Nimi: Vuosien uurtamat
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: K-11
Genre: drama, angst, haikeus
Paritus: Gellert Grindelwald/Ariana Dumbledore
Haasteet: Kovanonnenpyörä, Kerää kaikki hahmot (Gellert), Het10, Rare10
Vastuuvapaus: Hahmot ovat Rowlingin, minä vaan lainaan.
A/N: No niin. Ficci jonka vihdoin sain kolmen kuukauden blokin jälkeen aikaiseksi. Tätä oli varsin mielenkiintoista ja vaikeeakin kirjoittaa, koska Kovanonnenpyörässä haasteeksi sattui sellainen, jossa hahmot olivat minulle lähes täysin vieraat. No, ainakin tuli tutustuttua uusiin hahmoihin hieman syvemmin, ja oikeastaan tämän haasteen ansioista löysin itselleni pari uutta hahmoa joihin taisin tykästyä. Kirjotusprojetki oli hieman tuskainen, mutta olen lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen. Toivottavasti teksti miellyttää haasteen alkuperäistä keksijää. : ) Niin ja kiitokset vielä Lils-kullalle läpi lukaisemisesta ja palautteesta!
Tässä vielä haaste jonka pohjalta ficin raapustelin:
Paritus: Gellert Grindelwald/Ariana Dumbledore
Lajityyppi: synkistely (angst) ja/tai yleisdraama (general)
Ikäraja: K-11 — K-15
Yhteenveto(ehdotus): —
Kesäinen aurinko paistoi makuuhuoneen samean ikkunalasin takana. Pieni varpunen istui ikkunalaudalla visertäen keveän haikeaa sävelmää. Ikkunan äärellä seisova tyttö tuijotti sitä herkeämättä pää kallellaan, eikä huomannut oven avautuvan takanaan.
Nuori poika astui kynnyksen yli ja sulki oven hiljaa perässään. ”Ariana?”
Tyttö ei liikahtanutkaan, tuijotti vain ikkunaan unenomainen ilme kasvoillaan. Poika astui askeleen lähemmäs ja aloitti pontevammin. ”Ariana. Tiedätkö mihin aikaan Albus tulee kotiin?”
”En tiedä”, tyttö aloitti hatarasti hieman värähtävällä äänellä. ”Sinun olisi ehkä parempi kysyä Aberforthilta.”
”Hänkään ei taida olla kotona.”
Tyttö tunsi kehonsa hätkähtävän, kylmä väristys kulki pitkin selkäpiitä. Vaaleahiuksinen poika astui vielä muutaman askeleen lähemmäs. Nyt hän oli aivan tytön takana. Siitä huolimatta tämä ei kääntynyt vaan tuijotti edelleen ikkunaan. Gellert kohotti kätensä ja sipaisi tytön pitkiä vaaleita, selkää pitkin avoinaisina valuvia hiuksia. Hitaasti hän kumartui lähemmäs ja kuiskasi tytön korvaan: ”Oikeastaan taidamme olla täällä aivan kahdestaan.”
Ariana säpsähti ja kääntyi pelokas ilme kasvoillaan. ”Miksi tulit?”
”Minulla oli tärkeää asiaa Albukselle. Mutta nyt kun hän ei kerran ole kotona, voin hoitaa yhden toisenkin asian samalla kertaa.” Ilkikurinen virne kohosi pojan kasvoille. Nopeasti hän ujutti kätensä tytön hiusten sekaan sivellen tämän kaulaa, lopulta painaen kätensä niskan taakse. Gellert kumartui ja painoi huulensa tiiviisti Arianan huulille. Hän painautui lähemmäs tuntien tytön hennon vartalon omaansa vasten.
Hitaasti hän piirteli kielellään kuvioita tytön huulille, ujutti sen pikku hiljaa pidemmälle. Hänen kätensä vaeltelivat pitkin Arianan kehoa tytön ollessa aivan liikkumatta hänen sylissään. Gellertistä tuntui kuin hän olisi vihdoin saavuttanut jotain mitä hän oli odottanut vuosia.
Alakerrasta kuului oven kolahdus jonkun astuessa sisälle taloon. Gellert hätkähti ja siirtyi kauemmas Arianasta, joka näytti mitäänsanomattomalta, tyhjältä. Nopeasti hän kähähti aikeensa, jota oli pyöritellyt mielessään jo kuukausia. ”Ariana, voisit lähteä minun mukaani. Meistä voisi tulla jotain suurta, paljon parempaa kuin nyt. Kaikki päättyisi hyvin.”
Tyttö tuijotti hetken ilmeettömänä poikaa, kunnes hänen silmänsä suurenivat. Sitten Ariana avasi suunsa ja alkoi kirkua hätäisen näköisenä. Varpunen lensi ikkunalaudalta. Askeleet portaissa kertoivat kaiken olevan liian myöhäistä.
* * *
Hämärä valo piirsi varjoja kylmän kolkoille tiiliseinille. Nurkassa kyhjötti nukkavieruun kaapuun puettu mies, jonka silmien alle kuluneet vuodet vankilassa olivat muodostaneet pysyviä tummia uurteita. Ryppyjen reunustamat silmät tuijottivat tyhjinä jonnekin kauas, kauas pois tästä hetkestä.
Hän muisti vieläkin.
Tuulessa hulmuavat vaaleat hiukset, viattomat siniset silmät, rankkojen lapsuusvuosien uurtamat poskilommot. Kaikki mistä hän halusi päästä osalliseksi. Ehkä hän pääsikin hetkeksi ennen kuin kaikki revittiin hänen käsistään jonnekin, josta paluuta ei ollut. Kaikki tapahtui sinä yhtenä iltana. Juuri kun hän oli saavuttamassa sen mitä toivoi, kaikki pirstoutui helisten puiselle lattialle.
Osaksi se oli hänen syytään, mutta silti suuri osa hänestä työnsi syyn yhä vieläkin Albuksen harteille. Hänhän aloitti taistelun. Hän oli se, jonka takia Ariana kuoli. Albus oli syy, jonka vuoksi hän menetti kaiken mitä oli halunnut. Hän tuhosi kaiken mitä oli jäljellä. Sen pienen murusen mikä piti hänet kiinni todellisessa maailmassa. Niin hän halusi uskoa.
Mies sulki silmänsä, veti syvään henkeä. Kaikki ne hetket juoksivat hänen silmiensä edessä, viha kuohahti hänen sisällään. Gellert nosti päänsä kasvojen uurtuessa irvistykseen. Hän oli yrittänyt päivästä – vuodesta - toiseen miettiä, unohtaa, keksiä ratkaisun, muttei ollut onnistunut. Muistot entisestä olivat kyteneet hänen sisällään, lisänneet tuskaa, katkeroittaneet.
Mutta pian kuitenkin hänen kasvoilleen levisi virne. Hän päästi suustaan vuosien käheyttämän ivallisen hullun naurahduksen, joka kaikui tyhjillä kiviseinillä. Ehkä kukaan ei kuullut sitä, mutta Gellert tiesi. Hän oli päättänyt sen. Se tuntui valtavalta helpotukselta hänen ikäväänsä, vaikka se julmaa olikin. Toisaalta – kuka hän oli puhumaan julmuudesta?
Gellert tulisi vielä kostamaan Albukselle, tavalla tai toisella.
