Kirjoittaja Aihe: Yöllistä musiikkia, S | Severus/Remus  (Luettu 2158 kertaa)

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 865
  • T'hy'la
Yöllistä musiikkia, S | Severus/Remus
« : 14.09.2012 23:50:30 »
Nimi: Yöllistä musiikkia
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S
Paritus: Severus/Remus
Tyylilaji: Jotain täysin epämääräistä: tästä piti tulla USTia mutta lopusta tulikin angstinen, draamaa siis lähinnä
Vastuunvapaus: En omista mitään, enkä hyödy rahallisesti.
A/N: Pääsyinä tälle olivat Tärkkelyshaasteen kakkoskierros ja (http://fanfic-suomi.livejournal.com/9769.html) Idearoll, jossa aiheenani oli siis Yön musiikki. Tämän kanssa oli aikamoista taistelua, ja voi olla että jätän Snupinin kirjoittamisen nyt hetkeksi ainakin syrjään. Tuntuu että oon kirjoittanu siitä liikaa :P Enpä tiedä onnistuiko tuo haluttu UST mitenkään, mutta kaikesta huolimatta, Severus/Remus on aina otp nro. 1, joten tätä oli kiva kirjoittaa.


Yöllistä musiikkia


Heidän vuosipäivänään ukkosti, ja Remuksen silmät kiiluivat kapeina viiltoina pimeässä kerrostaloasunnossa. Hehkulla oli myös jotain tekemistä täydenkuun kanssa, sillä Remus oli ollut viime muutoksen jälkeen täynnä syväluotaavaa, mutta mihinkään kohdistumatonta energiaa. Hän nojasi keittiön oven pieleen ja katseli salamarailoja seinillä sekä Remuksen myrskyn edessä terävöityneitä silmiä. Samassa taas uusi jyrähdysten sarja tutisutti hiljaisen latautunutta Lontoota, ja melkein heti uusi viilto valaisi koko asunnon.

Remus kiersi laajaa kahdeksikkoa pitkin siellä täällä, kädet taskuihin sullottuina ja kasvot tuulta, myrskyä ja kiihkoa janoavina. Hän näki sen ilmeen harvoin, mutta piti siitä silti. Myrsky vaikutti heihin molempiin, hurjin ukkonen vuosikausiin sytytti talonpäätyjä palamaan, katkoi sähköjä ja resonoi ihmisten tärykalvoilla – mutta he olivat siellä eivätkä missään muualla, juuri siinä. Ja se tuntui tärkeältä.


Hieman ennen ja heti täydenkuun jälkeen Remuksen kasvojen sudenvarjo oli hallitsevin osa miehessä, eikä piilossa kuten normaalisti. Mutta myrskyssä loimuavissa silmissä oli jotain muutakin kuin sutta, eikä hänen tarvinnut kysyä siitä. Se oli alkukantaista voimaa ja hulluimmissa unissa kiintymistäkin, häntä kohtaan osoitettua.

Jännite kipunoi hänen sormenpäissään, sähköisyys ratsasti näkymättömällä ratsullaan pitkin Remuksen käsivarsia, mutta kumpikaan ei edes hätkähtänyt. Hän tunsi moneen kertaan rikotussa ja korjatussa ihossaan asti, kuinka Remuksen katse sinkoutui hänen ylleen, tismalleen samaa aikaa kahdennenkymmenennenseitsemännen salaman kanssa. Vaikutus oli häkellyttävä, suurenmoinen jollekin sellaiselle joka osasi tuntea paremmin, mutta sai se hänetkin kipristelemään sisältäpäin. Remuksella oli aina ollut voima vaikuttaa häneen, nuoruudesta asti, oli tämä kuinka etäällä (toisten syleilyssä kun hänelle pitivät seuraa typerät hännystelijät, kirjat tai koeputket) tai lähellä hyvänsä, halusi tai ei. Ja Remushan halusi, silloin ainakin.

Hän käveli ympyröissään ravaavan Remuksen vierestä parvekkeelle, ollakseen yhtä edelleen pauhaavan ukkosmyrskyn kanssa. Kumma kyllä, salamakirjosta huolimatta vieläkään ei satanut, ja ilma painoi raskaana hänen hartioitaan. Sinertävän, koko Lontoon kahtia jakavan salaman ja kaupungin muiden valojen ansiosta hän saattoi vaivatta sytyttää itselleen savukkeen. Remus ei kannattanut hänen mieltymystään polttaa edes silloin tällöin, eikä hän itsekään pitänyt siitä. Se oli vain häneen takertunut vika, ikään kuin Remus itse. Joskus hän oli aikonut karistaa ja varistaa kaiken, Remuksen erityisesti niskastaan, muttei lopulta kyennytkään siihen. Remus ei päästänyt hänestä irti: ei nytkään, sillä roihuavat silmät tuijottivat häntä edelleen kiinteästi parvekkeen ovenkin läpi.

Tavallista voimakkaampi pamaus teki hänet sekunnin verran kuuroksi, siitä välittämättä hän nojasi parvekkeenkaiteeseen täydellisessä tietoudessa muusta maailmasta ja Remuksesta, joka oli pysähtynyt keskelle pientä ympyräänsä. Hän veti savun syvälle sisälle keuhkoihinsa (myrkkyä, eihän hän tahtonut kuolla?), vapautti pimeydessä kalvakan väriset syöpäkärhämät ja odotti ehkä jotain. Ei hän tiennyt itsekään mitä, ehkä että Remus tekisi jotain tai olisi vain kuten aina ennenkin, kenties merkkiä jostain. Mitään epänormaalia ei tietenkään tapahtunut, ei ainakaan heti.

Kunnes hän kuuli verkkaiset askeleet takanaan, Remus astui niin että seisoi rinta rinnan suoraan myrskyn edessä hänen kanssaan. Ja nappasi käsissä sykkivät savukkeen itselleen, tiputti sen suoraan alas seitsemännestä kerroksesta. Hän kääntyi hieman, niin että näki Remuksen kasvot kunnolla pimeyden ja kirkkaiden valojen vuorottelussa, katseli kuinka hymyn alku pehmensi jokaista kraatteria ja lommoa.

Remuksen silmät olivat kauniit, varsinkin sellaisessa valaistuksessa, ja hän ikään kuin kokeili kuinka syvälle uskalsi edetä ja upottaa itsensä. Syvälle, meripihkapohjamutiin saakka, niin että katsekontakti kesti ja kesti. Eikä hän voinut olla värähtämättä, tarttumatta hieman tiukemmin kaiteeseen sen voimasta, innokkuudesta ja intohimosta. Kunnes Remus kesken kaiken keskeytti latautuneen tunnelman tarttuen häntä olkapäästä suden pihtiotteella ja liikahtamalla eteenpäin, antamalla signaalin siten jatkua entistä voimakkaampana. Niin lähelle, että hän saattoi erottaa metsän ja aikaisemmin siemaistun kahviliköörin tuoksun aivan helposti, ilman että huulet edes koskettivat.

Hän oli loukussa Remuksen käsien ja parvekkeen kaiteen välissä, ja nautti silti olostaan täysin siemauksin. Ihmissusi oli kuin piikki hänen nahassaan, sitkeä ja härnäävä. Ja sekin kaikki pelkän lattiaan naulaavaan katseen avulla. Hän sulki silmänsä, nojasi taaksepäin ja tiesi Remuksen hymyilevän taas sillä tietyllä tavalla. Samassa sateen piiska iski koko Lontoon ja lähiseudun ylitse, eivätkä he turhaan jääneet sen armoille. Sisällä valottomassa asunnossa Remus kaatoi hänellekin likööriään, kohotti maljan hänelle, itselleen ja heille ja joi lasin viimeiseen pisaraan asti. Juodessaan Remus katsoi lähes herkeämättä häneen, ja hetken hänestä jopa tuntui, kuin mies olisi kiivennyt suoraan hänen iholleen ja sydänverelleen, vaikka istui täysin tyynen näköisenä sohvan toisessa päässä.

Hän oli itse liikahtamassa lähemmäs, liköörin lämmin maku kielensä pinnalla, mutta samassa Remus nousi ja käveli levysoittimensa luokse. Selasi hetken vinyyleitään, hän erotti helposti kehon laihat ääriviivat huoneen toiselta puolelta, ei edes muistanut lasia kädessään, vaan ainoastaan odotti. Mahtipontinen pianomusiikki lainehti hänelle saakka, hyvin hiljaisena ja silti vaikuttavana. Hänen oli höristettävä korviaan kuullakseen kunnolla, Remus kääntyi ympäri ja hymyili. Hän näki sen hyvin, vaikkei yksikään valo ollut päällä, ja tunsi sitäkin paremmin.

Sävellys, yöllinen musiikki kiiri pitkin asuntoa ja aivan täysin huomaamattaan hän oli joutunut sen valtaan. Hän ei edes pitänyt musiikista, ei kuunnellut sitä koskaan toisin kuin Remus, eikä ymmärtänyt sitä millään tapaa, mutta silti sävelessä oli jotain, joka sai hänet nyt kuuntelemaan sitä, kuin kyse olisi ollut elämästä tai kuolemasta. Hän ei ollut kuullut sitä koskaan ennen, mitta silti sävel oli yhtäkkiä kuin vanha tuttu. Tietynlainen synkkyys muistutti häntä Remuksesta: niistä kaikista vaikeimmista susiöistä tai taisteluista ja kuolonsyöjien kokouksista, jolloin hän olisi halunnut olla kuka tahansa muu.

Yön musiikki kietoi heidät kuin suojaansa, kappale alkoi uudelleen, samaan aikaan kun ukkonen vähitellen etääntyi. Sateen yhä laantuessa hän tyrkkäsi lasinsa sivuun, nousi ja käveli Remuksen luokse. Mies oli silloin selin häneen, kai niin keskittyneenä musiikkiin, ettei kuullut askeleita takanaan. Hän siirsi kätensä hyvin hitaasti tämän kyljille, ja tunsi selvästi kuinka Remus hätkähti.

Ja äkkiä hän tiesi mitä toinen ajatteli: edesmennyttä Sirius Mustaa. Siitä ei ollut epäilystäkään enää silloin, kun mies käpertyi hänestä kauemmas. Mikä oli saanut Remuksen ajattelemaan Siriusta kesken kaiken, muuttumaan niin paljon sulkeutuneemmaksi aivan hänen silmiensä edessä: sitä hän ei tiennyt, ja tukahdutti jotenkuten halunsa kysyä. Lopulta hän myös muisti, kuinka oli viikkokausia Mustan kuoleman jälkeen kuunnellut, kuinka Remus oli soittanut ystävänsä vanhoja levyjä tämän huoneessa luullen, ettei kukaan muka kuullut sitä, tai ainakaan välittänyt. Hän oli aina harpponut mahdollisimman nopeasti pois, koska oli jo silloin tiennyt tuntevansa Remusta kohtaan muutakin, kuin pelkkää turruttavaa vihaa.

Vähitellen sen yön musiikki hiljentyi, eikä Remus laittanut sitä enää uudelleen soimaan. Severus tunsi olonsa jotenkin epävarmaksi – hän saattoi selvästi nähdä, ja melkeinpä jopa aistia sen syvän melankolian Remuksen sydämessä ja kasvojen piirteissä, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Remus oli aina yleensä se vahvempi ja vähemmän haavoittuvaisempi. Lohduttajan rooli oli hänelle niin vieras, että se ikään kuin lukitsi hänet paikoilleen. Epävarmuus sai seurakseen mustasukkaisuuden ikävät pistokset kyljissä, eikä sen aikaan saamiseksi tarvittu kuin muutama ikävyyden karstaama minuutti. Luonnollisin ratkaisu oli lähteä pois, hän antoi käsiensä valahtaa alas ja käveli hitaasti pois.

Puolitäysi lasi unohtui pöydälle, Remus levysoittimensa luo ja hän vähitellen lankeavan uuden aamunkoiton kanssa tyhjään makuuhuoneeseen. Hän ei vain osannut käsitellä tunteita, ei vieläkään, eikä Remus ollut enää asunnossa kun hän heräsi muutaman tunnin kuluttua. Pöydältä löytyi kiireellä hutaistu viesti: ”Menin käymään Kalmanhanaukiolla.” Hän repi lappusen lattialle tuhkan lailla varisevaksi pieneksi kasaksi ja asettui nojatuoliin odottamaan. Remus tulisi ennen pitkää, niin kuin aina ennenkin. Remuksen oli pakko.
« Viimeksi muokattu: 28.05.2015 09:25:54 kirjoittanut Vanilje »
Einmal ist keinmal


Prumrose

  • Vieras
Vs: Yöllistä musiikkia, K7 | Severus/Remus
« Vastaus #1 : 02.12.2012 20:22:48 »
Kommenttikampanjasta hyvää iltaa!

Luen nykyään yhä harvemmin Potteria ja jos luen, niin en ainakaan tätä paritusta. Tykkäsin tästä silti tosi paljon! Olit luonut upean tunnelman tekstiin ja hienosti kuvailit Remuksen tunnekuohuja. Aivan upeaa, kerta kaikkiaan. Ja kyllä tuo UST oli musta ihan kiitettävästi onnistunut, ainakin mulle tuli tästä sellanen fiilis. Teksti jotenkin kehittyi loppua kohden ja vasta sitten lopussa tavallaan vasta tajusin koko kuvion. :D Ennen kaikkea kiitos tästä, onnistuit ainakin murtamaan ennakkoluuloni tätä paritusta kohtaan ja voisinpa harkita lukevani tälläistä myöhemminkin! :-) Ihanaa joulun odotusta ja kiitos tästä!

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 865
  • T'hy'la
Vs: Yöllistä musiikkia, K7 | Severus/Remus
« Vastaus #2 : 11.12.2012 14:17:12 »
Evandra: Ensinnäkin, ihanaa joulun odotusta myös itsellesi ja kiitos aivan hurjasti! Olen todella, todella iloinen että sain tämän ficin avulla murrettua hieman "huonoa" käsitystäsi Severus/Remuksesta, ja että pidit tästä kaikesta huolimatta. En oikein keksi muuta sanottavaa, mutta kiitos, kiitos oikein paljon :)
Einmal ist keinmal