Kirjoittaja Aihe: Katkeria sanoja yksinäisyydestä (K-11)  (Luettu 2280 kertaa)

Triks

  • ***
  • Viestejä: 329
  • Kaamee renttu!
    • Ei oo mukavaa
Katkeria sanoja yksinäisyydestä (K-11)
« : 02.07.2007 22:14:29 »
Title: Katkeria sanoja yksinäisyydestä
Author: Eveliina
Beta: -
Genre: angst, adventure?
Rating: PG (K-11)

A/N: Kirjoittelin tällaisen äidinkielen aineen viime talvena, muistaakseni. Kymppi irtosi, mutta itseäni jopa inhottaa lukea vanhoja tekstejä. Tämä on kuitenkin ihan... siedettävä. Asiavirheitä saattaa löytyä miljoonia, mutta taiteilijanvapaus, taiteilijanvapaus. :D

***

Vuosi oli 1856, lokakuu. Hänen makuuhuoneensa oli hämärä ja niin tunkkainen, ettei sitä varmasti oltu tuuletettu kuukausiin. Raskaat, synkän vihreät samettiverhot oli vedetty ikkunan eteen, parvekkeen lasioven risainen sälekaihdin palveli edelleen kiitettävästi eikä päästänyt juurikaan kelmeää valoa pölyiselle lattialle. Vanha, arvokkaan näköinen kaappikello oli lakannut lyömästä kauan aikaa sitten, mutta kukaan ei ollut vetänyt sitä uudelleen. Huoneen ankeat tapetit olivat paikoin repeilleet seiniltä eikä ollut toivoakaan siitä, että katosta surkeana riippuvaan kristallikruunuun olisi syttynyt valo katkaisijaa painamalla.

Huone oli pelkistetty ja kurja, huonekaluja oli vain vähän ja valtaosa niistäkin oli kaadettu kumoon ja rikottu. Tuon mitä ankeimman huoneen peräseinää vasten nojasi massiivinen katosvuode, jonka verhot oli revitty riekaleiksi ja jonka eebenpuista päätyä näyttivät raadelleet pedon kynnet. Jos sattui astumaan siihen huoneeseen, saattoi tuntea ajan pysähtyneen hetkeksi tykkänään. Mikään ei liikkunut, eikä mitään kuulunut.

Lukuunottamattaa rahisevaa, vaivalloista hengitystä repaleisten verhojen takaa.

Sekaisella vuoteella, veristen ja revittyjen lakanoiden seassa makasi mies, hiljaa ja liikkumatta. Hän makasi niin luonnottoman vääristyneessä asennossa, että häntä olisi helposti luullut kuolleeksi, ellei hän olisi edelleen hengittänyt. Juuri ja juuri, mutta kuitenkin. Hänen olemuksensa oli hento, sysimustat, pitkät ja takkuiset hiukset valuivat hänen alastoman, kalpean vartalonsa ja haavojensa peitoksi. Hän oli niin riutunut ja laiha, että hänen kylkiluunsa saattoi laskea koskettamatta hänen arpista ihoaan, jonka pinnalle oli kuivunut verta. Hän oli takertunut tyynyynsä ja nyyhkytti vapisten sitä vasten.

Hänen nimensä oli Jacques Fabian Brady, kolmekymmentäyksi vuotta, ja hän oli ihmissusi. Tämä oli hänen tarinansa.

***

Nuori mies istui soihduin ja kynttilöin valaistussa kirjaston lukusalissa paksu, nahkakantinen kirja luisevissa käsissään. Hänen mustat, taidokkaasti leikatut hiuksensa varjostivat teräväpiirteisiä kasvoja. Miehen nimi oli Jacques Fabian Brady, kaksikymmentäkolme vuotta ja hän oli opiskelija. Hän oli varakkaan perheen ainoa poika, sosiaalinen nuori mies ja mitä motivoitunein oppimaan uusia asioita. Kirja, jota hän oli juuri tutkimassa, kertoi myyteistä ja taruolennoista. Kaikesta sellaisesta, joilta äidit sulkivat lastensa silmät ja tukkivat korvat, sellaisesta, jota yleisesti kutsuttiin noituudeksi.

Ja sellainen touhuhan oli kiellettyä, paheksuttavaa, suorastaan laitonta. Nuori Jacques oli joutunut anomaan kauan oppilaitoksensa rehtorilta kirjallista lupaa lainata kyseistä kirjaa kaupungin kirjastosta.

Pitkän odotuksen jälkeen hänelle oli kuin olikin myönnetty lupa. Himmeässä valossa ja silmiään siristellen hän ammensi teoksesta tietoa itseensä. Yliluonnollisuudet olivat kiehtoneet häntä pojankoltiaisesta asti. Noidat, vampyyrit, kentaurit, yksisarviset, ja niin, ihmissudet.

Ihmissudet ne vasta kiihottivatkin hänen nuorta mieltään. Ajatella, kuinka mielenkiintoista! Kuka tahansa vilkkailla kaduilla vastaantuleva ihminen saattoikin olla täydenkuun aikaan julma tappaja. Aivan kuka tahansa, hänen rehtorinsa herra Smith, herttainen kirjastonhoitajatar rouva Applegate tai jopa hänen paras ystävänsä...

"Phoenix Scathelocke", Jacques huudahti muistamatta olevansa kirjastossa, kirjastonhoitajatar mulkaisi häneen happamasti. "Millä asioilla sinä liikut kirjastossa? En muista sinun koskaan oppineen edes lukemaan!"

"Olettepa tänään hupaisa, herra Brady", Phonixiksi nimitetty nuorukainen hymähti. "Lieneekö teiltä kuitenkin tovi vanhalle ystävällenne vaikkapa ratsastusretken merkeissä vitsinvääntönne lomassa?"

"No mutta rakas Phoenix", Jacques vastasi, mutta sulki kuitenkin kirjansa vastahakoisesti toisen miehen kurkottaessa hänen olkansa yli. "Jättäisin väliin vaikka isäni hautajaiset viettääkseni aikaani sinun kanssasi."

"Olen otettu", punahiuksinen Phoenix sanoi vakavana. "Mutta neuvoisin teitä kuitenkin puhumaan isästänne kunnioittavampaan sävyyn."

"Leikki leikkinä, Phoenix", Jacques naurahti ja nyökkäsi anteeksipyytävästi kirjastonhoitajattarelle heidän aiheuttamansa metelin tähden. "Sinua sen sijaan neuvoisin ainakin sadannen kerran lopettamaan tuon älyttömän teitittelyn, kuulostat naurettavalta."

"Phoenix Scathelocke ei näytä koskaan naurettavalta, herra Brady."

"Jos niin sanot, mutta jospa kuitenkin jatkaisimme jo matkaamme."

Phoenix nyökkäsi loukkaantuneen näköisenä, mutta Jacques vain virnisteli hänelle. Hän oli tuntenut pari vuotta vanhemman pojan jo vuosikausia ja tiesi, milloin häntä ei kannattanut ottaa aivan tosissaan. Phoenixin suku ei ollut aivan yhtä arvostettu ja vanha kuin Jacquesin ja sen tähden vanhempi poika oli ottanut tavakseen teititellä häntä, vaikka Jacques oli kieltänyt ystäväänsä kymmeniä ja jälleen kymmeniä kertoja.

"Jacques kiltti", Phoenix sanoi punehtuen vienosti ja ojensi hänelle samettisen nauhan. "Olisitteko niin hyvä ja sitoisitte hiukseni?"

"Tietenkin, ystävä kallis", Jacques vastasi hymyillen ja sitoi ystävänsä pitkät, punaiset hiukset, joista tämä oli niin ylpeä.

Phoenix kumarsi korostetun syvään, Jacquesin teki mieli nauraa, mutta hän ei halunnut loukata ystävistä parhainta. Astuessaan ulos hämärästä kirjastorakennuksesta hänen silmiään häikäisi. Aurinko oli jo laskemassa, mutta sen viime säteet lämmittivät mukavasti hänen kasvojaan. Hän pani merkille, että Phoenix oli ilmeisesti käskyttänyt tallipojan ratsastamaan hänenkin hevosensa paikalle, sillä hevosia varten tarkoitettuun kaiteeseen oli sidottu kaksi hevosta, joista toinen oli hänen oma Blacksmith's Pridensä.

"Oletpa ollut huomaavainen", Jacques kehaisi ystäväänsä varmistaessaan, että satulavyö oli tarpeeksi kireällä.

"Ajattelin vain, että näin säästäisimme aikaa", Phoenix sanoi vaatimattomasti ja nousi oman rautiaansa selkään. "Olen löytänyt mitä upeimman paikankin retkeämme varten."

"Odotankin jo innolla."

Kaksi upeaa ratsukkoa leveillä hiekkateillä ilta-auringon valossa olivat mitä silmäähivelevin näky. Ratsastettuaan ulos kylästä he laukkasivat kilpaa kasteisilla niityillä. Jacques rakasti sitä ilkikurista ilmettä ystävänsä kasvoilla, jolla tämä haastoi hänet villiin kilparatsastukseen. Useimmiten Phoenix voitti ne nuorella, virmalla ratsullaan, mutta se ei ollut koskaan haitannut Jacquesia. Hänen sydämensä keveni aina, kun hän näki niin vakavan ja vastuuntuntoisen ystävänsä rentoutuvankin välillä.

Silläkin kertaa Phoenix vei voiton, tosin vain turvanmitalla. Ystävykset nauroivat onnellisina ja taputtivat hikisiä hevosiaan.

"Ratsastakaamme rauhallista käyntiä loppumatkan ajan", Phoenix kehotti hymyillen. "Hevoset ovat väsyneitä ja olemme aivan juuri perillä."

"Olen samaa mieltä kanssasi."

Rauhallisesti ja juurikaan juttelematta he kulkivat eteenpäin, he lähestyivät suurta havumetsää, joka kohosi jykevänä heti edessä aukeavan nummen takana. Nummi oli aika lailla orvon näköinen, ruoho oli kasvanut korkeaksi eikä siellä kasvanut juuri muita puita, kuin yksinäinen vaahtera keskellä aukeaa. Jacques ei ollut koskaan ratsastanut niin kauas kylästä, jollain oudolla tavalla paikka tuntui kiehtovan häntä.

"Tämäkö se paikka on?"

"Juuri tämä, ystäväni."

"Se on", Jacques aloitti, muttei keksinyt heti sopivia sanoja. "Se on henkeäsalpaava. Suorastaan uskomaton."

"Oletteko todella sitä mieltä?"

"Voisin vannoa niin Jumalan nimeen", Jacques totesi ykskantaan.

Phoenixin silmät hehkuivat hetken kuumeisesti, kuten aina hänen innostuessaan tai ollessaan onnellinen. Hän kannusti hevostaan eteenpäin ja Jacques seurasi. Hän oli aina pitänyt niistä rauhallisista juttutuokioista, joita hän ja Phoenix olivat yhdessä viettäneet. Toinen mies oli niin älykäs ja hänen seuransa oli rauhoittavaa. Jacques olisi voinut lyödä vetoa, että toinen osasi aina sanoa jotain lohduttavaa mihin tahansa murheeseen.

Ravattuaan sen ainoan jalovaahteran luokse, joka seisoi urheana säänpieksemällä nummella, he laskeutuivat ratsujensa selästä ja sitoivat ne huolellisesti puuhun kiinni. Hevoset olivatkin jo ansainneet lepotauon. Phoenix istui, ihme kyllä välittämättä siististä ratsastusasustaan ruohikolle ja nojasi selkänsä vaahteraan. Jacques istuutui hänen viereensä ja haroi sekaisia hiuksiaan hieman siistimmin.  

"No mutta", Phoenix avasi keskustelun. "Mitä teille kuuluu? Emme ole jutelleet aikoihin, sillä teillä lienee ollut kiireitä."

"Sinun pitäisi jo tietää, että minulla on aina aikaa sinulle", Jacques sanoi hymyillen. "Ja lakkaa nyt jo viimein teitittelemästä! Mutta kun kerran kysyit, niin voin suorastaan mainiosti. Opintoni sujuvat paremmin kuin olisin osannut odottaa ja sain tänään, pitkän odotuksen jälkeen lainaan aivan upean kirjan."

"Ah, kuinka mukavaa", Phoenix vastasi huomioimatta mitenkään Jacquesin pyyntöä olla teitittelemättä.

"Entä sinä?" Jacques esitti vastakysymyksen. "Kuinka sinä voit?"

"Rehellisesti sanottuna", Phoenix aloitti. "Hmm, minun ei ehkä pitäisi vaivata teidän mieltänne."

"Tietysti sinun pitää", Jacques sanoi vaativasti. "Ja minähän sitä paitsi kysyin sinulta."

"Minä olen menossa naimisiin", Phoenix sanoi ja hänen tasainen äänensä särkyi. "neiti Nicola Holdernessin kanssa."

Jacquesia pelotti, häviävän hetken ajan häntä tosissaan pelotti. Mitä heidän ystävyydelleen tapahtuisi? Hän ei ollut koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi, vaan jäädä aina lapseksi parhaan ystävänsä kanssa, mutta Phoenixin häät suorastaan sinetöisivät lapsuuden portit hänen selkänsä takana eikä paluuta olisi. Olihan Jacques nähnyt, mitä niin monille nuorukaisille tapahtui, kun he menivät naimisiin. He vanhenivat silmissä, heistä tuli miehiä. Niin kävisi häneen rakkaalle Phoenixilleenkin. Punahiuksiselle, nuorelle Phoenixille, jonka tummat silmät hehkuivat kuumeisina. Sekin hehku tulisi sammumaan.

Jacques nousi ylös niin nopeasti, että Phoenix näytti säikähtävän hieman hänen reaktiotaan.

"Minun on saatava olla rauhassa hetki", Jacques sanoi ääni väristen. "Suonet anteeksi, ystäväni."

"Enhän minä loukannut teitä?" Phoenix kysyi huolestuneena.

"Et tietenkään, et tietenkään", Jacques vastasi todenmukaisesti. "Tämä tuli vain hieman yllätyksenä."

Niine hyvineen Jacques harppoi aukealta kohti synkkänä kohoavaa havumetsää. Sen varjot ja raikas tuoksu kiehtoivat häntä jopa enemmän, kuin heidän saapuessaan nummelle. Vasten tahtoaan hän tunsi, kuinka hänen silmänsä kostuivat ja ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sisällään. Hän tunsi itsensä niin hylätyksi. Ironista kyllä, lapseksi, kuten hän oli halunnutkin olla. Yksinjätetyksi lapseksi, kun kaikki rakkaat katoavat hänen ympäriltään. Hänestä tuntui siltä, kuin Phoenix olisi ollut jättämässä häntä yksin. Hän tunsi vihaa neiti Nicola Holdernessiä kohtaan, joka oli viemässä hänen parasta ystäväänsä.

Hänen jalkansa veivät häntä yhä syvemmälle metsään, niin kauas, ettei hän uskonut enää edes osaavansa omin neuvoin takaisin, mutta juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt siitä. Havupuiden oksat olivat muodostaneet tiheän verkon korkealle hänen yläpuolelleen, aurinkokin oli jo laskenut ja pimeä alkoi vaania puiden takana. Jacques istui maahan ja nyyhkytti hiljaa kasvot polviin painettuina.

Yhtäkkiä hän kuuli askelia, liian hiljaisia kuuluakseen ihmiselle. Jacquesin mielestä oli hyvä, ettei Phoenix ollut lähtenyt etsimään häntä, sillä hän ei halunnut tämän näkevän kyyneliään. Miehethän eivät itke, kuten Jacquesin isä oli opettanut hänelle vuosia sitten.

Askeleet lähestyivät, paljon eri tieteen aloja tutkinut Jacques uskoi, että häntä lähestyi jokin vaaniva eläin, eikä mikään pienikokoinen. Häntä alkoi hieman pelottaa, mutta hän oli lamaantunut ja jäi maahan istumaan ja odottamaan. Hän siristeli silmiään ja havaitsi kookkaan eläinhahmon puiden takana, niin lähellä, että hän kuuli sen pahaenteisen hengityksen. Eläin astui päättäväisesti lähemmäs ja heti, kun Jacques näki metallisen, nälkäisen välähdyksen sen silmissä, hän osasi nimetä eläimen.

Ihmissusi.

Jacques nousi jaloilleen. Halu juosta karkuun oli ottaa hänessä vallan, mutta hän oli tutkinut olennon historiaa ja taustoja niin paljon, että tiesi sen hyödyttömäksi. Hän jäi seisomaan paikoilleen, tuijottaen verenhimoista eläintä suoraan sen keltaisiin silmiin.

Se hyökkäsi.

Jacques ei tuntenut muuta, kuin ennenkokemattoman kivun kyljessään, ennen kuin kaatui ja löi päänsä. Phoenix kuuli hänen tuskaisan huutonsa kauas nummelle. Salamana hän nousi, juoksi syvälle metsään huutaen ystäväänsä. Hän järkyttyi pahemmin kuin koskaan löytäessään Jacquesin. Nuorempi mies makasi verisenä maassa havunneulasten ja turpeen seassa. Phoenix ei tiennyt, kumpi oli pahempaa; se, että Jacques olisi ollut kuollut, vai se, että hän oli elossa. Vain nipin napin, mutta elossa kuitenkin. Phoenix juoksi ystävänsä luokse ja kokeili tämän otsaa. Jacquesin kuume oli selvästi korkea ja tämä houraili pahasti.

Phoenix ei nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin nostaa Jacquesin syliinsä. Nuorempi mies oli kevyt kantaa.

"Te ette saa kuolla", Phoenix kuiskasi epätoivoisena. "Kuuletteko, rakas Jacques, te ette saa kuolla. Ette saa, ette saa. Teidän täytyy selvitä."

Koko ikuisuudelta tuntuvan paluumatkan aukealle ja hevosten luo Phoenix puhui hänelle rauhoittavia, kyyneleet valuen korkeille poskipäille. Hän sai vaivoin nostettua rakkaan ystävänsä hevosensa selkään. Hänen hevosensa oli nopeampi kuin Jacquesin ja nyt nopeus oli ennen kaikkea eduksi. Hän nousi itsekin ratsunsa selkään ja lupasi palata hakemaan ystävänsä hevosen heti kuin se vain olisi mahdollista.

Phoenix kannusti hevostaan raivokkaasti eteenpäin, maisemat vilisivät hänen silmissään samaa vauhtia, kuin Jacquesin verinen vartalo muuttui elottomammaksi Phoenixin käsissä ja hänen kuumehoureiset mutinansa entistä sekavammiksi.

"Mitä sinulle tapahtui, kunpa voisitkaan kertoa."


***

Jacques pysyi elossa. Vielä viikkoja myöhemminkin häntä hoidettiin paikallisessa sairaalassa, mutta kuume ei laskenut. Hänen kanssaan ei pystynyt keskustelemaan, sillä mikäli hän oli tajuissaan, hän ei kyennyt muodostamaan ainoatakaan järjellistä lausetta. Phoenix istui hänen vierellään päivin ja öin pidellen hänen kädestään kiinni ja luvaten, että toinen tulisi parantumaan. Päivät olivat muuttuneet viikoiksi eikä Phoenix enää ollut varma, uskoiko hän itsekään ystävänsä paranemiseen. Hänet siirrettiin kotihoitoon, sillä ei nähty järkevää syytä pitää nuorukaista enää sairaalassa, kun hänen tilansa ei muuttunut.

Vasta seuraavan täydenkuun aikaan selvisi, mikä Jacquesia oli vaivannut niin pitkään.

Vasta silloin, kun hänen luunsa naksahtelivat ensi kerran uuteen muotoon. Vasta silloin, kun hänen nivelensä venyivät äärimmilleen. Vasta silloin, kun hänen aistinsa virittyivät herkimmilleen. Vasta silloin, kun hänen sileä ihonsa alkoi kasvaa ruskeanharmaata karvaa.

Hänestä oli tullut susi.

Sudeksi syntymisen jälkeen hänen muistissaan oli monien kuukausien aukko. Hän muisti vain sekavia pätkiä, kaikki muu oli usvaa. Saattoi olla armeliaampaa hänen kannaltaan, ettei hän muistanut enää. Ne muistot olisivat katkeroittaneet hänet jo silloin. Jacquesin perhe kirosi hänet ja ajoivat metsään, kauas ihmisistä ja asutuksista. Hänen paras ystävänsä Phoenix hylkäsi ja kielsi hänet, sanoi vihaansa maailman loppuun saakka.

Mutta Jacques ei muistanut sitä. Sudeksi syntymän jälkeen hänen kehonsa kesti paremmin kylmää ja sadetta. Hän asui vuosikausia luolassa syvällä niissä samoissa metsissä, joissa hän sai pureman.

***

Ja nyt, vuosia myöhemmin, hän ei enää edes osaisi sinne. Hän ei muistanut edes sitä, kuinka oli päätynyt asumaan siihen ränsistyneeseen taloon. Maailma oli muuttunut hänen sudensilmissään. Hän ei tiennyt muistavansa, tai muistanut tienneensä sellaisista asioista kuin ystävyys ja rakkaus. Jokainen muuntuminen sudeksi oli kuluttanut hänen mieltään ja kehoaan pala palalta, hän oli rappeutunut yhdessä sen talon kanssa, johon hänet oli tuomittu. Vaikka hän oli vielä nuori, hänen ennen niin kiiltävien mustien hiustensa seassa oli jo harmaita suortuvia. Jokainen muuntuminen oli aina edellistä kivuliaampi. Niinä täysikuuöinä hän huusi ja kirosi sen hitaan prosessin aikana ja toivoi kuolevansa, mutta sitä armahdusta hänelle ei annettu.

Jacques ei tiennyt, kuinka monta päivää hän oli maannut paikoillaan itkien ja kiroten. Hänellä ei ollut voimia nousta edes peseytymään tai syömään, mutta susi hänessä kesti nälkää ihmistä paremmin. Mutta se osa ihmistä, mikä hänessä oli vielä jäljellä, koki suunnattomia tuskia.

Hän yritti kääntää kylkeä kokeillakseen, olivatko hänen kipeytyneet lihaksensa jo palanneet ennalleen. Pystyisikö hän jo viimein nousemaan?

Vaivoin hän nousi valittaen hiljaa tuskiaan. Hän kietoi aamutakin alastoman vartalonsa suojaksi ja ontui parvekkeelle. Raitis ilma rauhoitti häntä hieman, niin se oli aina muuntumisen jälkeen. Hänen täytyi saada hengittää. Lokakuinen aamu oli hyinen ja pureva tuuli oli vienyt puista viimeisetkin lehdet, mutta Jacques ei tuntenut sitä. Hän ei tuntenut enää kylmää eikä lämmintä. Hän sytytti savukkeen, mentholin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa ja hän hengitteli sitä rauhallisesti.

Sisälle palattuaan hän istui tuolille, sille ainoalle, jota hän ei ollut saanut vielä rikki sutena riehuttuaan. Pöydällä, jolta oli katkennut yksi jalka, lojui kymmeniä pergamenttipapereita. Jacques oli aloittanut kymmeniä ja jälleen kymmeniä kirjeitä, mutta eihän hänellä ollut ketään kelle kirjoittaa. Hänellä oli hämäriä muistikuvia, kuin vanhoja, haalistuneita valokuvia. Ihmisiä, joiden kasvoja hän ei tunnistanut. Äkkiä Jacques huitaisi kädellään kaikki paperit lattialle, tietämättä edes syytä teolleen. Hän avasi pöytälaatikon ja otti uuden pergamenttipaperin. Hetken emmittyään hän kastoi mustasulkaisen sulkakynän musteeseen ja kirjoitti haparoiden erinäisiä sanoja. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi kirjoittanut tai edes puhunut, ettei hän oikein muistanut sanoja. Pian hänellä kuitenkin oli paperilla jotain selkeää. Joitakin katkeria sanoja yksinäisyydestä.

"Nuori mies istui soihduin ja kynttilöin valaistussa kirjaston lukusalissa paksu, nahkakantinen kirja luisevissa käsissään."
« Viimeksi muokattu: 02.01.2010 16:36:32 kirjoittanut Pics »
Nimittäin sulle kerron murheeni, olet rakastettuni.
Suudelmasi polttavat aina tulta kuumemmin.


"My name is Black, Regulus Black". ♥

Triks

  • ***
  • Viestejä: 329
  • Kaamee renttu!
    • Ei oo mukavaa
Vs: Katkeria sanoja yksinäisyydestä (PG)
« Vastaus #1 : 28.02.2009 13:44:18 »
Apuva, tämäkin on saanut kommenttia. Joskin aikoja sitten, mutta nytkin koen tarpeelliseksi kiittää. Kiitos, siis.

Ihanaa, että pidit lopetuksestani. Mietin kirjoittaessani, että se oli hyvä tehokeino. Kiva, että se toimi. (:
Nimittäin sulle kerron murheeni, olet rakastettuni.
Suudelmasi polttavat aina tulta kuumemmin.


"My name is Black, Regulus Black". ♥