A/N: Kommenttien voima ei ihan oikeesti oo yliarvostettuja. Kiitos kaikille kommentoijille, tässä osa 2. Tämä fic ei jatku mitenkään suorina osina, vaan tämä osa kertoo Esmestä kuudentoista ikäisenä. Tästä tulee oletettavasti noin kahdeksanosainen, mutta en lupaa vielä mitään. Huomatkaa se, että tämä toinen osa on noin tuplasti ficletin kokoinen, joten olkoon se nimitykseltään tuplaficlet.
Niin, ja Milgia, kiitän kommentista sinuakin!
Loppukesä vuonna 1911
"Esme, kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa että hienot naiset eivät kiipeile puissa", Alda napisi huomatessaan kuusitoistavuotiaan tyttärensä puunoksalla - jälleen kerran.
"Hyvin monta kertaa", Esme mutisi nenäkkäästi, onnekseen kuitenkin niin hiljaa, ettei tytön äiti sitä kuullut. Alda puisteli päätään kädet lanteilla näyttäen tunnollisen äidin perikuvalta. Esme huokaisi hyvin kuuluvasti ja lähti laskeutumaan alas puusta. Päästyään noin kaksi oksaa alemmas, hän laski vahingossa jalkansa sivuun seuraavasta oksasta, ja putosi alas.
"Oletko kunnossa?" Aldan hätääntynyt ääni tunkeutui Esmen tajuntaan vasta muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän oli pudotessaan taittanut jalkansa ja lyönyt kaiken kukkuraksi päänsä. Hänen olonsa oli hieman hutera ja jalkaan sattui hyvin paljon.
"Matthew! Tytön jalka on murtunut", Alda huudahti jonnekin talon suuntaan. Esme pyöräytti silmiään ja katui tekoaan heti, sillä se sattui arkaan päähän. Tietenkin juuri hän oli onnistunut murtamaan jalkansa ja joutumaan erittäin typerän tohtori Mariewoodin hoiviin. Ei miehessä mitään vikaa ollut, mutta sukupuolestaan huolimatta mies oli tunnettu juorukello, ja alta aikayksikön ympäri Columbusta leviäisi tieto Esme Plattista, tytöstä joka kiipeili puissa ja oli siis huonoa vaimoainesta. Ei se Esmeä itseään haitannut, mutta Aldan suurin toive oli saada tyttärensä naitettua. Monta kertaa Esme oli toivonut, että hänellä olisi sisko, joka olisi voinut olla se perheen prinsessa. Kun hän oli tyhmyyksissään maininnut asiasta äidilleen, äidin ilme oli muuttunut radikaalisti, ja hän oli kieltänyt Esmeä mainitsemasta sisaruksista enää koskaan. Esme oli tietenkin totellut, mutta oli luonnollisesti ihmetellyt asiaa.
"Katsopa tyttöä. Hänhän käyttäytyy kuin paraskin poika", Matthew naureskeli tultuaan ulos. Esme ja Alda mulkaisivat kummatkin miestä samaan aikaan. Matthewin virne tasaantui nopeasti tilanteeseen sopivalle tasolle. "Hyvä on, minä kutsun lääkärin."
Muutamaa minuuttia myöhemmin Matthew tuli synkän ilmeen kera takaisin puun luo.
"Mariewoodia ei ole nähty sitten toissapäivän, minne lienee lähtenyt. Lähettivät kuitenkin jonkun toisen lääkärin." Esmen oli pakko kääntää päänsä toisaalle, sillä hän oli alkanut väkisinkin hymyillä. Hän selviäisi jalan murtumasta ilman tulevaisuuden pilaantumista.
"Mutta kenet?" Alda kysyi huolestuneena.
"Joku Cullen se taisi olla. En minä tiedä. Vakuuttivat kuitenkin, että osaa asiansa", Matthew puuskahti. Esme pyöräytti uudelleen silmiään, ja katui myös tälläkin kertaa. Se oli juuri hänen isälleen tyypillistä epäluuloa vieraita kohtaan, vaikka luultavasti miltei kuka tahansa lääkäri olisi parempi kuin Mariewood.
"Tuleeko hän tänne?" Alda jatkoi kyselyä. Matthew nyökkäsi.
"Tulee. Meidän pitää viedä Esme sisälle", hän jatkoi ja nosti tyttärensä varoen maasta käsivarsilleen. Vaikka Esmellä oli ikää jo kuusitoista vuotta, hän oli edelleen siro ja hoikka olemukseltaan, aivan toista maata kuin äitinsä joka oli pitkä ja rehevä nainen.
Sisällä Esme laskettiin oleskeluhuoneen sohvalle makuuasentoon, mutta hän kiemurteli istuvaan asentoon, että näkisi jotain muuta kuin huoneen rumanvalkoisen katon. Typerä katto ja typerä puu, josta piti katketa oksa. Ehkä syy oli siinä, että puu oli vanha, istutettu joskus Matthewin isoisän isän aikoihin, ja se oli varmasti jo hiukkasen laho. Esme kuuli isänsä uhoavan keittiössä sitä, että hän kaataisi kyseisen puun, vähät siitä vaikka se olikin ollut siellä kauan ja oli osa Plattien maatilan perinnettä.
Ovi kävi, mutta se ei Esmeä liikuttanut. Hän tiesi kyllä sen, että lääkäri oli tullut, mutta miksi se häntä olisi kiinnostanut. Lääkärit kun tuppasivat yleensä olemaan kuin samasta muotista. Ylipainoisia, päälaelta kaljuuntuvia ja suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin kuollut kala. Ei sillä, etteivätkö kuolleet kalat olisivat olleet kiinnostavia. Esme muisti hyvin sen yhden kerran kun hän oli löytänyt nimenomaan kuolleen kalan, hän oli tutkinut sitä hyvin kiinnostuneena. Mutta ei kuolleista kaloista kyllä paljon iloa ollutkaan. Esme epäili joutuvansa tylsistymään seuraavien tuntien aikana kun lääkäri yrittäisi tehdä jotain hänen jalalleen.
Kaksi minuuttia myöhemmin Esme joutui myöntämään itselleen, että oli väärässä epäilyineen. Kyseinen lääkäri, nimeltään Carlisle Cullen, ei ollut lähelläkään sitä lääkärin perusolemusta mihin Esme oli elämänsä aikana tottunut. Cullen oli arviolta kolmenkymmenen ja ehdottomasti komein mies kenet Esme oli ikinä nähnyt.
"Minä putosin puusta." Esme vastasi lääkärin hetkeä aikaisemmin esittämään kysymykseen, siihen perinteiseen, eli miksi hänen jalkansa oli murtunut. Carlisle virnisti lämpimästi, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt torua Esmeä. Tai niin ainakin tohtori Mariewood olisi tehnyt.
"Kerronpa sinulle salaisuuden. Minäkin olen kiipeillyt puissa." Tohtori Cullen naurahti ja kaivoi jostain salkkunsa uumenista jotain, mitä Esme ei nähnyt.
"Te olettekin mies. Minä olen nainen, joten minun on käyttäydyttävä kunnolla, että pääsen vielä joskus naimisiin. Tai niin minun äitini ainakin sanoo." Esme puhui nopeasti, koska hän oli hieman hermostunut. Kukapa ei olisi vastaavassa tilanteessa.
"Älä turhaan teitittele, minä olen Carlisle. Taidat puhua asiaa. Äitisi kuulostaa hyvin voimakastahtoiselta naiselta." Carlisle hymähti ja aloitti lastoittamaan Esmen jalkaa. Esme tuijotti Carlislea hieman hämmentyneenä. Ei ihan joka päivä nähnyt lääkäreitä tai ylipäänsä ketään vanhempaa ihmistä, jota olisi saanut sinutella suunnilleen neljän minuutin tuntemisen jälkeen.
"Hän todella on hyvin voimakastahtoinen, vaikka tietenkin tekee kaiken vain minun parhaakseni. Minä olen Esme, hauska tutustua." Pienen harkinnan jälkeen Esme jatkoi keskustelua. Pitihän tilaisuudesta ottaa kaikki irti.
"Kaunis nimi sinulla. Sinun jalkasi ei ole kovin pahasti murtunut, joten laitan siihen vain lastan. Sinun pitää vain luvata, että et kiipeile puissa ennen kun jalkasi on kokonaan parantunut." Carlisle sanoi, ja sujautti tarvikkeensa takaisin salkkuunsa.
"Missä tohtori Mariewood on? Sinä olet ilmeisesti hänen tilallaan, etkö olekin?" Esme huomautti vetäessään itsensä ylemmäs sohvalla.
"Tohtori Mariewood on lähtenyt muutamiksi viikoiksi pois. Minä sijaistan häntä sen aikaa." Carlisle vastasi ja nousi ylös tuoliltaan. "Muista olla rasittamatta jalkaasi ainakaan kovin paljoa. Lastan saa ottaa pois noin kuukauden päästä, ja uskoisin, että tohtori Mariewood on siihen mennessä palannut takaisin. Joten näkemiin, Esme."
"Näkemiin." Esme päätti keskustelun.
***
Kun Esmen jalasta sai ottaa lastan pois, tohtori Mariewood oli palannut hermolomaltaan, aivan kuten Carlisle Cullen oli ennustanut. Esme ei tietenkään näkisi Carlislea enää koskaan, mutta silti sen lyhyen hetken aikana mies oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
