Kuuleeko kukaan?
Author: Petturi
Raiting: K-11
Genre: Angst, romance
Summary: Kappaleita 17-vuotiaan nuoren tytön elämästä, jossa alamäet tulevat seuraamaan toisiaan.
A/n: Pohjautuu osittain omiin kokemuksiin.
Menneisyys
En tiedä kumpi huomasi toisen aiemmin; mä sen vai se mut. Me oltiin kumpikin ysiluokkalaisia, hupsuja, ranttaleita, pahiksia. Mulla paksut, mustat rajaukset silmissä, tukka pörröllä ja monta pussikaljaa takana. Se oli ruskeahiuksinen, vaitonainen, puhutteleva. Ajoi mopolla ja piti raskasta nahkatakkia päällä, hymyili mulle aina koko hammaskalustollaan ja sai mun silmät seuraamaan sen vartalon liikkeitä. Pahapoika, jonka ympärillä kuhisi tyttöjä.
Mä olin tuolloin langanlaiha, ruskeasilmäinen ja -hiuksinen, päässyt juuri ysiluokan eliittipiiriin, joka käsitti urheilijat. Henri oli meidänluokan ujo pahapoika, joka oli iskenyt silmänsä muhun. Sain tuntien aikana kymmeniä paperitolloja, joidenka sisukset oli täynnä tyhmiä kysymyksiä.
"Mitkä ihmeen kengät noi on?"
"Mitä musiikkia sä kuuntelet?"
Mutta silti. Se kaikki uppos mun uhmaikäiseen sydämeen. Osui ja upposi. Vielä vuosienkin jälkeen mä tunnen kaipausta niihin aurinkoisiin äidinkielenluokkiin, kun pöly leijaili laiskasti ilmassa ja vanhan naisopettajan nariseva ääni piti niukin naukin yökukkujia hereillä. Me oltiin nuoria, me oltiin vapaita. Henri oli niin kaukana ja niin lähellä. Samassa luokassa, eri ystäväpiirissä.
Mä pilasin kaiken. Suutuin sille sen monista tytöistä, sanoin etten halunnut olla millään helvetin jonotuslistalla. En kestänyt, en halunnut kuulla muiden suusta, kuinka se oli suudellut muitakin tyttöjä. Niinpä mä menin ja laitoin välit poikki.
Nykyään, kun me kohdataan, ei edes moikata. Katsotaan vain toisia "mitä jos" -ilmeellä.
Kuukausi sitten
Lauri oli tuntenut mut kolme vuotta. Me oltiin oltu samassa koulussa, puhuttu syvällisiä omista asioistamme ja jaettu kaikki paska, mitä meidän niskaan oli kaadettu. Silti me ei koskaan oltu ajateltu toisiamme sillä tavalla. Vaikka olin nukkunut sen sylissä mökkiautomatkan ajan, katsonut sen kainalossa Pipefestia televisiosta ja ryypännyt sen kanssa monen monta kertaa, en mä koskaan ollut ajatellut Lauria niin kuin mahdollista miesehdokasta. Vaikka mä pidinkin sitä sairaan komeana.
Sitten, eräänä iltana, mä kerroin sille kaiken paskan, mitä äiti oli meidän perhees tehnyt. Molemmilla oli kaljapullot kourassa, istuttiin vierekkäin auton takapenkillä ja se vain kietoi kätensä mun ympärille. Ja varasti mun sydämen puolikkaalla hymyllä, joka vainoaa mua joka yö.
Mä saavuin vasta kuudelta kotiin. Lauri olis halunnut tulla mun viereen nukkumaan, mutta olin nauranu etten tee sellaisia ekoilla treffeillä. Ei edes nukkumisnukkumista.
Siitä se sitten lähti. Kiihkeä ilta muutti meidän kaverisuhteen täysin. Meistä tuli pari. Vaikka mä olinkin sitoutumiskammoinen, hyväksyin sen pyynnön että se sais kutsua mua tyttöystäväkseen. Sain siltä yöllisiä puheluita, miten se oli ajatellut mua koko illan ja halus vaan soittaa sanoakseen, että se kaipaa mua ja että mä oon tällä hetkellä parasta sen elämässä. Se lähetti mulle ihanien leffailtojen jälkeen viestejä, miten mä en voi edes aavistaa, kuinka tärkeä oon sille.
Ja sitten tapahtui SE ilta.
Me oltiin juotu taas, vaihteeksi, jälleen. Oli kuhinaviikonloppu, eli paikkakunnalla oli sakeana populaa. Mua otti päähän, kuinka se tunsi jokaisen vastaantulijan ja halus tutustua jokaiseen vastaantulijaan. Lauri oli juonut kahdeksankymmenen prosentin vahvuista alkoholia ja oli ihan tuitereis. Halaili tuntemiaan muijia ja antoi mun odotuttaa itseään. Lopulta mä kyllästyin sen kaitsemiseen ja lähdin pois. En vaan jaksanut enää katsella sen "hei kamu!" meininkiä.
No, törmäsin ystävääni ja mentiin juttelemaan henkeviä. Kaksi täysin ventovierasta miestä tuli ihan puskista pyytämään meitä kanssaan jonnekki hotellihuoneeseen juomaan shamppanjaa ja niin pois päin. kyydit ja kaikki olisi hoidettu. Minä ja mun ystäväni leikiteltiin ajatuksella. Olin niin kettuuntunut Laurin käytökseen, että soitin sille ihan piruuttani.
"Mikä estää mua lähtemästä kahden ventovieraan miehen kanssa hotellihuoneeseen juomaan shamppanjaa?"
Linjalla oli hetken hiljaista, kun Lauri sulatteli mun sanoja.
"No minä tietenkin."
"Ootko ihan varma?"
"No kerro kuinka kävi", se tiuskaisi ja löi luurin kiinni.
Suljin puhelimen ja katsoin sitä hetken todella vihaisena. Kuinka se kehtasi lyödä luurin korvaan, uskalsi vastustaa mua ja mun oikkujani? Sitten mä vilkaisin ventovieraita miehiä, jotka olivat ainakin viis vuotta meitä vanhempia ja mieleen tulvi kaikki raiskausotsikot Iltasanomista.
Katsottiin ystäväni kanssa miehiin pahoittelevasti.
"Sori, mutta me ei taideta nyt päästä", valittelin ja sitten me vain yksinkertaisesti häivyttiin paikalta. Lähetin Laurille viestin, että onneks en lähtenyt.
Jos mä olisin tienny, että se viesti muuttais kaiken, en olisi lähettänyt sitä.
18.8
Mä en kestä tätä kaipausta enää.
Siitä on viikko kun me erottiin Laurin kanssa. Ihan ystävinä, tottakai. Mä olisin kuitenkin halunnut enemmän, ja tyhmänä ihmisenä menin sanomaan sen sille. Nyt nukun taas yksin, lakanoissa sen häilyvä tuoksu; tupakkaa ja miesten hajuvettä.
Mä en oo nähnyt sitä kertaakaan tään kuluneen viikon aikana. Se lähti kuulemma lauantaina blockfestiin, ja tiedän taatusti että sillä oli joku tyttö siellä. Lauri on niin mukava kaveri, että siihen tutustuu huomaamatta. Sen kapeat silmät, äijämäinen luonne ja sätkä huulessa -look notkautti munkin jalat pois alta. Tuskinpa se siellä festareissa joutui yksin nukkumaan.
No, päätinpä mäkin laittaa ranttaliksi. Mentiin Heidin kanssa yksiin kotibailuihin, ja heti sain jätkäseuraa. Se lyöttäytyi mun seuraan heti kun sain sytytettyä tupakan; paha tapa, joka jäi Laurin seurasta. Me juteltiin niitä näitä. Joni oli mua vuotta nuorempi, vakavailmeinen ja vielä poikamainen. Sen hymy paransi Laurin jättämiä arpia ja sai mut hetkeks unohtamaan koko jätkän. Mulle tarjottiin viskiä, olutta ja tupakkia, enkä mä laittanut vastaan. Pian oli nousuhumala hyvässä vauhdissa, Joni vierellä ja Heidi jossakin jonkun kanssa.
Mä tiedän, että niin ei saa tehdä. Se kuuluu sanomattomiin sääntöihin: heti eron jälkeen EI todellakaan saisi ottaa ketään. Mutta mä niin kaipaan hellyyttä, kosketusta, suudelmia. Mä kaipasin Lauria, sen ominaistuoksua ja särähtelevää naurua. Joni oli mukava, suloinen ja hellyyttävä, eksynyt pikkupoika. Me vaihdettiin numeroita ja osoitteita sen illan aikana, livahdettiin pimeälle parvekkeelle polttelemaan ja puhumaan kaikesta.
Mutta siinä sitten se. Ei suudelmaa, ei halausta. Minä ja Heidi lähdettiin jo yhden aikana takaisin kotia kohti, molemmilla mukavat mielet. Me oltiin molemmat unohdettu omat sydänsurumme tänä iltana, ja oltiin kiitollisia siitä hetkestä.
Jokainen tekstiviestin merkkiääni saa mut säpsähtämään. Vaikka mä poistin Laurin numeron (etten vain lähettäisi katkerana sille mitään), mä toivon koko ajan että se lähettäis mulle jotakin. Sanois kaipaavansa meitä, mua, mun silmiä ja suudelmia. Haluais mut takaisin ja sanois, että oli maailman isoin erehdys erota.
Yllätykseksi Joni kyseli, missä mä menen. Olin oikeasti luullut, etten kuulisi siitä miehestä enää mitään. Mutta me mentiinkin kahville. Meillä oli oikein mukavaa, juteltiin niitä näitä. Ajattelin, että olisikohan tuo hyvää poikaystävämateriaalia.
Me juotiin kahvit aika vilkkaassa kahvilassa. Mä toivoin koko ajan, että Lauri saapuisi paikalle, huomaisi mut ja Jonin ja tajuaisi, mitä oli menettänyt. Mutta se ei ilmestynyt. Joni huomas mun vilkuilun ja muuttui vähän hiljaisemmaksi. Lopulta me noustiin vaitonaisina ja kuljettiin kohti sen mopoa, miksi niitä kaksipyöräisiä, isoja vempeleitä nyt kutsutaankaan. Se oli huomenna saapumassa taas paikkakunnalle, ja kysyi, haluaisinko mä nähdä sen.
Joni on oikeasti tosi mukava, söpö ja ihanteellinen mies. Mutta mulla ei tunnu olevan mitään kipinää sen kanssa. Mä kaipaan vain kosketusta, mutta pelkään, että jos pyydän sitä Jonilta, se tulkitsee sen joksikin muuksi. Vakavammaksi.
Luoja, miten mä kaipaankaan Laurin syliä.
