story^: Oivoivoi, kiitoksia! Kommentit ovat aina kovin inspiroivia.
Kiva, että jaksoit palata lukemaan.
NeitiMusta: Scorpius tulee varmasti esiintymään ajan mittaan yhä enemmän ja enemmän, sen voin luvata! Hienoa, jos tykkäsit.
A/N: Anteeksi, että tässä jatkossa meni hetkinen jos toinenkin. Tässä se nyt kuitenkin olisi, toivottavasti vaivaudutte jälleen kommentoimaan minun ilokseni.
Arvostan todella jok'ikistä kommentoitua sanaa!
Luku 2 - Musta lammas
Syyskuu 2017
Laituri 9 ja ¾ oli täynnä elämää. Vanhemmat hyvästelivät lapsiaan itku kurkussa, lapset hihkuivat odotuksesta, ja ilmassa leijaili jälleennäkemisen riemu. Ihmisjoukon takana kohosi vanhanaikainen höyryjuna, jonka piipusta tuprahteli harmaita savupilviä.
Neville ei voinut väittää, etteikö olisi tuntenut oloaan kotoisaksi näyn edessä. Lavender puolestaan oli jatkuvasti kuin karkuun lähdössä. Hänen kasvoillaan loistivat monet tunteet hyvin voimakkaina – riemu, odotus ja ehkäpä jopa
hivenen haikeus. Jos hän tunsi lainkaan pelkoa, hän peitti sen todella hyvin. Jälleen isänsä vastakohta, Neville ajatteli miettiessään omaa ensimmäistä koulupäiväänsä, joka oli sujunut kaikkea muuta kuin pelotta.
”Isä, isä, James on tuolla! Tulkaa nyt, mennään!” Lavender tuhahti ja tarttui rivakasti isäänsä ja Parvatia käsivarsista. Heidän saavuttuaan Pottereiden luokse tyttö irrotti otteensa ja juoksi Jamesin luokse. Pojan kasvoille oli syttynyt leveä virne, ja tämä kaappasikin Lavenderin halaukseen. Tyttö ei pyristellyt tavalliseen tapaansa päästäkseen irti, vaan rutisti takaisin purskahtaen iloiseen nauruun. Lavender oli kuulevinaan Lilyn tirskahtavan jotakin ”Jamesin uudesta tyttöystävästä”.
”Hiljaa, Lily”, James murahti ja mulkaisi pikkusiskoansa merkitsevästi. Lavender tyytyi naurahtamaan hersyvästi.
”Hei, Lavender”, Albus tervehti puolestaan kasvoillaan vakava ilme, joka viesti huonosti peiteltyä hermostuneisuutta.
”Kappas, sieltä tulevatkin Weasleyt”, Neville totesi nyökäten punapäiseen joukkoon, jonka hännillä seurasi ruskeahiuksinen Hermione. ”Huomenta!”
”Huomenta, Neville!” Ron huudahti tuttavallinen virne kasvoillaan. ”Täällä onkin jo koko joukko koolla.”
Tervehdyksiä sateli puolelta toiselle ja kuulumisia vaihdeltiin tavalliseen tapaan. Vilkuillessaan laiturilla hyörivää väkijoukkoa Lavenderin katse seisahtui erääseen vaaleaan päähän. Neville seurasi tyttärensä katsetta. Niinpä tietysti, Scorpius Malfoyn platinanvaaleat hiuksethan ne siellä pilkistivät ihmisjoukon keskeltä - jokin siinä pojassa näytti kiehtovan Lavenderia. Muutkin huomasivat tytön poissaolevuuden, mutta eivät vaivautuneet huomauttamaan asiasta. Heidän tuttavuutensa Lavenderin kanssa oli kestänyt vuosikausia, ja he tiesivät tarpeeksi hyvin, että olisivat saaneet vastaukseksi mitä luultavimmin vain ärtyneen tiuskaisun. Utelemisesta tyttö ei pitänyt, ei ainakaan kun se kohdistui häneen itseensä.
”No, juna tekee kovaa vauhtia jo lähtöä”, Ginny hihkaisi viitaten Tylypahkan pikajunaa kohden. ”Nyt on sitten taas hyvästien aika. Tulkaapas tänne, koululaiset.” James ja Albus hakeutuivat vanhempiensa luokse ja halasivat molempia pitkään. Ginnyn kasvoilla näytti kimaltelevan pari kyyneltä. ”Voi äitiparan sydäntä, taas lentää yksi pesästä pois. No, Albus, teet meistä varmasti ylpeät vanhemmat.”
Albus mutisi jotain hieman punehtuneena ja kääntyi isänsä puoleen.
”Lavender?” Neville kutsui vaimeasti. Tätä hetkeä mies oli pelännyt jo pitkään. Miten hän oppisi elämään yksinäisyydessä? Hän olisi ensimmäistä kertaa yksin vaimonsa kuoleman jälkeen ja joutuisi kenties käsittelemään taka-alalle sysättyjä tuntemuksiaan. Yhdellätoistakaan vuodella ei ollut ollut juurikaan parantavia vaikutuksia, eihän hän ollut suostunut edes juuri
ajattelemaan asiaa päästyään ylitse pahimman tuskan. Eikä hän halunnut sitä vieläkään tehdä. Se sai hänet pelkäämään toden teolla. Lisäksi Lavenderin päästäminen sattui, vaikka hän tiesikin kuinka riemuissaan tämä oli koulun alkamisesta. Hän tulisi olemaan niin yksin vailla tyttärensä nasevia kommentteja ja ilkikurisesti tuikkivia silmiä - Rukkiinkin tämä oli jo kiintynyt niin lujasti, että Neville tiesi tyttärensä pitävän kissasta parempaa kuin hyvää huolta. Kenties hänen pitäisi hankkia itselleenkin tyhjien iltojen kumppani.
”Älä vetistele, isä, me nähdään joululomalla”, Lavender hihkaisi ja yllätti isänsä halaamalla tätä.
”Niin nähdään”, Neville murahti lempeä hymy kasvoillaan. ”Minun tulee kova ikävä sinua.”
”Aina kun tulee, niin ajattele kuinka hauskaa minulla on Tylypahkassa! Sen pitäisi auttaa.”
Neville naurahti ja sipaisi hiuskiharan tyttärensä silmien edestä.
”No, mene nyt sitten ja pidä hauskaa minunkin puolestani. Pianhan me näemme.”
Ja Lavender oli poissa hymyineen jättäen isänsä katsomaan peräänsä kulmat hienoisesti kurtussa.
Ginnyn ja Hermionen lähtiessä kotiin Hugon ja Lilyn kanssa miehet päättivät lähteä viihteelle. Muutama paukku vain, he sanoivat vaimoilleen ja pakottivat Nevillen liittymään seuraansa. Mutta palatkaamme Lavenderiin, joka erottuaan isästään lähti seuranaan Rukki, James, Albus ja Rose etsimään tyhjää vaunua. Hän ja James kulkivat edellä jutellen innostuneesti, Albuksen ja Rosen vilkuillessa junaa kiehtoutuneet ilmeet kasvoillaan.
”Sinä tulet rakastamaan Tylypahkaa. Aivan varmasti tulet, minä tunnen sen”, James vakuutti. ”Toivottavasti sinäkin tulet Rohkelikkoon, niin voidaan yhdessä suunnitella kaikenlaista jännää. Minä toteutin viime vuonna muutaman hyvin onnistuneen mestariteoksen, vaikka nyt itse sanonkin.”
”Minun aivoni, sinun toteutuksesi”, Lavender virnisti.
”Aivan! Sillä yhdistelmällä voisi saada aikaan vaikka mitä.”
Silloin Lavenderin sydän jätti jälleen muutaman lyönnin välistä. Hän näki Scorpiuksen käytävän päässä vino hymy kasvoillaan. Tuijotus oli pistävä, aivan kuin poika olisi pidätellyt naurua. Lavender tuijotti takaisin ja antoi omillekin huulilleen levitä ivallisen virneen. Tuijottakoot sitten.
”Kuulitko sinä?”
Lavender kääntyi katsomaan Jamesia hämmentyneenä.
”Mitä?”
”Minä sanoin, että Rosea ei kestä kukaan, kun hän pääsee koulun makuun. Vai mitä luulet?”
”No ei tosiaan!” Lavender naurahti ja vilkaisi taakseen. Rose puristi sylissään valtavaa opusta keskittynyt ilme kasvoillaan. James ja Lavender vilkaisivat toisiaan merkitsevästi ja puhkesivat sitten nauruun. Tytön kaikkitietävyydesta oli kehkeytynyt heidän välisensä sisäpiirivitsi.
Sivusilmällä Lavender huomasi, että Scorpius lähti kävelemään heitä kohti, ja sipaisi ylimääräiset hiukset kasvoiltaan luoden niille välinpitämättömän ilmeen. Poika ei kuitenkaan pysähtynyt heidän kohdallaan, vaan huomaamattomasti sujautti Lavenderin käteen pergamentinpalasen. Kulmat kurtussa Lavender puristi nyrkkinsä kiinni ja seurasi Jamesia, kun tämä iloisesti ilmoitti tyhjän vaunun löytyneen. Lavender viivytteli hetken aikaa ovensuussa ja antoi Rosen ja Albuksen tunkeutua ohitseen samalla, kun avasi nyrkkinsä ja suoristi vaivihkaa pergamentinpalasen.
”Tule vessoille. Jos kiinnostaa.” Toinen lause oli kuin haaste,
jos uskallat. Lavender tuhahti ääneen, kukakohan tämä Scorpius oikein kuvitteli olevansa. Tyttö tunki lapun housujensa taskuun. Jos hän edes menisi paikalle, saisi poika luvan hieman odottaa.
Hän istuutui Jamesia vastapäätä Rukki sylissään ja kuunteli puolella korvalla Rosen ja Albuksen keskustelua, jonka sävy oli vahvasti hermostunut. Hän tuijotteli ulos ikkunasta ja kuuli pillin viheltävän. Vilaukselta hän näki isänsä vilkuttavan hyvästiksi, ja hän vilkutti takaisin leveä hymy kasvoillaan. Juna lähti nykäisten liikkeelle, ja tytön oli vaikea uskoa tämän olevan todellisuutta – vihdoinkin hän oli matkalla Tylypahkaan.
”Jännittääkö?” James irvaili. Poika oli yksi harvoista, joka irvaili Lavenderille – hän näemmä koki, että tytön ainoana ystävänä se oli hänen oikeutensa.
”Hah.” Lavender mulkaisi poikaa ja risti oikean jalkansa vasemman päälle. ”Milloin meidän pitää vaihtaa kaavut?”
”Ei vielä pitkään aikaan”, James tokaisi huolettomasti. ”Mutta kohta ruokakärryn pitäisi varmaankin tulla! Äiti tosin antoi melko vähän rahaa. Hänen mielestään meidän on opittava käyttämään rahaa järkevästi.” Pojan nenän nyrpistyminen kertoi, mitä mieltä tämä itse oli asiasta.
”Mutta minulla onkin aivan riittämiin!” Lavender hihkaisi pirteästi ja kaivoi esille punaisen rahapussinsa, joka kilisi iloisesti. ”Siitä riittää meille molemmille.”
”Neville-setä on aina ollut liian reilu!”
Lavender naurahti, ja kun hän kääntyi katsomaan ohikiitäviä maisemia hänen ajatuksensa harhailivat jälleen vaaleaverikköön, jonka hän jo kahdesti oli kohdannut. Pitäisiköhän hänen lähteä vessoille? Olisiko liian aikaista? Hän ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Ehkä hänen ei pitäisikään mennä. Mitä poika ylipäätänsä häneltä haluaisi? Lainata sitä kirjaa, jota hän oli Säilä & Imupaperissa katsonut? Tai kenties tällä olikin taka-ajatuksia?
”Minun pitäisi varmaankin mennä vessaan”, Lavender älähti ja nousi lähteäkseen.
”Löydätkö sinä perille?”
”Ei tämä juna nyt
niin iso voi olla. Tuossa, ota rahapussini, voit ostaa meille mitä lystäät, jos ruokakärry ehtii ennen minua. Ja pidä huolta Rukista.”
”Okei”, James myöntyi ja jäi tutkimaan rahapussia epäröivä vivahde katseessaan.
”Nähdään kohta.”
Astuttuaan käytävälle Lavender sulki vaunun oven perässään ja kääntyi katsomaan oikealle. Käytävä vaikutti jatkuvan loputtomiin, mutta päättäväisesti tyttö lähti kävelemään eteenpäin. Siihen suuntaanhan Scorpiuskin oli lähtenyt. Käveltyään viitisen minuuttia pitkin käytävää ja ohitettuaan vaunun toisensa perään turhautuminen vaani hänen mieleensä. Missä ihmeessä ne vessat oikein piileskelivät? Kaikki ovet, joita hän koetti avata, tuntuivat olevan lukossa. No, lukuunottamatta yhtä, jossa ei ollut muuta kuin kaksi kappaletta tanssivia luuttuja ja junan tärähtelyjen tahdissa läikkyvä sanko. Pitäisiköhän hänen kääntyä takaisinpäin ja lähteä toiseen suuntaan? Hän kääntyi kannoillaan ja päättäväisesti lähti kävelemään eteenpäin.
”Kappas”, tokaisi ääni hänen takaansa. Jälleen tyttö kääntyi kannoillaan ja kohtasi tyynet, lähes ilmeettömät vihreät silmät.
”No, mitä asiaa sinulla oli?” Lavender vaati saada tietää.
”Ei enää mitään.”
”Miten niin ei enää mitään?”
”No, omapahan on vikasi, kun viivyttelit.” Scorpius lähti kävelemään poispäin saaden Lavenderin suun kaventumaan tiukaksi viivaksi. Ettäs kehtasi.
”Minulla meni korkeintaan varttitunti.”
”Sinun olisi pitänyt tulla vessoille”, poika huikkasi takaisin.
”Mistä ihmeestä minä tiedän, missä täällä on vessat!”
”Eihän tämä juna nyt
niin iso ole.”
Lavender vilkaisi poikaa ylimielisesti, tuhahti ja lähti kävelemään takaisin kohti vaunuosastoa, jossa häntä odottaisi kaikin puolin mukavampi James.
”Nähdään sitten koulussa”, tyttö huikkasi mennessään.
”No varmasti nähdään!” huudahti poika takaisin. Hetken etsinnän jälkeen Lavender löysi tiensä takaisin vaunuosastoon, jossa James, Albus ja Rose olivat päässeet jo kiihtyneen keskustelun makuun.
”Miten meidät lajitellaan? Kertoisit nyt, James!” Albus vaati melkeinpä aneleva sävy äänessään.
”James onkin kertonut jo minulle”, littyi Lavender keskusteluun vaivattomasti naurahtaen.
”Mitä? Oikeasti? Minä olen sentään sinun veljesi!”
”Sinä näät sitten”, totesivat James ja Lavender yhteen ääneen.
”Älä välitä noista, Al, tulet joka tapauksessa olemaan Rohkelikossa. Minulla on sellainen vahva tuntemus, ja sinuna luottaisin intuitiooni. Itsestäni en kylläkään ole varma. Joko päädyn Rohkelikkoon tai Korpinkynteen, arvelisin. Sain muuten edelliseksi syntymäpäivälahjakseni äidiltäni
Tylypahkan historiikin, ja vaikka siitä en varsinaisesti saanutkaan selville,
miten meidät lajitellaan, sain kyllä selville, missä meidät lajitellaan”, sanoi Rose katsottuaan velvollisuudekseen puuttua keskustelunkulkuun. Hän ei ikinä ollut pitänyt tavasta, jolla James ja Lavender olivat yhdessä liittoutuneet Albusta (ja oikeastaan kaikkia muitakin) vastaan.
”Missä sitten?” kysyi Albus.
”Suuressa salissa. Siinäpä vasta paikka! Tiesitkö, että sen katto muuttaa olemustaan sen mukaan, minkälainen sää ulkona on? Kun saavumme paikalle, arvelisin katon olevan tumma ja kaunis tähtitaivas.”
”Rose, alat jälleen ikävystyttää minua muistuttamalla liikaa äitiäsi”, Lavender haukotteli kipristäen varpaitaan ja venytellen raajojaan.
”Jos jonkun pitäisi pelätä Luihuiseen joutumista, se et ole sinä, Albus”, laukoi Rose vastaukseksi tähän.
”Älä ota sitä niin henkilökohtaisesti. Äitisi on kyllä vallan ihana ihminen”, vakuutteli Lavender. ”Hän vain... tietää liikaa, jos niin voi sanoa. Täysin turhanpäiväisistä asioista.”
”Lavender...” James aloitti nähdessään serkkunsa silmien kostuvan.
”Pitäähän hänen luonnettaan vähän kasvattaa”, kuiskasi Lavender pojalle silmiään pyöräyttäen. ”Heikkona ei tässä maailmassa pärjää.”
”Ehkäpä niinkin”, myönsi poika, mutta loi silti myötätuntoisen katseen serkkuunsa. Jamesin mielestä Hermione-täti oli kerrassaan ihana ihminen ja varsin huvittavakin toruessaan Ron-setää milloin mistäkin.
”Ruokakärryt!” hihkaisi Albus innostuneesti katkaisten jännittyneen ilmapiirin, ja totta tosiaan, heidän vaununsa liukuovi avautui natisten. Käytävälle oli parkkeerattu täysin pulloillaan olevat ruokakärryt – asiaa, ajatteli Lavender. Kärryjen takana seisoi aurinkoinen, pulskahko ja punaposkinen naisihminen.
”Saisiko lapsille olla makeisia?”
”Kyllä, kiitos!” huudahti James. ”Tule, Lavender. Kärryissä on kaikkea mahdollista.”
”Etkös sinä joskus sanonutkin, että isäsi otti ensimmäisellä junareissullaan kaikkea mahdollista? Eiköhän meidän pidä sitten pysytellä perinteissä? Pistä kaikkea tuplana, sekä lisäksi suklaasammakkoja kymmenen”, määräsi Lavender ja käveli takaisin paikalleen vaunuosastossa. James saisi luvan laskea rahat.
”Lavender, joskus sinä olet yksinkertaisesti hullu, ja joskus minä myös rakastan sitä.”
”Siitä saattaa jäädä meille Tylypahkaankin jonkin verran.”
Myös Albus kävi ostamassa suklaasammakon ja pari kurpitsaleivosta, mutta Rose päätti pysytellä erossa moisista kiusauksista mumisten jotakin linjoistaan ja niiden ylläpitämisestä. Lavender ei viitsinyt edes kommentoida moista, varsinkin, kun hänen oma aineenvaihduntansa takasi hänelle ainakin vielä täysin vapaan herkuttelun. Jamesin kannettua kaksi sylillistä makeisia penkkien välissä sijaitsevalle pöydälle, risti Lavender jalkansa ja hieroi käsiään valmistautuen urakointiin.
”Tässä, Rose, ota sinäkin suklaasammakko”, hän komensi ilkikurisesti ja heitti perhetuttuaan suklaasammakolla. Tyttö inahti, otti suklaasammakon käteensä ja ojensi sen sitten Albukselle.
”Albuksella on omiakin jo”, marisi James.
”Älä ole ahne”, tuhahti Rose. ”Lavender kustansi sinulle jo puolet ruokakärryistäkin.”
James tyytyi murahtamaan ja nappaamaan käteensä itselleenkin suklaasammakon.
”Rose, osaatko sinä jo taikoa?”
”Miten niin?”
”Tee meille pieni esitys”, pyysi vaaleahiuksinen tyttö maireasti. ”Jos ei minun, niin Jamesin mieliksi.”
”Enpä taida nyt jaksaa.”
”Ai, pikku-Rosea pelottaa! Suotta sinä pelkäät, kyllähän Jameskin toisluokkalaisena ymmärtää, millaista oli ensimmäisellä. Ei kaikkea voi taitaa, joten vaikka sinä epäonnistuisitkin, ei siitä olisi mitään haittaa. Ei niin minkäänlaista.”
”Lavender, älä ole naurettava. Et sinä pysty minua manipuloimaan, vaikka harmittavan moni on sinun pauloihisi joutunutkin. James mukaan lukien.”
”Minähän se tässä Jamesin pauloissa olen”, huokaisi Lavender.
”Sinun kanssasi ei todellakaan voi olla samassa huoneessa kahta sekuntia pidempään!”
”Otan tuon kohtelaisuutena.”
”Rose, ihan totta, älä välitä. Lavender yrittää vain kasvattaa persoonaasi”, tokaisi James todettuaan tilanteen käyneen jälleen liian jännittyneeksi. Rose ja Lavender eivät sitten tulleet
yhtään toimeen keskenään.
”Minä en todellakaan ymmärrä, miten Neville voi olla hänen isänsä! Miten niin mukavasta ja kohteliaasta ihmisestä on kasvanut jotakin noin... ilkeää? Sitä minä en ymmärrä. Mätäne vain Luihuisessa, Lavender.”
”Minä menen kyllä Jamesin luokse Rohkelikkoon.”
”Siitä nyt ei sinun kohdallasi ole minkäänlaista toivoa!”
”Rose, Lavender, lopettakaa!” pyysi James lähes hätääntyneesti. ”Ehkäpä meidän pitäisi vain Lavenderin kanssa etsiä Dominique ja Louis. He varmasti miettivät, missä me olemme.” Sitä paitsi, Lavender tuli niiden serkkujen kanssa
paljon paremmin toimeen. Se johtui varmaankin siitä, että he olivat saaneet terveissä määrin itseluottamusta Fleur-äidiltään.
Niin Lavender ja James ottivat karkkinsa ja Rukin mukaan ja viettivät loppujunamatkan puoliksi ranskalaisten kaveruksiensa luona. Heille tuli hieman kiire kaapujen vaihtamisessa (James oli innostunut liikaa makeisista ajatellakseen moisia turhuuksia), mutta he onnistuivat suoriutumaan tehtävästä juuri sillä minuutilla, kun pikajuna pysähtyi Tylyahon laiturille.
”Meidän tiemme erkanevat tässä”, tokaisi James heidän astuttuaan junasta ulos tuntien pienoista ylpeyttä siitä, että pääsisi nyt matkustamaan niillä kuuluisilla vaunuilla kuten koulun vanhimmatkin.
”Ensiluokkalaiset, tähän suuntaan!” huuteli tummaihoinen, raamikas, harmaapartainen mies laiturin päässä lyhty kädessään. Ilta oli jo hämärtynyt ja taivaalta ripotteli satunnaisia pisaroita.
”Tuo on Bent, Tylypahkan riistanhoitaja. Hän ohjaa teidät ensiluokkalaiset kouluun. Älä jännitä liikaa lajittelua. Nähdään sitten siellä!”
Ensiluokkalaiset ohjattiin pieniin lyhdyin valaistuihin veneisiin, ja Lavender löysi itsensä samasta veneestä Rosen, Albuksen, Louiksen ja hermostuneen, pyöreähkön pojan seurasta. Tämä esitteli itsensä Roselle Aaronina, mutta Lavender veti Louiksen seurakseen jaksamatta osallistua keskusteluun. Albus olisi nyt vielä aika ajottain seurana mennytkin, mutta tämä oli hieman liian tiukasti lyöttäytynyt yhteen Rosen kanssa.
”Isäsi varmaankin toivoisi sinusta rohkelikkoa”, totesi Louis vilkuillen Lavenderia.
”En tiedä.”
”Mutta haluaisitko sinä Rohkelikkoon?”
”Miksi en. Siellä on James.”
”Molemmat vanhempasi olivat kyllä Rohkelikossa. Minä itse haluaisin Korpinkynteen. Kunhan en Luihuiseen joudu!”
”Et kai sinäkin ala”, tuhahti Lavender. ”En minä kokisi sitä niin hirvittävänä.”
”Oletko tosissasi?”
”No, minä alan ainakin hiljalleen kyllästyä tähän tulevien tupien miettimiseen. Kohtahan se nähdään, mitä turhia ihmettelemään etukäteen.”
”Totta”, mutisi Louis ja hiljeni hetkeksi.
Tylypahkan ilmestyessä heidän näkökenttäänsä huokaisivat lähes kaikki hämmästyneinä. Olihan se kaunis, Lavenderin oli pakko myöntää, mutta sille huokaileminen oli jo naurettavaa. Hän tökkäsi ärsyyntyneenä Louista, kun tämänkin suu muodosti suuren ympyrän - Roselle ja Albukselle hän ei edes vaivautunut sanomaan mitään, nämä kun olivat kuin nelivuotiaat karkkihyllyllä. Kaikkein naurettavin oli kuitenkin Aaron, joka alkoi oudosti uikuttamaan innostuksissaan.
Eteishallin kohdalla alkoi Lavenderkin jo kuitenkin heltyä Tylypahkalle. Se oli luultavasti viisi kertaa isompi kuin hänen ja hänen isänsä asunto Leedsissä, sitä paitsi hänellä oli aina ollut heikko kohta vanhoille rakennuksille. Siispä ei hän
voinut olla rakastumatta Tylypahkaan sillä samaisella sekunnilla. Heidät ohjattiin jonkinlaiseen takahuoneeseen, josta Lavender päätteli heidän jatkavan suureen saliin. Hän hymyili sisäisesti niille, jotka hermostuksissaan miettivät kaikkia mahdollisia tapoja lajitteluun. Yksi oli saanut päähänsä, että heidän pitäisi muuttaa vettä viiniksi, ties mistä kumman syistä. Toinen pelkäsi joutuvansa vastakkain lohikäärmeen kanssa.
”Onnea”, tokaisi Albus juuri ennen kuin ovet avautuivat, ja vihdoinkin he astuivat suureen saliin. Lisää hämmentyneitä huokauksia. Lavender tyytyi hymyilemään iloisesti ja luomaan katseensa kattoon. Kynttilät lepattivat ilmassa, samettisen tummassa katossa tuikkivat tähdet ja neljä pitkulaista pöytää seisoivat vieri vieressä juhlallisesti katettuina. Kylmät väreet hiipivät tytön selkärankaa pitkin. Vihdoinkin hän oli täällä, vihdoinkin! Tästä kaikki vasta alkaisikin, hänen elämänsä seitsemän onnellisinta vuotta.
Suuren salin toisessa päädyssä korokkeella oli vielä viides pitkä pöytä, jonka ääressä istuivat opettajat. Korokkeelle oli lisäksi asetettu nelijalkainen jakkara, jonka päällä lojui nuhjuinen, monesta kohdin paikattu ruskea, ikivanhan näköinen hattu - lajitteluhattu toiselta nimeltään. Ja silloin hattu alkoi laulamaan. Lavender ei jaksanut keskittyä hatun suoltamaan sontaan, vaan keskittyi syventymään tarkemmin suuren salin (joka todella oli sanan kaikissa merkityksissä suuri) hienouksiin. Hän huomasi pitkulaisten pöytien yläpuolella olevat kankaat, joissa loisti punaista ja kultaista, vihreää ja hopeista, keltaista ja mustaa sekä sinistä ja pronssia.
Laulun loputtua syntyi jännittynyt hiljaisuus. Viimeintäänkin tässä vaiheessa olivat kaikki päässeet selville siitä, miten heidät tultaisiin lajittelemaan - osa näytti todella hermostuneen tajuttuaan lajitteluhatun todella tunkeutuvan heidän mietteisiinsä.
Ja niin se alkoi.
”Adams, Madison.” Hintelä, vaaleahiuksinen, melko mitäänsanomattoman näköinen tyttö käveli eteen horjahtaen portaiden ensimmäisellä askeleella. ”Puuskupuh!” huudahti lajitteluhattu miettimättä juuri kahta sekuntia pidempään. Sinne tyttö todella näytti kuuluvankin, tuhahti Lavender mielessään.
”Brown, Pascal.” Ranskalaiselta näyttävä poika käveli eteen itsevarmoin askelin ja istuutui sitten jakkaralle kulmat kurtussa. Hänen kohdallaan täytyi lajitteluhatun miettiä parisen minuuttia. ”Rohkelikko!”, karjaisi hattu lopulta, ja pojan kasvoille syttyi helpottunut virne.
Niin Adamsista ja Brownista jatkettiin eteenpäin muun muassa Davisiin, Greeniin ja Hughesiin. Lavenderin keskittyminen herpaantui jälleen hieman, kun hän ensimmäistä kertaa ryhtyi hieman hermoilemaan omasta tulevasta tuvastaan. Ei Puuskupuhiin, voi luoja, ei Puuskupuhiin, vaikka isä kuinka tupaa olisikin kehunut. Rohkelikkoon hän haluaisi.
”Longbottom, Lavender.”
Se oli menoa sitten. Lavender lähti kävelemään eteenpäin luoden kasvoilleen mahdollisimman itsevarman ja välinpitämättömän ilmeen. Istuutuessaan alas jakkaralle tunsi Lavender jonkun jälleen tuijottavan häntä pistävästi. Tai no, kyllähän koko Tylypahkan huomio oli kiinnittynyt häneen sillä hetkellä, mutta eräs tietty katse tuntui hänen nahassaan selvemmin: vihreät silmät tuijottivat intensiivisesti ruskeiden silmien omistajaa. Hän huomasi myös Jamesin tuijottavan häntä rohkelikkojen pöydästä hyvin toiveikas ilme kasvoillaan.
Lajitteluhattu laskeutui hänen päähänsä, ja sillä samaisella sekunnilla alkoi se myhäilemään.
”Minä olen melko varma tästä, voi kyllä, sehän sen on pakko olla. Alitajuntaisesti sinne sinä haluatkin, arvelisin. Saattaisihan Korpinkynsikin olla se sinun tupasi, mutta...”
Rohkelikko? Lavender puri hampaansa yhteen ja todella toivoi pääsevänsä sinne nähtyään Jamesin toivoa kuvastavat silmät.
”Luihuinen!”
Kuului kohahdus. Lavender henkäisi itsekin hämmentyneenä, mutta nousi sitten seisomaan ojentaen lajitteluhatun takaisin professori Russellille. Hän vilkaisi Jamesia nähden tämän silkasta järkytyksestä täyttyneet silmät, sitten Rosea huomoiden tämän vaivautuneisuuden ja viimeiseksi Albusta, joka vilkuili häntä epäuskoisesti. Louis sentään näytti siltä kuin olisi odottanutkin tätä. Kuin horroksessa Lavender käveli hurraavien luihuisten pöytään huomaamatta edes, kun Scorpius Malfoy istuutui seuraavana heidän pöytäänsä.
”En minä
oikeasti toivonut hänen joutuvan Luihuiseen”, kuiskasi Rose Albukselle omatunto kolkuttaen. ”Hänhän on sentään
Nevillen tytär!”
