Ficin nimi: Vaikeasti tavoiteltava
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: S
Genre: Draamaa ja jotain pientä söpöä
Paritus: Hayffie
Summary: Kolme kertaa, joina Effie torjui Haymitchin, ja kerta, jona ei.
A/N: Tulipa skriivailtua pikavauhtia lisää Nälkäpeliä.
Enpä olisi osannut odottaa tätä fandomia tähän väliin, mutta joskus sitä syntyy odottamattomia ideoita.
***
1.
Effien ensimmäisenä työvuotena Nälkäpeli ei kestä vyöhykkeen kaksitoista kohdalla kuin kaksi ensimmäistä vuorokautta. Järkytys ja harmi iskevät kuin pistos, vaikka totuuden nimissä hänen on myönnettävä itselleen, että heidän tribuuttiensa kohdalla niinkin pitkä aika on osoittautunut jo saavutukseksi. Kolmetoistavuotias heiveröinen tyttö on saanut surmansa jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana Runsaudensarvella tapahtuneessa perinteisessä verilöylyssä, ja juuri äsken hän on joutunut katselemaan viisitoistavuotiaan nuorukaisen kohtalokkaaksi osoittautunutta virhearviointia tämän yritettyä käydä kakkosvyöhykkeen ammattilaistytön kimppuun pahaisen veitsen kanssa.
Päällimmäinen tunne Effien mielessä on pettymys, mutta murhe kulkee sen kanssa käsi kädessä.
”No, se siitä sitten”, Haymitch Abernathy, vyöhykkeen kaksitoista ainoa elossa oleva voittaja ja omanlaisensa legenda, tokaisee kuivasti viereisellä sohvalla. ”Ihme, että selvisivät noinkin pitkälle. Ei niillä tampioilla ollut mahdollisuuksia alusta alkaenkaan.”
Effie puraisee huultaan paheksuvasti, vaikka Haymitch onkin läpitunkevan oikeassa. Siltikään hän ei kykene arvostamaan noin jyrkkää, jopa halveeraavaa kommenttia.
”He olivat muutakin kuin vain susille heitettyjä lampaita”, Effie aloittaa, mutta tulee keskeytetyksi, kun mies purskahtaa kitkerään nauruun.
”Ehei, kultaseni, minäpä hieman valaisen." Haymitch kääntyy häntä kohti ja karaisee kurkkuaan sangen vastenmielisen kuuloisesti. ”Ne kaksi olivat
juuri sitä mitä koko Panem sai äsken todistaa, eli isompiensa leikkikaluja. Ja onneksi olkoon, saat katsella samanlaista menoa ensi vuonnakin ja ylipäätään niin pitkään kuin vain jaksat tuota tyhjänpanttia hommaasi”, mies sammaltaa ja kumoaa uuden kulauksen kirkasta viinaa.
”En pidä tuosta asenteesta, herra Abernathy”, Effie toteaa hyisen kohteliaasti ja nousee sohvaltaan.
”Ja vähät minä siitä”, Haymitch hymähtää haroessaan hiuksiaan silmiltään. ”Et voi mitenkään vilpittömästi väittää, että lopputulos tuli sinulle yllätyksenä. Se on joko tappaa tai tulla tapetuksi, eikä ollut kovinkaan epäselvää tämän vuoden kakaroiden kohdalla, kummin päin se menisi.”
”Tämä on varsin uutta minulle”, Effie lipsauttaa, vaikkei toden totta tiedä, miksi ylipäätään jatkaa keskustelua. Hänen hermojaan säästelisi paljon käydä omaan huoneistoon miettimään kuluvaa tilannetta kaikessa rauhassa.
”Uutta?” Haymitch tuhahtaa niin ivallisesti, että Effie melkein tuntee kylmät väreet niskassaan. Tietysti hän olisi voinut tarkentaa tilanteen olevan uusi hänelle ammatin kannalta, mutta se olisi ollut melko turhaa. Epäilemättä Haymitch ei olisi sietänyt kuunnella.
Haymitch tutkailee häntä hetken kulmiensa alta ja nousee sitten hivenen huojuen seisomaan ilmeisesti hakeakseen lisää alkoholia. Tällä toden totta on jonkinasteisia ongelmia sen kanssa. Toki Effie on vuosien varrella kuullut huhuja Haymitchin alkoholisoituneen voittonsa jälkeen, mutta niiden muutaman päivän aikana se on tullut harvinaisen selväksi.
”Saat vapaasti nyyhkiä olkaani vasten, jos se helpottaa.”
”Että kuinka?”
Haymitchin kasvoilla on hienoinen virnistys, kun tämä astelee hänen ohitseen ja seisahtuu käsivarret huolettomasti levällään. ”Kuulit kyllä.”
”Herra Abernathy –” Effie kakistaa pöyristyneenä, mutta hänet keskeytetään jälleen.
”Jätä se turha herroittelu, niin kaikki on vähemmän kiusallista.”
Effie vetää tuohtuneena niin syvään henkeä kuin purppuraisessa korsetissa on mahdollista.
”Hyvä on,
Haymitch...” hän korjaa pitkin hampain ja ojentautuu kiukkuisena täyteen mittaansa. Viidentoista sentin koroissaankin hän on Haymitchiä aavistuksen lyhyempi. ”Kieltäydyn mitä kohteliaimmin ja valitettavasti minun on nyt poistuttava.”
Hänen äänensävynsä on tarkoitettu tylyksi ja ainakaan hän itse ei olisi pitänyt käytöstään järin hienotunteisena, mutta Haymitch ei ole moksiskaan.
”Ehtiihän sitä”, mies heittää laimeaa huulta ja hörppää kädessään olevan pullon irvistäen tyhjäksi. ”Samanlaista hullunmyllyä se nimittäin on ensi vuonnakin ja sitä seuraavana. Onnittelut, olet tullut astuneeksi kelpo karhunrautaan.”
2.
Effie koputtaa junahytin oveen kolmannen kerran, mutta toiselta puolelta ei edelleenkään kuulu minkäänlaista vastausta. Huuliaan ärtyneenä muikistaen hän naputtaa sileää puupintaa vielä neljännen kerran, mutta hiljaisuuden jatkuessa hän kohteliaan tauon jälkeen avaa oven itse.
”Haymitch?”
Hytti on säkkipimeä sälekaihtimien tarjoamaa hentoa valonkajastusta lukuun ottamatta ja Effie napsauttaa oven vieressä olevaan lamppuun virran nähdäkseen edes hieman eteensä. Lattialla lojuu muutama vaatekappale ja tyhjä pullo siellä täällä. Haymitch itse kuorsaa vuoteella pökertyneenä kaikesta siitä viinan määrästä, jonka on tapojensa mukaan kitannut kurkustaan alas ennätysajassa. Näky ei yllätä häntä vähääkään.
”Tuhannennen kerran”, Effie jupisee poimiessaan harmaan liivin ja pudistaa sitä edes vähän rypyttömämmäksi. ”Herätys, Haymitch!” hän käskee sängyn viereltä varoen kuitenkaan menemästä liian lähelle. Haymitchiä vainoharhaisempaa nukkujaa on vaikea löytää, eikä tämän herättäminen ole niin kevyt tehtävä kuin luulisi. Silläkin kertaa mies ärjäisee tokkuraisena ja kohottaa veitsensä iskuvalmiuteen. Effielle on selvinnyt jo kauan sitten, ettei Haymitch koskaan nuku ilman asetta.
”Mitä sinä täällä teet?” on ensimmäinen, mitä Haymitch hänelle sanoo käsittäessään viimein kuluvan hetken tapahtumat.
”Kehottaisin sinua pukeutumaan ja liittymään muiden seuraan.”
”En ole ikävä kyllä sillä tuulella”, mies murahtaa ja kellahtaa takaisin pitkäkseen kasvot kalpeina kuin lakana. Viinahuurut leijuvat itse hytissäkin niin vahvoina, ettei Effie kykene kuvittelemaankaan, miten etova Haymitchin itsensä olo mahtaa olla. Tämä on kuitenkin vastuussa itsestään siltä osin, joten hänen mielessään ei käy mikään saarnalta kalskahtava. Se vain ärsyttäisi tätä entisestään, eikä Effie kaipaa minkäänasteisia räjähdyksiä. Sen sijaan velvollisuuksistaan Haymitchiä sopii muistuttaa tämän tästäkin.
”Valitettavasti kyse ei ole siitä, huvittaako sinua”, Effie sanoo varsin herttaisesti.
”Tylyä. Minä taidan silti jäädä tähän”, Haymitch mutisee ja venyttelee jäseniään. ”Liity seuraan, nuppunen, kaksin on aina mukavampaa.”
”En liity”, Effie tokaisee lyhyesti antaen ehdotuksen viistää ohi korviensa. Sen sijaan hän kopauttaa sikin sokin lentäneet kengät siististi vierekkäin sängyn eteen ja laskee liivin vuoteen tammipäädylle. ”Älä pakota minua komentamaan kolmatta kertaa.”
Haymitch huokaisee ärtyneenä ja pakottautuu protestoivan tauon jälkeen ylös. ”Helkkari, kun pyörii nupissa.”
”Tarvitsetko apua?”
”En.”
Effie katsoo kärsivällisesti, kuinka mies kompuroi sängystä ja tarttuu liiviinsä. ”Satutko vielä muistamaan tämän vuoden tribuuttien nimiä?”
”En todellakaan.”
”Katniss Everdeen ja Peeta Mellark.”
”Ai niin.” Haymitch kurtistaa kulmiaan kiinnittäen samalla liiviään epähuomiossa juoponnapille. ”Eivät sano silti mitään näin äkkiseltään. Mellarkin kotiväellä on kyllä se leipomo...”
”Oikein kultaisen oloinen poika”, Effie sanoo ja ojentaa auttavan kätensä pukeutumisyrityksessä. Haymitch antaa kättensä lysähtää sivuille ja sallii hänen napittaa liivin uudelleen.
”Ja Everdeenin tyttö”, Haymitch sanoo aprikoiden.
”Ensimmäinen vapaaehtoinen moneen vuoteen.” Effietä sykähdyttää edelleen lojaali pelottomuus, jota koko vyöhykkeen väki on saanut sinä päivänä todistaa.
”Aivan, ilmoittautui pikkusiskon tilalle”, Haymitch mutisee itsekseen kuin tapahtumasta olisi ollut parin tunnin sijaan parisen kuukautta.
”Eikö hän ollutkin rohkea?” Effie huokaisee oikaistessaan aavistuksen miehen kauluspaitaa. On jokseenkin mukava huomata, että Haymitch on ainakin suurimmaksi osakseen noudattanut hänen kehotustaan olla sadonkorjuupäivänä edustuskunnossa. Niinkin muodollista pukeutumista tämän yllä näki oikeastaan vain Nälkäpelin aikaan.
”Rohkea tai umpityperä”, Haymitch tuhahtaa ja on aikeissa sanoa kai jotain muutakin, mutta vaikenee nähdessään hänen ilmeensä.
”Tee heille palvelus ja ole rohkaiseva”, Effie pyytää pudistaessaan kevyesti viimeiset pölyhiukkaset liivistä.
”Sanot tuon saman joka vuosi.”
”Minusta tuntuu, että heissä voisi todella olla ainesta voittajaksi”, Effie sanoo hiljaa kuin peläten, että joku ulkopuolinen kuulisi. Haymitch ei näytä järin vakuuttuneelta, mutta hymähtää joka tapauksessa kääntyessään hytin ovelle.
”Ikuinen optimisti.”
3.
Junassa vallitsee Effien mielestä lähes kuolemanvakava tunnelma, jonka kohottaminen edes pikkuriikkisen positiivisemmaksi on osoittautunut hankalammaksi kuin punaisen muuttaminen siniseksi. Henkilökohtaisesti hänen on hieman vaikea ymmärtää sitä. Kyseessähän on sentään Nälkäpelin voittajan juhlakiertue. Sinä vuonna juhlallisuudet olisivat tavallistakin ainutlaatuisemmat kahden voittajan johdosta eikä Effie malta odottaa saavansa osallistua kunkin vyöhykkeen järjestämiin vastaanottoihin, jotka lopulta huipentuisivat itsensä presidentin kartanoon Capitolissa. Siitähän hän oli unelmoinut aina siitä asti, kun oli kouluttautunut työhönsä, mutta jotenkin haaveen toteutumisessa oli puinen sivumaku voittajien näyttäessä jokseenkin hapanta naamaa.
”Älä ota heidän kiukutteluaan itseesi, muru”, Haymitch virkkoo kaataessaan itselleen lisää viiniä. Nuoret rakastavaiset ovat hetkeä aiemmin poistuneet illallispöydästä viileän kohteliaasti ja hyttien ovet paiskahtaneet kiinni epätavallisen kovaa.
Käsittämätöntä, jos häneltä kysyttiin.
”He ovat vielä kovin hämmentyneitä tästä kaikesta”, Effie tuumaa kuin kokien tarvetta selittää tilannetta ja siemaisee itsekin lasistaan.
”Ne nyt ovat hämmentyneitä kaiken aikaa”, Haymitch hymähtää napatessaan suuhunsa muutaman viinirypäleen. ”Eikä tällainen ainakaan auta asiaa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Ei ole pienimmässäkään määrin helppoa esiintyä kymmenille tuhansille ihmisille hymyilevänä voittajana, kun melkein kaikki mielessään janoavat verta, vaikka tarjoavatkin aurinkoista virnettä ja lämmintä kättä.”
”Eivät kaikki ole niin armottomia”, Effie sanoo pilkkoessaan lihaansa.
”Sanoinkin, että melkein kaikki”, Haymitch huomauttaa tyynesti. ”Sinun kannattaa taas muistaa, että lähtökohtaisesti ainoastaan Capitolin väki iloitsee voittajan tapaamisesta, kun taas muille vyöhykkeille tämän pärstästä tulee vain symboli sille, mitä he itse ovat menettäneet. Oikeastaan sitä istuisi mieluummin jalkapuussa toriaukiolla kärsimässä julkista häpeärangaistusta kuin palaisi viimeisenä areenalta ja esiintyisi jalona voittajana”, Haymitch toteaa lopuksi ja ottaa kolmannen viipaleen meheväksi paistettua fasaania.
Effie tuijottaa lautastaan äkkiä oudon haluttomana. ”Siksi toivoisinkin heidän ymmärtävän, että olemme heidän puolellaan ja ennen kaikkea heidän
tukenaan.”
”Kyllä he sen tajuavat ennen pitkää. Anna heidän hetki mököttää ja lähesty sitten uudelleen paremmalla onnella.”
”Minulla onkin heille paljon asiaa”, Effie tuumaa ja kertaa samalla mielessään, mitä kaikkea seuraavan päivän ohjelmassa on luvassa. Hän totisesti toivoo, että Katniss ja Peeta käyttävät aikansa hyödyksi ja vaivautuvat tutustumaan kortteihin, joista heidän on määrä lukea kiitospuheensa.
Aterian loppu kuluu asiallisessa hiljaisuudessa, jonka rikkoo vain satunnainen aterimien helinä. Effien on hankala ajatella muuta kuin kiertueen tulevia suunnitelmia, jotka hänellä on kaavailtuna pieneen hopeiseen muistikirjaan. Ne kiusaavat häntä sen verran, että hän päättää jättää jälkiruoan väliin ja käydä vielä työn touhuun. Lisäksi hänen lienee paras yrittää piakkoin saada yhteys Katnissiin ja Peetaan, jotta voisi vielä viisastaa heitä muutamalla käytännön neuvolla.
”Oletko varma, ettet haluaisi istua alas viinilasin ääreen?” Haymitch kysyy silmäillessään puoliksi täyden punaviinipullon etikettiä. "Rentouttaisi kummasti."
”Ei kiitos”, Effie vastaa noustessaan pöydästä. ”Minun täytyy ohjeistaa heitä vielä ennen kuin tulee liian myöhä. On myös heidän etunsa mukaista, että asiat käydään läpi moneen kertaan.”
Haymitch hymähtää kuivasti. ”Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että olet kunnon työnarkomaani?”
”Minulla sattuu olemaan tavallista enemmän tehtäviä hoidettavanani.”
”Kaikin mokomin, jääpä minulle enemmän tätä oikeastaan aika hiton hyvää viiniä”, Haymitch tuumaa ja nappaa jälkiruokavaihtoehtojen keskeltä pienen kulhon tuoreita, erikoisen violetteja mansikoita. ”Ja
näitä.”
4.
Effie huokaisee syvään ja käärii huivinsa auki sitoakseen solmun hieman korkeammalle. Harmaa väri ei todellakaan tee kunniaa tai korosta hänen sieviä puoliaan. Ilman värikkäitä peruukkejaan ja tavanomaista kirjavaa ehostustaan hänestä tuntuu ikävän alastomalta, ellei jopa haavoittuvaiselta.
Vyöhykkeellä kolmetoista kaikki pukeutuivat ja ehostivat itseään vain vähän jos ollenkaan. Täysin tottumattomana sellaiseen hän oli kokenut välittömästi kulttuurishokin ja alkanut saman tien pohtia, miten voisi edes hieman erottua edukseen siitä pitkäveteisestä massasta. Hän oli tottunut jo kauan sitten herättämään asuvalinnoillaan huomiota ja itse asiassa nauttikin siitä. Capitolissa hän ei poikennut ympäristöstään mitenkään epätavallisena, mutta muilla vyöhykkeillä sitäkin enemmän.
Hän sitoo huivin uudestaan ja nykäisee suurta solmua muutaman kerran, kunnes se näyttää jotenkuten siedettävältä. Takkiaan asetellessaan hän iloitsee hiljaa mielessään, että on pienellä saksimisella saanut muokattua vaatteista edes vähän omantyylisempiään. Se on aika laiha lohtu, mutta menettelee.
Effie soimaa itseään niin pinnallisista ajatuksista. He ovat keskellä sotaa ja hänen suurin ongelmansa sillä hetkellä on jotain niinkin suurta kuin liian mitäänsanomaton olemus. Toki hän osaa priorisoida ja tietää, mikä on viime kädessä tärkeintä, muttei silti osaa suhtautua ulkonäköönsä yhtä huolettomasti kuin Katniss tai tuhannet muut sillä vyöhykkeellä. Tarkemmin sanoen kaikki muut.
Hän on selvinnyt vähällä ottaen huomioon sodan saamat mittasuhteet, hän muistuttaa itseään terävästi. Vyöhykkeellä kolmetoista he kaikki ovat parhaassa turvassa. Ulkoiset puitteet ovat vain ja ainoastaan tottumiskysymys.
Effie ei voi olla huokaisematta murheellisesti peilikuvalleen. Hän on kuin perhoslilja, joka on istutettu lantakasaan.
Jämäkkä rystysten naputus oveen saa hänet säpsähtämään.
”
Oletko kotona, Trinket?” Haymitchin ääni utelee toiselta puolelta. ”
Vieläkö sinä välttelet julkisia paikkoja?”
Kysymys on niin naurettava, ettei Effie ole uskoa korviaan. Miksi ihmeessä hän jotain sellaista tekisi? Vain siksikö, ettei tunne oloaan mukavaksi sen paikan tarjoamissa vaatteissa? Sitä paitsi he ovat viettäneet vyöhykkeellä vasta kymmenisen tuntia. Eihän sellainen ole millään tavalla varteenotettava aika erakoitumiseen.
Oikaistakseen mokomat kaiken maailman harhaluulot hän nykäisee oven jämäkästi auki. Haymitch nojailee ovenkarmiin huolettomasti yllään koruton työläishaalari, joka ei näytä tämän yllä yhtään pahalta saati edes eriskummalliselta.
”Vau”, Haymitch tuumaa silmättyään hänet pikaisesti päästä varpaisiin. ”Sinähän olet ilmestys.”
Effie ristii käsivartensa tyytymättömään puuskaan. ”Pilkkaatko sinä minua?”
Haymitch kohottaa kulmiaan selvästi kummastuneena kysymyksestä.
”Ei ollut tarkoitus millään tavalla lyödä vyön alle, prinsessa.”
”Miten voin olla avuksi?”
”Tulin vain katsomaan, miten projektisi piileskellä muilta etenee.”
”En minä välttele mitään tai ketään”, Effie oikaisee auliisti kasvoillaan hivenen ylimielinen ilme.
”No hyvä. Sitten voitkin lähteä mukaan kävelylle vähän tutkimaan tätä paikkaa”, Haymitch virkkoo.
”Nytkö?”
”Jos sinulla ei ole liian kiire mökkihöperöityä.”
Effie harkitsee tarjousta pienen hetken. Se on oikeastaan niitä tilanteita, joihin ei ole olemassa minkäänlaista järkevää tekosyytä kieltäytyä. Haymitchkin saisi vain lisää ponnetta hupaisaan kuittailuunsa, jos hän nyt vain toivottaisi hyvää illanjatkoa ja palaisi peilin ääreen jupisemaan itsekseen.
”Hyvä on. Pieni kävely kuulostaa... virkistävältä.”
Hän yrittää painaa mieleensä yksityiskohtia ympäristöstään, kun he astelevat kiireettä toisiaan muistuttavien käytävien läpi. Maisemat, jos niitä sellaisiksi saattaa edes sanoa, ovat ilottomia ja ennen kaikkea kivestä ja betonista muodostuvia.
”Eihän tämä häävi ole, mutta toistaiseksi se on koti”, Haymitch toteaa heidän saapuessaan valtavaan aulaan, joka vilisee eri työtehtäviin siirtyvää paikallista väkeä.
”He ovat niin urheita. Vaatii rohkeutta selviytyä näin ankeassa ja värittömässä maailmassa”, Effie lausuu ääneen ajatuksensa.
”Tummanharmaa muuten pukee sinua”, Haymitch tokaisee ohimennen.
Effie häkeltyy lähes sanattomaksi äkillisestä kehusta, jonka vilpittömyys hänen tekisi vanhasta tottumuksesta ottaa välittömästi suurennuslasin alle.
”Nyt sinä kiusoittelet.”
”Katin kontit”, Haymitch vastaa ja suo hänelle pienen hymyn suupielestään. ”Se oli silkka kohteliaisuus, ota tai jätä.”
”Hyvä on, otan sen vastaan”, Effie sanoo ja tuntee omituista, lähes vastustamatonta tarvetta asetella huiviaan hieman. ”Kiitoksia vain.”
