Otsikko: Iankaikkisesta väärästä ja väsymyksestä
Kirjoittaja: cooperaur
Fandom: Doctor Who
Paritus: Tohtori/Mestari (10.&11./Simm!Master)
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat BBC:lle. Kursivoitu dialogin osa ompi Raamatusta.
A/N: Osallistuu
OTP10 2.0 ja
One True Something 20.
Yhteenveto: Tohtori uskoo pelastaneensa Mestarin ja itsensä.
Iankaikkisesta väärästä ja väsymyksestä
”Ihmisillä on tapana puhua 'kuin pellossa elämisestä',” Tohtori mutisee hajamielisesti. ”Meidän peltomme olivat kauniita. Ne värit...”
Huokaus hukkuu huoneen hiljaisuuteen. Tohtori istuu sängyn laidalla tuijottaen ikkunaa, jonka takana, sen loputtoman pimeyden joukossa välkkyy se kaikki, tuhansien ja taas tuhansien tähtien loisto, galaksi toisensa jälkeen. Jossakin siellä vuodet, auringot ja kuut menettivät aikoinaan merkityksensä, maailmankaikkeuden avautuessa vain joukoksi pysäkkejä heidän matkansa varrelle. Kuinka kiviseksi tie muuttuikaan.
Tohtori havahtuu ajatuksistaan vasta kun Mestari liikahtaa vaihtaakseen asentoaan. Pienen, kokoavan hengenvedon voimalla hänen olemuksensa palaa takaisin hetkeen.
”Heidän peltonsa muuttuvat aina lopulta karuiksi huonojen olosuhteiden ruoskimina,” hän toteaa johdonmukaisesti ja kääntää katseensa Mestariin. ”Siellä sinä olet elänyt.”
Mestari hieraisee hitaasti otsaansa ennen kuin kääntyy kyljelleen kasvot Tohtoriin päin. Hän ei sano aluksi mitään, hengittää vain hiljaa aivan kuin imien Tohtorin ajatuksia sisäänsä.
”Miksi haluat sanoa noin?” hän kysyy lopulta. Tohtori arvelee hänen maistavan raa'an ihmislihan itkun vain ikävystyneesti suussaan. Hän on kuitenkin varma että Mestari tietää vastauksen aivan yhtä hyvin kuin hänkin.
Koska sinä olet sairas, Tohtori sanoisi. Mutta hän ei sano. Hänkään ei tahdo enää puhua siitä. Vuosisatoja kuolleita tai kidutettuja uhreja, sammuneita tähtiä, eikä niillä vieläkään ole merkitystä. Vain heillä kahdella on.
”En halua,” Tohtori vakuuttaa. Mestari virnistää vaimeasti.
”'
Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta',” hän visertää makeasti, yrittämättä ollenkaan peitellä ivaa äänessään.
”Aamen,” Tohtori myöntää, saaden Mestarin naurahtamaan aidosti.
Tohtorikin hymyilee. Hänen silmänsä tutkivat Mestarin kasvoja. Peseytymisen ja kunnollisen syömisen ansiosta ne näyttävät jo huomattavasti paremmalta. Jaksettuaan ajaa pois vielä resuisen sänkensä ja nukuttuaan pois mustat silmänalusensa hänen uskoisi olevan jo päällisin puolin terveen näköinen.
”Mukavaa kuulla sinun nauravan,” hän sanoo ja saa samantien ilokseen kuulla lisää.
”Älä ala herkistelemään, vanhus.” Mestarin ääni on hyväntahtoinen. Tarkoituksenaan vain hipaista Tohtorin kättä hän huomaa pian puristavansa sitä molemmilla sydämmillään, Tohtorin puristaessa takaisin vielä lujemmin.
”Olen niin väsynyt,” Tohtori kuiskaa. Hänen kurkkunsa kutiaa. ”Oletko sinä väsynyt, ystäväni?” hän kysyy, yrittäen epätoivoisesti hymyillä. ”Kerro että olet. Ole kiltti.”
Mestarin kasvot vilahtavat hetkellisesti luurankomaisiksi, välähtäen sinertävinä ja sähköisinä. Tohtori tuntee sähkön käsissään, tuntee kuristuvansa, muttei päästä irti. Sekunnissa se on ohi ja Mestari on taas siinä. Kirkkaiden silmien alla hymy hiljenee hänen kasvoillaan kuin hiillos.
”Olen minä. Kamalan väsynyt,” hän sanoo hiljaa.
Ja niin kuin kodittomaksi jäänyt palaneen kotinsa raunioilla hakeutuu viimeisen, hiipuvan liekin lämpöön, Tohtori painaa päänsä alas Mestarin syliin ja sulkee silmänsä.
***
Myöhemmin Tohtori herää pimeässä. Tardis pitää turvallista, vaimeasti hurisevaa ääntä kertoakseen läsnäolostaan. Huoneessa on lämmin.
Ajatukset sumeina Tohtori nousee ylös. Avatessaan oven käytävälle hän joutuu siristelemään silmiään ohjaushuoneesta kajastavassa valossa. Rauhallinen, kodikas hiljaisuus syleilee häntä hänen laahustaessaan uneliaasti kohti kylpyhuonetta.
Kylpyhuoneeseen kantautuu ikkunasta jonkin vanhan kuun kelmeää valoa, eikä Tohtori edes tule ajatelleeksi valojen sytyttämistä. Hämärässä hän nojaa kätensä lavuaariin ja kumartuu sen ylle kuin oksentaakseen. Puristava, tyhjä tunne jäytää hänen sisuksiaan, mutta mitään ei tule ulos.
Silmät puoliummessa Tohtori haroo hiuksiaan, puristaa ruudullisten yöhousujensa kangasta ja hieroo käsiään. Jokin on pielessä, väärin.
Kylpyhuoneen ovi avautuu. Nuori, punatukkainen nainen seisoo ovensuussa yöpaita yllään ja huolestunut ilme kasvoillaan. Samassa Tohtori tajuaa sen.
Amy. Uuden Tohtorin matkakumppani.
Hänen matkakumppaninsa. Ystävänsä. Suloinen, kipakka Amy ja hänen kömpelö sankarinsa Rory.
”Oletko kunnossa?” Amy kysyy. Hän kuulostaa hämmentyneeltä.
Tohtori nyökkää sekavan ja avuttoman näköisenä. Ilma on tyhjentynyt hänen keuhkoistaan. Amy tarttuu hänen käteensä, tuijottaen hänen kasvojaan neuvottomana.
”Miksi sinä itket?” hän kysyy melkein hätääntyneesti.
Vasta silloin Tohtori huomaa kyyneleet poskillaan. Henkeään haukkoen hän lyyhistyy lattialle istumaan. Amy sulkee varovaisesti kätensä hänen tärisevien harteidensa ympärille.
Unta. Vain unta. Vain unta. Vain unta.
