Kuolotar: Kiitos! Tässä on nyt niin monta hahmoa yhdessä kasassa, että jospa mie saisin pidettyä ne kaikki kurissa (tai sitten en...)
eikös Vladimir ja Natalie hoitaneet asiaa enemmän kuin Romano, vaikka tämä olikin pomo?
Yeah! Mutta Lovi suunnitteli kaiken ja pomoihmiset nyt on vähän tollasia. Ottavat kunnian alaistensa työstä.
Uusi luku taas ja tämä on pitkä! Paljon juttuja, toivottavasti se ei mennyt liian sekaiseksi. Ja tämä tarina on nyt pituudeltaan 100 word sivua (bileet!) ja näin olleen kolmanneksi pisin fikkini. Mikä on todella hauskaa koska tästä piti tulla vain hieman Kaunotarta pidempi. Näin äkkiseltään arvioisin, että tähän tulee vielä ehkä viisi lukua lisää. Se tarkoittaa sitä, että tiedosto koossa tämä päihittäisi Köpin. Mutta ei Ensitapaamista. Ensitapaaminen pitää tiukasti ykkössijan.
Kuudestoista luku: Kuka muka ei huomaa, kun laivan kokoinen lintu tulee kohti?Elämä Lentävällä hollantilaisella jatkui normaalina.
”Anna tomaattini takaisin tai minä…!”
Melkein.
Gilbert juoksi ympäri kantta ja piteli tomaattikoria käsissään yrittäessään parhaansa mukaan olla nopeampi kuin hänen perässään juokseva italialainen. Hänen epäonnekseen Lovino oli kuitenkin erittäin tottunut juoksija ja Gilbertin mahdollisuudet näyttivät hyvin vähäisiltä. Viimeiseksi keinokseen hän kiipesi komentokannelle ja yritti piiloutua ruorissa olevan Antonion taakse. Hän ei kuitenkaan muistanut huomioida sitä, että hän jäi myös Antonion suosiossa kirkkaasti toiseksi Lovinolle. Gilbertin juostessa ruorin ohitse Antonio vain koppasi tyynesti tomaattikorin itselleen yhdellä kädellä kääntämättä katsettaan kertaakaan laivan edessä avautuvasta merestä. Lovino näki tilaisuutensa tulleen ja kamppasi valkohiuksisen miehen vauhdista.
”Hah, mahtava minä en luovuta koskaan!” Gilbert julisti ja teki parhaansa saadakseen käännettyä äkäisen Lovinon kantta vasten. Lovino oli kyllä nopeampi ja ketterämpi kuin hän, mutta Gilbert oli vahvempi ja olisi luultavasti voittanut helposti jos Antonio ei olisi keskeyttänyt.
”Gil”, mies sanoi epätavallisen vakavasti ja katsoi alas miestä kohden toinen käsi ruorilla ja toinen pidellen tomaattikoria, ”mitä minä sanoin sinulle Loviin koskemisesta?” Gilbert katsoi hetken häntä ja sitten Lovinoa, joka kiroili itsekseen ja yritti riuhtoa käsiään vapaaksi miehen otteesta.
”Um…”, Gilbert aloitti, ”että häneen ei saa koskea?”
”Sí”, Antonio sanoi ja hymyili hieman levottomuutta aiheuttavalla tavalla, ”ja mitä sinä olet juuri tekemässä.”
”Koskemassa häneen?” Gilbert sanoi hitaasti ja päästi sitten varovasti irti Lovinosta.
”Sí”, Antonio sanoi taas, ”mitä sinun pitäisi tehdä?”
”Hypätä mereen?” Gilbert ehdotti ja aivan yhtä varovasti nousi pois häntä äkäisesti katsovan Lovinon päältä. Antonio palkitsi hänet leveällä hymyllä.
”Hienoa Gil, sinähän osaat tämän!” hän sanoi, kun mies hiippaili pois. Tosin Gilbert ei tosiaankaan aikonut hypätä mereen. Hän vain lähti etsimään seuraa Mathiaksesta ja sitten he kaksi häiritsivät kaikkia muita kunnes Lukas törmäsi heihin ja keksi heille jotain muuta tekemistä mistä kumpikaan miehistä ei juuri pitänyt mutta kieltäytyminen oli todella vaikeaa jos pyytäjä osasi taikoa.
”Minä pärjäsin yksinkin”, Lovino mutisi äkäisesti, mutta nousi kuitenkin ylös kannelta ja tuli seisomaan Antonion viereen kädet puuskassa. Antonio nauroi ja tarjosi hänelle korista tomaatin, jonka mies tietenkin otti vastaan välittömästi.
”Tietenkin pärjäät. Minun Lovinitoni on todella taitava”, merirosvo sanoi ylpeästi ja suoraan sydämestä, ”mutta en minä voi sille mitään, että minä tulen helposti niin kateelliseksi!” Lovino pureskeli tomaattiaan ja katsoi häntä sivusilmällä.
”Idiootti”, hän mutisi suupalojen välissä ja Antonio nauroi painaessaan lyhyen suukon hänen otsalleen.
*****
Tim poltteli piippuaan nojaten keskimastoon ja katsellen taivaalle. Hän oli hiljaa ja näytti olevan ajatuksissaan. Sää oli sinä päivänä täysin kirkas ja taivas pilvetön. He olivat lähteneet Arthurin ja Franciksen saarelta kaksi päivää sitten ja sinä aikana he olivat ohittaneet muutamia pieniä saaria, mutta nyt valtameri avautui jälleen tyhjänä heidän edessään. Meri ei ollut kuitenkaan se mitä kauppias katseli rypistäen kulmiaan kevyesti.
”Mitä nyt?” Lukas kysyi ja ilmestyi kuin tyhjästä hänen vierelleen. Tim oli jo ajat sitten huomannut, että toisin kuin veljensä Lukas oli erittäin hyvä vaistoamaan milloin jokin oli oudosti. Mathias ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista taipumusta sellaiseen kykyyn ja yleensä vanhin veljistä oli täysin onnellisesti tietämätön kaikesta ja Tinokaan ei näyttänyt olevan kaikkein terävin tietyistä asioista. Tai ainakin niin Tim oli päätellyt siitä miten toisiksi nuorin veljeksistä käyttäytyi Berwaldin lähellä ja näytti silti olevan täysin tietämätön tavasta jolla mies häntä katsoi.
”Lintu”, Tim totesi kuitenkin pitäen muut ajatuksensa ominaan ja hän osoitti lyhyesti taivaalle piipullaan, ”se lentää hieman oudosti.” Lukas nosti hänkin katseensa ja siristeli silmiään erottaakseen linnun hahmon korkealla heidän yllään.
”Ehkä”, hän lopulta myönsi, ”se kiertelee aivan kuin lähellä olisi maata.”
”Ehkä onkin”, Tim sanoi mutta ei ollut varma asiasta. Antonio oli heistä se, jolla oli kartta ja sinnikäs halu pitää se itsellään.
”Voi olla”, Lukas totesi. Heidän takanaan Gilbert, Mathias ja Tino istuivat laivan laidalla onget käsissään ja ilmeisesti yrittivät pyydystää jotain syömäkelpoista. Toistaiseksi he olivat tosin onnistuneet saalistamaan vain kaikkea ei-syömäkelpoista. Kukaan ei pystynyt ymmärtämään, miksi valtameressä oli niin suuri määrä parittomia kenkiä ja miksi ne kaikki tarttuivat koukkuun helpommin kuin kala.
”Gil, sinun äänesi pelottaa kalat pois”, Mathias lopulta keksi ratkaisun heidän kalaonnen puutteelleen. Gilbert ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.
”Mahtavan minun ääneni vain houkuttaa niitä!” hän julisti, ”se on sinun läsnäolosi, mikä pelottaa niitä!” Heidän kahden vieressä Tino naureskeli hiljaa sananvaihdolle ja keskittyi omaan onkeensa. Berwald, joka ei ollut kiinnostunut kalastuksesta mutta erittäin kiinnostunut Tinon seurasta, seisoi hänen lähettyvillään ja näytti omalta vakavalta itseltään nojatessaan kaiteeseen.
”Oi, oi!” Mathias yhtäkkiä huusi ja tiukensi otettaan ongestaan, ”nyt nappasi iso kala!” Hän nojasi taaksepäin yrittäen kiskoa saaliinsa pintaan, mutta terävä nykäisy sai hänet menettämään tasapainonsa sen sijaan. Ennen kuin kukaan ehti tulla miehen avuksi, hän katosi laidan yli mereen.
”Mies yli laidan!” Gilbert huusi lähes kyllästyneenä ja nauroi katsellessaan meressä pärskivää Mathiasta. Tino oli myös unohtanut onkensa ja seurasi vanhinta veljeään huolestuneena katseellaan.
”Mathias!” Lukas huudahti ja marssi samoin kaiteen luokse, ”sinulla ei ole lupaa hukkua.” Mathias vain nauroi ja pyyhki nyt läpimärkiä hiuksiaan pois silmiltään. Lentävä hollantilainen oli pysähtynyt yllättävän nopeasti Antonion käskystä, joten Mathias ei ollut edes ajautunut kauas laivasta.
”Ei hätää”, hän sanoi virnistäen.
”Jos näet sen kalan, käske sen hypätä tänne”, Gilbert kehotti häntä samalla kun kaikki loputkin saapuivat paikalle ihmettelemään tilannetta. Yhtäkkiä kolme päätä nousi hiljaa merestä Mathiaksen takaa, mutta hänellä oli liian kiire pysyä pinnalla jotta hän olisi huomannut niitä.
”Mathias!” Tino ehti ensimmäisenä varoittamaan miestä ja osoitti hänen taakseen. Mathias käännähti ja virnisti vielä leveämmin nähdessään kolmen naisen katsovan häntä tutkivasti. Jonkun mielestä valtamerestä nousevat hahmot eivät olisi voineet missään nimessä olla hyvä asia, mutta Mathias ei näköjään ajatellut niin.
”Ai hei leidit”, hän tervehti iloisesti kolmikkoa, ”olemmeko tavanneet ennen?” Naiset katsoivat häntä hetken, mutta alkoivat sitten kaikki kihertää ja lähestyivät miestä. Heidän liikkuessa muut erottivat kimmeltävät suomut naisten pyrstöistä veden alta.
”Minä en ymmärrä miten hän tekee tuon”, Tim mutisi katsellessaan kuinka Mathias jutteli merenväen kanssa aivan kuin olisi tuntenut heidät aina ja teki näin joka päivä.
”Mitä?” Tino kysyi hämmästyneenä ja hieman helpottuneena siitä että mikään ei ollut ainakaan vielä syönyt hänen veljeään.
”Merenneidot”, Tim vastasi ja osoitti naisia, ”ne kaikki aina pitävät hänestä. En ymmärrä miksi ja miten, mutta hän lähes vetää niitä puoleensa. Aina kun olemme edes pienen lätäkön lähellä hän saa ainakin yhden nousemaan pinnalle. Mistä tuli mieleen, älkää kertoko niille että minä olen täällä.” Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi vähin äännin kannen alle.
”Ehkä ne pitävät idiooteista?” Lukas ehdotti eikä näyttänyt olevan lainkaan hämmentynyt Timin katoamisesta tai siitä että hänen veljensä jutteli niin luontevasti merenneitojen kanssa.
”Ei voi olla”, Lovino sanoi vastaan tylsistyneellä sävyllä, ”yksikään ei ole vielä ollut kiinnostunut Antoniosta.”
”Hm?” Antonio kysyi, mutta Lovino ei vastannut hänelle, joten mies tyytyi vain iloisesti painamaan vielä yhden suukon hänen hiuksilleen ja unohtamaan koko asian.
Lopulta Mathias saatiin ongittua ylös merestä ja matka jatkui taas vauhdikkaasti hyvän myötätuulen ansiosta. Merenneidot olivat silti kiinnostuneita jatkamaan keskustelua ihmisten kanssa ja ne roikkuivat laivan reunalla kannatellen itseään käsivarsiensa varassa. Aluksi ne puhuivat vain Mathiakselle, mutta hitaasti myös Tino, Gilbert ja yllättäen Lovino saivat niiden suosion. Lovino varsinkin osoittautui suureksi hitiksi merenneitojen keskuudessa ja hän käytti parhaat naisille puhumistaitonsa, mikä aiheutti Antoniolle henkisen ongelman. Merirosvosta oli hienoa nähdä Lovino niin ystävällisenä, mutta samalla hän murjotti siitä että joku muu vei hänen Lovinsa huomion. Hän kamppaili tämän asian kanssa niin kauan kunnes Gilbert huomasi ystävänsä ahdingon ja parilla hyvin valitulla sanalla sai Lovinon kääntämään huomionsa yleensä niin pirteään merirosvoon. Antonion mieli koheni välittömästi.
Ilta saapui ja auringon laskeuduttua hämärä laskeutui merelle. Kannella riitti kuitenkin valoa laivan monien lyhtyjen ansiosta ja ilma oli lämmin jopa öisin, joten Lukas istui vielä pitkään kannella lukien kirjaa lyhdyn heiluvassa valossa. Pimeyden laskeuduttua merenneidot alkoivat katsella toisiaan epäröiden ja sitten viimein sanoivat joutuvansa lähtemään sillä heidän alueensa raja oli lähellä. Hymyillen Mathias ja muut hyvästelivät heidät ja katselivat kuinka kimmeltävät pyrstöt hävisivät tummaan mereen.
Tim, joka oli koko ajan pysytellyt poissa näkyvistä, ilmestyi taas kannelle ja tarkisti huolellisesti että kaikki merenneidot olivat poissa ennen kuin istui alas Lukaksen vierelle. Mathias liittyi pian seuraan hymy huulillaan.
”Hei Tim”, hän sanoi välittömästi, ”sinä missasit merenneidot taas. Miten sinä aina häviät paikalta juuri silloin?” Tim loi häneen pitkän katseen ennen kuin vastasi.
”
Sinun pitäisi tietää se tarina”, hän vastasi hyvin painokkaasti ja Mathias kallisti päätään näyttäen siltä että mietti todella kovasti. Lopulta hän tuntui saavan ajatuksensa oikein ja hänen kasvoilleen levisi oivallus.
”Ai niin!” hän totesi iloisena siitä, että oli muistanut tapauksen, mutta sitten hänen hymynsä hyytyi ja hän vaikeni.
”Ai niin tosiaan”, Tim mutisi huomattavasti vähemmän ilahtuneena. Lukas nosti katseensa kirjastaan ja katsoi heitä kumpaakin tuimasti ennen kuin huokaisi ja löi kirjansa kiinni.
”Ethän sinä vain...?” hän kysyi jättäen kysymyksen auki, mutta Tim nyökkäsi kuitenkin, ”miksi?”
”Se oli kauppaa”, Tim mutisi, ”ei se ole minun vikani, että he eivät pitäneet lopputuloksesta. Minä vain tein niin kuin he pyysivät ja he tiesivät mitä se maksoi.”
”Mitä sinä tarkalleen teit?” Lukas kysyi ja Tim katsoi häntä tavalla, joka kertoi, ettei hän todellakaan sanoisi mitään, ”jos sinä et kerro, minä kysyn Mathiakselta. Hän kertoo.” Tim epäili vielä hetken, mutta antoi sitten periksi tietäen että Mathias ei voisi olla lavertelematta asioita veljelleen.
”Kauan sitten tapasin merenneidon, joka oli rakastunut ihmiseen”, mies selitti nopealla sävyllä, ”hän halusi olla ihminen itsekin, joten hän myi minulle äänensä jotta auttaisin häntä saamaan jalat. No, hän sai ne mutta hänen perheensä ei ollut kovin iloinen. Etsivät minut käsiinsä ja myivät hiuksensa saadakseen ohjeet kiroukseen, joka palauttaisi heidän pikku prinsessansa merenneidoksi.”
”Mitä pahaa siinä on?” Lukas kysyi epäilevästi, mutta Tim pudisti päätään.
”Se merenneito oli liian rakastunut”, hän selitti, ”eikä suostunut tekemään sitä, mitä olisi vaadittu jotta hän olisi saanut pitää oman henkensä. Hän kuoli oltuaan ihminen vain kolme päivää ja hänen perheensä syytti minua.” Kauppiaan ääni vaipui ja hän sytytti piippunsa. Hetken oli täysin hiljaista. Mathias oli kuullut tarinan ennenkin ja tiesi miten se oli tapahtunut, ja Lukas näytti mietteliäältä.
”Tosirakkaudella ei pitäisi koskaan leikkiä”, hän lopulta totesi vaimealla äänellä ja katsoi Mathiaksen ohi nuorempaa veljeään, joka seisoi laivan keulassa Berwaldin kanssa. Tinolla ei näyttänyt olevan mitään hajua siitä, mistä hänen veljensä puhuivat ja hän oli keskittynyt osoittelemaan tähtiä vanhemmalle miehelle joka tosin näytti katselevan häntä paljon mieluummin kuin tähtiä. Tim seurasi Lukaksen katsetta ja hymähti.
”Sinähän sen tiedät”, hän mutisi ja puhalsi savua huultensa välistä. Lukas ei kieltänyt tai myöntänyt, hän vain jatkoi puhumista.
”Annoitko sinä hänelle hänen äänensä takaisin?” hän kysyi, eikä Timin tarvinnut tarkistaa kenestä noita puhui.
”Annoin”, hän vastasi, ”hetki ennen kuin hän kuoli, jotta hän… Sai sanottua hyvästit. Antoiko Tino koskaan sinulle anteeksi?” Jos Lukas oli yllättynyt kysymyksestä, hän ei näyttänyt sitä. Hän vain oli hetken hiljaa ja kohotti sitten olkiaan.
”Kirouksen? Kyllä”, hän sanoi vakavalla äänellä, ”sen että tein sen hänen vuokseen? Ei.”
”Lukas! Ei hän…” Mathias huudahti vastustellen ja katsoi veljeään moittivasti. Sellainen käytös oli ehkä hieman erikoista häneltä, mutta hänen veljensä olivat tärkeitä hänelle. Kaikki hänen kolme pikkuveljeään olivat. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa enempää, Lukas hiljensi hänet painamalla sormensa hänen huulilleen. Ja hän teki sen juuri oikealla hetkellä, koska Tino käveli heidän luokseen hymyillen ja Berwald vanavedessään.
”Oh, tekin olette vielä hereillä”, hän totesi nähtyään veljensä ja Timin, ”me ajattelimme mennä nukkumaan nyt joten hyvää yötä!” Gilbert oli samahtanut ajat sitten ja Lovino oli mennyt myös nukkumaan hävittyään Antoniota vastaan väittelyn siitä, kumman pitäisi ottaa ensimmäinen yövuoro ruorissa. Myötätuuli oli niin vahva, että he eivät halunneet hukata sitä ankkuroimalla laivan yöksi.
”Loistava idea”, Lukas totesi ja nousi ylös pidellen kirjaansa käsivarsillaan, ”öitä. Näemme aamulla.”
*****
Päivät kuluivat taas ja puheet kirouksista unohtuivat jälleen. Gilbert oli selvästi ottanut elämäntehtäväkseen viihdyttää tai vaihtoehtoisesti aiheuttaa päänsärkyä kaikille. Lovino katui jo katkerasti sitä että oli vaatinut valkohiuksista miestä panttivangikseen ja vain Antonion pyyntö ja pienet suukot estivät italialaista nakkaamasta Gilbertiä ensimmäiselle vastaantulevalle autiosaarelle. Hän kuitenkin laati jo mielessään pieniä lisäyksiä siihen lunnaskirjeeseen, jonka aikoi Ludvigille lähettää heti kun vain saisi tilaisuuden.
”Sinä olet maanvaiva!” Lovino huusi ruorista ja kirosi, kun Gilbert vain nauroi hänelle.
”Jos tuon pitäisi pelottaa, yritä kovemmin!” hän vastasi, ”jopa bruder keksii parempia loukkauksia.” Lovino irvisti ja yritti pitää edes jonkinlaisen mielentyyneyden, vaikka häntä todella ärsytti se tieto että hänen vihaamansa mies olisi missään häntä parempi.
”Lovi, älä välitä hänestä”, Antonio sanoi ja hymyili vaivautuneena, ”Gil on vain hieman… Erityinen.”
”Minä kuulin tuon, Tonio!” Gilbert huusi ja Antonio virnisti hänelle pikaisesti ennen kuin käänsi katseensa taas Lovinoon.
”Ehkä minun pitäisi sittenkin vaatia lunnaat siitä, että pidämme hänet”, Lovino totesi silti äkäisenä, ”kukaan tuskin aikoo maksaa saadakseen hänet
takaisin!” Viimeiset sanat hän sanoi kovempaa jotta kaikki kannella olijat varmasti kuulivat. Gilbert vastasi hänelle raikuvalla naurulla ja kehumalla hänen suoritustaan jo hieman paremmaksi. Antonio naurahti ja silitti Lovinon hiuksia antaen sormiensa hipaista miehen poskea samalla.
”Minä voin yrittää puhua hänelle”, merirosvo lupasi, ”vaikka hän ei kyllä kuuntele ketään, mutta yrittäminen on aina mukavaa.”
”Tee se”, Lovino murahti ja puristi ruoria tiukasti. Antonio hymyili hänelle vielä hetken ja käveli sitten ystävänsä luo. Gilbert löi tuttavallisesti käsivartensa ystävänsä harteille ja yhdessä he kulkivat kauemmas laivan keulaan. Lovino mulkoili heitä jonkin aikaa varmana siitä, että Antonio oli jo unohtanut aikeensa puhua jonkinlaista järkeä Gilbertille ja oli parhaillaan houkuteltavana johonkin valkohiuksisen miehen typeristä ideoista.
Tim ei juuri kiinnittänyt huomiota ihmisiin ympärillään ellei kyse ollut sitten rahasta, kaupanteosta tai joku vain sattunut sanomaan hänen nimeään, joten hän ei myöskään vilkaissut kahta kertaa Gilbertiä ja Antoniota jotka nyt juttelivat keskenään keulassa. Sen sijaan hän katseli taivaalle ja hieroi leukaansa miettien.
”Se outo lintu on vieläkin tuolla”, hän mutisi ääneen. Hän ei ollut aivan varma miksi mutta jokin hänen vaistoistaan sanoi hänelle, että hänen pitäisi olla huolestunut. Hän ei vaan pystynyt keksimään mistä hänen pitäisi huolestua tai mitä hän olisi asialle tehnyt joten lopulta hän vain kohautti olkiaan ja antoi asian olla.
Mies laski katseensa juuri sopivasti, kun lintu muutti lentoaan ja alkoi kiertelyn sijaan lähestyä lujaa vauhtia. Hän ei myöskään huomannut sitä, että lintu ojensi terävät kyntensä eteenpäin aivan kuin valmistautuen iskuun ja että mitä lähemmäs se syöksyi, sitä isommalta se näytti kunnes se ei voinut olla enää normaalin linnun kokoluokassa. Oikeastaan se oli lähemmäs laivan kokoa.
”Jättilintu!” Lovino oli lopulta se, joka sattui nostamaan katseensa ja näki lähestyvän uhan. Hänen huutonsa vuoksi muutkin tajusivat vilkaista ylös ja suojautua. Lovino itse pyöräytti ruoria voimakkaasti vasemmalle toivoen, että laivan äkillinen suunnanmuutos hämäisi lintua, ja sitten hän heittäytyi kannelle mahalleen suojaan pitkiltä kynsiltä.
Antonio oli liian keskittynyt selittämään Gilbertille miksi tarkalleen hän toivoi miehen lopettavan Lovinon kärsivällisyyden testaaminen jotta olisi kuullut Lovinon äänen tai huomannut kaikkien muiden heittäytyvän suojaan vilkaistuaan ensin taivaalle. Gilbert kuitenkin huomasi lähestyvän jättilinnun ja kalpeni hieman.
”Tonio”, hän sanoi tuijottaen ylöspäin.
”Ei nyt Gil, tämä on tärkeää”, Antonio huokaisi ja pudisti päätään.
”Tämäkin on”, Gilbert vastasi varmana asiasta. Ennen kuin Antonio ehti kysyä mitään, laiva kallistui äkisti ja hän horjahti taaksepäin. Gilbert heittäytyi mahalleen muiden esimerkin mukaan, mutta Antonio ei ollut aivan niin onnekas. Juuri ennen kuin hän kaatui selälleen kannelle, terävät kynnet kiertyivät hänen ympärilleen ja hänet tempaistiin taivaalle yhdellä lujalla siipien iskulla.
Jättiläislintu kaarsi nopeasti pois ja nousi korkealle taivaalle. Hetken laivalla oli täysin hiljaista Lovinon ottaessa taas ruori haltuunsa ja muiden varmistaessa, että kaikki oli kunnossa. Mutta sitten terävä huuto halkoi ilmaa.
”Berwald! Berwald!” Tino huusi ja nojasi kaidetta vasten hätääntynyt ilme kasvoillaan, ”se vei Berwaldin ja Antonion!” Mies sai tuskin sanottua viimeisiä sanojaan kun Lovino jo hylkäsi ruorin ja juoksi säikähtäneenä laivan keulaan. Hän katsoi villisti ympärilleen löytääkseen Antonion ja huomatakseen Tinon sanat vääriksi, mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin Gilbertin joka istui maassa ja näytti samoin järkyttyneeltä tuijottaessaan kohtaa jossa Antonio oli vielä hetki sitten seissyt. Lovino toivoi koko sydämestään, että espanjalaiskapteeni ilmestyisi jostain piilosta nauraen ja pyytäisi anteeksi sitä että oli huolestuttanut hänet, mutta niin ei käynyt ja Lovino joutui myöntämään tosiasian. Kiroten hän käänsi katseensa siihen suuntaan, jonne lintu oli lentänyt ja vetäisi yhden pistooleistaan vyöstään. Hetken hän tähtäsi käsi suorana kohti poispäin lentävää tummaa hahmoa, mutta sitten hän laski kätensä kiroten taas. Hänen kohteensa oli liian kaukana ja hän saattaisi osua jompaankumpaan miehistä jos hän yrittäisi ampua.
”Laivankokoinen lintu syöksyy kohti, mutta huomaako Antonio”, hän mutisi vihaisena, ”ei huomaa.”
*****
Antonio olisi helposti keksinyt monta mukavampaa tapaa matkustaa kuin roikkua jättiläislinnun terävissä kynsissä, mutta hänen oli pakko myöntää että maisemat olivat todella upean näköiset yläilmoista. Kokemusta vain pahensi hieman se, että hän ei oikeastaan halunnut roikkua jättiläislinnun kynsissä. Ei varsinkaan kun hän oli kuullut kaikki tarinat siitä, mihin jättiläislinnun kynsissä roikkuminen päättyi. Hetken hän yritti kokeilla, josko saisi pyristeltyä itsensä irti linnun otteesta, mutta kynnet pitivät hänestä lujasti kiinni ja he olivat jo sen verran korkealla että Antonio ei ollut varma selviäisikö pudotuksesta mereen. Joten hän jatkoi roikkumista ja teki suunnitelmaa sitä varten, että lintu tiputtaisi hänet jonnekin.
Pieni murahdus jostain hänen vasemmalta puoleltaan herätti merirosvon huomion ja hän käänsi katsettaan vain huomatakseen, ettei ollut yksin. Berwald roikkui samoin linnun toisen jalan otteessa ja näytti nauttivan tilanteesta aivan yhtä vähän kuin Antoniokin.
”Hei”, merirosvo sanoi ja Berwald nosti katseensa häneen, ”sinäkin siis tulit retkelle mukaan.” Berwald kurtisti hänelle kulmiaan mutta nyökkäsi myös.
”Ja”, hän mutisi.
”Onko sinulla sattumalta aseita mukana?” Antonio kysyi, koska se tuntui tilanteeseen hyvältä kysymykseltä.
”Miekka ja pieni veitsi”, mies vastasi ja yritti saada käsivarsiaan vapaaksi, ”mutta en yllä niihin.”
”Minäkin olen lujasti jumissa”, Antonio totesi, ”mutta ei hätää. Lovi pelastaa meidät kyllä!” Berwald nyökkäsi ja mutisi jotain itsekseen.
*****
Laivalla tilanne alkoi hieman rauhoittua ja Lukas oli onnistunut saamaan panikoivan Tinon panikoimaan hieman vähemmän. Tällä hetkellä mies käveli ympyrää kannella nopein askelin ja pureskeli huultaan. Hän oli hiljaa, mutta Lovino oli äänessä hänenkin edestään. Merirosvo oli suunniltaan ja kirosi vuorotellen kaikki ylikasvaneet linnut ja Antonion joka ei tajunnut väistää, ja vannoi syövänsä paistettua jättiläislintua sinä iltana.
”Roklintua”, Lukas korjasi häntä rauhallisella äänellä.
”Ihan sama mitä”, Lovino ärähti takaisin, ”se vei Antonion, se tulee maksamaan siitä.”
”Eli sinulla on suunnitelma?” Tim kysyi uteliaana. Kukaan ei edes epäillyt etteivätkö he tekisi jotain. Berwaldin ja Antonion jättäminen oman onnensa nojaan ei ollut edes vaihtoehto.
”Ei vielä”, Lovino vastasi äkäisesti ja vaikeni sitten. Hän seisoi hetken oudon hiljaa paikoillaan silmät kiinni ja mietti. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi lyhyesti ja avasi silmänsä.
”Me teemme näin”, hän julisti, ”kartta on Antoniolla, mutta luulen muistavani minne tuon ylikasvaneen tipun pesä oli merkitty. Menemme sinne ja sitten minä kiipeän pelastamaan ne ääliöt.” Muut miettivät hetken ja jakoivat katseita keskenään ennen kuin Lukas lopulta avasi suunsa.
”Muuten hyvä”, hän sanoi, ”mutta sinun kannattaisi ottaa joku mukaan pelastusretkelle.” Lovino pohti asiaa hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Mutta vain yhden”, hän sanoi, ”useampi herättää liikaa huomiota.”
”Ota sitten minut”, Tino vastasi varmalla äänellä ja lopetti edestakaisin kävelyn. Lovino tarkkaili häntä hetken ja kohotti sitten toista kulmaansa.
”Miten sinä auttaisit?” hän kysyi epäilevästi, koska ei ollut koskaan nähnyt miehen taistelevan eikä hän uskonut, miten Tinosta olisi jättiläislintua vastaan. Mutta Tino vain hymyili hieman erikoisella tavalla ja tempaisi nopealla liikkeellä yhden pistooleista Lovinon asevyöstä. Hänen liikkeensä olivat niin nopeita, että merirosvo ei ehtinyt edes tajuta asiaa ennen kuin mies oli jo ampunut yhden laukaisun laivan toista päätyä kohden ja seisoi nyt varmasti paikoillaan savuava pistooli kädessään.
”Mitä sinä…!” Lovino ärähti, mutta Tino käänsi totisen katseensa häntä kohden.
”Tuo kärpänen häiritsi minua”, hän selitti ja ojensi aseen takaisin omistajalleen. Gilbert, joka oli lähimpänä kohtaa johon Tino oli ampunut, asteli lähemmäs ja tarkasteli luodin aiheuttamaa naarmua puussa.
”Hah! Yksi kuollut kärpänen!” mies julisti löydettyään etsimänsä, ”tämän takia mahtava minä halusin Tinon oppipojaksi.” Lovino katsoi Tino taas, mutta nyt erilaisella tavalla.
”Selvä, sinä kelpaat”, hän lopulta totesi ja otti aseensa takaisin.
A/N: Oletteko vielä kärryillä?
Tässä luvussa oli niin paljon asioita että minua vähän epäilytti tuleeko siitä liian monimutkainen. Merenneidot olivat mukana lähinnä siksi että mie pidän siitä tarinasta ja jos minulla on mahdollisuus saada jonnekin Tanska ja merenneidot viittaus niin minähän teen sen. Lisäksi se tarjosi mahdollisuuden Lukakselle puhua Kaunotaren kirouksesta koska vaikka hän esittää olevansa okei asian kanssa (eikä kukaan syytä häntä enää) hän silti katuu sitä. Tino on oikeasti jo antanut hänelle anteeksi, mutta itsesyytös on vaikea lopettaa.
Roklintu on tuhannen ja yhden yön saduista. Mie pohdin aikani sitä, että kenet se nappaa mukaansa ja sitten päätin että tämä on vain liian hyvä mahdollisuus olla käyttämättä. Berwald ja Antonio saavat mennä! Hei hei!
Muuten, jos jokin tässä fikissä tuntuu oudolta/jäi kysymyksiä, laittakaa rohkeasti ajatuksia tulemaan! Tää on nyt jo sen verran pitkä, että mie oon voinut ihan vahingossa jättää jonkin asian selittämättä ja sitten ku työ kerrotte siitä mulle nii mie voin täällä naama punaisena keksiä jonkun oudon juonenkäänteen ja yrittää pelastaa maineeni. Yksäriäkin saa laittaa, jos ei viiti julkisesti sanoa (samalla plusetuna se että yksärit aiheuttaa mulle aina minisydärin. Tulee sellainen "mitä pahaa mä oon nyt tehnyt?!" -olo. heh heh.)
Huoh, sori pitkä A/N. Seuraavan luvun nimi on "Hei, me lennetään" (ihan vähän ironiaa)
