Kuroshitsuji: Nauloja arkkuun | K-11

[Verinen Paronitar]

Spoilaa chapteria 105.



Nauloja arkkuun
fandom: Kuroshitsuji
paritus: William/Grell
ikäraja: K-11
genre: angst, romance
varoitukset: itsetuhoisuutta

yhteenveto: Eikä Grell ole heistä kahdesta ainoa, joka tuntee toisen syvimmät salat; jakaa sen surun ja vihan, umpikujan seinistä kertautuvat kaiut omasta äänestä.

A/N: Feelsit viimeisimmästä chapterista + punkkua + OTP-haaste. Erotyöni tästä fandomista alkoi olla jo loppusuoralla, joten huikea uusi matsku ilmaantui ihan (vara)kreivin aikaan. Jatkoa sarjassamme “julkaisua kannattaisi varmaan lykätä, mutta enhän mä nyt selvinpäin kehtaa tällaista melodraamaa julki pistää”, joten olkaatten hyvät kärsikää. Allekirjoittaneen shinigami-ficcauksen uusi aalto alkaa tästä, nyyh :’’)








Kuolevaisten elinkaarta arvioivien virkamiesten koko olemassaolossa on yksi aivan erityisen viheliäinen puoli; teet sitten mitä hyvänsä, kollegasi tulevat aina tietämään sen kaikkein synkimmän salaisuutesi. Millainen sinä olit (ja olet ehkä edelleen), mihin sinä sorruit. Mitä tunsit ja kuinka syvästi (tunnet ehkä edelleen), sillä eiväthän loputtomat ylityöt ole ennenkään omaehtoisesti eksyneitä sieluja pelastaneet.

William T. Spears jos kuka sen tietää.

Sen hän on jo oppinut, ettei itsemurha ole mikään ratkaisu. Sen sijaan epäselväksi on jäänyt se, mistä hitosta heitä kaikkia tässä lopulta oikein yritetään rankaista; ei yhdellä ihmiselämällä juurikaan merkitystä ole, ei sen enempää toisella tai kolmannellakaan, ne seuraavat toisiaan samoja kohtaloita ja virheitä toistaen, kaikki sitä samaa yhdentekevää farssia. Sadassa vuodessa Williamin käsien lävitse on kulkenut niin monia tragedioita, ettei hän edes halua tietää tarkkaa lukumäärää, eikä kenelläkään niistä onnettomista narreista ollut maailmalle mitään keskinkertaista sielunraiskaansa kummempaa tarjottavaa. Mokomasta luopumista on siis mahdotonta pitää haaskuuna, ei sellainen vain yksinkertaisesti käy järkeen.

Perspektiivin laajentuessa on katumuskin päässyt katoamaan — ei ehkä ihan kokonaan, mutta läheltä liippaa jo. Helvetin läheltä.

Grellin parfyymi muistuttaa maallisesta, taakse jätetystä todellisuudesta (vaimosta, bordelleista), ja vaikka sellainen onkin hetken verran helppoa työntää loitommas, on kaikki vilja lopulta valmista korjattavaksi. Niitettäväksi. Aika aikaansa kutakin, väitetään, ja sama pätee Williamin jääkauteenkin; kun Grellin terävät kynnet kulkevat pitkin ensimmäisen elämän päätteeksi sohjoksi ammuttua takaraivoa, juoksevat niskaa ja selkää myöten ainoastaan kuumaakin kuumemmat väreet, sellaiset herkät ja hekumalliset, jotka puhuvat omaa kieltään aivan liian monin aksentein. Jos Williamilta kysyttäisiin, sen ei tarvitsisi olla lainkaan niin sävykästä.

Grellin sievästi sidotun solmukkeen alta paljastuu synteihin lankeamisesta muistuttava, terävin kulmin esiin piirtyvä aataminomena. William on varma, että parempi olisi olla sekaantumatta naisiin — minkäänlaisiin — mutta eihän edes viikatteenmitta sitten viime kädessä kovinkaan paljoa etäisyyttä tarjoa. Siinä, missä muuttuviin tilanteisiin mukautuva varsi osaa tarpeen mukaan lisätä pituuttaan, se kykenee myös taittumaan aina vain pienemmäksi ja pienemmäksi ja pienemmäksi. Ehkei kertaalleen kuolleen hengityksen kuuluisi tuntua niin lämpimältä kasvoille osuessaan tai viimeisen huokauksensa vetäneiden huulien niin kovin, kovin pehmeiltä omia vasten, mutta lihaa se on kuollutkin ja siis altista houkutuksille.

(ja sitä samaa lihaa on sydänkin, samoja suonia ja kudosmassaa, tismalleen yhtä heikkoa, eikä Grell ole heistä kahdesta ainoa, joka tuntee toisen syvimmät salat; jakaa sen surun ja vihan, umpikujan seinistä kertautuvat kaiut omasta äänestä, voimattomuuden ja väsymyksen, täydellisen uupumisen) 

Kuoleman kohtalokkaanpunainen leidi ei siveitä käsisuudelmia kaipaa, suosionosoitukset voi painaa suoraan ranteille, jatkaa huulin ja kielin ja ennen kaikkea hampain aina kyynärtaipeeseen asti. Vaikkei iho missään vaiheessa rikkoudukaan, voi William maistaa veren, väkevän ja rautaisen, tuntea sen suussaan kuten omansa aikanaan.

Ja vaikka kiihkeäksi, romanttiseksi, mitä-ikinä-hitto-soikoon-lie yltyneen tunnelman yrittääkin rikkoa entisestä puolisosta puhumalla (siitä elämän aikaisesta, tiedättehän, siitä kaiken kulminoitumasta), jää hedelmä kovin heikoksi — tehottomaksi, mauttomaksi — sillä toki dramatiikkaa suosiva pitää murhan ja itsemurhan keskinäistä liittoa mitä kiehtovimpana.

 (ja mitä enemmän verta, sen parempi, tiedättehän)



Omien virheidensä ymmärtämistä karmeampaa on huomata toistavansa niitä, aina ensimmäistä, toista ja kolmatta askelmaa myöten. Kuitenkin se vihoviimeinen naula arkkuun iskettiin jo aikoja sitten, joten hurmeiseen loppuun johtavia askeleita ei voi ottaa enää toistamiseen; onneksi vaiko ei, sitä ei William osaa vielä päättää.

Silti todettakoon, että jos pelastus ja syklin lopullinen päättyminen vaativat jotain suurta oivallusta elämästä, kuolemasta ja muusta sen sellaisesta, hän saattaa mieluusti jättää moisen väliin, sadatteluistaan huolimatta, sillä tähän mennessä kertyneen todistusaineiston nojalla toisella kierroksella on kaikki edellytykset osoittautua ensimmäistä huomattavasti palkitsevammaksi.

Enää ei kannatakaan katua.

Mitään.

[Karvalakkirakastaja]

Olisi jäänyt kyllä paljosta paitsi, jos olisit odottanut selviämistä ja pahimmassa tapauksessa hannaillut, koska tämä on aivan mieletöntä! Tunnustan, että ensimmäinen asia, joka mut veti tämän pariin, oli otsikko ja toinen, joka innosti vielä lisää, oli henkilöt. Mun lempparit, vaikka en ole fandomin tuntemuksessa juuri viime aikoina edennyt. En uskalla lukea keskustelujakaan, kun musta tuntuu, että mun kohdalla fandomeista käydyt keskustelut pilaa mun ilon. Tiettyihin aiheisiin en uskalla edes mennä katsomaan.

Mut siis takaisin tähän upeuteen. En aio, kieltäydyn aivan totaalisesti alkamasta minkäänlaiseen analyysin, koska rakastan tämän tekstin juoksua ja tunnelmaa liikaa, vaikka en tiedä ymmärränkö oikein vai aivan väärin sen, mistä tässä puhutaan. Lopulta oikeastaan puhutaan kiertokulusta ja siitä faktasta, että elämä (ja kuolema) kiertää kehää.

Kovin usein ei tapahdu sitä, että olen fiiliksissä nimenomaan käytetystä kielestä, mutta nyt mä nimenomaan olen aivan liekeissä ja ekstaasissa sanoista. Huikeaa! Jos tästä kommentista ei ota tolkkua, se johtuu siitä, ettei sitä ole, mutta halusin vain hehkuttaa.

[Beyond]

Uusi Grelliam oli kyllä oikein iloinen yllätys! <3

Tunnelma tekstissä on kyllä oikein kohdillaan. ^^ Olen lukijana nyt harvemmin hirveänkään pysähtyvä, mutta tässä tekstissä oli aika paljon sellaista selittämätöntä oivaltavuutta ja ympyröitä toisensa jälkeen sulkevaa menoa, että teksti tuli luettua oikeastaan sanoja ja muotoiluita makustellen. Kuvauksessa on hurja määrä sellaista Grelliamiin soveliasta aistikkuutta, ja myönnän kuolanneeni Grellin solmukkeen alta paljastuvalle aataminomelle, sekä teräville kynsille. Niiden monin aksentein puhuminen on myös kielikuvana aivan ihana! <3

Sen sijaan epäselväksi on jäänyt se, mistä hitosta heitä kaikkia tässä lopulta oikein yritetään rankaista; ei yhdellä ihmiselämällä juurikaan merkitystä ole, ei sen enempää toisella tai kolmannellakaan, ne seuraavat toisiaan samoja kohtaloita ja virheitä toistaen, kaikki sitä samaa yhdentekevää farssia.

Tämä Williamin kautta tehty huomio oli ensimmäinen muotoilu, jonka äärelle oli pakko pysähtyä oikein hellimään ajatusta. :') Jatkoajatuksiakin heräsi, mutta en oikein osaa muotoilla niitä, joten ota teinisydän! <3 Jotenkin tuo lattea leipiintyneisyys merkityksellisyyden hakemiseen on vain ihan käsittämättömän upeaa. Se istuu Williamille yhtä hyvin kuin kanariankeltainen pikkutakki. <3

Omien virheidensä ymmärtämistä karmeampaa on huomata toistavansa niitä, aina ensimmäistä, toista ja kolmatta askelmaa myöten.

Tässä taas Willin edellinen oivallus suljetaan jotenkin niin katkeransuloisesti, että pakkohan tätäkin muotoilua on vain hehkuttaa! ^^

Huh, tämä teksti on aivan älyttömän vaikeaa kommentoitavaa, mutta tahdon vain kertoa, että pidän menosta aivan älyttömän paljon! <3

Kiitoksia! <3

[Kaatosade]

Olipa ihanaa lukea noista uusimmista käänteistä, kun vihdoin pääsin mangassakin ajan tasalle taas. <3 Ja olipa loistava ficci. <3

Kuolevaisten elinkaarta arvioivien virkamiesten koko olemassaolossa on yksi aivan erityisen viheliäinen puoli; teet sitten mitä hyvänsä, kollegasi tulevat aina tietämään sen kaikkein synkimmän salaisuutesi.

Tämän tosiaan uskon olevan hyvin viheliäistä, vaikka sitten kaikki ovatkin samassa veneessä, niin silti. Varsinkin jollekin sen tyyppiselle kuin Will. Mutta minkäs sille mahtaa, elämä on... niin ensimmäinen kuin toinenkin niistä.

Tässä oli sellainen oivaltava ja aistillinen tunnelma josta tykkäsin tosi paljon, kaunista kieltä ja kaikkea. Ja dramaattinen Grell. Nam. Kiitoksia. <3