yhtä lailla odotimme kärkkäinä seuraavaa neuvoa, tapaa toimia; olimme valkoista paperia, tyhjää ilman kynän terävää jälkeä. Jos joku olisi oikein vahvalla äänellä vakuuttanut meille, että maailma todella oli litteä kuin pannukakku, me olisimme uskoneet. Mutta kukaan ei kertonut meille niin; minun isäni saarnasi minulle vain menestyksestä, menestyksestä ja sen raameista. Sellaiset oli ihmisellä oltava, tai sellaiset hänen piti saavuttaa, jos vain suinkaan halusi edetä elämässä. Meidät sokaistiiin, silmien päälle vedettiin verhot yhdellä rivakalla vedolla ja päät sekoitetiin yksioikoisilla näkemyksillä. Minä ja Sid, kauhukaksikko, Sid ja minä. Sid: minun peilini, johon itseäni vertasin, jota vastaan kilpailin ja jota silloin rakastin omalla liian tulisieluisella tavallani, joka myöhemmin tuli särkemään peilien lisäksi myös sydämiä.
Jos vieläkin tuijottaisin suoraan eteeni sokein silmin, painaisin mustat laput silmiin ja kompastelisin sivuilta sateleviin luoteihin, voisin jopa syyttää pelkkää maailmaa ja kieltää oman osallisuuteni. En minä tänne pyytänyt syntyä, tämä on väärä planeetta enkä minä osaa hengittää muiden tahtiin. Mutta en aio keksiä enää tekosyitä… Syy oli minussa; kuusitoistavuotiaana saatoin olla vaikka mitä, inhottava väärä sarkastinen ja sielultani musta, mutta siinä vaiheessa olin kuitenkin jo tarpeeksi vanha valitsemaan omin päin. En aio kiistää totuutta. Viimeisenä tekona ennen oman maailmani hajoamista minä vakuutin hatarin, kiihkein äänin, että minä aion muuttua, ja sen lupauksen minä aion pitää. Syypää, syyllinen, ensimmäinen. Minä olin aloittaja, olin se, minkä tähden vyyhti lopulta alkoi purkautua, miksi hatarat langat lopulta antautuivat, luovuttivat kamppailun painovoimalle, joka oli jo kauan sitten tuominnut niiden siteiden lukot etääntymään toisistaan. Ja siinä minä tulin jälleen kerran ennen kaikkia muita.
Viisivuotias Sid istuu maassa ja piirtää kengänkärjellään kuvioita kosteaan hiekkaan. Alahuuli lerppuu pitkällä leuassa. Niin pitkällä, että Tony ei voi estää itseään kuvittelemasta, kuinka se kohta irtoaa Sidin naamasta ja tipahtaa hiekkaan. Tony alkaa nauraa.
”Miksi sinä naurat? Minulla ei ole yhtään hauskaa”, Sid sanoo ja kasaa kenkänsä päälle hiekkaa. Sen saman, jolla hän äsken piirsi soran pintaan kuviota. Tonysta Sid näyttää siltä kuin haluaisi itsekin kaivautua suuren hiekkakasan alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Sidin valkea poski on hiekkainen, tämän vaatteet ovat hiekkaisia ja sormienkin alla on hieman santaa. Mutta Sid ei itke, ja Tony ihailee häntä sen tähden. Tony itse varmaankin itkisi.
”Mutta sinä hävisit. Kun häviää, pitää kärsiä rangaistus. Kun voittaa, saa palkinnon.”
Sid näyttää vihaiselta, mutta ei ala huutaa. ”Ehkä”, Sid sanoo ja kasaa lisää hiekkaa kenkänsä päälle.
Tony makaa suojaisan leikkimökin leveällä ikkunalaudalla ja roikottaa käsiään ulos sateeseen. Sidin silmät ovat tummat ja hieman surulliset. Kun pisara putoaa yksinäisen näköisenä Sidin nenänpäälle, Tony toivoo, että hänen sisällään kaihertava, pisteliäs tunne menisi pois.
Alussa ei ollut kovinkaan paljon mitään.
Minä olin. Ja sitten oli Sid Jenkins.
Toistemme mielestä saatoimme jopa olla ainoat ihmiset maapallolla, ainakin ainoat, jotka todella tallasivat tämän maan pintaa oikealla tavalla. Ainoat taivaankappaleet koko materiaa täynnä olevassa avaruudessa, jotka päätyivät törmäyskurssille toistensa kanssa. Sillä niin se oli aina, kaikesta huolimatta, alusta loppuun: me todella ymmärsimme toisiamme.
Minä tunsin aina tarvetta opettaa Sidiä. Mutta jos nyt voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin kaiken toisin ja antaisin Sidin tehdä niin minulle. Niin, yhä on montakin asiaa, joita minä haluaisin menneisyydessäni muuttaa, mutta koska en voi jäädyttää vettä helteellä enkä palata ajassa taaksepäin, en vain voi sille mitään, ja siksi voin keskittyä muovaamaan tulevaisuudesta haluamani. Katua voin kuitenkin aina.
Minä en oikeastaan muista paljoakaan siitä ajasta, kun me kasvoimme. Sidiltä voisin kysyä; hän varmasti muistaisi. Koko lapsuutemme ja nuoruutemme näytelmän aikana minulle ei oikeastaan koskaan selvinnyt, kuinka älykäs hän oli. Turhauduin aina myöhemminkin siihen, kuinka hän ei edes yrittänyt; olin varma, että Sid oli niitä, joiden täytyi opiskellakin menestyäkseen. Ja olin vihainen, koska hän ei niin tehnyt, vaan tuijotti yömyöhään kaikenlaisia typeriä sarjoja vaikka olisi voinut päntätä, runkkasi peittonsa alla sinä aikana, jonka olisi aivan hyvin voinut käyttää tyttöjen iskemiseen. Eihän hänen olisi edes pitänyt turvautua omaan käteensä, jos hän olisi tehnyt niin... Epäilin, että hän ei ollut edes koskaan oikeastaan avannut psykologian kirjaansa, vaikka tosiasiassa se olin ollut minä.
Minä opetin Sidney Jenkinsiä elämään jo alusta alkaen aivan väärin keinoin. En ymmärtänyt koskaan kuinka herkkä Sid oli; eikä se ollut edes minun isäni syytä. Hän kertoi aina, kuinka eri koirarodut oppivat eri keinoin: kuinka toisille piti käskyttäessä huutaa, ja toisia lyödä. Minä en vain koskaan osannut soveltaa sitä ihmisyyteen. Toisaalta minun ja Sidin kohtalot sitoutuivat yhteen jo silloin, kun meidän äitimme tervehtivät toisiaan sairaalaan käytävillä. (Kuulemma siksi, että heidän kummankin mahansa olivat niin erityisen huomiota herättäviä ja he tunsivat sen tähden hengenheimolaisuutta.) Ja minä taisin käskyttää Sidiä jo siitä asti, kun me olimme kaksi. Kyllä, minulle kerrottiin tarinoita koirista ja minulle tarjottiin käyttäytymismalleja. Mutta silloin minä en ollut vielä koulussa, eikä minulla siksi ollut hajuakaan, kuinka minun pitäisi sellaisia soveltaa, ja tietenkin olin vasta liian lapsi. Eihän ympyrän muotoinen palikkakaan sopinut neliönmuotoiseen reikään; silloin koirien koulutustavat olivat vain koirien koulutustapoja ja palikat olivat palikoita.
Aluksi olimme minä ja Sid, mutta alun jälkeen tuli vielä monta muuta, monta monta muuta, joista muutama paljastui liian tärkeäksi minulle pidellä. Aluksi olimme minä ja paras ystäväni, mutta silloin minun todellinen toinen puoliskoni olikin vasta niin pieni, että hänen kanssaan ei voinut oikein liiemmin leikkiä eikä ainakaan puhua.
Effy Stonem syntyi keskelle kauneinta syksyä, mitä vuosiin oli nähty. Tony ei mennyt katsomaan äitiä sairaalaan, isä oli mutissut jotakin sähläävistä pikkupojista, jotka rikkoivat tärkeitä laitteita. Ja koska Tonya eivät kirkuvat pikkutytöt oikeastaan kiinnostanetkaan, hän oli aivan mieluusti jäänyt kotiin lapsenvahdin kanssa. Mutta kovin väärin hän oli silloin ajatellut kirkuvista pikkutytöistä.
Kun äiti oli tullut kotiin, oli Tony juossut eteisaulaan innoissaan. Äidillä oli ollut käsissään nyytti. Tony oli hieman vastahakoisena kävellyt sen luokse, mutta kun hän oli kurkistanut sisälle sideharson vuoriin, oli hänen kolmevuotiaan sydämensä lyönyt yhden lyönnin kummallisen kovaa. Pieni punertava hahmo ja tämän tummat silmät olivat olleet Tonylle kauneinta, mitä tämä oli koskaan nähnyt.
Ja kun hänen pikkusiskonsa varttui, Tony seurasi tämän kasvua tarkkaan. Effy oli hänen silmäteränsä. Kun saapui talvi, tämän päästä lähti yhtäkkiä kaikki tukka, ja huomattuaan sen Tony oli juossut huutaen ja itkien vanhempiensa luo ja nyyhkytyksiensä välistä lopulta ehtinyt henkäisemään, että Effy oli kuolemaisillaan.
Mutta tietenkään Effy ei kuollut.
Effy kasvoi läpi ensin kauniin syksyn, sitten talven, kevään, kesän ja sitten ne kaikki uudelleen. Kun Effy oppi leikkimään, Tony innostui. Kun Effy oppi viidennen leikkinsä, Tony ryntäsi alakertaan kertomaan siitä äidilleen ja isälleen innoissaan. Kuudennen kohdalla Effy alkoi Tonyn mielestä olla jo häntä itseäänkin kekseliäämpi, ja siitä hetkestä lähtien Tony laski tytön aina itseään kaikin puolin taitavammaksi, etevämmäksi, kaikin puolin ihanammaksi. Effy taisi olla ainut ihminen, jolle Tony sen kunnian koskaan lapsuudessaan soi.
Nyt Tony on kahdeksan ja Effy viiden. Tony on kahdeksan, eikä todellakaan halua leikkiä Effyn kanssa kotia.
”Minä haluan leikkiä sotaa!” Tony muka karjuu heiluttaessaan ilmassa muovista miekkaa.
”Mutta minä en”, Effy sanoo silmät suunnattuina mustahiuksiseen barbiin. Pieni nukenharja selvittää barbin hiuksia sitä mukaa, kun Effyn pieni käsi käy ees taas, ees taas.
Sitten Effy nostaa katseensa. Tummissa silmissä pilkehtii nauru sillä tavalla, että Tony melkein tietää, että Effyllä on mielessään jotakin hauskaa. Huulilla kareilee hymy.
”Mutta me voidaan leikkiä nukkesotaa”, Effy sanoo. ”Noi”, tyttö sanoo ja osoittaa sotilaita, ”hyökkää tänne näiden kampaamoon”, hän osoittaa barbinukkeja, ”ja sitten nää sohii näillä saksilla niitä, muka vahingossa. Sakset on siksi mukana, koska mä leikkaan näiden hiuksia. Mutta ne voi myös olla aseita.”
”Joo!” Tony hihkaisee ja lähtee hyökkäykseen. Kun he ovat leikkineet hetken, Effy lopettaa yhtäkkiä ja jää vain katsomaan Tonya, mietiskelevä katse silmissään.
”Mitä?” Tony kysyy ja sohii saksilla yhden barbin hiuksia.
”Annatko sä ikinä Sidin tai jonkun päättää?” Effy kysyy hitaasti, ja Tony yllättyy niin, että sohaisee saksilla Effyä vahingossa, viiltäen tämän kämmeneen pitkän haavan.
Kun Effy on lopettanut huutamisensa ja kun tämän käsi on paikattu, tyttö katsoo Tonyyn taas, miettivin silmin, ja sanoo sitten: ”Minusta sinun kannattaisi antaa muidenkin joskus keksiä leikkejä.”
Tony uskoo ja noudattaa Effyn neuvoa viikon. Sid nauraa silloin hirveästi, Chris ei yritä potkia häntä niin paljon kuin yleensä, eikä Anwar varasta hänen koulurepustaan yhtäkään pikkuautoa.
Stonemit ovat rautaa. Katkeamatonta terästä, kuiskitaan, kasvot vääristyvät kateudesta ja maalatut suut kuiskivat tyhjiä sanoja, jotta he paineiden alla rakentaisivat muurit vielä korkeammaksi. Kulissitkin pystytetään luodinkestäviin rakennuksiin. Ikkunat Stonemit vuoraavat juoksevalla betonilla, jotta verhoja ei niin vain vedettäisi sivuun. Teekuppeja kallistellaan naapuriston uteliaissa pumpuli-ikkunoissa, eikä heillä siltikään ole silmiä sille millekään. Stonemit nauravat hiljaa, viini tahraa eteisen maton, äiti käpertyy sänkyyn sikiöasentoon. Tyttö loukkaa jalkansa portaikossa, silmät heijastelevat huumeutua. Isä mittaa betonin paksuuden ja vahvistaa.
Anthean ja Jeffin lapsethan ne vasta selviävätkin kaikesta. Pelkkää paskaa.
Minä vain sekoitin. Sekoitin, ja sitten Effy siisti. Lopulta saimme kaiken yhteisvoimin näyttämään taas oikealta, vaikka ilman minua mikään ei olisi alun perin särkynytkään.
Chris sanoi aina olevansa rakastaja, ei rakentaja. Effy oli toista, minä en kumpaakaan. Niin se vain oli ja tulee varmasti aina olemaankin. En usko että koskaan onnistun muuttumaan tarpeeksi, koskaan opi kumartumaan ja keräämään jälkiä perästäni.
Alussa meitä oli kaksi, sitten kolme ja sitten joukkomme kasvoi, kädet liitettiin yhteen ja turvaverkko vahvistui. Jossain vaiheessa Eff jäi pois, mutta jäi yhä tärkeimmäksi minulle. Siskoksi.
Kun vanhenimme, vartuimme, ääriviivat minun itsekeskeisyyteni ympärille vain vahvistuivat. Joskus muuttivat tuulen mukaan hieman suuntaansa, mutta eivät koskaan haalistuneet. Toivoin toista. Ne hetket olivat kummia hetkiä eikä niissä ollut minua lainkaan. Taivas tippui vettä, istuin pyörätelineen kulmalla ja katselin, kuinka piiskaava vesi huuhtoi hyppyruudukon ääriviivoja asvaltista. Kuin eroosio.
Me vartuimme yhteen ja joukkomme kasvoi. Enää emme olleet enää sydänystävät Tony ja Sid, olimme viisikko, kuten Anwar aina ylpeänä upeasta kirjallisuusviittauksestaan julisti. Tony, Sid, Chris, Anwar ja Max. Vahvistuimme yhdessä ja haaraiset polkummekin me talsimme eteenpäin yhdessä; Maxxie tanssi, Anwar hyppeli. Chris milloin juoksi, milloin tarkkaili kastematojen nopeuksia suurennuslasilla. Sid kompuroi.
Ja minä kävelin etunenässä joustavin askelin, jotka olivat niin helvetin keveitä.
Tänään heidän hymynsä ovat leveämpiä, silmänsä säihkyvämpiä, vaatteensa puhtaampia ja hiuksensa harkitummin laitettuja kuin koskaan. Tänään heillä on tehtävä.
Tietenkin Tony näyttää kaikista parhaimmalta. Anwar on aina hieman liian pelle, Chris hieman liian pihalla (hän on jo oppinut polttamaan ruohoa) ja Sidin vaatteista voi kaikesta huolimatta erottaa himmeitä tahroja, joskin pieniä sellaisia. Silmälasitkin ovat vinksallaan.
Maxxieta taas ei kiinnosta. Poika murjottaa kädet taskussa, potkii pikkukiviä saaden ne vierimään pitkin asvalttipihaa.
”Tiedätkö mitä, Tone?” Maxxie marisee kuin ainakin tylsistynyt kaksitoistavuotias. Kun ääni särkyy lauseen lopussa murrokseen, Chris ja Anwar purskahtavat nauruun ja alkavat töniä nolostunutta vaaleaa poikaa.
Tony nojaa katoksen tolppaan ja peilaa itseään vastapäätä olevasta koulunseinästä. Luonnostaan tummanpunaiset huulet nousevat jännittyneeseen hymyyn, joka ei liity millään tavalla toisten parhaillaan käymään nahinaan.
”Mutta Maxxie taitaa olla oikeassa”, Chris kuuluttaa nuhaisella äänellään, heinänkortta hajamielisenä pureskellen. ”Siis, mitä hittoa me oikein tässä tehdään? Näytetään ihan pelleiltä.”
”Niin, Tone”, Anwar nauraa ja vääntelee kasvojaan. ”Ne on ihan toista luokkaa. Niiden vanhemmat ravaa seurapiiri-illallisilla ja kaikkea sellaista.”
”Niin minunkin”, Tony tuhahtaa. Oikeastaan.
Anwar nolostuu.
Kun ovi käy, Tony vilkaisee itseään vielä nopeasti peilistä ja asettaa sitten jalkansa harkittuun asentoon, nojaten takakenoon pylvästä vasten. Lempeä tuuli viistää pitkin syksyistä koulunpihaa saaden lehdet poukkoilemaan villiin tanssiinsa.
Lauma tyttöjä käy ovesta ulos. Nauru kantautuu poikien korviin kuin helkähtelevinä tiukuina. Hiukset heilahtelevat taakse heidän juoksennellessaan eteenpäin, hymyt paljastuvat iltapäiväauringon lempeyteen.
Tony sytyttää tupakan ja yskii. Kun tytöistä pisin ja leveähymyisin kävelee ohi, Tony katsoo ensin maahan ja hetken päästä nostaa katseensa tytön kasvoihin. Tämä hymyilee takaisin, ja kun Tony on nousta ylös nojaavasta asennostaan, käveleekin jo pois ja istahtaa moottoripyörän selkään. Kietoo kätensä edessä istuvan nahkatakkisen pojan vyötärön ympärille.
Hetki kuluu, hiekka pöllyää, tytön kikatus ja pojan nauru katoaa kauemmas. Pärinä heikkenee näkökentän horisonttiin, jonne myös Tonyn sumeneva katse päättäväisenä tuijottaa.
Sitten muut herkeävät pilkkaavaan nauruun.
”Mähän sanoin, ne on ihan hemmetin vanhoja, osuiko kerrankin pilkka omaan nilkkaan, Tone…”
Tony paiskaa savukkeen maahan ja rikkoo sen kengänkannallaan asvalttiin. Sen muruissa heijastuu oranssi vielä hetken hajoamisenkin jälkeen.
Ja kyllä se saattaa olla niin, että myöhemmin ymmärsin kuitenkin hieman enemmän.
Jos ajatellaan menestystä ainoana tavoiteltavana arvona, itserakkaus helpottaa asioita kummasti. Uskoa itseen järkkymättömästi; mennä läpi harmaan kiven. Se on vain niin suoraviivaista, ja juuri sen tähden minä olin aina se, joka tuli ensimmäisenä.
Meidän matkamme jatkui, kaikki pysyivät kyydissä, mutta matkaan liittyi lisää pelkäämättömiä seikkailijoita. Meistä tuli kahdeksikko. Sen me laskimme aloituspisteeksi elämällemme.
Olin meistä paras oppilas, vaikka en juurikaan tehnyt läksyjäni. Halusin mieluummin soveltaa tietoa, lukea romaania, psykologiaa, filosofiaa. Pidin nuoruutta yhtenä näytelmänä; siinä pärjäsi, jos osasi oikeat vuorosanat. Vain heikkoimmat kaatuivat ja turvautuivat kuiskaajaan. Elämämme oli pelkkää typerää kullattua kulissia, satiiniverhokin kurottiin yhteen niin tiukasti, ettemme koskaan päässeet edes tirkistämään näyttämölle.
Olin häikäilemätön, inhottava, juonitteleva, palikka. Ja vaikka häikäilemättömyys on viekkautta, se on aina hieman myös tyhmyyttä. Me uskoimme ikuiseen nuoruuteen ja kuolemattomuuteen ja viiniin, joka ei loppuisi ikinä. Cassie ei. Hän oli meihin verrattuna ikivanha, eikä kukaan kantanut sitä taakkaa joka hänen hartioilleen sen myötä sälytettiin.
Niin. Sellaisina öinä, kun en saanut unta, mietin eniten Sidin paskaa elämänlaatua ja sitä, kuinka minä voisin saada tämän enemmän yrittämään. Mutta joskus minä mietin myös Cassieta, tämän tajunnanvievää hymyä ja silmien huumeutua. Kuvittelin aina, että tälle oli annettu väärät vuorosanat, mutta olin niin helvetin väärässä kuin vain ihminen pystyy olemaan. Hän vain käänsi repliikit väärin, koska oli täysin tyytyväinen sen suhteen, mitä tuli itsensä tappamiseen; hymy korvissa, koska menetettävää ei ollut. Me emme nähneet totuutta edes viiden itsemurhayrityksen jälkeen.
Vahvimmillaan ystävyyden langat taisivat olla kesällä ennen lukion alkamista. Silloin ilma oli vielä kirkasta, niiden onnellisten hellepäivien hiivuttua on ollut aina jotakin. Jotakin, joka syövytti lankaa haperommaksi. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta niiden päivien jälkeen ilma oli aina ollut ainakin hieman liian kuivaa.
Ilma on liian tukahduttavaa. Se kietoutuu vartalolle kosteina raajoina, sulkee tahmeina kielinä välimatkat, painaa hapettomilla suudelmillaan huulet vasten toisiaan niin päättäväisesti, että lopulta he kaikki päätyvät heilumaan happityhjiöön. Paikkaan, jossa ei näe ei kuule, mutta makuaisti terävöityy.
Valot vilkkuvat neontanssin tajunnanräjäyttävänä sekamelskana, toisiaan vasten kiemurtelevat kehot ovat kaikkialla ja samalla eivät missään. Välillä ihmiset ovat pelkkää yhtä tanssivaa massaa, samaa aaltoa, koska se läheisyys on jotakin paljon enemmän kuin symbioosi.
”Pillereissä, sinä vitun idiootti. Pelkäät niin paljon, ettet –” Jal huutaa hänelle myöhemmin, eikä Michelle tulee kouluun viikkoon.
Se on ensimmäinen kerta, kun Tony nai tyttöä, jonka rinnat ovat toistensa kuvat. (Ei. Vaan; joka ei ole Michelle, hän myöhemmin tavuttaa itselleen peiliin. Kadu. Kadu.) Ensimmäinen kerta, kun Chris ei arvo pillereitä vaan heittää ne kaikki suuhunsa yhtenä sekamelskana, eikä kukaan osaa edes huolestua. Ensimmäinen kerta, kun kaikki langat ovat heidän käsissään niin pelkistetyn vahvoja, että he eivät enää jaksa pidellä niitä. Ensimmäinen, viimeinen, tyhmyys, hän.
Kiharapehko vilahtaa oven raossa vain niin pienen hetken, että Tony melkein luulee kuvitelleensa sen.
Minun kohtaloni oli tanssia elämäni ensimmäiset kuusitoista vuotta ruusuilla, ja satuttaa sitten itseni piikkeihin, jotka puhkesivat vain sekunneissa.
Sillä lopussa ei ollut jäljellä enää mitään muuta kuin minä ja minun loputon sokeuteni. Uskon rikokseen ja rangaistukseen, aina pikkupennusta saakka olen niin tehnyt, hiekkalaatikolta ja käskevistä äänensävyistä minun suustani. Rikkoa sääntöä, saada mitä ansaitsee. Mutta pahin syntini oli sokeus.
Se, kuinka minä en koskaan tarkkaillut; huomasin kyllä aina typerästi muodostetut lauseet Sidin tutkielmissa, huumeisen katseen Chrisin silmissä tai Maxxien hieman liian siistit vaatteet silloin, kun Anwar oli liian kiireinen etsiessään itselleen sängynlämmittäjää. Olin aina kiinnostunut vääristä asioista enkä siksi huomannut koskaan avata silmiäni oikeille ja tärkeille. Sille, kuinka Michellen toinen suupieli värähti aina hieman alemmas, kun hän pettyi johonkin sanomiseeni tai tekemiseeni, kuinka hänen kätensä alkoivat täristä. Kuinka hän tarvitsi aina hermosauhut, kun epäili minun taas pettäneen häntä. Enkä minä koskaan huomannut mitään. Hän itse itki sen minulle puhelimeen silloin, kun kaikki oli melkein muttei aivan ohi, silloin, kun olin vielä liian typerä itse toimimaan.
Sokeus oli minun hämähäkkini, joka valheiden ja taas valheiden jälkeen oli kutonut verkkonsa kuolettavaksi. En ikinä ymmärtänyt tarttua silmälaseihin.
Ja vaikka Cassie sen aloitti, minä sen päätin ja toisaalta kuitenkin tulin ensimmäisenä. Purin langan, tulin hämähäkiksi, olin se. Peto, minä.
Tuuli on kova ja tavallaan hyvin lopullinen hänen hiuksissaan, vaikka hän ei vielä ymmärräkään sen tarkoitusta. Sidin jännittävä mission of love on nyt suoritettu. Heidän omalla hataralla tavallaan, tuloksena he ovat saaneet juuri sen, mitä useimmiten syntyy kun yhdistetään Tony ja Sid. Ei mitään kovin hohdokasta. Nyt heidän kätensä ovat jo sidotut tulevan suhteen. Pitää vain odottaa. Nyt on enää kyse Cassiesta.
Odottaminen tuntuu oikeastaan melko hyvältä. He kaikki ovat jo lähellä päätösetappia, loppukokeet häämöttävät yllättävän lähellä tulevaisuudessa, elämä saisi jo alkaa muuttua paremmaksi. He ovat saaneet niskaansa aivan tarpeeksi paskaa.
Ajatukset Tonyn mielessä pomppivat kummallisesti. Hän puree huultaan ja viistää jalkojaan poikamaisesti pitkin maata, kierrellen hermostuneesti ympäriinsä, odottaen saavansa aloittaa tähänastisen elämänsä tärkeimmän puhelun. Viima käy puistattavana ohuen villaneuleen läpi.
Vastaa nyt jo, Tony miettii lähinnä siksi, että pelkää Effyn kyllästyvän ruosteisessa autossa istumiseen ja livahtavan ulos. Hän ei jaksaisi jahdata siskoaan enää toista kertaa koko vitun kaupungin läpi. Ja tietenkin on myös Effyn turvallisuus; Tony ei enää koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos tälle taas sattuisi jotakin. Ei hän ole antanut edellistäkään kertaa, tietenkään, eikä koskaan tule antamaankaan. Asian ajatteleminenkin saa aikaan polttelevaa syyllisyydentunnetta hänen sisäelimiinsä.
Sitten, puhelin soi. Vino hymy nousee Tonyn toiseen suupieleen, kun soittoääni lakkaa jo muutaman soinnun jälkeen. Michelle, tyttö, joka elää yltäkylläisyyden keskellä ja saa jouluisin lahjoja keon varmaan vielä kuusikymmenvuotiaanakin, omistaa saldorajan. Melko hillitöntä. Tony henkäisee syvään, jatkaa hermostunutta pyörimistään ja kohottaa kännykän korvalleen.
”Chelle?”
”Tony?”
Michellen ääni hänen korvissaan on melkeinpä taivaallista kuultavaa. Ikävä purkautuu Tonyn huulilta henkäyksenä; yhden ilmavirtauksen mukana ne kaikki sadat tekstiviestit ja soittoyritykset. Hän kävelee eteenpäin laahaten yhä jalkojaan ja melkein kompastuu kengänkärkiinsä.
”Onko tässä huono signaali? Odota hetki.”
”Nyt kuuluu.”
”Chelle, minun pitää kertoa sinulle jotakin.” Michellen nyyhkäisy kuuluu raastavana hänen korvaansa.
”Olen idiootti. Enkä edes tiedä miksi. Mutta ehkä minä osaan muuttua. Minä osaan.”
Michelle nyyhkyttää, hänen itkunsa on Tonyn korvaan kontroilloimatonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kestä mutta yrittää. Hän tietää, mitä Michellen itku on: niitä kaikkia kertoja, kun Tony on sivuttanut Michellen, kun hän on heittänyt kaiken romukoppaan vain seikkailun ja huuman tähden, liimannut sitten kokoon vain tyhjillä lainatuilla lauseilla suoraa Romeosta ja Juliasta. Hän tietää sen ja ymmärtää. Tuuli on edelleen kylmää, mutta jos Michellen ääni ainoana saa sen tuntumaan vähäpätöiseltä, eikö sen pitäisi merkitä jotakin? Kaikki ne hetket, vuodet, ja vasta nyt Tony tajuaa. Hän on ollut hirveä, naiivi, inhottava imbesilli palikka.
”Sinä olet ainoa”, Tony kuiskaa. Hänen äänensä on vakaa. Hän on pitänyt useita esitelmiä ja puheita, eikä hänen äänensä ole koskaan värähdellyt, mutta nyt siitä kuultaa jotakin paljon enemmän kuin varmuus. Ymmärrys, nöyryys.
”Totuus on… totuus on, että rakastan sinua.” Se tulee suusta niin helposti, rakkaus ja hyvä olo virtaavat hänen kehoaan pitkin niin kokonaisvaltaisina, että hän ei edes kuule takaansa kiitävän bussin jarrutusta.
Se ei ehdi väistää.
---------------------------------
Kun Tony herää sairaalassa, valot häikäisevät hänet niin, että hänen täytyy sulkea silmänsä. Hetken hän makaa vain paikoillaan silmät puristettuina kiinni, vaikea hahmottaa kehoaan. Siristellen hän raottaa luomiaan uudelleen. Hiljalleen totuttelee, herää eloon uudestaan ja oppii näkörattaisiin. Lämmin käsi hänen omassaan on rauhoittava, tuttu, samaan aikaan vieras ja silti kaikkein läheisin.
Hahmot ovat sumuisia, mutta ilma ei ole koskaan ollut yhtä kirkasta.
------------------------------
”Your brother`s really nice.”
“He`s not nice. He`s amazing. He was hit by a bus, you know. Had to learn everything again. How to swim. How to write his name. How to be my brother.”
-----------------------------
