Kirjoittaja Aihe: Miksi juuri hän? K-11  (Luettu 2207 kertaa)

Clarissa Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 4
Miksi juuri hän? K-11
« : 02.04.2009 09:35:52 »
// Alaotsikko: Drama, Adventure, K-13, Harry/Mary Sue (Clarissa) Ilmestynyt 17.6 6/11

Title:  Miksi juuri hän?
Author:  Clarissa Malfoy
Rating:  K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Gengre: Draama, adventure
Pairing:  Harry/Mary Sue (Clarissa)
Beta: sannsku
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Harry Potterin kavereineen, minulle kuuluu vain tarina

Summary: Tylypahkaan sapuu uusi oppilas, joka sekoittaa Tylypahkaa olemukselllaan, luvassa on myös taistelu Voldemortia vastaan ja harvinais laatuisia paranemisia.

A/N: Eli ficissäni pyörii yksi Mary Sue -hahmo, Clarissa, ja hän tulee pyörittämään Tylypahkan väkeä ympärillään. Ficin olen kirjoittanut aikoja sitten ja osa on sen voinut lukea aiemmin. Nyt yritän hieman parannella sitä ja tässä on kaksi ensimmäistä osaa.



Osa 1 Joutsen

Uusi lukuvuosi alkoi lämpöisenä ja rauhallisena. Ekaluokkalaiset oli lajiteltu tupiinsa ongelmitta ja rehtori oli pitänyt tavanomaisen puheensa, jonka jälkeen kaikki olivat päässeet nauttimaan Tylypahkan herkuista. Harry ja Hermione istuivat Rohkelikon pöydässä kuunnellen Ronin ylistyspuheita veljiensä Fredin ja Georgen menestyksestä. Harry mietiskeli rauhallisesti kulunutta päivää, jota ei ollut särkenyt edes Draco Malfoy. Itse asiassa tyyppiä ei ollut näkynyt juuri ollenkaan eikä tämä ollut edes vaivautunut rähinöimään junassa. Harry keskittyi taas seuraamaan Ronin selostusta uusista keksinnöistä, joita tämän veljet olivat kehitelleet, ja naureskeli muiden mukana.

Puuskupuhin pöydästä alkoi kuulua hämmästyneitä huudahduksia, jotka levisivät pian koko saliin. Kaikki osoittelivat ylöspäin ja Harry ystävineen kääntyi katsomaan kuinka valkoinen joutsen laskeutui kohti opettajien pöytää. Saliiin syntyi hiljaisuus oppilaiden ja opettajien seuratessa joutsenen epäröivää laskeutumista. Se lähestyi maata hitaasti ja viimein siipiään kovasti räpytellen sen jalat koskettivat salin lattiaa.

Samassa se alkoi hohtaa yhä vain kirkastuvaa valoa. Harry kohotti käden silmiensä eteen ja yritti varovasti nähdä sormiensa välistä mitä tapahtui. Valon määrä alkoi vähentyä ja sammui pian kokonaan. Joutsen oli hävinnyt ja joutsenen tilalla seisoi nuori nainen, horjuen ja kovin heikon näköisenä.

Harry ei pystynyt näkemään tytön kasvoja, sillä tämä seisoi kohti opettajia. Mutta hän näki heiveröisen tytön pitkine platinanvaaleine hiuksineen valkoisessa pitkässä mekossa. Mekko oli hyvin yksinkertainen, joskin tytön liikahdellessa Harry pystyi erottamaan joutsenen sulanmuotoiset kimaltelevat koristeet. Harryn sydän alkoi äkkiä hakata hieman lujempaa, jokin tytössä tuntui hyvin kutsuvalta ja vetoavalta. Hänen tuli äkillinen tarve suojella tätä.

”Professori Dumledore…” Harry havahtui mietteistään tytön alkaessa puhua hennolla ja pelokkaalla  äänellä haparoiden. ”Hyökkäys… saattue… kaikki… kaikki kuolleita… Hän tiesi…” tyttö henkäisi ja kaatui uupuneena lattialle Matami Pomfreyn kiiruhtaessa paikalle. Rehtori käski kaikkien siirtyä tupiinsa välittömästi ja lähti auttamaan Matami Pomfreyta viemään väsyneen tytön sairaalasiipeen.

* * * * *

”Näittekö? Se tyttö oli varmasti animaagi, en vain ole koskaan nähnyt tuollaista muuntautumista. Ei siinä pitäisi syntyä tuollaista kirkasta valoa”, Hermione Granger selitti tohkeissaan Harrylle ja Ronille. ”Varmastikaan hän ei ole rekisteröitynyt animaagi, hän on liian nuori, joten miten hän uskalsi tehdä jotain tuollaista. Varmasti…”

”Hermione!” Ron ja Harry sanoivat yhteen ääneen. ”Hänellä varmasti oli syynsä. Etkö kuullut mitä hän sanoi Dumledorelle? Jotain kamalaa on tapahtunut ja sinä vain vaahtoat jostain animaageista ja omituisuuksista!” Harry jatkoi.

”Minusta hän näytti meidän ikäiseltä. Miten hän osasi muuttaa itsensä joutseneksi?” Ron kysyi. ”Eihän meille edes ole opetettu sitä.”

”Hän on opetellut sen itse, aivan kuin Siriuskin”, Hermione tokaisi. ”Anteeksi Harry, minä en…”

”Ei se mitään. Keskitytäänkö nyt tähän?” Keskustelu tapahtuneesta jatkui pitkälle yöhön kunnes jokainen oli liian väsynyt pysymään hereillä.

* * * * *

Seuraava päivä oli myös hieman poikkeuksellinen. Tuvanjohtajat herättivät kaikki oppilaat aamulla yhteiselle aamiaiselle, jonka rehtori oli määrännyt pidettäväksi. Oppilaat raahautuivat Suureen saliin väsyneinä, käytettyään suuren osan yöstä outojen tapahtumien setvimiseen. Päätä huimaavat tarinat lensivät pitkin salia, kun oppilaat kertoilivat toisillensa pähkäilyjen tuloksia.

Lajitteluhattu nökötti taas salin edessä pallin päällä ja sai tietenkin oppilaiden kesken vielä enemmän kohua. Tasainen puheensorina täytti koko salin ja jokainen vuorollaan vilkuili opettajia, eritoten Dumledorea. Sali hiljeni äkkiä Dumledoren noustessa ylös, sillä kaikki halusivat palavasti tietää mitä oli tekeillä.

”Kaikki varmasti ihmettelevät suuresti eilisen tapahtumia ja sitä miksi olen pyytänyt opettajia herättelemään teidät kaikki yhteiselle aamiaiselle. Minäpä aion kertoa teille mitä eilen tapahtui noin pääpiirteittäin, loput saatte udella uudelta oppilaaltamme, joka pian liittyy joukkoomme”, Dumledore piti tauon antaen oppilaille aikaa tajuta sanojensa tarkoitus. ”Clarissa on käynyt yksityiskoulua viisi ensimmäistä vuottaan ja liittyy nyt seuraamme. Voitte itse kysyä syitä tähän, minä kerron nyt vain lyhyesti eilisen tapahtumat.”

”Clarissan perhe, halusi hänen saapuvan saattueen kanssa tänne yksin.” Salista alkoi kuulua ihmetteleviä kysymyksiä. ”Sanon vielä kerran, että jos haluatte tietää näiden varotoimien syitä, kysykää niitä Clarissalta, hän kertoo teille jos näin haluaa”, Dumledore jatkoi hetken kuluttua. ”Valitettavasti tämän saattueen kimppuun hyökättiin.” Kuului kauhistuneita henkäyksiä. ”Emme ole tietoisia hyökkäyksen syystä, mutta kuultuamme hyökkäyksen yksityiskohdat tulimme täysin yksimieliseen päätökseen, että hyökkäyksen takana oli Voldemort”, salissa kuului kohaus syyllisen nimen mainittaessa.

”Vakuutan teille, ettei Voldemort uskalla vielä hyökätä Tylypahkaan, joten olette turvassa täällä. Jos nyt unohtaisimme tämän pienen ikävän asian ja toivottaisimme tervetulleeksi uuden oppilaamme, joka siirtyy suoraan kuudennelle luokalle. Minerva olisitko hyvä ja jatkaisit”, Dumledore istuutui ja professori McGarmiwa asteli Lajitteluhatun luo.

”Clarissa Malfoy, pyydän sinua saapumaan lajiteltavaksi.”

Sali hiljeni siinä silmänräpäyksessä, kun nimi mainittiin. Hiljaisuuden, joka saliin oli laskeutunut, rikkoi vain Clarissan kenkien kopina salin lattialla tämän kävellessä itsevarmasti suvulleen ominaisella tavalla kohti McGarmiwaa ja lajitteluhattua. Kaikki tuijottivat, osa jopa suu auki, Tylypahkan kouluasuun pukeutunutta tyttöä. Osa mutisi hiljaa jotain ’toisesta Malfoysta’ kauhistuneeseen sävyyn.

Harry arveli näyttävänsä yhtä typerältä kuin ystävänsäkin seuratessaan tapahtumia lievä järkytys kavoillaan. Hermionen silmät olivat laajentuneet ällistyksestä ja Ron tuijotti suu auki näkymää, miettien kumpaan uskoi vähemmän; korviinsa vai silmiinsä.

Hetken mielijohteesta Harry kääntyi katsomaan kohti Luihuisten pöytää ja etsi katseellaan Draco Malfoyn. Mitä ikinä hän oli odottanutkaan näkevänsä, ei vetänyt vertoja sille mitä hän todella näki. Draco katseli kaksoissisarensa menoa puusta pudonneen näköisenä kuin odottaisi kaiken olevan jonkin sortin vitsi, huono vitsi.

Harry kääntyi vuorostaan katsomaan Clarissaa, joka nyt istuutui pallille ja laittoi lajitteluhatun päähänsä. Ei hänestä voinut erehtyä, tyttö oli aivan Malfoyn näköinen, identtisesti voisi sanoa näin kaukaa. Miksi Malfoy ei sitten tiennyt sisarestaan? Asiasta voisi tulla pienoinen arvoitus.

”Luihuinen!” hattu rääkäisi. Luihuisten pöydästä kuului vaimeaa hurraamista, mutta kaikki olivat vielä hieman järkyttyneitä kuultuaan, että Draco Malfoylla oli sisko, josta edes hän itse ei näyttänyt tietävän mitään.

”Huomasitteko?” Hermione kääntyi kysymään. ”Hattu mietti vähän aikaa ennen kuin laittoi Clarissan Luihuiseen. Miksiköhän?” Harry tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään ja Ron pudisti päätään, koska ei järkytykseltään saanut mitään sanotuksi.

Osa 2 Rakkaat sisarukset

Clarissan päivä vain parani loppua kohden. Hän oli pienestä pitäen nauttinut huomiosta ja nyt sitä kaadettiin hänen päälleen ämpäri kaupalla. Mutta mikä hätä hänellä oli, hänen ulkonäkönsähän oli kaikin puolin moitteeton. Pitämällä puoleen selkään ulottuvat hiuksensa vapaana, hän sai melkein yhtä paljon huomiota kuin jonkun mainitessa hänen nimensä. Clarissa oli myös pitkään tiennyt, että hänen harmaat silmänsä tuikkivat mielihyvästä hänen saadessaan huomiota tarpeeksi.

Clarissa käveli kohti liemien luokkaa vaaleat hiukset heilahdellen selkäänsä vasten, ihastellen onnistunutta koulupäiväänsä. Hänen mahassaan lenteli jo perhosia, sillä päivän kohokohta olisi tietenkin Luihuisen oleskeluhuoneessa, jossa tultaisiin pitämään pieni esitys rakkaiden sisarusten välillä. Siitä hän oli aivan varma.

Lähestyessään luokan ovea, hän alkoi kuulla vihaisia ääniä ja törmäsi suoraan taistelukentälle, jossa Draco Malfoy otti mittaa Harry Potterista. Tällaista tilaisuutta hän oli toivonutkin, tilaisuutta antaa molemmille pojille vähän ajattelemisen aihetta.

”Milloin sinua on alkanut kiinnostaa Malfoyden tekemiset? Pitäisit huolta omista asioistasi, ettei muiden tarvitsisi heittää henkeään sinun takiasi!” riita oli epäilemättä jatkunut jo pitkään, sen verran kiukkuiselta Draco näytti.

Harry näytti myös vihaiselta ja Dracon kommentti oli mitä todennäköisimmin osunut arkaan paikkaan. ”Painu sinä nuolemaan sen saastaisen kuoleman kylväjän persettä, ettei meidän tarvitse sietää sinun rumaa hillerin pärstääsi!”

”Tuosta hyvästä saat maksaa, Potter!” Draco ärisi vetäessään taikasauvaansa esiin ja osoittaessaan sillä Harrya kohti.

”Anna olla Draco!” Clarissan terävä ääni katkaisi Dracon kirousloitsun tytön astuessa riitapukarien väliin katsoen terävästi veljeensä.

”Painu sinä Helvettiin! Tämä ei kuulu sinulle vaikka kuvitteletkin olevasi sisareni!” Draco sihahti kiukkuisena, mutta Clarissa vain hymyili pilkallista hymyään.

”Ehei veliseni, kyllä tämä kuuluu minulle. Ihan yhtä varmasti kuin olen Malfoy ja sinun sisaresi.”
Harry ei ollut uskoa silmiään, puolustiko Malfoy häntä? Ei, tässä täytyi olla jotain muuta takana, jokin juoni, taka-ajatus.

”Sinä laitat sen sauvan pois nyt heti. En halua, että kukaan joutuu sinun takiasi sairaalasiipeen tänään”, ääni vakaana ja harmaat silmät kohdistettuna suoraan toisiin aivan samanlaisiin Clarissa käski Dracoa, joka ihme kyllä totteli hetken tuijotettuaan sisartaan vihaisesti.

”Tämä ei jää tähän”, Draco uhkasi kaikkien ihmetykseksi Clarissalle. ”Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta puuttua minun asioihini ilman minun lupaani.”

”Sehän nähdään”, Clarissa vastasi pisteliäästi. ”Jos nyt suot anteeksi ja väistyt tieltäni, että pääsen luokkaan”, hän tyrkkäsi Dracoa sirosti rintaan saaden tämän horjahtamaan pois tieltä, ja asteli ovelle, jossa professori Kalkaros oli seurannut kaksosten sanaharkkaa tulkitsematon ilme kasvoillaan.

Koko tunnin ajan Clarissan mieltä kihelmöi Dracon kohdistaessa vihaisia katseita häneen ja Rohkelikon kolmikon vilkuillessa hämmentyneesti häntä, jopa professori Kalkaros loi häneen mietteliäitä silmäyksiä. Pian Clarissan vatsanpohjaa alkoi todenteolla kutkutella ajatus oleskeluhuoneeseen pääsystä. Pikku esityksestä saattaisi tulla suurempi mitä hän oli odottanutkaan.

* * * * *

Luihuisten oleskeluhuoneessa vallitsi rikkomaton hiljaisuus Clarissan astellessa sisään. Hän istuutui sohvalle ja teeskenteli lukevansa läksyjä. Kauaa hänen ei tarvinnut odottaa, kun Draco jo asteli hänen eteensä näyttäen hyvin hyvin kiukkuiselta.

”Mitä helvettiä sinä oikein yritit sillä tempullasi? Vaikka et ole ollut Tylypahkassa aiemmin, tiedän varsin hyvin, että tiedät, mikä minun ja Potterin välillä on tapahtunut! Älä luulekaan etten pystyisi huomaamaan sitä sinun ylitsepursuavan tietäväisestä olemuksestasi!” Draco meuhkasi, jolloin koko Luihuisen porukka kerääntyi kuuntelemaan.

Clarissa laski kirjansa ja tuijotti tyynesti veljensä vihaa leiskuviin silmiin. ”Kyllä minä tiedän mikä sinun ja Harryn välinen suhde on. Mitä tapahtuneeseen kuuluu, ei ole sinun asiasi tietää, miksi minä jotain teen tai jätän tekemättä”, hän sanoi välinpitämättömällä äänellä venytellen puhettaan kuin Malfoyt.

”Luuletko, että voit noin vain sivuuttaa minut kuin roskan? Minulla on oikeus kuulla sinun asioistasi, jos ne koskevat minua ja tämä liittyy minuun, joten sinä kerrot minulle tai… tai minä…”

”Tai mitä? Kerrot isälle? Tuskin hän sen eteen mitään tekee.”

”Sinä puolustit Potteria! Nolasit minut ja aiheutit Malfoyn suvulle häpeää!” Draco suuttui Clarissan huomautuksesta vielä enemmän ja hänen äänensä kohosi oktaavilla. ”Sinä havittelet Luihuisen johtajan paikkaa, eikö totta? Kerjäät huomiota ja komentelet muita mielesi mukaan! Eikö olekin totta, että tulit Tylypahkaan vain siksi, että voisit tehdä minusta narrin ja viedä minulta komentovallan?”
Dracon sanoista Clarissa sai tietää, että tämä yhä kunnioitti isää suuresti. Hän alkoi nauraa hillittömästi ja sai veljensä punehtumaan ehkä vieläkin enemmän.

”Rauhoitu Draco! Ei ole mitään syytä suuttua. Tulin tänne omista syistäni, joita en voi paljastaa. Mutta usko pois, en minä havittele Luihuisen johtajan paikkaa. Tulipahan vain kokeiltua kuinka hyvin uskot minua.”

”Myönnät siis, että nolasit minut tahallasi?” kysyi Draco saaden viimein itsensä rauhalliseksi ja äänensä vakaaksi.

Clarissa hymyili ilkikurisesti takaisin. ”Niin siinä taisi käydä, mutta epäilen, että Harry olisi voinut nolata sinut pahemminkin.”

Draco punehtui taas, mutta puristi kätensä nyrkkiin pitääkseen itsensä rauhallisena ja äänensä jäisenä.”Ja sinä pelastit minut siltä, ilman mitään taka-ajatuksia?”

”Luota minuun Draco, paikkasi on turvattu minun osaltani”, Clarissa sanoi noustessaan samalla sohvalta ja vaipui syvään niiaukseen veljensä edessä ilkikurinen ilme kapeilla kasvoillaan. ”Mutta minulla tulee aina olemaan sananvaltaa sinun ylitsesi”, hän lisäsi hiljaa.

”Malfoyt eivät luota kehenkään”, Draco sanoi vakavana. Clarissa vain hymyili vastaukseksi.

”Voisimmeko nyt tutustua paremmin?”


« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 15:10:05 kirjoittanut Scarlett »

Sinikeiju

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 534
  • Hannibalin täti
Vs: Miksi juuri hän?
« Vastaus #1 : 02.04.2009 10:09:45 »
Mielenkiintoinen ficci. Luvut saisivat olla pidempiä. Vaikka olitkin nyt laittanut kaksi lukua. Jään odottamaan jatkoa.

Ava by FractaAnima
Banneri by Claire

Sinisten siipien havinaa

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

Clarissa Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Miksi juuri hän?
« Vastaus #2 : 28.05.2009 11:22:40 »
Osa 3 Painajainen

Clarissa istui kirjaston syrjäisimmässä pöydässä ja yritti keskittyä läksyihinsä. Kirjasto salli hänelle vähän enemmän rauhaa kuin luihuisten oleskeluhuone, mutta rauha ja hiljaisuus saivat hänet joskus miettimään liikaa elämänsä sekavuutta. Ulkopuolinen ei tietenkään huomannut mitään, mutta viimeisen kuukauden aikana, jonka hän oli Tylypahkassa viettänyt, hänen elämänsä oli käynyt yhä monimutkaisemmaksi. Labyrintiksi, josta ei voinut paeta eikä päästä läpi onnellisesti.

Draco luotti häneen, mikä oli hyvin harvinaista Malfoylle, mutta Clarissa oli huomannut Dracon kertovan hänelle enemmän itsestään ja syvimmistä mietteistään. Clarissa pystyi jopa näkemään Dracon oikeita tunteita tämän vahvan ulkokuoren takaa. Clarissa ei haluaisi pettää Dracon luottamusta, mutta hän tiesi joutuvansa tekemään sen jonain päivänä. Clarissa huokaili tuskastuneena muistiinpanoilleen.

”Sitä ei voi estää. Sen on tapahduttava, eikä kukaan tiedä mikä tulee olemaan lopputulos”, Clarissa kuiskasi hiljaa itselleen ja yritti taas lukea.

Harry, hänen olisi saatava pojan luottamus. Kun aika koittaisi, Harryn pitäisi luottaa Clarissaan niin paljon, että voisi luovuttaa henkensä hänen käsiinsä. Vaikeaa se tulisi olemaan, hyvin vaikeaa, mutta muuten kaikki epäonnistuisi. Vuosien kova koulutus menisi hukkaan. Pelkkä ajatuskin mahdollisista seurauksista puistatti Clarissan hentoa vartaloa.

”Miksi sinä teit sen?”
Clarissa havahtui ja katsoi eteensä. Vihreät silmät tapittivat häntä kysyvästi.
”Silloin ensimmäisenä koulupäivänä. Miksi tulit minun ja Malfoyn väliin?” poika istahti pieneen pöytään Clarissaa vastapäätä silmät vaatien vastausta.

Clarissa mietti hetken. Pitäisikö kertoa totuus? Uskoisi Harry häntä, Malfoyta? Tuskin.
Hän hymähti. ”Et sinä kuitenkaan uskoisi, vaikka kertoisinkin.”

”Kokeile, ehkä voisin uskoakin.”

”Ei, enpä taida”, Clarissa nousi lähteäkseen. ”Annan sinun itse ottaa selvää, jos se noin kiinnostaa”, hän sanoi ja lähti kävelemään pois, mutta Harryn tunnustus pysäytti hänet.

”Et ole samanlainen kuin Malfoy. Sinussa on jotain erikoista, jotain mikä vetää minua puoleensa”, no niin se oli nyt sanottu, Harry ajatteli katsoessaan Clarissan selkää. Tyttö oli pysähtynyt kuin seinään.

”Ehkä minun pitäisi sitten hankkiutua eroon siitä erikoisuudesta”, Clarissa yritti tavoitella kipakkaa halveksuvaa sävyä ääneensä, mutta epäonnistui täydellisesti. Hänen äänensä kuulosti tyytyväiseltä ja siinä oli häivähdys surua. Clarissa hätkähti lopputulosta. Hän tiesi Harryn olevan tavallaan herkkä ja tiesi tulevansa satuttamaan tätä vaikkei sitä halunnutkaan. Kohtalon ivaa, hän ajatteli.

Clarissa veti syvään henkeä ja pakotti itsensä kävelemään rauhallisesti pois. Puolet hänestä halusi juosta, juosta kunnes olisi tarpeeksi kaukana, mutta osa halusi palata takaisin, kertoa kaikki ja antaa tunteiden viedä. Hänen pieni järjen äänensä vei kuitenkin voiton. Vielä ei ollut oikea aika, eikä hän, Malfoyn tytär saanut ryntäillä päättömästi käytävillä.

Hän käveli kuin transsissa tutuksi tullutta käytävää hokien koko matkan oleskeluhuoneeseen itselleen jotain rauhoittavaa. Oleskeluhuoneesta hän jatkoi suoraan makuuhuoneisiin ja vaipui sängylleen. Hän ei nukkunut, vain tuijotti mitään näkemättömin silmin kattoon ja soimasi itseään typeryydestään.

* * * * *

Harry jäi katsomaan tytön perään hyvin mietteliään näköisenä. Hän istui siinä vielä silloinkin, kun Hermione ja Ron etsivät häntä tunnin kuroutuessa umpeen Clarissan lähdöstä.

”Harry! Me olemme etsineet sinua kaikkialta!” Hermione puuskahti.

”Joo, me… Harry? Mikä sinun on?” Ron huomasi Harryn tyhjän katseen ja heilutteli kättään Harryn nenän edessä.

”Mit… ei mikään, olen ihan okei”, Harry ravisteli päätään ja sai kiskottua itsensä viimein todelliseen maailmaan.

”Ei, Harry, et sinä ole okei. Ihan tosi, mitä on tapahtunut?” tiukkasi Hermione kädet puuskassa.

Hermione ei sitten ikinä osannut antaa periksi, Harry ajatteli. Hän katsoi vuoronperään ystäviään, jotka nyt olivat istuutuneet pöydän ääreen. Hän huokasi alistuneesti ja laski päänsä käsiinsä.

”Juttelin Clarissan kanssa ja hän sanoi jotain omituista.”

”Sinä olet jutellut Malfoyn kanssa?” Ron älähti. ”Heidän voi olettaakin sanovan jotain omituista.”

”Clarissa on erilainen kuin Draco Malfoy! Nyt olen täysin varma asiasta”, Harry sanoi kipakammin kuin oli aikonut.

”Okei, ei aloiteta riitaa nyt, eihän?” Hermione ehätti hätiin. ”Olen itsekin laittanut merkille hänen erilaisuutensa, joten kerro, Harry. Millä tavalla sinusta Clarissa on erilainen?”

”Hän… Minä… minä sanoin Clarissalle, että hänessä on jotain erikoista, joka vetää minua puoleensa ja Clarissa sanoi aikovansa hankkiutua siitä sitten eroon…”

Harryn epäröidessä Ron tajusi asian hieman väärin.

”Eikö tuo ollut odotettua? Hän on Malfoy, hän…”

”Ei, Ron, kuuntele loppuun. Clarissan ääni kuulosti jotenkin oudolta. Hän… oli tavallaan… hän tavallaan kuulosti iloiselta ja… ja samalla hieman surulliselta.” Harry selosti katseensa vaipuessa pöytään.

”Harry, oletko sinä… ihastunut Clarissaan?” Ron kysyi hieman epäilevän näköisenä.

”Totta kai on, Ron! Älä ole tyhmä! Älä luovuta Harry, Clarissa ei tainnut tarkoittaa ihan samaa mitä sanoi”, Hermione mietti hetken. ”No, olet kyllä oikeassa, ettei hän ole aivan samanlainen kuin Malfoy ja se mitä sanoit hänen äänestään taitaa vahvistaa epäilyksiä roimasti. Mutta Harry, on jo myöhä. Meidän pitäisi lähteä oleskeluhuoneeseen. Epäilen ettet ole tehnyt vielä kaikkia läksyjäsi. Olisi hyvä jos saisit hiukan untakin ennen huomista.”

Harry nyökkäsi ja kolmikko nousi pöydästä yhtä aikaa lähteäkseen. Harry mietti ystäviensä reaktiota. Oliko hän noin läpinäkyvä? No, ainakin hänellä oli ymmärtäväisiä ystäviä.

* * * * *

Muiden tullessa nukkumaan Clarissa oli vielä hereillä. Hän kuunteli tyttöjen hiljaista keskustelua ja tuhinaa, joka kertoi muiden nukahtaneen. Clarissa mietti saisiko unta ollenkaan, kun hän jo vaipui levottomaan uneen.

Hän käveli pimeässä. Hänen eteensä ilmestyi poika, pitkä, hoikka ja vaaleahiuksinen. Pojan harmaat silmät katsoivat häntä syyttävästi.

”Draco…” Clarissa nosti kätensä suunsa eteen.

”Petit minut. Minä luotin sinuun ja sinä tiesit sen.”

Poika katosi. Clarissa jatkoi kävelyä pimeässä pelokkaana, hämmentyneenä ja surullisena. Toinen poika tupsahti hänen tiellensä. Mustat hiukset peittivät osittain tämän salaman muotoisen arven ja vihreät silmät olivat tulvillaan surua. Clarissa ei sanonut mitään, hän ei voinut.

”Miksi?” pelkkä kuiskaus pojan huulilta.

Clarissan kurkkua kuristi, eikä hän voinut pidätellä kyyneliään enää. Hän juoksi, juoksi pois yhä tihenevään pimeyteen.

Äkkiä hän seisahtui. Valkoinen pöllö istui hänen edessään, mutta sitten se alkoikin muuttua. Nainen, jonka kullanruskeat kiharaiset hiukset kehystivät hänen kauniita kasvoja, seisoi nyt hänen edessään täysin koruton valkoinen puku laskeutuen myötäillen tämän muodokasta vartaloa. Naisen silmissä oli myötätuntoa, surumielisyyttä ja haiven huolta.

Clarissa oli hämmentynyt. ”Ilyena?”

”Aivan Clarissa.” nainen sanoi hennolla, mutta määrätietoisella äänellä. ”Olet menettämässä otettasi, sinun täytyy koota itsesi Clarissa. Et voi onnistua tehtävässäsi, jos et saa itseäsi kuriin ja hallitse ympäristöäsi. Ole vahva Clarissa, sinun täytyy olla, kaikki loppuu aikanaan, mutta älä huolehdi siitä, yllätyksiä on aina tapahtunut.”

Vihreä väläys.

”Ilyena!”

”Ilyena!”

”Clarissa rauhoitu! Näit painajaista!” Clarissa kuuli Pansyn äänen vierestään. Hän huomasi istuvansa sängyssään. Nopeasti hän kokosi itsensä ja pyyhki huomaamattomasti poskille vierähtäneet kyyneleet. Pansyn edessä hän ei todellakaan näyttäisi aralta ja pelokkaalta.

”Kuka on Ilyena?” Pansy kysyi Clarissan kääntyessä katsomaan tätä.

”Pöllöni.”

”Herätit koko huoneen, mutta kello on jo kuusi, joten voimme kai kaikki jo noustakin”, Pansy totesi harmillisesti. Clarissa kohautti olkiaan ja asteli tyynesti suihkuun.


Osa 4 Selvittelyä

Vuoden ensimmäinen huispausottelu oli käyty. Rohkelikko oli tehnyt selvää Puuskupuhista, mikä sai Rohkelikon joukkueen juhlimaan villisti. Heidän joukkuetta oli muunneltu rajusti. Harry, joka nyt piteli kapteenin paikkaa, pelasi edelleen etsijänä. Ron oli kehittynyt huimasti ensimmäisestä pelistään pitäjänä. Ginny oli päässyt jahtaajaksi ja Weasleyn veljeksien paikalla olleet tunarit oli vaihdettu kyvykkäämpiin pelaajiin.

Clarissa ja Draco olivat kannustaneet kilpaa Puuskupuhin joukkuetta Ja Draco oli päästellyt melkoisesti kirosanoja Harryn napatessa siepin. Clarissa oli vain katsellut huvittuneesti veljensä sadattelua ja hymyillyt itsekseen Rohkelikon voitolle.

Pari päivää ottelun jälkeen, kun Clarissa oli vetäytynyt makuuhuoneisiin saadakseen olla rauhassa, kotitonttu ilmestyi hänen eteensä ja sanoi tuovansa viestiä hänelle. Kotitonttu ojensi Clarissalle paperinpalan ja katosi. Clarissa tuijotti hetken järkyttyneenä eteensä ennen kuin tajusi mitä tarkalleen oli tapahtunut. Paperi oli taiteltu siististi kahtia. Clarissa avasi sen otsaansa hienoisesti rypistäen.

Se oli Harrylta. Poika halusi tavata hänet viikon päästä illalla, kun muut ovat nukahtaneet, mutta ei kertonut paikkaa. Ilmoitti vain, että kotitonttu odottaisi häntä Luihuisten oleskeluhuoneen ulkopuolella käytävässä ja ohjaisi hänet perille.

Clarissa aikoi ensin jättää menemättä, mutta sovitun päivän koittaessa hänen uteliaisuutensa oli herännyt ja muiden nukahdettua, hän hiipi käytävään, jossa kotitonttu jo odotteli. Hiljaa Clarissa lähti seuraamaan tätä ja päätyi huomaamattomalta näyttävän oven eteen.

* * * * *

Harry, Hermione ja Ron istuivat tarvehuoneen lattialla. Huoneessa ei tällä kertaa ollut mitään ylimääräistä vain lamppu keskellä lattiaa valaisemassa kolmikon jännittyneitä kasvoja. Voisihan olla ettei Clarissa saapuisikaan ja he odottelisivat täällä turhaan.

Kukaan ei sanonut mitään. Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka vihdoin rikkoi aukeavan oven ääni. Ovesta astui sisään Clarissa, jonka yllä oli nyt pitkä lattiaa pyyhkivä musta hame, musta hihaton toppi ja hieman läpikuultava vihreä poncho, jäljessään kotitonttu Dobby. Clarissa vilkaisi ensin epäröiden kolmikkoa, mutta istuutui sitten Harryn ja Hermionen väliin Dobbyn kumartaessa ennen lähtöään.

Clarissa katsoi rohkelikon jäseniä vuoron perään hiljaisuuden yhä vallitessa. Hän pysähtyi katsomaan vihreitä silmiä, joissa keskeltä tuleva valo leikitteli kauniisti. Hermione tajusi, ettei tilanne ikinä menisi eteenpäin, jos he antaisivat Harryn kysyä ensin niin kuin tämä oli halunnut, ja katkaisi tylysti hiljaisuuden.

”En haluaisi kuulostaa tylyltä, Clarissa, mutta meidän on saatava tietää kummalla puolella olet. Meidän vai… Voldemortin”, Hermione madalsi ääntään lausuessaan nimen. Se sai Clarissan kääntämään äkkinäisesti päänsä Hermioneen. Kysymys säikäytti Clarissan, vaikka olisihan hänen sitä pitänyt osata odottaakin.

”En ole hänen puolellaan”, Clarissa sanoi vaimeasti tuijotettuaan Hermionea hetken aikaa.

”Eli sinä olet meidän puolella”, Ron sanoi äkkiä ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Minun mielestäni sinun täällä olosi liittyy jotenkin Harryyn” hän totesi.

Harry ja Hermione kääntyivät katsomaan Clarissaa nähdäkseen tämän reaktion väitteeseen. Clarissa vain tuijotti Ronia, joka pian alkoi kiemurrella paikallaan ja punastua.

”Hyvin päätelty”, Clarissa sanoi hitaasti. ”Draco sanoi sinua tyhmäksi, mutta hän taitaa olla väärässä. Toivottavasti ystäväsi huomioivat sinun ajatuksiasi”, hän totesi katsahtaen Harryyn ja Hermioneen.
Ron tuijotti Clarissaa hiukan tyhmän näköisenä. Harry ja Hermione vaihtoivat katseita.

”Jos sinä kerran myönnät liittyväsi jotenkin Harryyn, voit varmaan kertoa myös miten”, Hermione tokaisi. Clarissa vilkaisi häneen ja siirsi sitten katseensa Harryyn.

”Kyllä minä liityn häneen jotenkin, mutta miten…”, hän hymähti. ”Ette varmaan usko, mutta saatan ehkä pelastaa Harryn hengen vielä.”

Kolme silmäparia tuijotti Clarissaa ällistyneenä.

Clarissa virnuili huvittuneena takaisin. ”Ei se nyt noin järkyttävää voi olla.”

”Pelastat? Sinä, Malfoy? Siis… öh… Voldemortiltako?” Ron kysäisi epäröiden.

”Kenties, aika näyttää”, Clarissa vastasi huolettomasti. ”Voin kyllä poistuakin, jos teillä ei muuta ole, en pysty jatkamaan tästä aiheesta enää”, hän lisäsi hetken päästä.

”Anteeksi. Minua kiinnostaisi kovasti sinun muuntautumisesi joutseneksi. Olen nähnyt kuinka animaagi muuttuu eläimeksi, mutta sinun tapauksesi on erilainen. Ei siitä pitäisi syntyä valoa…”, Hermione lopetti äkisti nähdessään Clarissan ilmeen, joka kuunteli hänen luennointiaan huvittuneena.

Varmaan ensimmäinen kerta kun Hermione keskeytti luennointinsa, Harry ja Ron ajattelivat yllättyneinä.

”Asia on aika monimutkainen, kieltämättä”, Clarissa aloitti. ”Minä pystyn käyttämään erästä voimaa, jota ei minun tietääkseni ole pystynyt käyttämään aiemmin kuin kolme velhoa. En tarvitse taikasauvaani siihen ollenkaan. Minä otan voimaa luonnosta ja muutan ne itselleni sopiviksi. Käytän tavallaan luonnonvoimia, mutta se on aika rankkaa, kun täytyy itse raastaa se voima luonnosta ja muuntaa se. Yleensä käytän henkimaailman voimia.”

Clarissa piti pienen tauon miettiäkseen ja jatkoi. ”Henget eli jo kuolleet velhot, lahjoittavat mielellään minulle voimiaan ja se tulee puhtaan energian muodossa. Minä en tarvitse kuin voimaa pidellä sitä energiaa, joten se on helpompaa kuin luonnonvoimien käyttö, mutta uuvuttavaa kuitenkin. Joutseneksi muutun samalla tavalla kuin animaagit, käytän siihen henkien voimaa, en osaa muuntautua muuten vielä, ja puhdasta energiaa käyttäessäni alan hohtaa valoa. Siinä on se ero, joka epäilemättä mietitytti sinua”, Clarissa katsahti Hermioneen.

”Harvinainen voima tosiaan, minä en ole edes lukenut tuollaisesta”, Hermione ällisteli.

”Johtunee ehkä siitä, ettei siitä ole kirjoitettu,” Harry mietti. ”Miksi Voldemort hyökkäsi kimppuusi? Isäsihän kuitenkin on hänen joukoissaan, tai ainakin oli.”

”Hän pelkää minua, minun voimaani. Minut kasvatettiin Malfoyn tavoille, mutta ei isäni. Häntä en ole nähnyt kuin kuvissa. Voldemort ei luota edes lähimpiin alaisiinsa saati sitten tyttöön joka on kasvatettu kaukana hänen tietämättömissä”, Clarissa oli jo muuttunut erittäin ystävälliseksi, tosin kukaan ei sitä tajunnut juuri sillä hetkellä.

”Kuulin Pansyn juttelevan ystäviensä kanssa sinusta”, Hermione sanoi yhtäkkiä. ”Hän kertoi sinun nähneen painajaista ja huutaneen jotain…”

”Huusin Ilyenaa”

”Kuka hän on?” Ron kysyi.

”Pöllöni, joka kuoli hyökkäyksessä.”

”Mutta miksi Voldemort tappaisi pöllön?” Hermione ihmetteli kummastuneen näköisenä.

”Ei hän Ilyenaa yrittänyt tappaa vaan minua. Kun olin pakenemassa joutsenena, yksi kuolonsyöjistä lausui tappokirouksen minua kohti. Ilyena, joka ei ole tavallinen pöllö, lensi kirouksen eteen ja kuoli puolestani”, Clarissan ääni murtui ja silmät täyttyivät kyynelistä. Hän laski katseensa maahan.

”Olen pahoillani”, Harry sanoi vaisusti. ”Millä tavalla Ilyena oli erilainen?”

Clarissa nosti katseensa Harryyn, mutta antoi sitten katseensa vaipua lamppuun.

”Hän oli alun perin ihminen”, hän sanoi hiljaa. ”Ilyena muuntautui koko loppuelämäksi pöllöksi, jotta saattoi suojella jotain tärkeää ihmistä. Hänet laitettiin suojelemaan minua, kun olin vasta vauva. Olen kasvanut hänen kanssaan koko elämäni ja nyt hän on poissa.”

”Mutta kuinka Ilyena olisi voinut suojella sinua jos kuolonsyöjät olisivat heittäneet uuden tappokirouksen?” Harry kysyi.

”Kuolonsyöjät tiesivät, mikä Ilyena oli. Kun pöllöksi muuntautunut velho tai noita tapetaan, paikalle rientää joukko auroreita, kirouksen lähettäjä kangistui eikä voinut kaikkontua pois. Hän jäi kiinni, muut pääsivät pakoon. Suojelijan tappaminen on vakava rikos”, Clarissa selvensi vaiteliaana.

Kaikki olivat hetken hiljaa. Kello oli jo yli puolen yön, mutta seuraavana päivänä ei olisi koulua.

”Mitä me nyt teemme? Tylypahkassa on jo kaksi oppilasta, joista Voldemort haluaa eroon. Eikö hän ala jo suunnitella hyökkäämistä?” Harry kysyi lopulta.

”Dumledore sanoi, ettei ole mitään syytä olettaa hänen hyökkäävän. Mutta voisimme kai pikkuhiljaa alkaa miettiä miten voisimme kukistaa hänet. Sinunhan pitää kuitenkin kohdata hänet vielä.” Clarissa sanoi Harrylle.

Tämä nyökkäsi. ”Mutta ei tänään. Kello on jo paljon, kannattaisi ehkä mennä nukkumaan.”

Kaikki myöntyivät ja he lähtivät yhdessä pois tarvehuoneesta, Clarissa kohti Luihuisten tyrmiä ja kolmikko Rohkelikon tornia.




Tässä nyt oli pari osaa lisää =) Anteeksi että kesti ja toivottavasti tykkäätte
« Viimeksi muokattu: 17.06.2009 13:33:16 kirjoittanut Clarissa Malfoy »

Sinikeiju

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 534
  • Hannibalin täti
Vs: Miksi juuri hän?
« Vastaus #3 : 30.05.2009 15:58:57 »
Kestolla ei väliä. Ihana jatko. Lisää ehdottomasti pian kiitos.

Ava by FractaAnima
Banneri by Claire

Sinisten siipien havinaa

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

Clarissa Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 4
Vs: Miksi juuri hän?
« Vastaus #4 : 17.06.2009 14:14:33 »
A/N: Tässä taas pari osaa lisää. Ficcissä alkaa jo tulla toimintaakin lisää ;)

Osa 5 Apua odottamattomilta tahoilta

Syksy meni ohi rauhallisesti eikä Harryn ja Dracon välilläkään suurempia kahakoita ollut. Luihuisen ja rohkelikon kuudesluokkalaiset kävelivät kohti Hagridin mökkiä, rohkelikot tapansa mukaan edellä luihuisten madellessa perässä. Clarissa asteli viimeisenä haistellen kirpeää ilmaa. Hän oli tarkoituksella jättäytynyt hieman jälkeen toisista, jotta saisi rauhassa nauttia ensilumen kosketuksesta kasvoillaan valkoisen pilvimassan vihdoin päästäessä hiutaleensa vapaaksi.

Oppilaat alkoivat jo kerääntyä Hagridin ympärille kuulemaan minkälaisia ihmeotuksia he tällä kertaa joutuisivat hoitamaan. Valitettavasti he eivät edes saaneet nähdä näitä otuksia, sillä Hagridin avatessa suunsa kuului metsästä kauaksi kantava hirnahdus. Niin kaunis ja niin lumoava hirnahdus, että se vaiensi jokaisen, joka tuolloin seisoi pihalla ja kuuli sen.

Kaikki oppilaat sekä Hagrid kääntyivät katsomaan metsää kohti, josta lumivalkoinen hevonen laukkasi esiin. Jokaisen kasvoilla paistoi syvä ihmetys. Yksisarvinen, joka tunnetusti oli erittäin arka eläin, laukkasi kohti heitä valkoisten lumihiutaleiden laskeutuessa maata kohti. Se laukkasi arvokkaasti näyttäen, että sillä oli tärkeää asiaa, tehtävä, jonka täyttämiseksi sen oli tultava esiin.

Lähestyessään heitä ori hidasti laukkansa raviin, ravasi loppumatkan ja pysähtyi lopulta Clarissan eteen, joka seisoi hieman muista erillään. Hitaasti yksisarvinen kurkotti kaulaansa kohti tyttöä haistellen tämän kaapua ja hamuten vaaleita lumen kuorruttamia hiuksia. Clarissa huomasi pidättävänsä henkeään, kun hevonen veti siron päänsä pois. Se ravasi kierroksen tytön ympäri ja pysähtyi lopulta tämän eteen sivuittain häntä kohti. Siniset silmät katsoivat tyttöä lempeästi ja hopeanhohtoinen häntä heilahteli kutsuvasti.

Clarissa mietti, mitä tuo kaunis sydäntä sykähdyttävä olento yritti hänelle sanoa. Hitaasti hän kuitenkin nosti kätensä ja siirsi sitä varovasti kohti yksisarvisen selkää. Hevonen vain katsoi tyttöä rohkaisevasti, jolloin Clarissa laski kätensä sen silkin pehmeälle selälle.

Koko heitä ympäröivä maailma oli hiljentynyt seuraamaan tapahtumaa, joka lumosi katsojan kauneudellaan ja ainutlaatuisuudellaan. Ainoastaan Draco katseli hieman jännittyneenä ja huolissaan siskonsa sulavaa liikehdintää tämän noustessa yksisarvisen selkään. Yksisarviset olivat kuitenkin hieman arvaamattomia, mutta Clarissa näytti niin haltioituneelta, ettei varmaan edes huomaisi, jos lentäisi selästä.

Yksisarvinen lähti ravaamaan pehmein askelin Clarissa selässään ja nosti pian keinuvan laukan. Se oli kuin unta. Lumenvalkoinen yksisarvinen selässään platinanvaaleahiuksinen tyttö kouluasussaan harmaat silmät loistaen laukkaamassa ympäri Hagridin mökkiä ja oppilaita tihenevässä lumisateessa, joka oli jo luonut ohuen valkean kerroksen maan päälle. Se tuntui kestävän iäisyyden, mutta loputtuaan Clarissasta tuntui, että oli vain käväissyt hevosen selässä.

Clarissa laskeutui yksisarvisen selästä jolloin se laukkasi vielä kierroksen Clarissan edessä ja pysähtyi taas tämän eteen, korskahti ja ravisteli kaunista päätään. Hevosen lempeät silmät katsoivat Clarissaa hetken ja sitten se teki jotain, mikä sai sekä Clarissan että muut läsnäolijat pidättämään henkeään. Se laski päätään hitaasti ja arvokkaasti, kaula komeasti kaarella se kosketti pitkällä sarvellaan Clarissan otsaa.

Clarissa tunsi voimakkaan lämmön tunteen sisällään kuin koko hänen ruumiinsa olisi täyttynyt voimasta, joka kumpusi yksisarvisen sarvesta. Clarissan ja yksisarvisen välillä oli yhteys, lämmin ja rakkauden täyttämä yhteys. Yhteys, joka katkesi, kun hevonen nosti päätään jättäen Clarissan sisälle tunteen, jota hän ei ollut koskaan tuntenut eikä koskaan osaisi kertoa muille. Hevonen katseli Clarissaa hetken, jolloin metsästä kuului toinen hirnahdus. Yksisarvinen kääntyi ja ravasi vähän matkaa, pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen ja hirnui hyvästiksi. Sitten se laukkasi takaisin metsään jättäen Clarissan katsomaan peräänsä otsassaan lämpöinen tunne kohdassa, jossa sarvi oli koskettanut hänen ihoaan.

Clarissa kääntyi katsomaan Hagridia. Osa oppilaista oli palannut takaisin maan päälle ja kyseli nyt Hagridilta, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Edes Hagrid ei tiennyt, mikä oli saanut yksisarvisen käyttäytymään noin, mutta mutisi jotain siunauksesta, jonka huhujen mukaan yksisarvisen tiedettiin antaneen muutamalle nuorelle naiselle. Loppujen lopuksi koko tunti meni Hagridin vastaillessa uteliaiden kysymyksiin, eikä kukaan saanut tietää, mitä tämä oli sinä päivänä aikonut heillä teettää.

Muiden piirittäessä Hagridia, Draco käveli sisarensa luo. Mitään sanomatta hän katsoi siskoaan tavalla, jota Clarissa ei osannut kuvailla edes itselleen. Katseessa oli huolta, rakkautta ja jotain sanoinkuvaamatonta. Äkkiä poika nosti kätensä ja kosketti Clarissan otsaa. Yksisarvisen sarvesta oli jäänyt lähtemätön kaunis tähden muotoinen jälki tytön otsaan.

”Kuin suuri lumihiutale olisi kiinnittynyt otsaasi ikuisiksi ajoiksi”, Draco kuiskasi siskolleen.
Clarissa ei osannut vastata mitenkään veljelleen, hän tyytyi vain hymyilemään lempeästi.

* * * * *

Clarissa oli pitkään huomion keskipisteenä tapahtuneen takia eikä hänen kohtaamistaan yksisarvisen kanssa unohdettu vaikka yleinen supina väheni. Pansy jaksoi ihastella tapahtumia aina, kun he olivat kaksin ja Clarissa huomasi sekä Dracon että rohkelikon kolmikon katseen viivähtävän välillä hänen otsassaan. Ei tämä tietenkään häntä haitannut ja Pansylle hän kuvaili aina vain uudestaan parhaansa mukaan tapahtumia hänen kuvakulmastaan.

Mutta joulu lähestyi ja joululoma alkoi ja vain muutama oppilas jäi viettämään jouluaan Tylypahkaan Harryn, Hermionen, Ronin ja Clarissan lisäksi, joten Clarissa huomasi pian kaiken palautuvan entiselleen. Dracokin lähti jouluksi kotiin äitiään katsomaan, mutta lähetti Clarissalle joululahjaksi hiuspinnin, jonka koristeena oli kaunis valkoinen lumpeenkukka ja kukan keskellä kalliin näköinen timantti.

Joulupäivänä oli Suureen saliin sijoitettu taas iso pöytä keskelle salia. Clarissa oli istuutunut tähän Hermionen viereen ja katseli nyt, kuinka Dumledore hassutteli muiden opettajien kanssa, joka näytti kieltämättä hieman koomiselta. Kaikkien Tylypahkaan jääneiden syödessä joulupäivällistään tuossa pöydässä, lensi iso valkea pöllö saliin ja pudotti kirjeen Dumledoren syliin. Nauraen Dumledore aukaisi sen, mutta aloittaessaan lukemaan kirjettä, hänen hymynsä hyytyi. Päästyään kirjeen loppuun, Dumledore nousi pöydästä ja pyysi muut opettajat mukaansa välittömästi.

Clarissa, Harry, Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan merkitsevästi ja nousivat pöydästä opettajien poistuessa näköpiiristä. He varjostivat opettajia, mutta joutuivat jäämään ulkopuolelle näiden mennessä rehtorin työhuoneeseen.

”Mitä nyt? Emme ikinä saa tietää mitä siinä kirjeessä on”, Ron huokaisi pettyneenä ja rojahti nojaamaan seinään.

”Jotain Voldemortista, olen varma siitä”, Harry sanoi. ”Näittekö Dumledoren ilmeen? Se on jotain vakavaa.”

”Oli mitä oli, mutta me emme saa sitä selville, Dumledore pitää siitä huolen.” Hermione totesi. ”Vaikka pääsisimmekin tuon ohitse, Dumledore on varmasti kutsunut osan killan jäsenistä ja olen varma, että professori Vauhkomieli on yksi heistä.”

”Joten emme voi tehdä mitään…”, Ron puhahti.

”Ehkä voimmekin…”, Clarissa sanoi mietteliäästi. ”Meidän on löydettävä joku suojaisa paikka täältä läheltä, mielellään jonkun ikkunan luota.”

He seurasivat käytävää ja löysivät ikkunan. Paikka ei ollut hirvittävän suojaisa, mutta ei parempaakaan sillä hetkellä löytynyt.

”Okei, ajattelin muuttua joksikin erittäin pieneksi hyönteiseksi ja lentää tuonne ja saada jotenkin kirjeen sisällön haltuuni. En ole vielä varma, miten sen teen, mutta ei kai tässä ole muutakaan.” Clarissa katsoi jokaista vuorollaan ja lopulta he myöntyivät, sillä heillä ei todellakaan ollut muuta keinoa.

Clarissa alkoi säteillä kirkasta valoa, joka oli jo tullut tutuksi ensimmäisenä koulupäivänä. Kirkas valo alkoi pienentyä Clarissan muuttaessa muotoaan, mutta sitten se yhtäkkiä kasvoi takaisin ja hälveni. Clarissa seisoi kolmikon edessä hieman hämmentyneeltä.

”Mitä nyt, etkö pystykään siihen?” Hermione kysyi hiukan huolestuneena.

”Ei mitään sellaista”, Clarissa vastasi pudistaen päätään. ”Meidän on mentävä tarvehuoneeseen, hengillä on jotain tärkeää asiaa.”

* * * * *

Tarvehuoneen keskellä oli pieni pöytä ja sen päällä hämärästi valaiseva lyhty. Harry, Hermione, Ron ja Clarissa istuivat pöydän ympärillä pehmoisissa nojatuoleissa. Clarissa ei selitellyt paljoa tekojaan, vain olennaisen. Hän käyttäisi voimiaan auttaakseen yhtä henkeä kertomaan heille asian, joka vaikutti hyvin tärkeältä.

Clarissa alkoi taas säteillä valoa, mutta tällä kertaa hän hillitsi valon kirkkautta, jotta muut voisivat katsoa häneen. Asettaessaan kätensä kämmenpuolet ylöspäin syliinsä hän keräsi osan kirkkaudesta kristallipallon tapaiseen häilyvään palloon käsiensä ylle. Pallo valaisi koko huoneen valkealla valolla. Clarissa viittasi katsomaan siihen ja he näkivät pallossa huolestuneet miehen kasvot.

”Merlinin kiitos, toimitte näin ripeästi!” mies sanoi. ”Asiani on tärkeä, enkä aikaile tai Clarissalta loppuu voimat. Voldemort on koonnut lisää kuolonsyöjiä ja huhutaan hänen yrittävän hyökkäystä Tylypahkaan. Tarkkaa aikaa emme tiedä, mutta pyydän teitä valmistumaan. Dumledore tietää, mutta ei välttämättä kerro teille, pyydän teitä olemaan vaiti jos näin käy. Nyt minun täytyy poistua, pärjäile Harry! Me rakastamme sinua!”

Pallo pieneni ja kirkkaus Clarissan ympäriltä katosi. Clarissa painoi päänsä uupumuksesta ja antoi itsensä hengähtää rauhassa ennen kuin kääntyi katsomaan Harrya. Harrya, joka edelleen tuijotti Clarissan käsiä. Järkyttyneenä, mutta ei uutisten takia vaan miehen. Miehen jonka hän todellakin tunnisti. James Potter, hänen isänsä oli tullut varoittamaan häntä, hänen isänsä antoi voimia Clarissalle, olisiko hänen äitinsäkin siellä? ”Me rakastamme sinua!”, kyllä hän oli.

Harry käänsi katseensa Clarissaan, joka katsoi häntä huolestuneena aivan kuten hänen kaksi ystäväänsäkin.

”Olen pahoillani Harry. Minun olisi pitänyt kertoa se jo aikoja sitten. Se ei olisi tullut tällaisena järkytyksenä”, Clarissa kuiskasi hiljaa. ”Henget eivät ole mitä tahansa velhoja, he ovat Voldemortin tai hänen kuolonsyöjiensä tappamia velhoja ja noitia. He kaikki toivovat Voldemortin kuolemaa, ja haluavat auttaa, olen pahoillani, etten kertonut aiemmin, sinun olisi kuulunut tietää…”

Harry katseli Clarissan surullisia kasvoja. Tytön silmät kiilsivät pidätellyistä kyynelistä. Harry halusi lohduttaa, mutta miten? Tuntui kuin hänen huulensa olisi liimattu yhteen. Lopulta Harry teki jotain, joka yllätti hänet itsensäkin. Hän nousi ja käveli Clarissan viereen. Polvistui ja otti tyttöä kädestä kiinni ja puristi sitä lempeästi. Clarissa katsoi Harrya ja heittäytyi lopulta tämän syliin. He halasivat toisiaan lohduttavasti. Molemmat tunsivat yhteyden, joka oli kehittynyt heidän välilleen.

Hermione ja Ron katselivat tuota eriskummallista kaksikkoa vaiteliaana. Kumpikin tiesi, että tuon kaksikon välillä tulisi olemaan vielä jotain muutakin kuin tämä kohtalon määräämä side.

Osa 6 Hyökkäys

Loma loppui ja oppilaat palasivat normaaliin koulurytmiinsä. Clarissan valta Luihuisessa kasvoi, hän pompotteli muita oman mielensä mukaan aivan kuin Draco, joka seurasi siskonsa puuhia ylpeänä. Clarissaa ei nähty enää käytävillä yksin vaan hänen ympärillään parveili aina joukko luihuisen tyttöjä, jotka halusivat hänen huomiotaan ja ehkä myöskin hänen veljensäkin huomiota. Etenkin Pansy Parkinson oli jatkuvasti Clarissan kyljessä.

Clarissa ja Draco viettivät yhä useampia iltoja yhdessä jutellen menneestä ja suunnitellen tulevaa. He istuivat aina samassa nurkkauksessa, josta kukaan ei voinut kuulla muuta kuin Clarissan helisevän naurun. Draco tyytyi yleensä vain hymyilemään, mutta sai Clarissa hänet joskus nauramaankin. Etenkin kuvaillessaan erittäin värikkäästi Pansyn yrityksiä pyytää Clarissalta apua Dracon hurmaamisessa.

Harry, Ron Hermione ja Clarissa pyrkivät kokoontumaan kerran viikkoon keskustelemaan Voldemortista, mutta eivät he paljoakaan osanneet tehdä. He eivät tienneet milloin ja miten Voldemort aikoi hyökätä, joten heidän oli hirvittävän vaikea keksiä mitään toimivaa puolustusta. He harvensivat yöllisiä kokouksia, mutta lopulta, kevään alkaessa pikkuhiljaa näyttää merkkejä saapumisestaan, ne loppuivat kokonaan.

Lukuvuoden viimeinen huispausottelu, Rohkelikko vastaan Luihuinen, käynnistyi kauniina kevätpäivänä, auringon lämmittäessä vielä hieman viileää ilmaa. Kannustushuudot kantautuivat kauas, sillä pelissä oli palkintona huispausmestaruus voittajajoukkueelle.

Joukkueet olivat hyvin tasaisia ja maaleja tehtiin vuoronperään. Luihuinen oli päässyt jo johdolle, kun kultainen sieppi viuhahti Harryn nenän ohi. Poika suuntasi salamana siepin perään, jolloin myös Draco huomasi sen ja kiihdytti luutansa taisteluun. Draco kiri nopeasti Harryn viereen ja rinnakkain he lähestyivät sieppiä. Harry kurkottautui nappaamaan sitä ja venytti itseään pidemmäksi. Hänen kätensä melkein hipoi tuota pientä kultaista palloa.

Äkkiä Harry tunsi otsassaan hirvittävää kipua. Hänen arpeaan vihloi sietämättömästi ja hän vetäisi sieppiä tavoitelleen kätensä otsalleen. Harry ei pystynyt keskittymään lentämiseen arvesta lähtevän kivun aaltojen takia. Hänen luutansa lähti vaaralliseen syöksyyn kohti maata, mutta suoristautui juuri ennen maata Harryn päästessä vaivalloisesti tilanteen herraksi. Hän laskeutui hallitusti ja nousi luudan selästä, arpi yhä varoittelevasti poltellen hänen otsaansa.

* * * * *

Harryn kadotessa Dracon viereltä tämä tiesi onnistuvansa vihdoinkin. Vikkelästi hän nappasi siepin voitonriemun kupliessa sisällään. Draco pysäytti luutansa leveästi virnuillen ja etsi katseellaan Harrya. Pian hän huomasi tämän laskeutuvan maahan käsi otsallaan. Potter-parka, arpi taisi jälleen pilata kaiken, hän ajatteli ivallisesti ennen kuin hänen huomionsa kiinnittyi taivaalla oleviin mustiin hahmoihin. Kuolonsyöjiä, Draco tunnisti heti. Hyökkäyksen aika oli siis tullut, luudilla lentävät kuolonsyöjät lähestyivät nopeasti ja Draco katsoi parhaaksi laskeutua alas.

* * * * *

Clarissa katseli kisaa tarkkaavaisesti ja huomasi välillä etsivänsä sieppiä. Raivoisasti hän kannusti veljeään tämän syöksyessä Harryn perään. Hän toivoi hartaasti Dracon vihdoin voittavan Harryn kilvassa, mutta Dracon kiertäessä sormensa siepin ympäri, hän ei voinutkaan iloita voitosta.

Samaan aikaan, kun Harryn arpea alkoi poltella kivuliaasti, Clarissa tunsi kivun kouraisevan mahaansa, hänestä tuntui kuin joku olisi työntänyt veitsen siihen ja kääntänyt kahvasta. Kipua kesti vain hetken, jonka aikana Clarissa tajusi kuinka voimakas yhteys heidän välillään oli ja Clarissa tiesi mitä se tarkoitti.

”Voldemort…” Clarissa kuiskasi kauhuissaan.

Hän huomasi kuolonsyöjät, jotka lensivät luudillaan nopeasti kohti huispauskenttää aikeena piirittää se. Clarissa hämmästyi, kuinka nopeasti Voldemort oli onnistunut kokoamaan joukkoonsa niin paljon väkeä. Hän ei aikaillut vaan juoksi alas aitiosta niin nopeasti kuin pystyi, ainoana ajatuksena päästä Harryn luo ennen Voldemortia.

Clarissan päästessä kentälle hän katsahti ylös ja näki Voldemortin laskeutuvan kohti kenttää pienen kuolonsyöjäjoukon kanssa. Nopeuttaen askeliaan hän käänsi katseensa Harryyn ja huusi; ”Harry!”

Harry ja Draco kääntyivät molemmat katsomaan tyttöä, joka oli ehtinyt poikien väliin ja pysähtynyt haukkomaan henkeään. Vasta silloin tyttö huomasi veljensä ja hänen silmänsä rävähtivät täysin auki ja vettyivät.

”Clarissa, mitä helvettiä…” Draco aloitti ihmeissään, mutta lopetti äkisti nähdessään sisarensa kasvot, joilta kuvastui silkkaa surua.

”Olen pahoillani Draco. Tiesin tämän tulevan vastaan, mutta toivon, että ymmärrät…” Clarissa sanoi surullisesti ja perääntyi kohti Harrya. ”Toivon, että ymmärrät…” hänen äänensä särkyi.

Draco tuijotti sisartaan aidosti järkyttyneenä. Hän ei voinut uskoa sitä. Clarissa oli Potterin puolella. Clarissa, hänen sisarensa, oli pettänyt sukunsa, pettänyt hänet…

Hirveä kähisevä nauru veti kaikkien huomion puoleensa. Voldemort oli laskeutunut ja seisoi jonkun matkaa kolmikon edessä Matohäntä ja Bellatrix vierellään ja kolme muuta kuolonsyöjää takanaan. Tyytyväinen virne naamallaan hän nauroi pilkallisesti laskiessaan sysimustan kaavun huppunsa, paljastaakseen verenpunaiset viirusilmänsä.

”Aah, olemme siis vihdoin löytäneet sukunsa pettäjän”, hän sanoi katsahtaen Bellatrixiin. ”Mehän tiedämme mitä pettureille tehdään, eikö vain?” hän katsoi Matohäntää, joka kyyristyi hiukan. Kääntäen punaiset silmänsä Clarissaan hänen suunsa kääntyi iljettävään ja irstaaseen hymyyn.

”Jätä Clarissa rauhaan, minut sinä haluat!” Harry astahti Clarissan vierelle valmistautuen suojelemaan tyttöä. Hänen aivonsa etsivät koko ajan ratkaisua kiperään pulmaansa. Jos hän haluaisi saada sauvansa, hänen täytyisi olla hyvin nopea.

”Ah, Pikku-Potter. Etkö vielä tiedä, ettei Lordi Voldemort jätä koskaan rankaisematta pettureita tai tiensä tukkeita?” Voldemort katseli Harrya ivallisesti. ”Bellatrix!”

Kuului naisen mielipuolista naurua. Musta kaavun helma liikahti ja esiin tuli naisen käsi pidellen taikasauvaa kohti Clarissaa. ”Kidutu!”

Clarissa tunsi hirvittävän tuskan sisällään kuin hänen jokaista soluaan olisi kidutettu yhtä aikaa. Clarissa putosi polvilleen maahan vastustaessaan huutoa, joka yritti purkautua hänen kurkusta. Hän näyttäisi Voldemortille, ettei hän ole heikko. Clarissa pyristeli noin minuutin vastaan, mutta enempää hänen ruumiinsa ei kestänyt ja tuskan kiljaisu karkasi hänen huulilta. Voldemort heilautti laiskasti kättään ja hirvittävä tuska loppui jättäen jälkeensä heikkouden tunteen jokaiseen Clarissan lihakseen. Hän jäi polvilleen, koska tiesi etteivät hänen tärisevät jalkansa kantaisi häntä.

”Olkoon tämä pikku maistiainen sinulle siitä, mitä tulet kohtaamaan, jos vastedes heittäydyt hankalaksi. Minä pyyhkäisen Potterin ensin tieltäni ja sitten on sinun vuorosi anella armoa. Et tule pitämään seurauksista, jos en pidä esityksestäsi”, Voldemortin ääni pursusi silkkaa halveksuntaa.

Hän käänsi huomionsa Harryyn. Harryyn, jonka pelottomat vihreät silmät leiskuivat vihaa niiden kohdatessa Voldemortin punaiset viirusilmät, joilta kuvastui riemu ja koston halu.

”Olet ollut tielläni liian kauan, ja nyt sinä olet kohtaava samanlaisen lopun kuin saastaiset vanhempasi”, Voldemort ärisi nostaessaan taikasauvansa. Ilkkuen hän jatkoi. ”Oletko valmis?”

Harry veti kätensä nopeasti etsimään sauvaansa ja valmistautui vastakiroukseen. Saadessaan sauvan käteensä hän kuuli Voldemortin sanat ja tajusi olleensa liian hidas. Tähän se siis päättyi, hän ajatteli, petin kaikki.

”Avada kedavra!”

Clarissa nosti nopeasti päätään ja näki Voldemortin riemukkaat kasvot tämän jo kuvitellessa itsensä voittajaksi ja maailman hallitsijaksi vihreänä loistavan kirouksen lähtiessä hänen sauvastaan, mutta Clarissa ei voinut antaa sen tapahtua, Harry ei saanut kuolla. Maailma ei saisi joutua tuon mielipuolen käsiin.

”Eeiii!” hän ei edes tiennyt nousseensa maasta ennen kuin huomasi seisovansa Harrylle suunnatun kirouksen edessä. Vihreä kirous lähestyi nopeasti uhriaan. Tämä oli ainoa keino, hän ajatteli nostaessaan kätensä kuin suojakseen kirousta vastaan.

Harry kuuli Clarissan äänen päässään. ”Ette varmaan usko, mutta saatan ehkä pelastaa Harryn hengen vielä.” Kuinka oikeassa Clarissa oli ollutkaan, mutta miksi näin? Hän katseli järkyttyneenä ja kauhuissaan vihreän valon ilahtunutta leimahdusta, kirouksen saadessa uhrinsa kuolettavaan syleilyynsä.