Kirjoittaja Aihe: Rikkirevityt (K-11)  (Luettu 1795 kertaa)

Gwyneth Krasnaja

  • ***
  • Viestejä: 41
Rikkirevityt (K-11)
« : 09.02.2010 22:58:27 »
// Alaotsikko: (auroreita, kiltalaisia ja kuolonsyöjiä) Luvut 1-7/23

Nimi: Rikkirevityt
Kirjoittanut: Gwyn
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan uusien ohjeiden mukaisiksi
Genre: Draamaa höystettynä angstilla ja romantiikalla
Varoitukset: Sisältää sotapropagandaa ja pahasti nyrjähtäneen maailmankuvan, epäterveen sisaruussuhteen, väkivaltaa ja kuolemaa.
Summary: Eletään 70-luvun alkua. Pimeyden lordi on nousemassa valtaan ja haalii jatkuvasti uusia kannattajia, aurorit ovat voimattomia kuolonsyöjien iskujen edessä, mutta velhojen ja noitien keskuudesta nousee myös vastarintaliike taistelemaan tiedät-kai-ketä vastaan. Jokaisen on valittava puolensa ja joskus ne, joita rakastaa, valitsevat toisin.
Disclaimer: Rowling omistaa maailman, johon tämä tarina sijoittuu sekä suurimman osan hahmoista. Minä en saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
A/N: Fikki pöyrii käytännön syistä aika paljon OC-hahmojen ympärillä, mutta ensimmäisten lukujen jälkeen pääpaino alkaa siirtyä enemmän canon-hahmoihin. Tämä on valmiiksi kirjoitettu ja jo vanhassa Finissä julkaistu fikki, mutta laitan tämän tänne parissa erässä koska haluan betata ja muokata tätä hieman. Tuntuu vähän hölmöltä postata fikki tälle osastolle, mutta tänne tämä kai kuitenkin kuuluu... ^^





Prologi

Rose Ellay istui ikkunan ääressä kirjoittamassa kirjettä serkulleen Violetille. Hän kirjoitti vain tottumuksesta ja velvollisuudesta, sillä oikeastaan Rose piti vain harvoista sukulaisistaan eikä Violet-serkku kuulunut heihin. Koukeroiset kirjaimet piirtyivät tasaisesti pergamentille, mutta Rosen ajatukset harhailivat muualla ja kynä pysähtyi välillä pitkäksi aikaa. Hänen katseensa eksyi ikkunaan, josta avautui näkymä talon takana sijaitsevalle niitylle. Rose vihasi tuota niittyä. Kuinka usein hän olikaan pyytänyt aviomiestään Timothya muuttamaan niityn säädylliseksi puutarhaksi, mutta turhaan! Rose rakasti kukkapenkkejä ja nurmikenttiä. Hän tunsi suurta mielihyvää saadessaan upottaa kätensä multaan ja kitkeä rikkaruohot pois kallisarvoisten koristekasviensa joukosta. Siistit kukkapenkit saivat hänet aina tuntemaan olonsa levolliseksi ja tyytyväiseksi, mutta niitty sen sijaan oli hallitsematon, sen kukat kukkivat omia aikojaan ja rehottivat villeinä. Rose halusi asioiden olevan hallinnassa ja kurinalaisia.

Huokaisten hän laski sulkakynän kädestään ja oikoi jäykistyneitä sormiaan. Hän lukaisi viimeksi kirjoittamansa rivit läpi, ja päätti että kirje saisi kelvata. Tyytyväisenä itseensä kuten ainakin velvollisuutensa täyttänyt ihminen hän tarttui sulkakynäänsä ja raapusti nimensä kirjeen loppuun. Rose Ellay. Hänen nimikirjoituksensa oli aina ollut samanlainen: koukeroinen ja hivenen vanhahtava tyyliltään. Edes sukunimi ei ollut missään vaiheessa muuttunut, vaikka hän oli nyt naimisissa oleva kolmen lapsen äiti. Rosen vanhemmat eivät olleet koskaan oikein toipuneet tyttärensä avioliiton aiheuttamasta skandaalista: Rose oli mennyt heti koulusta päästyään vihille serkkunsa Timothy Ellayn kanssa salaa vanhemmiltaan, sillä serkusten välisiä avioliittoja ei taikamaailmassa katsottu hyvällä. Toisaalta, Rose ajatteli katkerasti, kaikki puhdasveriset velhot ja noidat olivat toisilleen sukua monen avioliiton kautta, joten serkun naimisen ei luulisi olevan paljoa sen kummempi juttu kuin kenen tahansa muunkaan puhdasverisen naiminen.

Rose kääri pergamentin rullalle ja kiinnitti sen pöllönsä jalkaan. Hän nousi avaamaan ikkunan, jotta lintu pääsisi matkaan ja jäi hetkeksi nauttimaan leppeästä kesätuulesta. Hänen katseensa etsiytyi niityllä loikoileviin kaksosiin ja hänen kasvoilleen kohosi äidin ylpeyttä säteilevä hymy. Rowan kyykki päkiöidensä varassa taikasauva kädessään ja näytti harjoittelevan jotain loitsua. Rose rypisti hieman otsaansa kun hän huomasi tytön edessä lentävän kimalaisen alkavan paisua ja pyöriä merkillisesti paikallaan. Cedar, joka makasi mahallaan pää kyynärpäiden varassa lukemassa kirjaa, kohotti katseensa ja näytti onneksi sanovan jotain sisarelleen. Ainakin kimalainen palasi nopeasti takaisin entiseen kokoonsa ja lensi tiehensä. Rose pudisti päätään puoliksi ärtyneenä, puoliksi huvittuneena. Kaksoset olivat niin erilaiset sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, että heitä oli vaikea uskoa edes sisaruksiksi. Rowan oli perinyt äitinsä kullankeltaiset kiharat kun taas Cedarin hiukset olivat lähes yhtä tummat kuin Timothyn ja poika oli suorastaan sairaalloisen kalpeaihoinen huolimatta ulkona vietetyistä kesäpäivistä. Rowan oli utelias ja kaipasi aina toimintaa, Cedar puolestaan oli taipuvainen mietiskelyyn ja haaveiluun. Huolimatta erilaisuudestaan kaksoset olivat erottamattomat. Tosin seitsemän vuotta Tylypahkassa olivat saaneet heidät kasvamaan selvästi erilleen toisistaan, olivathan he olleet eri tuvissakin. Ja hyvä niin, Rose ajatteli katsellessaan lapsiaan, sillä vaikka kaksosten läheinen suhde olikin hieno asia sinänsä, oli lasten pakko itsenäistyä ja oppia olemaan erossa toisistaan.

”Cedar! Rowan! Laitan teeveden kiehumaan, tulkaa pian sisälle”, Rose kumartui huutamaan ikkunasta.
”Tullaan, tullaan”, Rowan huusi vastaukseksi, mutta kumpikaan kaksosista ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös. Rose hymyili itsekseen ja sulki ikkunan. Rowanin ja Cedarin S.U.P.E.R. –tulokset olivat saapuneet pöllöpostissa muutama viikko sitten ja vaikka Rose olikin osannut odottaa lastensa pärjäävän hyvin, oli hän siitä huolimatta positiivisesti yllättynyt näiden tutkintotuloksista. Rowan oli menestynyt erinomaisesti etenkin muodonmuutoksissa ja pimeyden voimilta suojautumisessa ja Cedar puolestaan oli saanut huippuarvosanat melkein kaikista kokeista.

”Kulta, iltatee on pian valmista! Clover, tuletko auttamaan pöydän kattamisessa?” Rose huusi portaiden juurelta yläkertaan. Hänen miehensä murahti jotain vastaukseksi ja askelten töminä kertoi, että Clover oli tulossa. Rose tassutteli keittiöön ja kaivoi taikasauvansa esiliinansa taskusta.
”Kiehujo”, hän kehotti ja osoitti teepannua taikasauvallaan. Vesi alkoikin pian porista iloisesti. Clover oli tullut keittiöön ja ohjaili taikasauvallaan astioita pöytään. Rose aikoi kieltää tytärtään käyttämästä taikaa, mutta antoi sitten asian olla. Clover oli vasta päättänyt ensimmäisen Tylypahkan vuotensa ja aivan liian innokas käyttämään pikkutaikoja kotiaskareissa, vaikka sellainen olikin ankarasti kiellettyä. Rose hymyili itsekseen. Kaksoset, varsinkin Rowan, olivat olleet aivan samanlaisia nuorempina.

Rysähdys sai Rosen käännähtämään ympäri. Clover tuijotti nolona lattialla lojuvia posliinisirpaleita.
”Anteeksi, minä korjaan sotkun”, tyttö mutisi posket punoittaen. Hänen ilmeensä kirkastui hieman kun hän kääntyi siivouskomeroon päin ja kohotti sauvansa.
”Ilman taikoja, kultaseni! Tiedät varsin hyvin ettet saisi taikoa kesälomalla”, Rose näpäytti, muttei onnistunut samaan ääneensä kovin ankaraa sävyä. Clover huokaisi syvään ja laahusti nyrpeänä siivouskomerolle.

Pian astiat olivat pöydässä ja teepannusta kohosi höyry. Rose nosteli kuumia teeleipiä pelliltä leipäkoriin kun Timothy astui keittiöön.
”Mm, tuoksuu herkulliselta, kultaseni.”
Rose suikkasi nopean suukon miehensä poskelle ja kääntyi nostamaan vielä marmeladin pöydälle. Clover yritti vaivihkaa kokeilla kutsuntaloitsua maitokannuun, mutta onnistui vain kaatamaan maidon pitkin pöytää.
”Clover”, Rose kivahti ärtyneenä ja mulkaisi tytärtään. Clover punastui, mutta Rose tiesi että tyttöä harmitti lähinnä taian epäonnistuminen, ei aiheuttamansa sotku.
”Haa, eikö pikkusisko oikein saa loitsujaan toimimaan?” Virnistelevä Rowan harppoi keittiöön Cedar perässään. Clover loi happaman katseen kaksosiin ja kohotti sauvansa pyyhkiäkseen pöydän. Rose ehti kuitenkin ensin ja nappasi sauvan nuorimmalta lapseltaan päättäväisesti.
”Ehei, Clover, sinä olet taikonut jo aivan liikaa tänään. Kuuraannu!” Rose osoitti pöytää Cloverin sauvalla ja työnsi sauvan sitten keittiön kaapin päälle välittämättä tytön vastalauseista.

”Noh, lapset, joko olette päättäneet mitä teette syksyllä”, Timothy kysyi kaksosilta levittäen samalla paksun kerroksen voita teeleipänsä päälle. Rowan kurkotti hänkin ottamaan teeleivän leipäkorista.
”Minä luultavasti pääsen aurorikoulutukseen vaikka liemien arvosanani olisikin voinut olla parempi. Aloitan siellä heti syksyllä, jos siis pääsen sisälle. Luulisin kyllä pääseväni, auroreista on huutava pula. Fabianin mukaan melkein kaikki hakijat on hyväksytty viime vuosina, vaikka ennen koulutukseen oli kamalan vaikea päästä. Kirjoitin juuri Marlenelle ja Alicelle ja kysyin, mitä he aikovat tehdä. Luulisin Alicenkin hakeutuvan auroriopistoon, olisi ihanaa jos me molemmat pääsisimme sinne.” Rowan vaikeni puraistakseen leipäänsä.

”Minä en edelleenkään tiedä mitä tekisin. En ole keksinyt mitään, mitä todella haluaisin tehdä”, Cedar sanoi mietteliäänä ja rypisti otsaansa.
”Etkö sinä hakenut taikahistorian instituuttiin? Sinähän suunnittelit ryhtyväsi historian opettajaksi, kultaseni?” Rose kysyi hieman tyytymättömän näköisenä. Kaksoset vaihtoivat katseen, joka kuvasti täydellistä yhteisymmärrystä. Rowan tiesi, että veli oli jo aikoja sitten luopunut siitä suunnitelmasta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun asia otettiin puheeksi vanhempien kanssa. Cedar huokaisi hieman ja kurkotti ottamaan teeleivän leipäkorista.
”Ei, en halua opettajaksi. En halua seistä koko loppuelämääni luokan edessä ja selittää samoja asioita yhä uudestaan oppilaille, joita todennäköisesti ei lainkaan kiinnosta maahiskapinat tai jättiläissodat. Ei, äiti, minä en halua tuhlata elämääni sellaiseen. Haluan tehdä jotain, millä on merkitystä! Jotain, mikä on todella tärkeää.”

Cedarin äänessä oli kiihkeyttä, joka sai Rowanin potkaisemaan veljeään pöydän alla viestittääkseen tälle, että tämän kannattaisi hillitä itsensä. Cedar kurtisti kulmiaan ärtyneen näköisenä ja levitti marmeladia leivälleen. Rowan ymmärsi veljeään liiankin hyvin. Kunpa hän saisi Cedarin vakuuttuneeksi, että aurorin työ oli merkityksellistä! Olisi ihanaa, jos he voisivat mennä auroriakatemiaan yhdessä. Mutta Rowan ymmärsi, ettei Cedar halunnut auroriksi ja hiljaa mielessään hän myönsi, ettei se ura luultavasti sopisikaan teoreettisemmalle Cedarille. Ongelma oli siinä, ettei veli tuntunut lainkaan tietävän mitä tämä loppujen lopuksi halusi.

Rose laski teekuppinsa kädestään ja katsoi Cedaria mietteliäänä.
”Tätisi Aspen Valkova, on Ministeriössä töissä. Voisimme yrittää kysyä häneltä, löytyisikö Ministeriöstä työtä sinulle. Tosin emme ole juurikaan olleet yhteydessä Aspeniin, mutta eiköhän se silti onnistu.” Rose vilkaisi kysyvästi miestään. Timothy nyökkäsi.
”Voisihan sitä kysyä.”

Cedar huokaisi ja yritti salata turhautuneisuutensa. Kirjuriksi Ministeriöön, sekö hänen kohtalonsa tulisi olemaan? Ongelma oli siinä, että Cedar tiesi kyllä mitä hän ei halunnut, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän todella halusi. Hän oli viime aikoina alkanut tuntea merkillistä levottomuutta ja epämääräistä kaipausta, joka muuttui ahdistukseksi jäädessään täyttymättä. Hän nautti lukemisesta, mutta hän tunsi kipeästi että elämä kulki hänen ohitseen hänen vain istuessa ja katsoessa vierestä. Hän ihaili ja kadehti Rowanin kykyä ohjata oman elämänsä suuntaa. Hän, Cedar, ei osannut tarttua hetkeen eikä ravistautua irti mietteistään. Hän halusi elää. Hän halusi tehdä jotain todellista ja merkityksellistä. Koko elämä oli hänen edessään ja hän joutui toisinaan lähes paniikin valtaan ajatellessaan, miten se lipui hitaasti ja vääjäämättömästi hänen ohitseen ilman että hän sai siitä otetta. Hän tunsi vain ajelehtivansa sen sijaan, että olisi ohjannut elämänsä kulkua. Elämä tuntui niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta.

Cedar huokaisi hieman ja siemaisi teetään.
"Ministeriö voisi olla ihan hyvä idea. Luuletko, että Aspen-täti pystyy järjestämään asian?" Hän vilkaisi vanhempiaan.
"Lähetän hänelle pöllön vielä tänä iltana. En kuitenkaan uskalla luvata, että hän voisi auttaa", Rose hymyili pojalleen. Cedar ja Rowan vilkaisivat toisiaan, eikä kummankaan tarvinnut sanoa ajatustaan ääneen, sillä he näkivät toistensa silmistä ajattelevansa aivan samaa. Jos Cedar pääsisi Ministeriöön ja Rowan hyväksyttäisiin aurorikoulutukseen, he molemmat muuttaisivat Lontooseen. Kummankin kasvoille levisi tyytyväinen hymy. He muuttaisivat samaan kaupunkiin! Eihän muu loppujen lopuksi tulisi kysymykseenkään.


1. Tuliviskiä ja muita uusia tuttavuuksia

Kolea syystuuli puhalsi tomua ja roskia pitkin Lontoon katuja. Tuulenpyörteet nostivat kellastuneita lehtiä ilmaan ja tanssittivat niitä kunnes tuuli kyllästyi leikkiin ja siirtyi riipimään kadulla kulkijoiden takkeja ja viittoja. Pienet sadepisarat piiskasivat kulkijoita, jotka kiirehtivät eteenpäin päät painuksissa ja pidellen kiinni hatuistaan tai kietoen viittojaan tiukemmin ympärilleen. Cedar tärisi kylmästä ja harppoi pitkin askelin eteenpäin. Hän oli asunut Lontoossa vasta kuukauden, mutta tunsi jo vastenmielisyyttä kaupunkia kohtaan. Satoiko Lontoossa aina? Cedar muisti vain muutaman sateettoman päivän. Hän katui, ettei ollut ilmiintynyt kotiinsa, mutta häntä ei ollut huvittanut kiirehtiä tyhjään taloon ja hän tavallaan nautti kävelystä Lontoon kujilla.

He olivat Rowanin kanssa vuokranneet yhteisen asunnon aivan läheltä Lontoon keskustaa. Asunto oli pieni, mutta kaksosille se riitti hyvin ja lisäksi vuokra oli suorastaan naurettavan alhainen. Rowan oli päivät oppitunneillaan ja illat hän yleensä joko luki tenttikirjoja tai vietti toisten aurorioppilaiden seurassa. Cedar puolestaan oli päivisin töissä Ministeriössä ja iltaisin hän istui huoneessaan lukemassa tai vaelteli päämäärättömästi Lontoon kaduilla.

Siinä missä Rowan vietti paljon aikaa muiden auroriopiskelijoiden kanssa, oli Cedar vetäytynyt yhä enemmän syrjään toisista ihmisistä. Hän ei ollut välittänyt pitää yhteyttä kouluaikaisiin kavereihinsa, vaan oli suorastaan vältellyt näiden kohtaamista. Hän oli tavannut muutaman kerran kaupungilla ohimennen entistä tupakaveriaan Rabastan Lestrangea, muttei löytänyt mitään yhteistä puhuttavaa tämän kanssa. Työkavereihinsa hän ei ollut välittänyt tutustua, vaan oli torjunut kaikki näiden lähestymisyritykset. Hän tunsi syvää halveksuntaa heitä kohtaan; heidän elämänsä oli niin pientä ja tyhjänpäiväistä, heidän kunnianhimonsa rajoittunutta. Teetauoilla hän oli istunut yleensä Aspen-tädin pöydässä, mutta tädin seurassa hän sulkeutui entisestään. He kumpikin olivat kuitenkin luonteeltaan syrjäänvetäytyviä ja Cedar tunsi olonsa kiusaantuneeksi tätinsä seurassa, sillä hän tiesi saaneensa työpaikkansa ainoastaan tämän avulla, joten heidän keskustelunsa olivat jääneet lyhyiksi ja pinnallisiksi.

Cedar vihasi työtään Ministeriössä. Hän oli kirjurina vahinkotaikojen peruutusosastolla ja hänen työnkuvaansa kuului lähinnä kaavakkeiden arkistoiminen ja raporttien puhtaaksikirjoittaminen. Työ oli tylsää eikä siinä tuntunut olevan mitään mielekkyyttä. Hän tiesi, että hänellä oli varsin hyvät mahdollisuudet yletä Ministeriössä ja päästä toisille osastoille töihin, jos hän vaan jaksaisi olla tunnollinen ja ennen kaikkea luoda kontakteja oikeisiin ihmisiin. Mutta jo ensimmäisten työviikkojen aikana hän oli kadottanut kaiken motivaationsa ja intonsa yletä Ministeriössä. Cedar tunsi kipeästi kuinka elämä lipui hänen ohitseen.

Cedar kääri viittaansa tiukemmin ympärilleen ja kirosi päätöstään kävellä kotiin. Ei, hänen olisi päästävä sisälle lämmittelemään! Hetken mielijohteesta hän kääntyi Charing Cross Roadille ja suuntasi askelensa Vuotavaa noidankattilaa kohti. Hän työnsi baarin oven auki ja katsoi hieman arastellen ympärilleen. Cedar ei ollut juurikaan istunut pubeissa ja hän tunsi itsensä kokemattomaksi. Se ärsytti häntä. Hänhän oli aikuinen mies! Aikuiset miehet istuivat baareissa, se oli osa elämää. Osa elämää... Ehkä hän todella oli istunut liikaa yksin kirjojensa seurassa. Cedar ryhdistäytyi ja suuntasi baaritiskille.
”Tuliviski, kiitos”, hän sanoi tavoitellen rentoa ja kokenutta sävyä ääneensä. Baarimikko kohotti katseensa ja hymyili hänelle ystävällisesti, mikä sai Cedarin siristämään hieman silmiään ärtyneenä. Oliko hän niin läpinäkyvä? Miksei hän osannut elää ja olla mies?
”Olkaa hyvä”, baarimikko sanoi iloisesti ja otti Cedarin ojentaman rahan vastaan. Cedar päätti, ettei halunnut jäädä baaritiskille, joten hän suuntasi askeleensa tyhjään pöytään. Hän istuutui ja otti kulauksen lasistaan pikemminkin muodon vuoksi kuin halusta juoda. Hän irvisti hieman. Viskin kitkerä maku poltteli hänen kurkkuaan ja sai hänet yskimään. Hän laski nopeasti lasinsa ja nojautui tuolissaan taaksepäin antaen ajatustensa vaeltaa.

Kaksoset puristavat toistensa sormia rystyset valkeina. Cedarin sormet ovat tunnottomat ja jäykät, kietoutuneet sisaren sormien lomaan erottamattomasti. Rowanin kalpeilta kasvoilta heijastuu sama pelko ja jännitys, joka pitää Cedaria otteessaan. Entä jos Lajitteluhattu ei pidäkään heitä sopivina mihinkään tupaan? Muut ekaluokkalaiset liikahtelevat levottomasti heidän ympärillään, kaikkien silmissä näkyy sama pelokas ja jännittynyt odotus. Cedar tunnistaa useita kasvoja väkijoukosta, suuri osa puhdasverisistä on hänelle tuttuja. Nimi toisensa jälkeen huudetaan, oppilas toisensa jälkeen laittaa Hatun päähänsä ja kuulee tupansa.
”Cedar Ellay!”
Hän irrottaa sormensa Rowanin sormien otteesta. Käsi tuntuu tyhjältä, ikään kuin osa hänestä itsestään olisi irronnut sisaren sormien myötä. Rowan yrittää hymyillä hänelle rohkaisevasti, mutta saa kasvoilleen vain jäykän virneen.

Cedar istuu tuolille ja laittaa Lajitteluhatun päähänsä. Hattu valahtaa hänen silmilleen ja sen tunkkainen ja lämmin tuoksu tuntuu turvalliselta. Cedar yrittää ajatella jotain älykästä ja hienoa, syöttää Hatulle kuvia, joissa hän auttaa vanhempiaan tai istuu lukemassa. Mitä tahansa, mikä saisi Hatun uskomaan että hän on sovelias Tylypahkaan.
”Hm, jaahas... Älyä kyllä löytyy, samoin kyky käyttää sitä hyväksi... Rohkeutta seurata omaa tietäsi muiden mielipiteistä piittaamatta... Hm, helppo tapaus. LUIHUINEN!”
Cedar nousee. Hän tuntee olonsa tavattoman helpottuneeksi laskiessaan Hatun tuolille ja kompuroidessaan Luihuisen pöytään. Muut luihuiset taputtavat hänelle, joku läimäyttää häntä selkään ystävällisesti ja hän tunnistaa useita tuttuja kasvoja tupakaveriensa joukosta.
”Rowan Ellay!”
Cedar hymyilee sisarelleen, mutta tämä ei kykene vastaamaan hymyyn. Äkkiä kauhu pistää Cedarin rintaa salvaten hänen hengityksensä. Hän haluaisi juosta sisarensa luokse ja pitää tämän kädestä kiinni. Hän ei tiedä kuinka kauan Rowan on istunut jäykkänä hattu silmillään. Varmasti paljon kauemmin kuin hän itse oli istunut. Cedar pidättää hengitystään ja yrittää saada sydämensä lyönnit tasoittumaan.
”ROHKELIKKO!”
Cedar ei ymmärrä kuulemaansa. Hän ei ymmärrä, mitä se merkitsee. Kumpikaan heistä ei ymmärrä. Kuin unessa, kasvot vitivalkeina, Rowan astelee Rohkelikon pöytään. Sisar katsoo Cedaria silmissään ihmettelevä katse. Mutta koskaan Rowan ei kerro, mitä Hattu oli hänen korviinsa kuiskinut. Ja kun pöytä täyttyy herkuista, ei mikään maistu Cedarin suussa miltään. Hän ja Rowan katsovat avuttomina toisiaan salin poikki kykenemättä ymmärtämään, miksi he istuvat eri pöydissä.


Cedar nosti lasin huulilleen ja joi pitkän kulauksen. Tuliviski poltteli edelleenkin epämiellyttävästi kurkussa, mutta ei enää yskittänyt. Hän laski lasinsa pöydälle ja siveli sitä sormillaan mietteisiinsä vaipuneena.

Rowan, miksi olemme etääntyneet toisistamme? Sinulla on nyt oma elämäsi, siskokulta, uudet ystäväsi. Sinun päiväsi täyttyvät oppitunneista, harjoituksista ja uusista ihmissuhteista. Aurori? Siskokulta, miksi juuri aurori? Sinusta voisi tulla mitä tahansa, olet älykäs ja kaunis. Mutta sinä haluat auroriksi, jahtaamaan muutamaa pahaista pimeyden velhoa! Rowan, tiedäthän sinä, ettei se oikeasti ole loistokasta työtä! Tiedäthän, ettei sillä mitä teet ole oikeasti merkitystä.

Cedar tarttui jälleen lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Hän tunsi lämmön leviävän kehoonsa. Puheensorina ja muut äänet sulautuivat toisiinsa muodostaen merkillisen äänten kudelman. Cedar ihmetteli kuinka hän ei ennen ollut huomannut moista. Oliko hän koskaan todella kuunnellut?

Rowan, Rowan! Haluan, että olet onnellinen. Oletko sinä? Oletko todella? Ehkä oletkin, sinä haluat niin erilaisia asioita kuin minä. Ja sinulla on paljon kavereita. Ehkä löydät miehenkin itsellesi. Poikaystävän... Minä tiedän, ettet ole suudellut kuin kerran elämässäsi ja sekin oli vain typerä tupakaverisi. Et ole koskaan rakastunut. Miksi, siskoni? Etkö ole löytänyt ketään arvoistasi?

Tarjoilijatar korjasi tyhjän lasin pois pöydältä ja kysyi halusiko hän kenties toisen viskin. Cedar tiesi, että hänen olisi pitänyt vastata kieltävästi ja lähteä kotiinsa. Hän joi alkoholia tuskin koskaan ja yksikin tuliviski nousi hänen päähänsä. Mutta sisällä baarissa oli lämmintä ja tuliviski raukaisi mukavasti. Cedar ei halunnut lainkaan lähteä ulos sateeseen. Ja toisaalta, miksi hän ei joisi toista viskiä? Hän ei keksinyt ainuttakaan hyvää syytä.

Cedar kiirehtii Rohkelikon oleskeluhuoneen suuntaan. Hänen kirjansa Mahtivelhoja ja suuria noitia on Rowanilla lainassa ja hän tarvitsee kirjaa tarkistaakseen erään nimen taikahistorian ainettaan varten. Cedar kääntyy Rohkelikkotorniin vievälle käytävälle ja pysähtyy kuin seinään. Rohkelikon oleskeluhuoneen oviaukon edessä seisoo Rowan kädet kiedottuina tummatukkaisen pojan niskaan, huulet pojan huulilla. Cedarista tuntuu, kuin joku olisi iskenyt häntä tainnutusloitsulla. Nopeasti hän vetäytyy käytävällä seisovan haarniskan varjoon ja nojaa päätään seinään. Hän ei ymmärrä, miksi tuntee itsensä niin tyhjäksi ja masentuneeksi. Totta kai Rowan saa suudella ketä haluaa!

Cedar aikoo hiipiä pois käytävältä kun hän kuulee Rowanin ja pojan hiljaiset kuiskaukset. Sanoja hän ei erota, mutta pojan äänensävy on kärsimätön ja painostava kun taas Rowan kuulostaa kiukkuiselta. Cedar kurkistaa varovaisesti haarniskan takaa. Rowan sihahtaa jotain pojalle ja kääntyy oviaukolle päin, mutta poika tarttuu häntä käsivarresta sanoen jotain matalalla käskevällä äänellä. Rowan yrittää riuhtaista itsensä vapaaksi, mutta ei onnistu. Cedar ei katso enempää.
”Päästä irti Rowanista! Nyt heti!” hän huutaa vihaisena ja vetää taikasauvansa kaapunsa taskusta. Poika irrottaa otteensa Rowanista ja kääntyy hitaasti Cedaria kohti ja Cedar tunnistaa tämän Fabian Prewettiksi. Prewett mittailee Cedaria katseellaan ja kaivaa rennosti sauvansa esiin.
”Pysy sinä erossa tästä, Ellay”, Prewett murahtaa. He tuijottavat toisiaan tuntien kumpikin ilmeistä vastenmielisyyttä ja Cedar tuntee adrenaliinin kiertävän suonissaan. Hän valmistautuu taikomaan, valmistautuu puolustamaan sisartaan.
”Pahus, Cedar, mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” Rowan puuskahtaa ja mulkoilee raivoissaan veljeään. Cedar katsoo sisartaan kummissaan. Hänhän yrittää vain puolustaa tätä!
”Uskallakin lausua yksikin kirous ja saat totisesti katua! Ja sinä,” Rowan käännähtää toisen pojan puoleen, ”sinä, Fabian, et koske minun veljeeni, ymmärrätkö?”
Prewett virnistää ja työntää sauvansa hyvin hitaasti kaapunsa alle.
”Kuten haluat”, hän hymyilee ja iskee silmää. Rowan irvistää ja kääntyy taas Cedarin puoleen. Cedar työntää hämmentyneenä oman sauvansa pois.
”Oliko sinulla jotain asiaakin?” Rowan tiedustelee vihaisesti.
”Minä... Ei, ei oikeastaan”, Cedar mutisee ja kääntyy pois. Mutta kuva Prewettista ja Rowanista suutelemassa on syöpynyt hänen verkkokalvoihinsa ja sulkiessaan silmänsä hän näkee tuon parin ja Prewettin virnuilevat itsevarmat kasvot. Miten hän vihaakaan Prewettia!


”Anteeksi, sopiiko tähän istua?”

Cedar kohotti katseensa ja näki nuorehkon miehen, joka piteli käsissään kokoon taiteltua sanomalehteä sekä suurta tuopillista hehkusimaa. Cedar nyökkäsi ja vajosi taas mietteisiinsä. Tuntemattoman tarkkaavainen katse kuitenkin häiritsi häntä. Mitä toinen halusi?

Mies levitti onneksi hetken kuluttua Päivän profeetan auki pöydälle ja näytti uppoutuvan lukemiseen. Cedar tilasi kolmannen tuliviskin. Viski ei ollutkaan niin pahaa kuin hän oli aluksi luullut. Päinvastoin, se oli oikeastaan aika hyvää. Jännän makuista. Savun makuista. Cedar joi kulauksen uudesta lasistaan. Muukalainen rapisteli lehteään ja mutisi välillä jotain. Taikaurheilusivut saivat tämän kiihtymään ja esittämään kiivaita kommentteja joihin Cedar vastasi yksitavuisesti. Hän ei huomannut, kuinka hitaasti mies joi tuopistaan. Cedarin oma lasi sen sijaan alkoi jo olla pikemminkin tyhjä kuin täysi. Hänellä oli miellyttävä, lämmin olo. Hän oli erittäin tietoinen siitä, että oli päissään ja epämääräisen tietoinen siitä, että asian pitäisi vaivata häntä, vaikkei hän keksinytkään miksi. Mitä vikaa humalassa muka oli?

Muukalainen käänsi lehden sivua, mutisi jotain ja taitteli sitten lehden kasaan ja tarttui tuoppiinsa. Cedar jäi tuijottamaan päällimmäiseksi kääntynyttä etusivua. Siinä komeili liiankin tutuksi käynyt kuva: talo, jonka yllä kiilteli vihreänä hohtava outo kuvio. Pääkallo, jonka suusta tuli käärme. Pimeän piirto. Cedar tuijotti kuvaa. Pimeän piirto. Niin, uusi mahti oli nousemassa. Ministeriössä puhuttiin siitä jatkuvasti. Kuolonsyöjät olivat ilmestyneet tyhjästä eikä kukaan tiennyt, keitä he olivat. Kukaan ei tuntenut heidän johtajaansa. Mutta maailma oli selvästi muuttumassa ja tämä tyhjästä noussut mies, jonka nimen lausumista ihmiset kavahtivat, nousi nopeasti yhä suurempaan valtaan. Ehkä Rowan sittenkin saisi vielä haasteita työssään, Cedar huomasi ajattelevansa.

Muukalainen oli huomannut Cedarin katseen.
”Sen näkee yhä useammin lehdissä, tuon merkin”, mies totesi leppoisasti. Cedar nyökkäsi.
”Niin. Näyttää siltä, että uusi pimeyden velho on taas kasvattamassa valtaansa. En ymmärrä noita pimeyden velhoja. Valtaa, miksi kaikki haluavat aina valtaa?” Cedar heilautti kättään ja oli vähällä kaataa muukalaisen hehkusimalasin. Pahus. Hän oli juonut enemmän kuin aikoihin.
”Mutta tämä mies ei tavoittelekaan vain valtaa, siinä hänen nousunsa salaisuus. Ei, väitetään, että hän sanoo”, mies madalsi ääntään ja kumartui lähemmäksi, ”hän sanoo, että haluaa pelastaa taikamaailman. Velhoveri on ohenemassa, maailmamme on vaarassa. Tai niin nuo väittävät.”

Mies vaikeni ja katsoi Cedaria tunnustelevasti. Cedar tunsi jännityksen kihelmöivän ruumiissaan. Äkkiä hän nautti tilanteesta. Hän oli päissään, ensimmäistä kertaa elämässään hän oli todella päissään, ja hän oli baarissa juttelemassa tuntemattoman miehen kanssa. Miehen, joka puhui hänelle kuin salaliittolaiselle. Kuin mies miehelle. Cedar tunsi riemua. Tällaistako oli elää, todella elää? Elää omaa elämäänsä kuin mies, ei elää kirjojen välityksellä.

”En tiennytkään, että hänellä on muitakin tavoitteita kuin valtaan pääseminen. Mutta miltä hän muka luulee pelastavansa taikamaailman? Ihmiset menevät naimisiin, puhdasveristen tai jästien kanssa. Mutta jokaisella on oikeus valita ja elää tahtonsa mukaan. Ketä se vahingoittaa? Ihmisten valinnanvapauden kaventaminen maailman pelastamisen nimissä on erittäin arveluttavaa”, Cedar julisti. Hän takelteli hieman sanoissaan ja se harmitti häntä. Muukalainen näytti kuitenkin innostuvan aiheesta.
”Niin, velhot ja noidat naivat jästejä ja samalla velhoveri laimenee! Taikuus on katoamassa maailmasta, yhä useammin syntyy surkkeja. Puhdasveriset alkavat olla todella harvassa! On enää muutamia todella puhdasverisiä sukuja, ymmärrättehän?”

Cedar nyökkäsi ja yritti saada päänsä selviämään, mutta epäonnistui siinä surkeasti.

”Ja ellemme nouse puolustamaan maailmaamme, katoaa se kokonaan. Jästejä on enemmän, se on totuus. Heidän verensä peittää meidän veremme. Jos taikamaailma ja jästimaailma sekoittuvat, häviää velhoveri. Se on kuin sekoittaisi pienen puhdasvetisen lammen vedet mereen. Makea vesi katoaa, merivesi nielee sen eikä siitä jää mitään jälkeä. Ja ikinä sitä ei saa takaisin. Juuri niin meidän käy, ellemme nouse nyt!” Miehen ääni muuttui kiihkeämmäksi ja hänen silmänsä hehkuivat innosta. Cedar tunsi kiihkon tarttuvan itseensä. Muukalainen nojautui lähemmäksi ja madalsi ääntään.
”Meidän on taisteltava. Tämä mies, Pimeyden lordi, johtaa meidät taistoon maailmamme puolesta. Jokainen mies on velvollinen puolustamaan taikamaailmaa!”

Cedarin korvissa suhisi ja hän toivoi, ettei olisi juonut kolmatta tuliviskiä. Alkoholi kiersi hänen veressään ja sumensi ajatukset, mutta hänestä tuntui että tämä keskustelu oli ensimmäinen merkityksellinen asia, johon hän oli Lontoossa törmännyt. Aspen-tädin satunnaiset huomautukset olivat saaneet hänet oivaltamaan, että taikaministerillä oli tuskin lainkaan todellista valtaa. Ei, valta lepäsi velhoneuvostossa, riitaisien ja typerien velhojen ja noitien käsissä. Se oli suorastaan masentava havainto. Pelkkä ajatuskin pölyttyneestä ja byrokraattisesta velhoneuvostosta sai muukalaisen heittämän taisteluhaasteen vaikuttamaan raikkaalta tuulelta, jota taikamaailma todella kaipasi.

Mies katsoi Cedaria silmiin ja nojautui lähemmäksi.
”Sinusta näkee heti, että olet kunnollinen ja rohkea mies ja että suonissasi virtaa puhdas veri. Kuuletko sen veren kutsun? Tämä on salaista, ymmärrätkö? Ministeriö ei hyväksy toimintatapojamme, olemme liian radikaaleja, liian kovaotteisia. Mutta vaihtoehtoja ei ole, on toimittava rohkeasti ja voiman kanssa. Miehen on tehtävä niin, ymmärräthän? Ymmärrätkö, mihin vaaraan asetan itseni kun puhun sinulle tästä? Mutta luotan sinuun, silmistäsi näkee, että olet oikea mies. Kuule, ota tämä”, mies veti henkeä ja työnsi Cedarille pergamentin palan.
”Ota se ja pidä se salassa ja tallessa. Meillä on kokous torstaina. Tule kuuntelemaan, siellä on minua viisaampia ihmisiä puhumassa. Ja muista, tämä on salaista. Et saa kertoa kenellekään. Lupaa! Minä luotan sinuun. Luotan oman henkeni käsiisi, ymmärrätkö? Lupaa, ettet petä minua!”

Cedariin oli tarttunut miehen into ja tuliviski kohosi hänen korvissaan.
”Kyllä, voitte luottaa minuun. Minä lupaan.”
”Hyvä. Tule paikalle. Tule kuuntelemaan.”

Muukalainen tyhjensi kolpakkonsa ja nousi. Ennen kuin Cedar ehti sanoa mitään, mies oli jo poistunut baarista. Cedar vilkaisi tyhjään lasiinsa ja irvisti. Alkoholi ja kiihtymys saivat veren kohisemaan kuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa elossa. Tunne oli hyvin intensiivinen ja suloinen. Elämä on tässä, tartu siihen!

Cedar nousi ja harppoi hieman horjuvin askelin baarin ovelle. Kylmä syystuuli tarttui heti hänen viittaansa, mutta hän nautti viimasta kasvoillaan. Tuuli puhalsi alkoholihuurut hänen mielestään ja jäähdytti hänen vertaan. Äskeinen kohtaaminen baarissa tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta. Cedar aikoi heittää saamansa pergamenttipalan pois, mutta muuttikin mieltään tietämättä itsekään miksi ja työnsi lapun talteen kaapunsa taskuun. Tietenkään hän ei menisi tuollaiseen kokoukseen, koko ajatuskin oli naurettava!

Cedar oli istunut baarissa kauemmin kuin oli aikonut, ilta oli jo pimenemässä kun hän viimein avasi kotiovensa. Hän heitti viittansa naulakkoon ja rojahti olohuoneen sohvalle istumaan. Rowan oli tullut kotiin jo aikaisemmin illalla ja istui nojatuolissa avaamaton kirja sylissään omenaa rouskuttaen. Hän kohotti katseensa takkatulesta ja katsoi veljeään uteliaana.
”Oletko ollut juomassa?” sisko kysyi epäuskoisena. Cedar irvisti vastaukseksi ja Rowan naurahti huvittuneena. Cedar nojautui taaksepäin sohvalla ja katsoi Rowania ihaillen. Takkatulen valo kipinöi sisaren vaaleilla kiharoilla ja sai tämän ihon hehkumaan. Rowanin ääni oli kuin iloisesti pulppuava kevätpuro, täynnä elinvoimaa. Cedar ei jaksanut erottaa sanoja toisistaan, hän nautti sisaren äänestä ja tämän hoikan hahmon katselemisesta. Nautti aivan liikaa... Cedar ravisteli itseään henkisesti. Montako tuliviskiä hän olikaan juonut?

”... ja kenttäharjoittelu alkaa myös ensi viikolla. Tietenkin seuraamme lähinnä rutiinitarkastuksia ja muuta sellaista pientä. Todellisiin taisteluihin ja pidätyksiin meitä ei päästetä vielä mukaan pitkään aikaan. Mutta pääsemmepä kuitenkin kentälle. Minä todella odotan sitä!”

Cedar hymyili väsyneesti sisarensa sanoille. Kenttäharjoittelua? Hän pudisteli päätään huvittuneena. Kuinka Rowan jaksoi olla noin innostunut pikkurikollisten jahtaamisesta?

”Mutta nyt minun täytyy lukea huomiseksi kilpi- ja peilitaikojen teoria. Sataviisikymmentä sivua! Ja minä kun luulin, että me saimme Tylypahkassa paljon läksyjä!” Rowan näytti irvistäen kirjaansa veljelleen. Cedar kurkotti kätensä.
”Anna kun minä katson”, hän pyysi. Rowan ojensi kirjan huokaisten ja Cedar selasi sitä kunnes löysi oikean kappaleen. Hän laskeutui pitkäkseen sohvalle ja silmäili tekstiä. Kilpitaikojen teoriastahan oli puhuttu jo Tylypahkassa, joskin vain suppeasti ja yleisellä tasolla. Cedar uppoutui lukemiseen. Kilpitaiat... Aivan, yksinkertaistahan tämä oli. Mutta entä peilitaiat? Miksi teksti ei pysynyt paikoillaan? Kirjaa olisi helpompi lukea, mikäli rivit olisivat olleet suorassa eivätkä sanat olisi hyppineet riviltä toiselle tällä tavoin. Cedar haukotteli ja sulki hetkeksi silmänsä.

Rowan katsoi huvittuneena veljeään, joka oli nukahtanut sohvalle kirja kädessään.
”Sinun ei pitäisi juoda”, Rowan julisti ja peitteli Cedarin viltillä. Hetken mielijohteesta hän kumartui ja suuteli veljeään otsalle. Cedar näytti niin haavoittuvaiselta maatessaan siinä tummat kiharat levällään sohvatyynyn päällä ja kalpeat hienopiirteiset kasvot rauhallisina. Rowan suoristautui ja nappasi kirjansa Cedarilta. Haukotellen hän käpertyi takaisin nojatuoliin takan viereen ja avasi kirjansa oikeasta kohdasta. Takkatuli lämmitti ja loi kodikasta tunnelmaa kaksosten pieneen asuntoon. Rowan venytteli nautinnollisesti. Hän vilkaisi vielä kerran veljeään ja syventyi sitten kilpi- ja peilitaikojen teoriaan.
« Viimeksi muokattu: 27.11.2014 23:48:17 kirjoittanut zougati »
What will we Humans do
Or the poets we endear,
If terrified, our doves abandon us
For other spheres?

~ Antonio Guerrero Rodríguez ~ (Venceremos, Antonio!)

Fikkini, eli kuolonsyöjäpropagandaa

Gwyneth Krasnaja

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Rikkirevityt (K-13)
« Vastaus #1 : 09.02.2010 22:59:07 »
2. Pimeyden agitaattori

Seuraavina päivän Cedar keskittyi työhönsä ja yritti unohtaa salaperäisen muukalaisen kanssa käymänsä keskustelun. Hän oli toki kuullut tuosta joukkiosta, kukapa ei olisi. Komeilihan Pimeyden piirto usein Päivän profeetan etusivulla, jatkuvasti sai lukea tuon joukkion uusista iskuista. Rettelöitsijöitä, pimeyden velhoja. Cedar tiesi, että hänen olisi pitänyt kertoa kokouksesta jollekulle, mutta hän lykkäsi asiaa. Entä jos kyseessä olikin vain pila? Hänelle vain naurettaisiin, häntä pidettäisiin sinisilmäisenä ja lapsellisena. Ei, Cedar ajatteli ja puri hampaansa yhteen, hänen olisi viisainta vain unohtaa koko kohtaamisen ja heittää muukalaiselta saamansa lappunen pois. Mutta sittenkin, mitä haittaa siitä olisi, jos hän kävisikin kokouksessa? Ainahan hän voisi mennä myöhemmin aurorien puheille, saatuaan varmuuden asiasta. Eikö tekisikin suuremman vaikutuksen, jos hän tietäisi kertoa tuosta ryhmästä hieman enemmän?

Rehellisyyden nimissä Cedar myönsi itselleen, että muukalaisen puheet kiehtoivat häntä. Tämän sanat olivat olleet epäkorrekteja, täysin sovinnaisuuden ulkopuolella. Mutta niissä oli ollut kuitenkin myös kieroa logiikkaa, joka sekä kiusasi että kiehtoi Cedaria.

Torstaihin mennessä Cedar ei ollut vieläkään päättänyt, mitä tehdä asian suhteen. Katsoi hän tilannetta miltä kannalta tahansa, ei ongelmaan löytynyt selkeää ja oikean tuntuista ratkaisua. Hänen oli tavallista vaikeampi keskittyä töihinsä, sillä hän vatvoi koko ajan mielessään kysymystä salaperäisestä kokouksesta. Aamuteellä Ministeriön kahvilassa hän olisi voinut vaikka vannoa, että Aspen-täti katsoi häntä merkillisen tarkkaavaisena ja huolestuneena. Näkyivätkö hänen ajatuksensa niin selvästi hänen kasvoiltaan, että se kiinnitti ulkopuolistenkin huomion? Lopulta, työpäivän päätyttyä, hän oli tehnyt päätöksensä. Tietenkään hän ei menisi kokoukseen, ajatus oli mahdoton ja typerä. Ei, hän menisi kotiin ja puhuisi sisarensa kanssa. Rowan tietäisi mitä tehdä kuten sisar aina tiesi. Kenties he menisivätkin yhdessä kokoukseen, ottaisivat selvää tuosta joukkiosta. Tai kenties he vain nauraisivat koko jutulle ja viettäisivät hauskan illan, paistaisivat omenoita takassa ja juttelisivat yhdessä. Siitä olikin aikaa kun he olivat viimeksi puhuneet kunnolla keskenään. Äkkiä Cedariin iski suunnaton kaipuu puhua Rowanin kanssa, puhua oikein kunnolla. Lapsina he olivat kertoneet kaiken toisilleen. Kunpa he voisivat palata siihen läheisyyteen, olla taas kokonaisia.

Heti ilmiinnyttyään eteiseen Cedar tiesi että kaikki menisi pieleen. Keittiöstä kuului iloisia ääniä, Rowanin naurua ja jonkun velhon puhetta. Cedar seisoi hetken paikallaan, kuin kivettyneenä. Hän tunsi itsensä petetyksi ja tyhjäksi. Se, ettei moisille tunteille ollut mitään oikeutusta, ei lainkaan parantanut hänen oloaan. Totta kai Rowan sai tuoda kavereitaan käymään, olihan asunto sisarenkin koti. Tietenkin oli hienoa, että sisarella oli paljon ystäviä, että tämä oli niin suosittu. Miksi hän sitten oli niin katkera ja pettynyt? Cedar yritti tukahduttaa tunteensa, mutta pettymys muuttui epämääräiseksi kiukuksi.

”Cedar? Tule syömään, meillä on paahdettuja kastanjoita ja kermakaljaa”, Rowan huikkasi keittiöstä. Cedar seisoi haluttomana eteisessä. Hän ei jaksanut mennä noiden toisten seuraan, ei kuunnella ainuttakaan hauskaa tarinaa aurorikoulutuksesta, ei hymyillä kohteliaasti sisäpiirivitseille, joita hän ei ymmärtänyt. Asunto tuntui äkkiä ahdistavalta ja vieraalta. Hän oli ulkopuolinen, hän ei kuulunut tänne.
”Ei kiitos, en ehdi. Minulla on tapaaminen, tulin vain vaihtamaan viittani”, hän huusi vastaukseksi ja riisui vihreän viittansa. Ja samassa jäinen varmuus täytti hänet. Hän menisi sittenkin kokoukseen. Asia oli päätetty hänen puolestaan, valinta ei ollut enää hänen. Hänen mielessään kävi, että tämä oli lapsellista uhmakkuutta, mutta hän työnsi ajatuksen nopeasti syrjään. Päättäväisesti hän veti mustan viitan päälleen ja kaivoi pergamentin palasen esiin. Rowanin ja tämän kavereiden iloiset äänet ja nauru vihloivat hänen korvissaan. Hän luki ohjeet lapulta, veti syvään henkeä ja kaikkoontui vaimeasti poksahtaen.

Cedar ilmiintyi pienelle sivukadulle Iskunkiertokujan tuntumaan. Oli jo hämärää, mutta ainutkaan soihtu tai lyhty ei valaissut autiota kujaa. Cedarin ensimmäinen ajatus oli, että salaperäinen muukalainen oli pilaillut hänen kustannuksellaan. Taatusti mitään kokousta ei pidetty tällaisella nuhjaisella ja siivottomalla kujalla. Nöyryytys pyyhkäisi hänen ylitseen kuumana aaltona ja hän vilkaisi uudestaan ympärilleen puoliksi odottaen jonkun seisovan varjoissa naureskelemassa hänen herkkäuskoisuudelleen. Katu oli kuitenkin yhtä autio kuin äskenkin ja samassa pelko hiipi hänen mieleensä. Miksi hänet oli pyydetty tänne, mitä oli tekeillä? Ennen kuin hän ehti päättää mitä tehdä, kuului aivan hänen vierestään vaimea poksahdus. Cedar käännähti salamannopeasti ja tähtäsi taikasauvallaan tummakaapuista muukalaista, joka oli juuri ilmiintynyt hänen viereensä.

”Ellay?” tulija kysyi matalalla äänellä kuin ei olisi huomannutkaan sauvaa, joka osoitti suoraan hänen rintaansa. Musta huppu peitti kasvot kokonaan näkyvistä, eikä Cedar ollut varma, oliko mies sama, jonka kanssa hän oli jutellut baarissa. Oliko hän kertonut muukalaiselle nimensä? Cedar oli melkein varma, ettei ollut, mutta myönsi hiljaa mielessään olleensa niin humalassa, ettei muistanut kovin terävästi mitä oikeastaan oli sanottu. Hän tajusi vasta nyt, kuinka typerästi oli toiminut seuratessaan nimettömän muukalaisen antamia ohjeita osallistuakseen mukamas johonkin pimeyden velhojen kokoukseen. Hän toivoi, ettei olisi tullut, mutta samassa hän muisti Rowanin ja tämän opiskelukaverit ja huomasi yllätyksekseen nauttivansa omasta holtittomuudestaan.
”Kuka te olette?” hän kysyi varuillaan, mutta vieras pudisti lyhyesti päätään.
”Sillä ei ole väliä. Minun tehtäväni on vain viedä teidät perille, mikäli olette vielä halukas osallistumaan kokoukseen.”
”Olen”, Cedar vastasi enempiä ajattelematta. Jos hän perääntyisi nyt, joutuisi hän miettimään lopun elämäänsä, mistä oli ollut kyse. Ei, tässä tilanteessa oli mahdotonta enää kieltäytyä.
”Hyvä”, muukalainen sanoi lyhyesti ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi, ”ottakaa tämä porttiavain. Minä en tule mukaan.”

Cedar epäröi hetken. Hänestä tuntui, ettei ollut aivan viisasta ottaa vastaan täysin tuntemattoman ihmisen tarjoamaa porttiavainta – jos se nyt edes oli porttiavain – epämääräisellä sivukujalla. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoja? Yrittäen näyttää itsevarmalta ja rauhalliselta Cedar tarttui vieraan ojentamaan rikkinäiseen pulloon. Samassa hän jo tunsi nykäisyn napansa takana ja puristi silmänsä lujasti kiinni. Hän ehti tuskin ihmetellä, miten porttiavain oli aktivoitunut heti muukalaisen annettua sen hänen käsiinsä kun hän jo tömähti maahan. Cedar hoippui hakien tasapainoa ja onnistui vain vaivoin pysytellä pystyssä. Hän suoristautui ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli saapunut pienelle metsäaukiolle, jolla seisoi joukko mustiin kaapuihin pukeutuneita hiljaisia hahmoja. Oli hämärää, taivas alkoi tummua ja puut kohosivat mustina ja paljaina aukion ympärillä, kuin vääntyneet sormet jotka nousivat piinatun maan sisästä. Cedar antoi katseensa kiertää aukiolle kokoontuneissa hahmoissa. Kaikki näyttivät odottavan jotain, he seisoivat pienissä vaitonaisissa ryhmissä tai yksin joukon laitamilla. Muutama hahmo näytti epämääräisen tutulta, mutta Cedar ei ollut varma kenenkään henkilöllisyydestä. Kaikilla oli tummat kaavut ja huput vedettynä syvälle kasvojen peitoksi. Hänellä oli voimakas tunne, että joku tuijotti häntä, mutta kaikkien läsnäolijoiden kasvot olivat hupun varjojen peitossa. Hermostuneena Cedar veti oman huppunsa syvemmälle kasvojen peitoksi ja yritti selvittää, kuka häntä tarkkaili. Hän tunsi olonsa epävarmaksi ja levottomaksi. Hän ei kuulunut tänne, tähän maailmaan. Hän oli ulkopuolinen tässä hiljaisessa tummassa joukossa, sivustakatsoja. Hän oli aina, koko elämänsä ajan, ollut sivustakatsoja. Elämä oli aina virrannut hänen ohitseen ilman että hän oli osannut tarttua mihinkään.

Äkkiä vaimeina sorisseet ääneet hiljenivät ja kaikki kääntyivät samaan suuntaan. Cedarkin kääntyi ja jännittynyt väristys kulki hänen vartalonsa lävitse. Aukion laitaan oli ilmiintynyt mustaviittainen pitkä hahmo. Ihmiset liikahtelivat lähemmäksi, ilmassa oli jännittynyttä odotusta. Cedarin katse osui tutun oloiseen hahmoon, mutta ennen kuin hän ehti tarkastella läsnäolijoita tarkemmin, veti vasta ilmiintynyt muukalainen hänen kaiken huomionsa puoleensa.

”Veljeni taikuudessa”, mies aloitti ja teki kädellään liikkeen, joka tuntui sulkevan jokaisen kuulijan piiriinsä. Äänessä ja miehen olemuksessa oli jotain etäisesti tuttua, mutta Cedar ei saanut mieleensä, missä olisi tavannut miehen aikaisemmin. Sanat kaikuivat kuuluvina ja selkeinä aukiolla, ne tavoittivat jokaisen kuulijan. Cedar siirtyi huomaamattaan lähemmäksi, keskemmällä kuuntelijoiden joukossa.

”Veljeni taikuudessa! Toverit! Olemme kokoontuneet tänne, koska meitä yhdistää sama huoli. Sama pelko kuristaa sielujamme. Maailmamme on uhattu! Koko olemassaolomme, koko ainutlaatuinen kulttuurimme ja yhteisömme, on vakavan uhkan alla. Hallituksemme ei tee mitään tämän uhkan torjumiseksi, päinvastoin. Hallituksemme suojelee niitä jotka ovat olemassaolomme vakavin uhka!” Mies piti pienen tauon, hänen katseensa kiersi kuulijoissa. Kaikki olivat hiljaa, miehen äänen lumoissa. Cedar huomasi pidättelevänsä hengitystään ja rypisti ärtyneenä kulmiaan.

”Velhoveri on ohenemassa! Taikuus on veressä, kuten sanotaan. Ja mitä me teemme? Veljet, me annamme veremme laimentua, sekoittua saastaiseen jästivereen! Me tuomitsemme oman sukumme! Me tuhoamme oman veremme, laimennamme sen yhä uudestaan ja uudestaan!" Puhujan kädet leikkasivat ilmaa kiivain liikkein, hänen äänensä täytti aukion, soljui jokaisen kuuntelijan tajuntaan hypnoottisena ja vangitsevana. Cedar tajusi hämärästi, ettei puhuja oikeastaan sanonut paljoakaan, vaan latoi tunnepitoisia huudahduksia peräkkäin. Mutta vaikka hän ymmärsi asian, eivät puhujan sanat silti jättäneet häntäkään kylmäksi.

"Kuvitelkaa mielessänne pieni kirkasvetinen järvi. Se on meidän veremme, taikuutta tulvillaan, kaunis ja puhdas. Se kuvastaa taivaan kirkkautta, pilvien ikuista liikettä. Veljet, minä kysyn teiltä: mitä tapahtuu, jos me tyhjennämme tuon järven vedet mereen?” Mies vaikeni jälleen antaen painoa sanoilleen. Cedar imi jokaisen sanan miehen puheesta janoisesti. Hän unohti, että hänen piti vain tarkkailla. Hän oli täysin puhujan lumoissa, kuten jokainen kuuntelija tuolla aukiolla.

”Makea järvivesi katoaa, suolainen meriveri imaisee sen syvyyksiinsä, eikä sitä ikinä saa takaisin. Mennyt, ainiaaksi kadotettu! Ja juuri niin me teemme, me tuhoamme itseämme. Me laimennamme vertamme! Valitettava totuus on, että Britannian taikayhteisö on pieni, jästimaailma imaisee sen sisäänsä ja sulattaa itseensä. Voimme suojella itseämme ja kulttuuriamme vain pitämällä sen tiukasti erillään jästimaailmasta. Voimme suojella velhoverta vain estämällä sen sekoittuminen saastaiseen jästivereen.”

Miehen ääni kohosi ja hän heilautti sauvakättään taivasta kohti. Cedar vaistosi väkijoukon tunnelman. He olivat innoissaan. Ja hänen sisällään paisui jokin tunne. Hän tunsi elävänsä kiihkeämmin kuin koskaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja häntä ympäröivien miesten synkkä mutina, heidän välillään vallitseva merkillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne oli pakahduttaa hänet. Veljeni taikuudessa… He olivat yhtä, he olivat taikamaailman puolustajia. He olivat ainoat, jotka ymmärsivät vaaran, jotka olivat valmiit nousemaan taisteluun pelastaakseen maailmansa. Ja hän oli yksi heistä. Vihdoinkin hän oli mies, hän eli.

”Kuuletteko verenne kutsun, veljet? Tunnetteko sen velvoitteet? Esi-isämme vaativat meitä puolustamaan ainutlaatuista perintöämme. Ministeriö ei sitä tee puolestamme. Ei, ministeriö on myynyt itsensä viholliselle! Ministeriö on pettänyt meidät kaikki! Ja mitä on kunniallisten miesten tehtävä kun hallitus on kunniaton, kun hallitus ajaa kansaa kohti tuhoa? Veljet, kuuletteko veren kohinan korvissanne? Tunnetteko, miten se velvoittaa teitä? Älkää pettäkö verenne vaatimusta!”

Puhujan ääni kohosi, yltyi yhä voimakkaammaksi. Ja kuulijat alkoivat liikehtiä levottomina, liian kiihtyneinä seistäkseen enää paikallaan. Mutta kukaan ei sanonut mitään, ei siirtänyt hetkeksikään katsetta puhujasta.

”Me olemme harvojen puhdasveristen sukujen viimeisiä edustajia! Me olemme taikamaailman eliittiä, veljet! Katsokaa ympärillenne miehet! Surkkeja syntyy yhä enemmän parhaimpiinkin sukuihin! He ovat merkki siitä, että jästien saastainen veri nuolee jo parhaimpiakin sukujamme, ujuttaa salakavalasti lonkeroitaan suoniimme!” Miehen katse kiersi väkijoukossa, käden heilautus sulki jokaisen samaan piiriin.

”On aika nousta taistoon, veljet! Olemme jo myöhässä, saastainen veri leviää yhä laajemmalle, uhkaa peittää alleen koko taikamaailman. Kuule veresi kutsu! Avaa silmäsi maailmaamme uhkaavalle vaaralle! Nouse taistoon! Toveri, on aika! On aika nostaa sauvamme maailmamme puolesta!”

Mies huusi viimeiset sanansa kiihkeällä äänellä ja heilautti sauvansa taivasta kohti. Sauvan kärjestä purkautui punaisia ja vihreitä kipinöitä, jotka hohtivat mustaa taivasta vasten. Ja kuulijat nostivat sauvakätensä. Taikasauvojen metsä kohosi taivasta kohti, punaisia ja vihreitä kipinöitä lensi yöhön. Kiihko tarttui jokaiseen. Heidän verensä paloi, heidän mielensä olivat humaltuneet puhujan sanoista.

”Seuratkaa minua! Kun hallitus on liitossa vihollisen kanssa, on kunnian miesten toimittava yön turvin! Me olemme yön ääni, me olemme taikamaailman puolustajat!” Miehen ääni kohosi taivasta kohti ja punaisten sekä vihreiden kipinöiden hohde valaisi hänen kalpeat kasvonsa.

”Seuratkaa minua, veljet! Kuulkaa verenne kutsu! Nostakaa sauvakätenne taistoon! On aika!”

Cedar heilautti sauvansa ilmaan. Punaisten kipinöiden suihku kohosi korkeuksiin, sekoittui muiden velhojen sauvojen kipinöihin. Hän oli viimein löytänyt etsimänsä. Aatteen, johon uskoa ja jonka puolesta taistella. Yhteenkuuluvuuden tunne oli kuin tuliviskiä, se poltteli rinnassa ja levitty lämpöä koko kehoon. Hän eli. Hän oli yksi näistä miehistä. Hän oli löytänyt paikkansa, hän oli taas kokonainen.


3. Vastarintaan

Rowan keräsi tyhjät kermakaljapullot pöydältä ja laittoi teeveden porisemaan yrittäen epätoivoisesti saada ylitseen hyökyvän ahdistuksen painettua takaisin mielensä perukoille, missä se nykyään aina lymyili. Mikä Cedaria oikein vaivasi, miksei veli voinut nytkään liittyä heidän seuraansa? Miksi tämän piti aina osoittaa mieltään ja tehdä kaikesta niin vaikeaa? Ja miksei hän, Rowan, koskaan oppinut olemaan välittämättä veljensä puuskista? Hän kuunteli puolella korvalla ystäviensä rupattelua, mutta hänen ajatuksensa olivat kääntyneet veljen puoleen. Hän ja Cedar olivat etääntyneet entisestään muutettuaan Lontooseen. Syyllisyys pisti ilkeästi Rowanin rinnassa kun hän ajatteli kulunutta syksyä. Hän oli ollut kiireinen, aurorikoulutus oli vaativampi kuin hän oli kuvitellut ja illat menivät usein tentteihin lukiessa, vapaa-aika taas ystävien kanssa. Hän oli kyllä toisinaan pyytänyt Cedaria mukaan ja aluksi veli olikin seurannut häntä juhliin ja illanviettoihin. Viime aikoina Cedar oli kuitenkin vetäytynyt yhä enemmän omiin oloihinsa eikä Rowankaan ollut enää aina pyydellyt tätä mukaansa lähtiessään iltaisin ulos toisten aurorioppilaiden kanssa. Hänellä oli epämääräinen tunne, etteivät monet hänen ystävistään pitäneet Cedarista, eikä veli puolestaan tuntunut juurikaan kunnioittavan hänen ystäviään tai näiden mielipiteitä. Se kiusasi Rowania, sillä hän oli tottunut arvostamaan veljensä mielipiteitä ja nojautumaan henkisesti veljeensä monissa asioissa.

Rowan nautti opiskelusta ja tunsi olevansa oikealla alalla. Hän oli aina rakastanut toimintaa ja halunnut tehdä jotain hyödyllistä. Aurorin työ oli ollut kuin häntä varten luotu ja hänen varmuutensa oli vain kasvanut koulutuksen myötä. Hän piti oppitunneista, etenkin käytännön harjoituksista, ja opiskelukavereistaan hän oli löytänyt jo nyt hyviä ystäviä. Hän tunsi kuitenkin jatkuvasti epämääräistä syyllisyyttä siitä, että nautti elämästään kun Cedar puolestaan oli aivan eksyksissä omansa kanssa. Veli ei viihtynyt työssään ministeriössä, tämän olisi ehdottomasti pitänyt lähteä opiskelemaan, tutustua uusiin ihmisiin ja löytää elämälleen jokin suunta. Äkkiä ahdistus muuttui kiukuksi ja suoranaiseksi vihaksi. Tajusiko Cedar, millainen valta tällä oli häneen? Ymmärsikö veli lainkaan, miten tämän lapsellinen kiukutteli pilasi Rowaninkin illan? Luultavasti ei. Cedar, joka itse näytti omat tunteensa niin avoimesti, ei ollut koskaan osannut lukea Rowanin tunteita. Ei, Cedar oli aina keskittynyt omiin eksistentialistisiin kriiseihinsä eikä tuntunut lainkaan käsittävän, että Rowanillakin oli omat ahdistuksensa ja ongelmansa vaikkei hän osannutkaan puhua niistä yhtä avoimesti kuin Cedar.

Kiukku haihtui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin ja Rowan yritti saada taas otteen itsestään. Hän ei voisi nyt heittäytyä märehtimään omia ongelmiaan, hänen oli pidettävä seuraa vierailleen. Rowan oli kutsunut luokseen Prewettin veljekset, Frank Longbottomin, Alicen sekä Marlenen. Rowan, Fabian ja Alice olivat juuri selvittäneet viimeisen tenttinsä ennen kenttäharjoittelujaksonsa alkua ja he olivat päättäneet juhlia asiaa pienellä porukalla, sillä suuri osa heidän vuosikurssilaisistaan tekisi tentin vasta seuraavalla viikolla tai oli jo suorittanut sen aikaisemmin. Gideon oli jo melkein valmis aurori, häneltä puuttuivat enää lopputentit ja osa työharjoittelujaksosta, jota hän oli parhaillaan suorittamassa. Etenkin Rowan ja Alice kuuntelivat innoissaan Gideonin kertomuksia työharjoittelusta ja odottivat innokkaasti pian alkavaa harjoittelujaksoaan. Olisi todella hienoa päästä kulkemaan kaduilla kokeneiden aurorien kanssa, sillä aurorilta vaadittavia kykyjä ei opittu luokkahuoneissa vaan kentällä. Fabian ja Marlene eivät olleet Gidenonin tarinoista yhtä innoissaan. Marlene vietti välivuotta osaamatta oikein päättää, mitä ryhtyisi tekemään työkseen tai minne hakeutuisi opiskelemaan. Hän oli työskennellyt myymäläapulaisena matami Malkinin liikkeessä Viistokujalla ja omien sanojensa mukaan päättänyt vakaasti, ettei hänestä tulisi ainakaan myyjää ikinä. Rowan toivoi, että Marlenekin päättäisi hakeutua aurorikoulutukseen, mutta tämä vain nauroi koko ajatukselle ja selitti jokseenkin epäkunnioittavaan sävyyn, ettei häntä kiinnostanut pimeyden velhojen kannoilla hiiviskely.

Rowan nosti teepannun pöytään ja kaivoi hetken mielijohteesta kaapista pienen tuliviskipullon esiin teen terästykseksi. Nähdessään Gideon Prewettin iloisen virnistyksen hän purskahti nauruun ja nappasi äkkiä pullon pojan edestä tyrkäten sen Alicelle.
”Ottakaa muut ensin, Gideonin ja Fabianin jälkeen siitä ei ole mitään jäljellä”, hän virnuili ja Alice lorautti tottelevaisesti tuliviskiä teensä sekaan kurkottaen sitten antamaan pullon Marlenelle huolimatta Prewettin veljesten rukoilevista katseista.

”Kuulin, että tiedätte-kai-kuka onnistui taas viimeyönä iskemään yhden jästisyntyisen velhon kotiin. Asiasta ei mainittu lehdessä sanallakaan, Kyyry haluaa pitää tiedon toistaiseksi auroriosaston sisällä”, Gideon murahti sekoittaen teetään, johon oli lisännyt melkoisesti tuliviskiä. Frank vilkaisi häntä ja pudisti huolestuneena päätään.
”Ei kai Kyyryllä ole sanavaltaa asiaan”, Rowan ihmetteli otsa rypyssä. Bartemius Kyyry oli toki auroriosaston johtokunnassa, mutta oli vaikea uskoa, että tällä olisi siitä huolimatta kovinkaan suurta osuutta auroriosaston päätöksissä. Kyyry oli kunnianhimostaan huolimatta johtokunnassa uusi tulokas, eivätkä vanhemmat aurorit luultavasti juuri kuuntelisi hänen sanojaan. Rowan huomasi Prewettien vilkaisevan toisiaan nopeasti ja mietti, mistä oli kyse.
”Kyyry on huolissaan lisääntyneistä iskuista ja tiedätte-kai-kenen nopeasta noususta. Hän haluaisi julistaa sotahallituksen ja moni aurori tukee häntä. Jopa Vauhkomieli on puhunut, että aurorien oikeuksia tulisi lisätä ja poikkeustilalait ottaa käyttöön”, Gideon selitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Frank loi Gideoniin nopean katseen ja pudisti lyhyesti päätään, mutta Gideon ei tuntunut välittävän siitä.

Rowan hörppäsi mukistaan ja pudisti mietteliäänä päätään. Sotahallitus? Auroriosastolla oltiin huolestuneita, se oli kaikille selvää eikä yksikään ensimmäisen vuoden aurorioppilas ollut epätietoinen osaston sisäisestä levottomuudesta. Pimeyden lordin joukot tekivät yhä rohkeampi iskuja ja aurorit olivat voimattomia kuolonsyöjien sissisodan edessä. Taikamaailma kuitenkin kohdisti suuret paineet auroreihin ja Ministeriöön ja moni olisikin ollut halukas salaamaan iskut mahdollisuuksien mukaan julkisuudelta. Se kuitenkin edellytti lehdistön vapauden rajoittamista, mikä oli mahdollista vain sotahallitukselle. Moni kannatti sotahallituksen julistamista ja lisävapauksien myöntämistä auroreille näiden työn helpottamiseksi, eivätkä nämä ajatukset suinkaan esiintyneet vain ministeriön ja auroriosaston sisällä, vaan aiheesta käytiin vilkasta kansalaiskeskustelua muun muassa Päivän profeetan sivuilla. Toistaiseksi käytössä olevat keinot eivät mahdollistaneet tehokkaita toimenpiteitä kuolonsyöjien joukkioita vastaan. Asia oli kuitenkin äärimmäisen tulenarka, sillä sotatilan julistaminen sisälsi aina suuren vallan väärinkäytön ja liiallisen keskittymisen vaaran. Lisäksi se olisi tarkoittanut salaperäisen pimeyden velhon mahdin tunnustamista, mikä saattaisi johtaa tämän aseman lujittumiseen.
”Ei kai Ministeriö voi niin pitkälle mennä”, Rowan kysyi huolestuneena. Frank kohautti harteitaan.
”Tuskin vielä vähään aikaan, mutta näyttää siltä, että muutama kunnianhimoinen velho raivaa tietä äärimmäisille toimenpiteille. Monet aurorit ovat huolestuneita”, Frank selitti rauhalliseen tapaansa. Fabian näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta tyytyi vain luomaan Frankiin vinon silmäyksen. Fabian kaatoi lisää tuliviskiä teensä sekaan ja työnsi pullon Frankille, joka ei kuitenkaan näyttänyt kaipaavan alkoholia.

”Rowan, mitä sinä tiedät tästä tiedät-kai-kenestä?” Alice kysyi yllättäen. Frank loi häneen varoittavan katseen, joka sai Alicen lehahtamaan punaiseksi ja painamaan äkkiä katseensa. Rowan tiesi, että Alice oli korviaan myöten rakastunut muutamaa vuotta vanhempaan Frank Longbottomiin, mutta Frank ei tuntunut huomaavan mitään. Tai kenties poika ei vaan osannut näyttää tunteitaan ja reagoida Alicen ujoon flirttiin millään tavoin.
”En muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu”, hän vastasi hitaasti seuraten samalla miten Gideon yritti vaivihkaa hivuttaa tuliviskipulloa teemukinsa suuntaan. ”Kukaan ei tunnu tietävän kuka hän on, mutta hänen joukkonsa näyttävät vain kasvavan kasvamistaan. Tiedän, että Vauhkomieli osui viime viikolla paikalle juuri kuolonsyöjien kaikkoontuessa, mutta että hän ei ehtinyt nähdä kuin valkoiset naamarit ja mustat kaavut.” Rowan vaikeni ja muisteli aurorin lyhytsanaista selostusta, jonka jokainen aurorioppilaskin oli luultavasti lukenut kunnes osasi sen ulkoa. Vauhkomieli oli miltei onnistunut saamaan yhden kuolonsyöjistä kiinni, mutta tämän toverit olivat onnistuneet viemään tainnutetun mukanaan turvaan.

Rowanista tuntui, että kaikki muut jakoivat jonkin yhteisen salaisuuden, josta hänet oli jätetty ulkopuolelle. Hän yritti tavoittaa Fabianin katseen, mutta tämä näytti keskittyvän kokonaan seuraamaan Gideonin yritystä ottaa tuliviskipullo vaivihkaa haltuunsa. Marlene vilkaisi nopeasti Alicea, joka nyökkäsi vakavan näköisenä välttäen huolellisesti katsomasta Frankiin päinkään. Rowan ei voinut olla miettimättä, mitä oikein oli meneillään.
”Pimeyden lordiksi itseään kutsuva velho on nousemassa yhä suurempaan valtaan ja suoraan sanottuna aurorit ovat aika voimattomia heidän edessään. Suuri osa meistä on liian heikosti koulutettuja ja Vauhkomielen kaltaisia kokeneita auroreita on vain vähän”, Fabian sanoi pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen matalalla äänellä ja nappasi viskipullon turvaan veljeltään. Rowan nyökkäsi, tämä oli tuttua heille kaikille. Jokainen aurorioppilas oli pian huomannut, miten voimattomia aurorit itse asiassa olivat hyvin organisoituja ja ovelia kuolonsyöjiä vastaan. Auroripartio ehti vain äärimmäisen harvoin ajoissa taistelemaan kuolonsyöjien kanssa, yleensä he kohtasivat vain näiden surmaamat uhrit ja vihreän hohtavan pääkallokuvion uhrien yläpuolella taivaalla. Auroriosasto ei ollut voinut kuin perustaa erillisen iskuryhmän ja tehostaa viestintää. Mutta Lontoo oli laaja eivätkä kuolonsyöjät rajoittaneet toimintaansa pääkaupunkiin eivätkä taikamaailmaan.

”Tiedän. Soluttautuminen tiedätte-kai-kenen joukkoihin on jatkuvasti puheen aiheena, mutta toistaiseksi sitä yrittäneet ovat kadonneet ja todennäköisesti saaneet surmansa. Lisäksi soluttautuminen on mahdotonta ilman Taikaministeriön myöntämää lupaa, auroriosasto on tässä asiassa tiukasti Ministeriön valvonnan alainen. Ja vain sotahallitus myöntää yleensä luvan vihollisjoukkoihin soluttautumiseen”, Rowan aloitti tietäen hyvin, että tämä kaikki oli muille yhtä selvää kuin hänellekin. Sotahallitus, taas he päätyivät tähän aiheeseen. Gideon nyökkäsi painokkaasti ja siemaisi teemukistaan, jossa Rowan epäili olevan jo enemmän tuliviskiä kuin teetä.

”On muitakin keinoja taistella kuin aurorien keinot. On olemassa tahoja, jotka eivät ole Ministeriön alaisuudessa. Salaisia tahoja, jotka taistelevat pimeyden lordia vastaan kaikin keinoin”, Alice sanoi hiljaisella äänellä. Frank rypisti tyytymättömänä otsaansa ja Fabian pudisti lyhyesti päätään selvästikin ärtyneenä keskustelun saamasta suunnasta. Alice lehahti taas punaiseksi, mutta puristi huulensa itsepäisesti yhteen. Rowan tuijotti ystäviään. Marlenen ilme oli vakava ja hieman huolestunut ja Rowan tiesi, että ystävä mietti hyväksyisikö hän Alicen puheet. Ja äkkiä hän ymmärsi, että Alice oli itse mukana tuossa ”salaisessa tahossa”, että hänen paras ystävänsä taisteli pimeyttä vastaan useammalla kuin yhdellä rintamalla. Ja kaikesta päätellen muutkin tiesivät, mistä oli kyse.

Auroreiden osallistuminen erilaisiin turvallisuuden hyväksi toimiviin kansalliskaartejen ja muiden salaseurojen ja poliittisten järjestöjen toimintaan oli kiellettyä. Oli äärimmäisen tärkeää, että auroreiden koulutuksen ja aseman saavuttaneiden noitien ja velhojen toiminta oli tiukasti auroriosaston ja sitä kautta Ministeriön hallinnassa. Normaalioloissa kukaan ei juurikaan piitannut määräyksistä, mutta aikana jolloin auroriosastolla vallitsi kireä ja levoton ilmapiiri, oli vaarallista sekaantua mihinkään poliittiseen toimintaan. Varsinkin toimintaan, joka pidettiin esimiehiltä salassa.

Ennen kuin Rowan ehti vastata mitenkään Alicen sanoihin, laki Fabian mukin kädestään ja katsoi häntä tiiviisti silmiin.
”Tiedät-kai-kuka on noussut liian suureen valtaan ja on äärimmäisen tärkeää nousta taisteluun hänen joukkojaan vastaan. Me emme voi kuin odottaa Ministeriön päätöksiä, niin raivostuttavaa kuin se onkin. Auroriosasto ei voi toimia salakähmäisesti, vaan kaiken toimintamme on oltava eettisesti hyväksyttävää ja avointa kansalaiskeskustelulle”, hän sanoi harvinaisen jyrkästi. Frank nyökkäsi kiusaantuneena.
”Totta, avoimuus on tärkeää, etenkin mikäli auroreiden valtuuksia lisätään. Mutta liika julkisuus vaikeuttaa auroreiden työtä”, hän totesi. Gideon tyhjensi lopun tuliviskin mukiinsa Marlenen vastalauseista huolimatta.
”Sitä ei ole enempää, viskiä siis. Olemme juoneet nyt tämän talon tyhjäksi”, Rowan virnisti Marlenelle.
”Minulla on vielä jano. Siirrymmekö Vuotavaan noidankattilaan”, Marlene ehdotti ja heitti Gideoniin tyytymättömän katseen.
”Mennään vaan”, Fabian vastasi ja nappasi äkkinäisellä liikkeellä veljensä mukin ja kulautti sen tyhjäksi.


4. Opiskelijaelämää ja elämän opiskelua

Vuotava noidankattila oli torstai-iltaisin hiljainen ja rauhallinen paikka, vain muutama iäkäs velho istui kermakaljatuoppiensa ääressä baaritiskillä, joku keski-ikäinen pari kuherteli sivupöydässä ja muutama vaitonainen mies istui yksin Päivän profeettaa selailemassa. Majatalon asukkaat olivat jo vetäytyneet huoneisiinsa tai etsineet itselleen jonkin toisen illanviettopaikan. Valtaosa nuorista suosi vauhdikkaampia baareja ja yökerhoja, mutta Rowan viihtyi parhaiten juuri Vuotavassa noidankattilassa. Koska myös Alice ja Frank viihtyivät hyvin pubin kodikkaassa ja rauhallisessa ilmapiirissä, valittiin se usein illanviettopaikaksi, vaikka Prewettin veljekset ja Marlene olisivatkin mieluummin siirtyneet jonnekin hieman nuorekkaampaan paikkaan. Vuotavasta noidankattilasta oli kuitenkin muodostunut heidän kantapaikkansa, josta seurue usein hajaantui vasta aamuyöstä koteihinsa tai raikallaampiin baareihin.

”Menkää te istumaan, minä haen juomat”, Marlene ehdotti ja vilkaisi baaritiskin suuntaan. Hän hoiti useimmiten juomien tilaamisen, sillä hän tunsi erilaiset drinkit muita paremmin ja osasi rohkeasti kokeilla uusiakin juomasekoituksia. Lisäksi hän tuntui aina tietävän, mitä kukakin halusi juoda toisin kuin Gideon, joka tilasi aina kaikille tuliviskit siitä riippumatta, keitä seurueeseen kuului.
”Tuo minulle vain tee, olen juonut tänään jo tarpeeksi”, Alice pyysi. Rowan mietti, olisiko hänenkin pitänyt tyytyä teehen, sillä seuraavana aamuna heidän tulisi olla jo kahdeksalta opistolla. Mutta hän ei protestoinut kun Marlene täräytti hänen eteensä pöydälle lasillisen jotain vaaleanpunaista juomaa, jonka seassa kellui kirkkaanpunaisia tähtiä. Frank siemaili jo tyytyväisenä kermakaljaansa, Prewettin veljeksillä oli edessään suuret tuliviskit ja itselleen Marlene oli tilannut pikarillisen räikeän sinistä vaimeasti sihisevää juomaa.

Rowan kuunteli vain puolittain ympärillään polveilevaa keskustelua samalla kun maisteli juomaansa. Hänen ajatuksensa eksyivät jatkuvasti Cedariin eikä hän saanut työnnettyä mielestään sinne pesiytynyttä ahdistusta. Veli oli selvästi tyytymätön elämäänsä eikä tuntunut viihtyvän Lontoossa. Rowan oli jo tottunut Cedarin eksistentialistisiin kriiseihin, kuten hän tämän synkkyyspuuskia nimitti, mutta silti häntä huolestutti. Hän oli olettanut veljen epävarmuuden ja ärtymyksen katoavan kunhan tämä sopeutuisi työpaikkaansa ja löytäisi uuden ystäväpiirin. Sen sijaan Cedar oli menettänyt kaikki kontaktinsa kouluaikaisiinkin tuttaviinsa ja näytti käyvän töissä vain paremman tekemisen puutteesta.

Cedar oli toki sanonut, että hänellä oli tapaaminen jonkun kanssa tänään, mutta Rowan ei tiennyt mitä uskoa. Hän epäili, että kyse oli vain uhmakkaasta eleestä ja että veli todellisuudessa istui yksin jossain kahvilassa tai vaelsi tapansa mukaan pitkin kaupungin katuja omia ajatuksiaan hautoen. Se huolestutti Rowania ja hän toivoi, että Cedarilla todella oli seuraa täksi illaksi, kuten tämä oli väittänyt. Samassa hänen päähänsä pälkähti uusi ajatus: ehkä Cedar oli menossa treffeille jonkun tytön kanssa. Kenties veli olikin ollut niin ärtyisä siksi, että tämä olisi halunnut jutella kahden kesken siskonsa kanssa ennen treffejään. Rowan tunsi taas syyllisyyden vellovan mielessään. Miksi hänen oli pitänyt huutaa Cedarille keittiöstä? Hänhän olisi voinut mennä eteiseen ja vaihtaa ainakin muutaman sanan veljensä kanssa. Cedar oli aina ollut hänen tukenaan kun hän oli tätä tarvinnut ja nyt hän ei ollut osannut auttaa tätä, kun tämä olisi kenties tarvinnut hänen apuaan. Hän puhuisi Cedarin kanssa heti kun pääsisi kotiin.

Äkkiä häneen iski ahdistava tunne, että jokin oli vialla, että jotain pahaa oli tapahtumaisillaan tai jo tapahtunut. Tunne oli niin voimakas, että pienen hetken ajan hän horjui tuolillaan ja oli jo aikeissa nousta ja lähetä kotiin. Mutta hänen edessään oli täysi lasillinen tällä kertaa läpikuultavaa hopeanhohtoista juomaa ja olisi epäkohteliasta jättää juoma koskematta ja poistua paikalta näin nopeasti. Hän joisi vielä tämän lasillisen ja lähtisi sitten.

Rowan tarttui lasiinsa ja yritti keskittyä seuraamaan keskustelua. Gideon ja Fabian olivat kaivaneet esiin pienen matkashakkilaudan ja pelasivat nyt velhoshakkia samalla kun Gideon jutteli Frankin ja Alicen kanssa aurorioppilaiden kenttäharjoittelusta ja Fabian kinasteli Marlenen kanssa ilmeisesti Celestina Taigorin uusimman hittikappaleen sanojen kaksimielisyyden tarkoituksellisuudesta. Sekä Gideon että Fabian näyttivät suorittavan siirtonsa satunnaisesti ja peliin keskittymättä, mutta Rowan tiesi kokemuksesta, että kumpikin oli erinomainen pelaaja ja että siirtojen harkitsemattomuus oli vain näennäistä.

Rowan havahtui ajatuksistaan kun Gideon yllättäen kaivoi taskustaan pienen metallikiekon, joka välkkyi oranssina ja piipitti kimeästi.
”Hälytys, minun täytyy mennä”, mies ilmoitti rauhallisesti ja kumosi viimeiset tuliviskitipat lasistaan. Rowan mietti ohimennen, montako lasillista tämä oli juonut. Tai paljonko hän itse oli juonut.
”Mutta sinä olet humalassa”, Alice protestoi epäuskoisena ja loi Gideoniin paheksuvan katseen. Gideon kaivoi mietteliään näköisenä taikasauvansa esiin ja ojensi sauvakätensä suoraksi eteensä. Hän tuijotti hetken sauvansa kärkeä ja työnsi sitten tyytyväisesti nyökäten sauvansa takaisin kaapunsa alle ikään kuin olisi läpäissyt vaikeankin testin.
”Sinä päivänä kun minä olen niin humalassa, etten voi taistella pimeyden velhoja vastaan, saa minut siirtää eläkkeelle”, hän virnisti ja taputti Alicea isällisesti päälaelle.
”Sinä et sanonut, että sinulla on päivystys tänään”, Marlene huomautti hieman tyytymättömän näköisenä. ”En tunne oloani lainkaan turvalliseksi, kun tiedän että juopuneet aurorit puolustavat taikayhteisöä pahoilta pimeyden velhoilta”, hän jatkoi osaamatta ilmeisesti oikein päättää, olisiko ollut huvittunut vai paheksuva.
”Aurorin on joko omattava hyvä viinapää tai pysyttävä kaukana alkoholista”, Fabian nauroi ja heilautti kättään hyvästelläkseen veljensä, mutta Gideon oli jo ehtinyt kaikkoontua paikalta.
”Minusta ei sitten ikinä tule auroria”, Rowan mutisi hieman sammaltaen, ”minäkin haluaisin osata juoda noin. Teistä ei yhtään huomaa, että olette juovuksissa. Se ei ole reilua”, hän lisäsi harmistuneena.
”Sinulla onkin varmaan maailman huonoin viinapää”, Marlene virnisti ja kumosi oman drinkkinsä vaivattomasti kuin olisi juonut vettä. Rowan ei tiennyt, paljonko tyttö oli juonut, mutta luultavasti ainakin kaksi kertaa niin paljon kun hän itse. Kuitenkin hän oli ainoa koko seurueessa, joka oli todella päissään. Se ei ollut reilua.
”Cedarilla on vielä huonompi viinapää”, hän julisti lapsellisesti. Marlene vain pyöritteli silmiään eikä sanonut mitään, mikä olikin viisainta siinä tilanteessa. Tajuamatta itsekään mitä teki, Rowan nojasi vieressään istuvaan Fabianiin ja sulki silmänsä.

”Tämä ei toimi, Rowan”, Fabian ärähtää ja haroo hiuksiaan. Rowan puristaa huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta ja heilauttaa hiuksensa niskaan. Hän ei keksi mitään sanottavaa. Osa hänestä haluaa kirkua, että heidän tulisi vielä yrittää, että hän rakastaa Fabiania. Osa hänestä on helpottunut: tähän se siis loppuu. Ja jossain mielen perukoilla lymyää ahdistus ja pelko. Miksi se ei onnistu? Miksi hän ei osaa seurustella? Fabian kai näkee ristiriitaiset tunteet hänen kasvoiltaan tai sitten poika vaan tuntee hänet jo liian hyvin.
”Olen pahoillani, Rowan”, hän sanoo hieman avuttoman näköisenä. Se suututtaa Rownaia. Miksi Fabianin on näytettävä niin kiltiltä, niin avuttomalta?
”Minä rakastan kyllä sinua, mutta”, Fabian jatkaa hänen vaitiolonsa pakottamana. Nyt Rowan ei voi enää olla hiljaa.
”Ai rakastat vai? Juurihan sinä jätit minut. Koeta nyt päättää”, hän sähähtää ja hämmästyy itsekin miten kylmältä hänen oma äänensä kuulostaa. Hyvä.
”Kyllä sinä tiedät, että rakastan. Mutta seurustelusuhde on kahden ihmisen välinen suhde, ei kolmen. Minä voisin seurustella sinun kanssasi, mutta en veljesi”, Fabian puuskahtaa. Se on isku vasten Rowanin kasvoja, eikä se kuitenkaan yllätä. Sillä se on totta. Siksi hänkin on helpottunut kun Fabian tekee tämän hänen puolestaan. Fabianin käsivarret kiertyvät hänen ympärilleen vahvoina ja lämpiminä, turvallisina. Rowan takertuu poikaan, puristaa tämän itseään vasten.
”Älähän nyt, älähän nyt”, Fabian mutisee ja silittää kömpelösti hänen hiuksiaan.


Rowan huokaisi ja avasi silmänsä. Hän yritti ryhdistäytyä, mutta Fabian oli kookas ja vankkarakenteinen, häneen oli mukava nojata. Rowanin hieman harhaileva katse osui Marleneen, joka oli saanut eteensä taas uuden, tällä kertaa neonvihreän drinkin. Marlene ja Fabian olisivat sopineet täydellisesti yhteen, Rowan ajatteli hieman sumuisesti. He olivat kumpikin aina valmiita kumoamaan tuopillisen tai kaksikin, mutta heidän apuunsa saattoi aina luottaa eikä heidän ystävyytensä koskaan horjunut.

Rowan ja Fabian olivat eronneet kuudentena kouluvuotenaan, reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen. Seuraavana vuonna Fabianilla ja Marlenella oli ollut pientä säpinää, mutta siitä ei ollut kehittynyt mitään sen kummempaa, vaikka Rowan oli vakuuttanut Marlenelle, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, että hänen paras ystävänsä ja hänen entinen poikaystävänsä alkaisivat seurustella.

”Miksi kaiken piti mennä niin väärin”, hän mutisi unisesti ja käpertyi huomaamattaan tiiviimmin Fabianin kylkeen. Fabian kumartui hieman ja katsoi häntä vakavasti, mutta ei sanonut mitään, työnsi vain hänen lasinsa hieman kauemmaksi ja pudisti vaivihkaa päätään Marlenelle.

Taikajuomat on niitä harvoja oppiaineita, joiden tunnit ovat rohkelikkojen ja luihuisten yhteisiä. Se on ainoa oppiaine, jossa Rowan ja Cedar pääsevät työskentelemään yhdessä, sillä taikaeläinten hoidossa työskennellään isommissa ryhmissä eivätkä Rowanin ja Cedarin kaverit tule toimeen keskenään tai halua toista kaksosista omaan ryhmäänsä. Taikajuomissa Rowan on kuitenkin aina ollut Cedarin pari. Paitsi tänä vuonna. Rowan on nyt Fabianin pari ja Cedar on jonkun jykevärakenteisen ja ilmeisen typerän luihuisen kanssa luokan toisella puolella. Rowan tietää, että veli on loukkaantunut ja vihainen hänelle ja hän katuu jo päätöstään olla Fabianin parina. Mutta he sentään seurustelevat ja lisäksi Fabianin kanssa on jännittävää työskennellä. Aina kun heidän käsivartensa osuvat toisiinsa, kulkee miellyttävä väristys Rowanin lävitse ja kun poika virnistää hänelle, jättää hänen sydämensä yhden lyönnin väliin.

Vaikka Rowan nauttiikin Fabianin parina olemisesta, ei hän voi olla huomaamatta, miten paljon paremmin hän ja Cedar työskentelevät yhdessä. Ellayn kaksoset ovat aina loistaneet liemitunneilla, mutta nyt he yltävät tuskin keskitasoisiin suorituksiin. Rowan vilkaisee nopeasti Cedaria Fabianin olan takaa ja puraisee huultaan. Hän ja Cedar täydentävät liemissä toisiaan ja työskentelevät tehokkaasti yhdessä. Heidän työnjakonsa syntyi itsestään ja toimii täydellisesti. Cedarilla on liemien tajua, veljellä on käsittämätön tuntuma noidankattilassa poriseviin keitoksiin ja tämä osaa lukea pienistä merkeistä, mitä keitokselle tulee tehdä. Cedar on kuitenkin hidas eikä osaa organisoida tehokkaasti ainesten valmistamista.

Rowan kurkottaa nappaamaan kurnuttajapensaan juuren Fabianin vierestä ja leikkaa näppärästi juuren kahdeksi täsmälleen saman kokoiseksi palaksi, puolittaa sitten nopeasti palat ja jakaa kaikki viipaleet vielä kahtia. Kädenkäänteessä hänellä on edessään kahdeksan tasakokoista viipaletta, aivan kuten pitikin. Rowan laskee veitsen ja vilkaisee vaistomaisesti Cedarin suuntaan. Veli mittaa omaa juurtaan loihtimallaan mitalla eikä Rowanin tarvitse kuulla, mitä veli mutisee tietääkseen, että tämä jakaa mielessään juuren pituutta kahdeksalla. Hän ei voi olla irvistämättä kun Cedar alkaa mitata juuresta oikein kokoisia paloja yhden kerrallaan. Vaikka Rowan tietääkin veljen olevan heistä kahdesta se älykkäämpi, tuntuu Cedar silti joskus uskomattoman typerältä.


Rowan suoristautui tuolillaan ja nojasi päätään taaksepäin sulkien jälleen silmänsä. Miksi hän oli sotkenut elämänsä näin pahasti? Eikä vain omaa elämäänsä, vaan myös kaikkien rakkaidensa elämän. Mitä hän oikein halusi? Hän yritti samaan aikaan työntää Cedaria kauemmaksi ja pitää tästä kaikin voimin kiinni, hän kaipasi itsenäisyyttä ja tilaa omalle elämälleen, mutta ei kuitenkaan kestänyt eroa veljestään. Cedar-parka, veli sai kärsiä nyt siitä, ettei hän, Rowan, osannut hallita omaa elämäänsä eikä ymmärtää omia ristiriitaisia tunteitaan. Itseinhon puuska sai Rowanin taipumaan kaksinkerroin, syyllisyys kouristeli hänen vatsassaan ja puristi hänen kurkkuaan. Kaikki olisi ollut niin paljon yksinkertaisempaa, jos Cedar olisi tullut toimeen hänen kavereittensa kanssa eikä hän joutuisi aina valitsemaan veljensä ja ystäviensä väliltä. Mutta kenties Cedar puolestaan ei ollut päässyt tutustumaan muihin ihmisiin, koska hän Rowan piteli tätä niin lujasti otteessaan. Mikä hirviö hän oikein oli, kun hän hallitsi tällä tavoin rakkaidensa elämää ja myrkytti kaikkien onnen?

”Oletko sinä kunnossa? Taitaa olla aika lopettaa juominen”, Fabianin ääni oli rauhallinen, mutta siitä kuulsi niin selvästi välittäminen ja rakkaus, että Rowan nyyhkäisi. Miehen kädet polttivat hetken ajan hänen harteillaan kun Fabian veti hänet nojaamaan olkaansa vasten. Fabian silitti hänen hiuksiaan ja Rowan nyyhkäisi uudestaan.
”Juo tästä”, Marlene kehotti huolehtivaiseen sävyyn ja työnsi vesilasin Rowanin käteen. Rowan yritti kiittää, mutta kurkkua kuristi niin, ettei hän saanut sanaakaan sanottua. Miksi kaikki olivat niin kilttejä hänelle? Marlene olisi voinut vihata häntä, mutta tyttö oli pysynyt hänen parhaana ystävänään kaikesta huolimatta. Rowan tiesi, että Marlene oli edelleenkin ihastunut Fabianiaan ja nuo kaksi olisivatkin sopineet täydellisesti toisilleen. Ja Fabian olisi voinut ihastua Marleneen - Rowan tiesi että mies piti tästä kovasti - mutta Fabian ei ollut vielä päässyt irti Rowanista. Hänen syytään kaikki. Ilman häntä nuo kaksi hänelle niin rakasta ihmistä voisivat olla onnellisesti yhdessä. Tuhosiko hän vain kaikkien onnen? Ei hän halunnut tätä, ei hän halunnut olla tällainen.
”Miksi te olette niin kilttejä minulle”, hän mutisi.
”Juohan nyt se vesi. Sinä olet ihan humalassa”, Marlene virnisti. Rowanin käsi tärisi niin, että lasista läikkyi vettä hänen kaavulleen. Hän ei yllättynyt kun Fabianin varma käsi tarttui lasiin ja auttoi häntä pitelemään sitä huulillaan. Miten Fabian ja Marlene saattoivat kestää niin paljon alkoholia? Tai miksi hän, Rowan, oli heti ihan humalassa kun hän joi vähänkin? Alicella sentään oli järkeä olla juomatta eikä myöskään Frank juuri kallistellut lasia. Mutta Rowan ei koskaan osannut kieltäytyä lasillisesta, hän oli perinpohjin epäonnistunut ihminen. Osasiko hän mitään kunnolla? Hän vain pilasi kaiken, kaiken, kaiken.

”Jaksatko lähteä jo kotiin”, Fabian kysyi hieman huolestuneella äänellä. Rowan nyökkäsi ja yritti nousta jaloilleen, mutta horjahti saman tien ja olisi kaatunut, ellei Alice olisi ehtinyt napata kiinni hänen käsivarrestaan.
”Minä vien hänet”, Alice mutisi Fabianille ja Marlenelle. Fabian aikoi selvästi protestoida, mutta Alice jatkoi ennen kuin poika sai suunvuoroa.
”Olen muutenkin jo lähdössä. Vaikka niin voisitte kyllä tekin olla”, hän lisäsi hieman paheksuvaan sävyyn.
”Miksi suotta, iltahan on vasta nuori”, Marlene virnisti.
”Me voimme siirtyä Sammuneeseen tähteen”, hän lisäsi ja vilkaisi kysyvästä Fabiania. Tämä kumosi lasinsa sisällön suuhunsa ja nyökkäsi.
”Selviätkö sinä”, Fabian kysyi vielä Rowanilta, joka nyökkäsi niin ponnekkaasti, että olisi tuiskahtanut nenälleen, ellei Alice olisi pidellyt häntä tukevasti käsivarresta.
”Kyllä minä selviän. En kyllä tiedä, selviänkö huomenna aamulla luennolle”, hän mutisi ja omaksi häpeäkseen hihitti sanoilleen. Alice mutisi jotain sen suuntaista, että ihmetteli miten muut kun hän ja Frank selviäisivät huomenna opistolle ja tarttui Rowania tukevammin käsivarresta.
”No niin, mennään.”
”Minä tulen mukaan”, Frank ilmoitti ja Rowan nojautui häneen kiitollisena. Hienoa, ehkä nuo kaksi vihdoinkin saisivat edettyä toistensa suhteen. Ja kenties Marlene ja Fabiankin… Jostain syystä ajatus sattui kipeästi ja kun hän ymmärsi olevansa mustasukkainen Fabianista, iski itseinho taas niin, että hän oli antaa ylen.
What will we Humans do
Or the poets we endear,
If terrified, our doves abandon us
For other spheres?

~ Antonio Guerrero Rodríguez ~ (Venceremos, Antonio!)

Fikkini, eli kuolonsyöjäpropagandaa

Gwyneth Krasnaja

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Rikkirevityt (K-13)
« Vastaus #2 : 17.02.2010 14:58:13 »
A/N: En tiedä, lukeeko kukaan tätä, mutta laitan nyt kuitenkin seuraavat luvut tänne.



5. Tiet erkanevat

Cedar ei itsekään ymmärtänyt, miksi kokous oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti. Hiljaa mielessään hän epäili etsineensä ja kaivanneensa juuri jotain tällaista, jotain mihin uskoa ja mitä seurata. Jotakin, mikä antaisi merkityksen loputtoman pitkille päiville. Miehen puhe oli sytyttänyt roihun Cedarin rintaan ja vaikka sanojen vaikutus laimenikin ajan myötä, itivät ne hänen auliissa mielessään. Hänellä oli vihdoinkin tähti, jota seurata. Luonteelleen ominaisesti Cedar heittäytyi täysin uuden aatteen pyörteisiin, ehdottomasti ja kokonaan. Hän alkoi käydä säännöllisesti salaisissa poliittisissa kokouksissa, mutta ensimmäisessä kokouksessa kokemaansa hurmiota hän ei enää tavoittanut. Sen sijaan useita kouluaikaisia tovereitaan hän kohtasi ja alkoi viettää yhä enemmän aikaa näiden seurassa.

Zack Zabini, joka oli ollut hänen vuosikurssillaan ja Luihuisessa, mutta jonka kanssa hän oli koulussa vain harvoin jutellut, alkoi nyt vierailla yhä useammin hänen luonaan ja esitteli hänet myös Lucius Malfoylle. Cedarilla ja Luciuksella oli vain muutama vuosi ikäeroa ja he olivat olleet samassa tuvassa Tylypahkassa, mutta nuori herra Malfoy oli ollut aivan liian ylpeä alentuakseen huomaamaan ketään Ellayn vähäpätöisestä suvusta. Nyt mies kuitenkin vieraili toisinaan Cedarin asunnossa ja vaikka tämä katselikin halveksuvasti ympärilleen pienessä huoneistossa, ei tämä kuitenkaan sanonut sanaakaan. Kun Luciuksen silmät joskus osuivat Rowaniin, paistoi niistä avoin ihailu, joka täytti Cedarin ylpeydellä ja merkillisellä levottomuudella. Cedar tutustui myös Luciuksen kihlattuun, nuoreen ja kauniiseen Narcissa Mustaan, sekä Narcissan kiihkomieliseen sisareen Bellatrix Mustaan. Hän tapasi myös koulusta tutut Crabben ja Macnairin, jotka kuitenkin kävivät vain harvoin kokouksissa ja joiden seurassa Cedarilla oli aina hieman kiusaantunut olo. Hänen oli vaikea ymmärtää, mitä niin typerät ja raa’at miehet tekivät Pimeyden lordin joukoissa. Mitä nämä muka ymmärsivät aatteen suuruudesta, taikamaailman tulevaisuudesta?

Usein kokouksissa vain keskusteltiin politiikasta, juotiin hehkusimaa tai punaviiniä ja puhuttiin matalalla äänellä siitä, miten maan asiat olivat retuperällä. Cedar ei ollut koskaan ennen ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut politiikasta. Hän ei ollut seurannut taikamaailman pohjavirtauksia eikä hän ollut edes nyt työskennellessään Ministeriössä juurikaan kiinnittänyt huomiota Ministeriön päätöksiin ja toimiin. Nyt hänen silmänsä olivat avautuneet kokonaan uuteen maailmaan. Politiikka ja byrokratia näyttäytyivät hänelle uudessa valossa, hän alkoi hahmottaa vallankäytön muotoja ja kuvioita. Hän imi itseensä kaikki tiedot, joita hänen uudet tuttavansa hänelle tarjosivat. Hän luki jokaisen lehtisen, joka hänelle työnnettiin hämärissä huoneissa tai syrjäisillä sivukujilla ja nautti uusien ajatusten tarjoamista älyllisistä haasteista. Hän uskoi vilpittömästi, että Ministeriö yritti salata kansalaisilta totuuden taikamaailman tilasta ja että hän sai todellista ja puolueetonta tietoa vain Pimeyden lordin seuraajilta.

Tietoisuus siitä, että hän näki nyt Ministeriön juonien lävitse, kantoi häntä ja sai hänet ravistamaan masentuneisuuden ja tylsistyneisyyden mielestään. Töihin meneminen ei enää tuntunut niin vastahakoiselta kuin aikaisemmin. Hän tunsi olevansa jollain tapaa Ministeriön yläpuolella. Ministeriön joka ei kyennyt suojelemaan kansalaisiaan ja jonka päivät olivat luetut. Hän teki työnsä huolellisesti ja kuunteli samalla työkavereidensa keskusteluja uusin korvin, näki kaiken uusin silmin. Hän haaveili kuulevansa tai näkevänsä jotain, mistä olisi apua Pimeyden lordille ja tämän seuraajille. Hän janosi saada kunnostautua näiden silmissä, osoittaa olevansa todella yksi heistä. Olla mies.

Cedar alkoi kiinnittää enemmän huomiota ympäristöönsä ja seurata kiinnostuneena Ministeriön henkilökunnan kahvilassa käytyjä keskusteluja. Hän osallistui usein itsekin keskusteluihin ja ilmaisi mielipiteensä voimakkaasti ja kiihkeästi, kunnes hänen tätinsä Aspen Valkova veti hänet eräänä päivänä syrjään ja käski hänen pitää pienempää suuta.
”Heillä on oikeus tietää totuus siitä, miten voimaton Ministeriö on”, Cedar oli protestoinut hieman loukkaantuneena ja yllättyneenä. Aspen oli yleensä hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ja tämä tädin yllättävä läksytys hämmensi ja ärsytti häntä.
”Sinä et tee mitään hyvää kenellekään levittelemällä tuollaisia juttuja täällä”, Aspen oli vastannut hyvin hiljaa ja luonut Cedariin katseen, jota tämä ei osannut tulkinta, mutta joka oli hiljentänyt tämän. Cedar arveli tätinsä pelkäävän oman maineensa puolesta, olihan tämä itse järjestänyt Cedarin Ministeriöön töihin. Vaikka Cedar suhtautuikin halveksuvasti moiseen arkipäiväiseen pikkusieluisuuteen, totteli hän kuitenkin tätiään ja tyytyi jatkossa seuraamaan sivusta toisten keskusteluja. Hän tuli ohimennen ajatelleeksi, että myös Aspen Valkova oli omaksunut sivustakatsojan roolin, mutta arveli sen olevan tädilleen luonteenomaista.

Rowan oli kiireinen aurorikoulutuksensa kanssa. Sisaren kenttäharjoittelu oli alkanut ja tämä saattoi viipyä partiossa myöhään yöhön, jopa aamuun asti. Rowan raahautui usein aamupalalle silmät punaisina väsymyksestä ja hapuili kahvikuppiaan kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni. Mutta sisar selväsi nautti elämästään ja suorastaan säteili tyytyväisyyttä ja ylpeää varmuutta siitä, että oli oikealla alalla. Cedar ei kuitenkaan enää kadehtinut sisartaan, sillä hänelläkin oli nyt suunta elämässään. He juttelivat harvoin ja silloinkin vain pinnallisesti, yleensä he vain istuivat takkatulen ääressä ja nauttivat toistensa seurasta ja rauhasta kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Cedar oli haluton puhumaan uusista ajatuksistaan sisarensa kanssa, sillä hän oli varma, ettei Rowan hyväksyisi hänen puuhiaan. Rowanilla puolestaan oli täysi työ tenttiensä ja käytännönharjoitustensa kanssa ja Cedar arveli sisaren olevan liian väsynyt puhuakseen mistään tärkeistä asioista.

”En tajua tätä”, Rowan puuskahti ja tökkäsi sormellaan syyttävästi Päivän profeettaa. Tyttö istui risti-istunnassa keittiön lattialla ja luki sanomalehteä. Rowanilla oli oma tapansa lukea lehteä ja Cedar piti aina visusti huolen siitä, että ehti saada Päivän profeetan käsiinsä ennen sisartaan. Rowan ei tuntunut lainkaan käsittävän sanomalehden rakennetta vaan kävi lehden kimppuun päättäväisesti ja levitteli sen sivut ympärilleen lattialle ikään kuin saisi siten jäsennettyä paremmin lehden sisällön. Sitten sisar kirjaimellisesti kahlasi artikkelit lävitse ja kokosi lopulta irtosivut paperikoriin kuin olisi raivannut taistelukentän puhtaaksi.

Cedar vilkaisi ylös lehtisistä joihin oli syventynyt ja yritti nähdä, mitä sisar oli ollut lukemassa. Hänen ei tarvinnut nähdä juuri vaivaa asian selvittämiseksi: suuri, miltei sivun kokoinen kuva vihreänä hehkuvasta pääkallomerkistä mustaa yötaivasta vasten hohteli pahaenteisenä Rowanin edessä olevalta Päivän profeetan sivulta. Cedar tiesi lehteä lukemattakin, että kuolonsyöjät olivat iskeneet edellisenä yönä asuntoon, missä jästinainen ja verenpetturivelho olivat viettäneet hääyötään. Cedar tunsi outoja väristyksiä selkäpiissään katsoessaan sisarensa vaaleaa päätä, joka oli kumartunut tuon kuvan ylle.

”En tajua”, Rowan toisti ja kohotti katseensa veljeensä. Tytön ilme oli raivostunut ja tämä näytti siltä kuin olisi ollut valmis nousemaan taistoon kaikkia pimeyden lordin seuraajia vastaan yhtä aikaa. Vaistomaisesti Cedar työnsi lentolehtisensä kauemmaksi, ettei sisko näkisi sitä. Mutta Rowan ei kiinnittänyt mitään huomiota veljensä lukemisiin, kuten ei yleensäkään. Sisko oli tottunut siihen, että Cedar luki toinen toistaan tylsempiä vanhoja papereita.
”Taas yksi pariskunta surmattu sen kirotun pimeyden velhon toimesta! Aurorit ovat jatkuvasti hälytystilassa, mutta tämä pimeyden velho seuraajineen ehtii aina kaikkoontua ennen kuin meikäläiset pääsevät paikalle. Tietenkin aina silloin tällöin ilmaantuu joku mielipuoli, joka haluaa nousta valtaan ja olla mahtava pimeyden velho, mutta he jäävät aina kiinni. Aina! Kukaan ei tiedä mitään tästä pimeyden velhosta, kukaan ei tunne häntä eikä meillä ole pienintäkään aavistusta hänen henkilöllisyydestään, vaikka kaikenlaisia huhuja onkin liikkeellä. En ymmärrä, miksi kukaan liittyy hänen joukkoihinsa, täytyyhän heidän tietää, että hän jää kiinni ja joutuu Azkabaniin!” Rowan rypisti kärsimättömänä lehden sivut kasaan ja tunki ne paperikoriin, joka rouskutti hetken ja röyhtäisi sitten kuuluvasti.

”Äh, minun pitää mennä nyt, Andrei lupasi ottaa minut tänään harjoitteluun”, Rowan jatkoi vilkaistuaan kelloaan. Tyttö venytteli ja nousi seisomaan. Cedar jäi tuijottamaan sisartaan otsa huolestuneessa rypyssä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta äkkiä häntä kylmäsi kun hän muisti Rowanin olevan kenttäharjoittelussa. Kuolonsyöjät olivat iskeneet yhä useammin ja rohkeammin. Iskut olivat melko hajanaisia, Pimeyden lordi keräsi vielä voimiaan ja haali kannattajia. Mutta Cedar tiesi, että pian tulisi aika, jolloin Pimeyden lordi marssisi seuraajineen esiin kaikessa voimassaan ja hän itse seisoisi silloin luultavasti Mestarin takana. Rowan kuvitteli muiden tavoin, että Pimeyden lordi oli vain yksi pimeyden velho, yksi niistä monista hulluista, jotka halusivat vain valtaa. Sisar ei ymmärtänyt useimpia kuolonsyöjiä yhdistävää aatteen paloa.

”Mikä tämä on? Cedar!” Rowan nappasi hänen edessään pöydällä olevan lehtisen käsiinsä ja tuijotti järkyttyneenä sen tekstiä.
”'Noidat ja velhot, kuuletteko verenne kutsun? Nouskaa taistelemaan maailmamme olemassaolon puolesta!'” Rowan luki, vilkaisi epäuskoisena veljeään ja käänsi lehtisen ympäri.
”'Kun Ministeriö kieltäytyy puolustamasta kansaa ja tunnustamasta uhkaavaa vaaraa, voimmeko me istua silmät kiinni? Veljet ja sisaret taikuudessa, nostakaamme sauvakätemme taistoon maailmamme ja kunniamme puolesta!' Mitä roskaa tämä oikein on, Cedar?” Rowanin kasvot olivat kalvenneet ja tämän silmät olivat tummat raivosta ja pelosta. Cedarin suuta kuivasi ja hän huomasi välttelevänsä sisarensa katsetta. Häpeän myötä ärtymys kuohahti hänen sisällään. Hän tiesi olevansa oikeassa! Jospa Rowankin näkisi sen…
”Se… se on vain sellainen lehtinen, eräs mies jakoi niitä kadulla”, hän kuuli mutisevansa. Olihan se osittain totta, hän vain jätti mainitsematta, että tuo mies oli ollut hän itse.

Cedar ei ollut tehnyt muuta Pimeyden lordin puolesta, mutta hän oli ottanut asiakseen jakaa lentolehtisiä. Ihmisten oli tiedettävä, heillä oli oikeus kuulla totuus. Cedar nautti salaperäisyydestä ja siitä, miten hänet oli otettu mukaan piireihin. Olihan hän tietoinen siitä, ettei hän ollut sisäpiireissä, mutta he luottivat häneen yhtä kaikki. Ehkä hänkin vielä kerran pääsisi mukaan Pimeyden lordin eliittijoukkoihin, kuolonsyöjiin. Ehkä hänkin vielä saisi oikeuden pukea ylleen mustan hupullisen kaavun ja valkoisen naamarin. Mutta toistaiseksi hän palveli aatetta jakamalla tietoa taikamaailmaa uhkaavasta vaarasta ja hallituksen kyvyttömyydestä vastata siihen.
”Onhan se enimmäkseen roskaa”, hän mutisi ja tarkoitti mitä sanoi. Cedar olisi halunnut itse suunnitella lentolehtisensä, sillä suuri osa niissä käytetyistä ilmaisuista oli typeriä. Hän olisi pystynyt paljon parempaan.
”Roskaa?” Rowanin ääni oli vaarallisen pehmeä. ”Tämä on pahempaa kuin roskaa. Tajuatko sinä lainkaan, mistä tässä on kyse, Cedar? Se hullu pimeän velho yrittää värvätä kannattajia itselleen! Cedar, sinun on kerrottava mistä sinä sait tämän! Ei, tästä on tehtävä loppu.” Rowan heitti raivoissaan lehtisen paperikoriin. Lentolehtinen yritti räpistellä karkuun, mutta paperikorin kansi sulkeutui sen päälle.

Cedar tuijotti paperikoria syvän turtumuksen vallassa. Kaikki oli niin selvää kun hän puhui Bellatrixin tai Luciuksen kanssa, miksei Rowan voinut ymmärtää? Miksi sisaren täytyi nousta vastustamaan häntä ja vaatia häntä luopumaan totuudesta, jota hän oli etsinyt ja janonnut niin pitkään? Kuinka Rowan saattoi olla niin itsekäs ja itsepäinen?


6. Varjot pitenevät

Rowan oli aivan liian kuohuksissaan ilmiintyäkseen suoraan auroriopistolle, missä hänen ja Andrei Valkovin oli määrä tavata. Ilmiintyminen ei normaalisti tuottanut hänelle mitään ongelmia, mutta kävi täysin mahdottomaksi aina kun hän menetti otteen itsestään ja tunteistaan. Viime aikoina oli usein käynyt niin, että jokin pieni asia nosti varoittamatta pintaan syvälle haudatun ahdistuksen ja pelon, kaikki ne tunteet, jotka hän normaalisti piti tiukasti otteessaan ja poissa mielestään. Toisinaan Rowan pelkäsi olevansa sekoamassa. Hän oli aina hallinnut mielensä täysin, päinvastoin kuin Cedar, joka oli ollut mielialojensa heiteltävissä. Viime päivinä Rowanista oli kuitenkin alkanut tuntua, että heidän roolinsa olivat kääntyneet ylösalaisin. Hän ei enää osannut lukea veljensä mielialoja kuten ennen, eikä seurata tämän ajatuksenjuoksua. Samalla hän oli menettämässä otetta myös omista tunteistaan ja yhä useammin kaiken nielevä ahdistus oli hyökynyt hänen mieleensä.

Koska Rowanilla ei ollut vielä mikään kiire, päätti hän kävellä opistolle huolimatta kevyestä tihkusateesta, joka kastelisi hänet nopeasti läpimäräksi. Hän ei välittänyt, itse asiassa hän oli kiitollinen sateesta. Hän saisi kuivattua itsensä nopeasti pienellä taialla ja kylmä vihmova sade viilensi hänen kuohuvia tunteitaan. Hänen olisi saatava itsensä jälleen hallintaansa ennen harjoittelua, hän ei saisi hajota nyt. Vaikka ensimmäisen vuoden aurorioppilaiden kenttäharjoittelu käsittikin vain rutiinipartiointia kokeneemman aurorin valvonnassa, oli hyvä keskittymiskyky ja nopea reagointi kuitenkin välttämätöntä. Andrei ei ollut ankara ohjaaja, mutta Rowan ei halunnut nolata itseään tämän edessä ja antaa huonoa kuvaa omista kyvyistään. Etenkään kun Andrei oli hänen tätinsä aviomies ja Rowanista tuntui, että tämä suhtautui häneen suojelevammin kuin muihin aurorioppilaisiin.

Jäätävä sade rauhoitti, mutta ei kuitenkaan pyyhkinyt hänen mielestään sinne pesiytynyttä pelkoa. Hän keskittyi nujertamaan ahdistustaan järjen voimin, yritti eritellä ja pilkkoa pelkonsa osiin, vaikka tiesikin, ettei sellainen todellisuudessa ollut mahdollista. Hän ei ollut pitkään aikaan todella puhunut veljensä kanssa ja äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tämä oli viime aikoina ollut kiireinen ja jatkuvasti menossa jonnekin. Rowan ei ollut aikaisemmin kunnolla kiinnittänyt asiaan huomiota, sillä hän oli itsekin vain vähän kotona ja kenttäharjoittelu oli ollut niin uuvuttavaa, ettei Rowan ollut jaksanut juuri kysellä veljeltään tämän asioista. Nyt hän katui ja soimasi itseään siitä, että oli laiminlyönyt kaksoisveljeään niin pahasti. Milloin he kaksi olivat etääntyneet toisistaan niin, etteivät osanneet enää luottaa toisiinsa eivätkä kertoa omia ajatuksiaan varauksettomasti toisilleen? Ilkeä ääni Rowanin sisällä kuiski hänen ottaneen tahallaan etäisyyttä veljeensä ja sulkeneen silmänsä tarkoituksella välttyäkseen näkemästä, mitä oli meneillään.

Syyllisyys ja ahdistus saivat Rowanin pysähtymään ja epäröimään. Hän voisi perua tämän päivän harjoittelun. Hän voisi palata kotiin ja puhua veljensä kanssa. Mutta osaisivatko he kaksi enää puhua toisilleen? Ja jos Rowan nyt peruisi harjoittelun, ottaisiko kukaan Andrein kaltainen kokenut aurori enää häntä mukaansa partiokierroksille? Hänen oli mahdotonta uskoa, että Cedar todella olisi kannattanut tiedät-kai-ketä, mutta hän ei saanut mielestään lukemiensa lentolehtisten tekstejä. Juuri tuollainen aatteellinen roska oli aina vedonnut veljeen, Rowan ajatteli onnettomana. Jostain ahdistuksen ja pelon keskeltä nousi ärtymys ja kiukku. Pitikö Cedarin aina pilata häneltä kaikki? Kenttäharjoittelu oli tärkeää, se oli hänen tilaisuutensa näyttää maailmalle ja itselleen, että hän oli muutakin kuin vain sievä kultatukkainen tyttö. Hän oli joutunut luopumaan niin paljosta veljensä tähden eikä hän ollut koskaan valittanut tai esittänyt vaatimuksia. Hän oli luopunut jopa parisuhteesta veljensä takia. Cedarin tähden Fabian oli jättänyt hänet. Ja hän oli aina elänyt veljensä varjossa: Cedar oli heistä kahdesta kiistattomasti älykkäämpi ja menestynyt paremmin koulussa. Nyt veli heitti taas varjonsa hänen elämänsä poikki ja vaati Rowania luopumaan lupaavasta urastaan aurorina. Eikö mikään riittänyt Cedarille? Miten veli saattoi olla niin itsekäs? Kiukku kuitenkin katosi nopeasti jättäen jälkeensä vain jäytävän syyllisyydentunteen. Cedar ei ollut koskaan pyytänyt Rowania luopumaan mistään, ei ollut veljen vika ettei hän osannut järjestää elämäänsä paremmin.

Rowan seisoi paikallaan tihkusateessa tietämättä, mitä hänen tulisi tehdä. Cedar ei ollut syyllistynyt mihinkään, tiedät-kai-kenen kannattajien propagandalehtisten hallussapitoa ei ollut ainakaan toistaiseksi kriminalisoitu ja velihän oli sanonut saaneensa lehtisen joltakulta tuntemattomalta, joka oli jakanut niitä kadulla. Mutta Rowan pelkäsi, että asiassa oli muutakin ja että Cedar oli kaikesta huolimatta sotkeutunut johonkin, mitä tämä ei hallinnut eikä täysin ymmärtänyt. Rowanista tuntui, että hänen pitäisi puhua asiasta jonkun vanhemman aurorin tai ystäviensä kanssa, mutta jokin hänen sisimmissään vastusti ajatusta. Hän tiesi, että hänen ystävänsä suhtautuivat Cedariin muutenkin nuivasti ja epäluuloisesti, eikä hän halunnut lietsoa näiden todennäköisesti perättömiä epäilyksiä. Hän ymmärsi myös, etteivät aurorit voineet tehdä asialle mitään. Vallitsihan maassa mielipiteen- ja sananvapaus, ainakin ellei Ministeriö julistaisi sotatilaa ja ryhtyisi rajoittamaan kansalaisoikeuksia. Rowan kuitenkin epäili, että huolimatta kaikista aurorien toiminnan rajoituksista ja kansalaisten laajasta oikeusturvasta, ei näinä aikoina olisi hyväksi joutua epäilyksen alaiseksi.

Rowan olisi siis voimaton tekemään mitään veljensä hyväksi tai tätä vastaan. Hänen olisi vain puhuttava Cedarin kanssa niin pian kuin suinkin, selvitettävä koko tämä sotku veljensä kanssa. Päätös rauhoitti häntä hieman, sillä sisimmissään hän ei uskonut Cedarin olevan tiedät-kai-kenelle myötämielinen. Hän muisteli veljensä ystäviä, joiden joukossa oli myös puoliverisiä velhoja. Veli ei ikinä nostaisi kättään ystäviään tai Rowanin ystäviä vastaan, eikä kannattaisi ketään, joka uhkasi heidän turvallisuuttaan. Olisi kuitenkin aivan Cedarin tapaista joutua aatteellisen hölynpölyn pauloihin ja olla näkemättä, mistä todellisuudessa oli kyse. Veli oli aina ollut auttamattoman epäkäytännöllinen ja Rowanin tehtävänä oli aina ollut ravistella tämä takaisin maan pinnalle. Niin hän tekisi nytkin, mikäli Cedar todella tunsi viehätystä tiedät-kai-kenen levittämää aatetta kohtaan. Hän pakottaisi veljen avaamaan silmänsä ja ymmärtämään, mitä noiden mahtipontisten sanojen takana oli piilossa.

Päätös tasoitti Rowanin mielessä kuohuvia tunteita ja hänen onnistui taas painaa epämieluisat ajatukset pois mielestään. Olisi hyvä antaa tilanteen ensin hieman rauhoittua, Rowan ajatteli kävellen rivakasti kohti auroriopistoa. Hänen purkauksensa jälkeen Cedar olisi loukkaantunut ja vihainen, eikä luultavasti suostuisi puhumaan sisarensa kanssa. Ei, hänen ei kannattaisi edes yrittää vielä puhua Cedarille. Kenties seuraavana aamuna, kun hän palaisi harjoittelusta, he voisivat keskustella kaikessa rauhassa. Heti huomenna, Rowan lupasi itselleen ja kiirehti askeleitaan. Hän käveli nopeasti ja puri hampaansa yhteen yrittäen uskoa omaan järkeilyynsä. Hän ei kuitenkaan voinut täysin tukahduttaa ahdistavaa epäilystä, joka nakersi hänen varmuuttaan.

Saavuttuaan opistolle oli Rowan jo rauhoittunut ja vaikka huoli veljen puuhista kalvoikin yhä hänen mieltään, pakottautui hän sulkemaan sen taka-alalle voidakseen keskittyä edessä oleviin tehtäviin. Andrei Valkov seisoi jo auroriopiston portilla odottamassa ja Rowan heilautti kättään tervehdykseksi.
”Hei. Anteeksi, että olen myöhässä”, hän sanoi kiroten itsekseen sitä, että oli paininut niin pitkään ongelmiensa kanssa. Andrei heilautti kättään merkiksi siitä, ettei asialla ollut väliä.
”Käymme tarkastamassa erään pitkään tyhjillään olleen talon, jonka liepeillä on nähty hämäräperäistä väkeä. Talon osoite on Viimeisku 13 ja se sijaitsee alueella, jolla laitapuolen kulkijat ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mistään salakuljetettuja noidankattiloita vakavammasta tuskin on kyse, mutta ole valmiina kaikkoontumaan heti, jos käsken tai jos tilanne ajautuu siihen pisteeseen”, Andrei kehotti tiukasti ja Rowan nyökkäsi vastaukseksi. Hän oli ollut jo viisi kertaa mukana ratsioissa ja tarkistuskierroksilla eikä ollut kertaakaan joutunut vaaralliseen tilanteeseen. Kerran hän oli sentään päässyt osallistumaan lyhyeen kahakkaan kun joukko nuoria velhoja, jotka olivat jääneet kiinni laittoman huumaavissa liemissä usein käytetyn tujusumakin kaupittelusta, oli yrittänyt paeta kaikkoontumalla. Rowan oli melkein varma, että hän olisi selvinnyt niistä nuorista typeryksistä ilman aurorikoulutustakin ja salaa mielessään hän melkeinpä toivoi, että he törmäisivät tällä kertaa johonkin vaarallisempaankin kuin nuoriin rikollisenalkuihin. Ensimmäisen vuoden aurorioppilaita ei otettu vielä mukaan todellisia pimeyden velhoja vastaan tehtäviin iskuihin, mutta silloin tällöin kävi niin, että auroripartio sai hälytyksen ja harjoittelija joutui vahingossa vedetyksi mukaan todelliseenkin taisteluun. Gideon oli kertonut, että reilu vuosi sitten eräs auroriopiskelija oli saanut surmansa jouduttuaan yllättäen vastakkain tiedät-kai-kenen seuraajien kanssa ja että eräs ensimmäisen vuoden opiskelija oli edellisenä vuonna joutunut keskelle taistelua, josta oli tosin selvinnyt vahingoittumattomana.

He kävelivät vaitonaisina eteenpäin; Andrei oli vähäpuheinen mies ja Rowan puolestaan pyöritteli Cedaria ja tämän lentolehtistä mielessään ja paini kasvavan ahdistuksensa kanssa. Hän mietti, voisiko puhua veljestä Andreille, joka oli paitsi vanhempi aurori myös avioliiton kautta sukua heille. Mutta vaikka Rowan luottikin Andreihin, varoitti jokin häntä puhumasta miehelle Cedarista. Kenties hän murehti aivan turhaan, luultavasti veli oli saanut lentolehtisensä joltakulta tuntemattomalta eikä ollut edes ymmärtänyt sen sisältöä. Rowanin olisi puhuttava veljensä kanssa, vielä samana iltana. Hän ei antaisi Cedarin tehdä mitään typerää. Hän pitäisi veljestään huolta. Rowan suoristi huomaamattaan ryhtiään kuin kantaakseen paremmin hartailleen sälytetyn taakan ja vaikka Andrei ei sanonut sanaakaan, huomasi mies silti tuon eleen.

”Olemme pian perillä”, Andrein matala ääni rikkoi raskaan hiljaisuuden ja sai Rowanin säpsähtämään. Tyttö moitti itseään ankarasti siitä, että oli antanut tarkkaavaisuutensa herpaantua ja työnsi päättäväisesti Cedarin mielestään. Hän tiesi, että monilla auroreilla oli tapana testata opiskelijoiden tarkkaavaisuutta kenttäharjoittelussa pienillä tempuilla. Jos hän olisi ollut Vauhkomielen matkassa, olisi hän jo saanut kuulla kunniansa. Kohteliko Andrei häntä lempeämmin, koska hän oli tämän vaimon sukulaistyttö, vai oliko mies yhtä huomaavainen kaikkien oppilaiden kanssa? Rowan puraisi huultaan ja nyökkäsi nopeasti vanhemmalle aurorille.
”Anteeksi, ajatukseni harhailivat. Se ei toistu”, hän sanoi hiljaa ja kokeili nopeasti, että taikasauva oli käden ulottuvilla. Andrei nyökkäsi lyhyesti.
”Kaikkoonnu heti, jos käsken. Ilmiinny opistolle ja hälytä päivystävät aurorit paikalle tai mikäli tilanne syystä tai toisesta näyttää todella uhkaavalta, tee suurhälytys”, hän komensi vielä ja jatkoi sitten kulkuaan joustavin hiljaisin askelin. Rowan seurasi aivan hänen perässään valmiina vetämään sauvansa esiin heti, jos se olisi tarpeen.

7. Epäonnistuminen

Talo, joka Andrein ja Rowanin oli määrä tarkistaa, sijaitsi Iskunkiertokujalta erkanevan pienen katupahasen varrella. Oli hämärää, mutta yksikään soihtu ei ollut syttynyt tämän kadun varrella ja jokainen Rowanin näkemä lyhty oli rikottu tai särkynyt omia aikojaan. Hän puristi sormensa taikasauvansa ympärille ja katseli ympärilleen varuillaan ja valmiina puolustautumaan, vaikkei uskonutkaan että he kohtaisivat mitään vaarallista. Andrei ei näyttänyt juuri vilkuilevan ympärilleen, mutta Rowan tunsi miehen jo kyllin hyvin tietääkseen, että tämän levollisuus oli petollista ja että todellisuudessa tämä oli valmis vetämään sauvansa millä hetkellä tahansa. Usein aurorin oli vaarallista tällaisilla seuduilla näyttää liian selvästi hermostustaan tai paljastaa ammattiaan. Iskunkiertokujan suunnalla auroreita ei katsottu hyvällä.

He pysähtyivät ränsistyneen harmaan talorotiskon edessä. Maali oli hilseillyt puuseiniltä ja ikkunaluukut roikkuivat saranoillaan peittäen vain osittain mustana ammottavat ikkunat. Rowanista tuntui, että hänen hermonsa napsahtaisivat poikki koska tahansa. Hän ei pelännyt mahdollista pimeyden velhojen kohtaamista, mutta hän tulisi hulluksi, ellei jokin pian laukaisisi jännitystä. Hänen kätensä eivät tärisseet eikä hänen katseensa harhaillut, minkä Andrei pani tyytyväisenä merkille. Mies nyökäytti nopeasti päätään ja Rowan jättäytyi hieman tämän taakse käsi tiukasti taikasauvan ympärillä kaavun alla. Andrei loitsi nopeasti kaikkoontumisen estävän kentän talon ympärille. Kenttä oli heikko ja voimakas pimeän velho pääsisi helposti talosta karkuun, mutta noidankattiloiden salakuljettajilta todennäköisesti kestäisi jonkin aikaa selvitä loitsusta.
”Menemme nyt sisälle. Luultavasti siellä ei ole ketään, mutta ole valmiina. Älä leiki sankaria, vaan kaikkoonnu heti, jos tilanne muodostuu uhkaavaksi ja hae apujoukkoja. Ymmärsitkö?” Andrei vilkaisi tiukasti Rowania, joka nyökäytti lyhyesti päätään ja otti taikasauvansa esille.

Oveen ei ollut langetettu minkäänlaista lukkoloitsua, mutta ovi oli salvattu sisäpuolelta. Yksinkertainen avaustaika riitti kuitenkin nostamaan salvan paikaltaan ja etuovi avautui vaimeasti narahtaen. Sisällä talossa oli pimeää, lahonneiden ja vääntyneiden ikkunaluukkujen lomasta pääsi sisälle vain himmeä valonkajo. Ilma oli kosteaa ja tunkkaista, mutta lattialla ei ollut tomua, mikä sai Rowanin rypistämään otsaansa. Joko taloon oli aikoinaan loitsittu kestävä pölyntuhoamisloitsu tai sitten joku oli äskettäin käynyt talossa. Andrei vaimensi pienellä taialla heidän jalkojensa alla narisevat lattialaudat ja sytytti himmeän valon taikasauvansa päähän. Rowan taikoi myös nopeasti valon omaan sauvaansa, sillä hämärässä talossa oli jotain, mikä kammotti häntä. Hän ei osannut määritellä, mistä oli kyse, mutta vanhan talon yllä leijui omituinen ja painostava tunnelma. Ikään kuin jokin olisi pidättänyt henkeään varjoissa, odottanut sopivaa hetkeä hyökätä heidän kimppuunsa.

Alakerran huoneet, joiden läpi he kulkivat, olivat lähes tyhjillään. Kaikki varastamisen arvoinen oli kannettu talosta jo aikoja sitten, eikä näillä seuduilla ollut paljoa sellaista, mikä ei olisi kelvannut varkaille. Eteisen lattia oli kuivaneiden vaahteranlehtien ja koinsyömien riepujen peitossa ja olohuoneessa kökötti homeinen sohva, jonka jouset sojottivat päällyskankaan läpi. Keittiössä oli vain kasa puusäleitä ja jotain, mikä näytti pöydän jäänteiltä. Lattialla oli hiirenpapanoita ja kuivuneita lehtiä, nurkassa lojui kellastunut sanomalehti.

Andrei kulki vaitonaisena huoneesta toiseen sauva valmiina ja tarkasti jokaisen nurkan. Rowanista näytti, kuin mieskin olisi vaistonnut talossa jotain pahaenteistä, mutta Andrei ei sanonut sanaakaan. Alakerran huoneet olivat tyhjillään, eikä missään ollut merkkiäkään siitä, että taloa olisi viime aikoina käytetty. Rowanilla oli kuitenkin koko ajan tunne, että heitä tarkkailtiin ja hän oli yhä vakuuttuneempi siitä, että he eivät olleet yksin talossa. Hän seurasi Andreita kapeisiin ja huonokuntoisiin portaisiin aistit äärimmilleen pingottuneina. Rowan huomasi nauttivansa tilanteesta omituisella tavalla. Hänet oli vallannut hurja piittaamattomuuden tunne, joka sai hänen sormensa kihelmöimään miellyttävästi ja hän tunsi hyvin intensiivisesti olevansa elossa. Hän katsoi edessään kulkevan Andrein selkää ja tuli äkkiä ajatelleeksi, että mikäli jompikumpi heistä haluaisi hankkiutua toisesta eroon, kävisi se uskomattoman helposti juuri nyt, tässä tyhjässä ja hiljaisessa talossa.

He olivat kivunneet portaikon puoliväliin, kun yläkerrasta äkkiä kuului vaimea poksahdus. He sammuttivat nopeasti taikasauvojensa valot ja seisoivat henkeään pidätellen pimeässä portaikossa. Joku oli juuri ilmiintynyt tai kaikkoontunut talosta Andrein langettamasta kaikkoontumisenestokentästä huolimatta.
”Kaikkoonnu. Nyt”, Andrei sihahti hyvin hiljaa Rowanille. Rowan huojui hetken paikoillaan kahden vaiheilla. Koko hänen luontonsa huusi häntä seisomaan Andrein rinnalla. Hän ei voisi lähteä tuntemattoman vaaran uhatessa ja jättää miestä yksin näkymättömän vihollisen kanssa autioon taloon pahamaineiselle seudulle. Mutta järki ja koulutuksessa annetut tiukat ohjeet vaativat häntä tottelemaan kokeneempaa auroria. Talossa oli joko ollut pimeyden velho, joka oli kyllin voimakas purkaakseen Andrein langettaman loitsun äänettömästi ja miehen huomaamatta tai sitten taloon oli juuri ilmiintynyt joku, joka oli niin voimakas ja itsevarma, ettei piitannut suojataioista. Niin tai näin, parasta mitä Rowan voisi tehdä, olisi hakea apua nopeasti.

”Mene”, Andrei murahti käskevästi ja heilautti terävästi kättään Rowanille. Rowan veti henkeä ja totteli miestä vastoin kaikkia vaistojaan. Epämääräinen syyllisyyden sekainen pelko velloi hänen mielessään kun hän ilmiintyi auroriopiston aulaan päivystyshuoneen eteen. Hän säntäsi koputtamatta sisälle päivystyshuoneeseen, jossa istuneet kaksi auroria nousivat heti seisomaan taikasauvat käsissään. Rowan yritti saada vedettyä henkeä ja ikuisuudelta tuntuvan ajan hän seisoi ovella saamatta sanaakaan suustaan. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut keskellä painajaisunta, kykenemätön tekemään mitään ja tuomittu valitsemaan aina väärin. Minä en olisi saanut jättää Andreita, minä en olisi saanut jättää Andreita, takoi hänen päässään ja hänestä tuntui kuin hän olisi halvaantunut.

”Valkov tarvitsee apua. Vanha talo osoitteessa Viimeisku 13. Vaaran luonteesta ei tietoa. Minä tulen mukaan”, hän puuskutti lopulta. Toinen auroreista kaikkoontui viivyttelemättä, toinen napautti nopeasti sauvallaan pöydällä seisovaa hopeista vekotinta toistaen nopeasti Rowanin sanat.
”Sinä jäät tänne”, hän komensi lopulta tiukasti vilkaisemattakaan Rowanin suuntaan ja kaikkoontui huoneesta toverinsa perässä. Rowan empi hetken ja päätti teeskennellä, ettei ollut kuullut. Hänellä oli inhottava tunne, ettei hänen olisi pitänyt jättää Andreita yksin eikä hän voinut jäädä odottamaan opistolle. Hän veti syvään henkeä ja ilmiintyi takaisin Viimeisku 13:sta eteen. Aurorit vilkaisivat häntä ankarasti, mutta kumpikaan miehistä ei sanonut mitään ja Rowan seurasi heitä sisälle asuntoon.
”Yläkerrassa. Joku ilmiintyi tai kaikkoontui. Valkov käski minun hakea apua”, hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että oli tehnyt oikein. Mutta mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä selkeämmin hän tunsi valinneensa aivan väärin. Fabian ei olisi lähtenyt, hän olisi seissyt Andrein rinnalla. Tuntui, kuin joku olisi iskenyt veitsen hänen rintaansa. Fabian olisi seissyt Andrein rinnalla. Gideon ei olisi ikinä jättänyt Andreita yksin. Jopa Alice olisi valinnut toisin. Miksi minä teen aina väärin, miksi minä pilaan aina kaiken?

Vanhempi auroreista nyökkäsi lyhyesti ja viittasi Rowania pysymään takanaan.
”Suojaa selustaani, kun kerran tulit mukaan”, mies murahti vaimealla äänellä ja kääntyi sitten portaisiin päin toisen auroreista jäädessä alakertaan tarkastamaan, ettei kukaan vaaninut tyhjissä huoneissa ja yrittänyt käydä heidän kimppuunsa takaa päin.

Rowan seurasi nopeasti vanhempaa miestä portaisiin. Hän ei kuullut mitään muuta kuin oman sydämensä rummutuksen ja heidän askeleidensa vaimean kopinan. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan ja pimeyden leikkasivat vain heidän taikasauvojensa kalpeat valokeilat. He pysähtyivät portaiden yläpäässä ja vilkaisivat nopeasti ympärilleen. Aula oli tyhjä ja kalustamaton. Seinustalla oli kolme ovea, joista yksi oli hieman raollaan. Aurori viittaisi lyhyesti Rowania seuraamaan ja lähti etenemään nopein askelin seinän vierustaa pitkin. Mies lennätti nopeasti raollaan olleen oven auki. Oven takana oleva huone oli tyhjä lukuun ottamatta raskasta mahonkipöytää, jonka laatikot oli vedetty auki ja jonka ympärille oli levitetty papereita ja sanomalehtiä. Näytti, kuin joku olisi etsinyt huoneesta jotain kovalla kiireellä, Rowan ajatteli väristen. Hänen katseensa osui lattialla lojuvaan lehtiseen ja hyytävä kylmyys levisi hänen sieluunsa. Lehtinen näytti kammottavalla tavalla tutulta ja vaikka hän ei ehtinytkään katsoa sitä tarkemmin, oli hän varma, että se oli täsmälleen samanlainen kuin Cedarin lentolehtinen.

Toinenkin auroreista kipusi yläkertaan nyökäten heille lyhyesti merkiksi siitä, että alakerrassa kaikki oli kunnossa. Miehet viittasivat Rowania pysyttelemään taempana ja lennättivät seuraavan oven auki. Heidän välistään Rowan näki muutoin tyhjässä huoneessa selällään makaavan miehen.
”Andrei”, hän kuiskasi äänellä, joka hänen omiinkin korviinsa kuulosti elottomalta, ja työntyi lähemmäksi. Toinen auroreista tarttui häntä harteista.
”Katso onko hän kunnossa. Minä tarkistan viimeisen huoneen, Gordon pitää vahtia”, mies murahti ja päästi Rowanin huoneeseen.

Andrei Valkov makasi lattialla raajat levällään, silmät ummessa. Mies hengitti raskaasti ja näytti olevan syvässä unessa. Andrein rinnan poikki kulki musta juova, ikään kuin joku olisi kaatanut mustetta tajuttoman miehen päälle. Rowan kosketti varovasti juovaa ja vetäisi kätensä nopeasti pois. Hänen sormensa olivat puutuneet ja tunnottomat siitä, missä ne olivat osuneet juovaan.

”Talo on tyhjä, kuka tahansa täällä olikin, on hän ehtinyt pakoon”, toinen auroreista ilmoitti ja kumartui Rowanin viereen katsomaan Andreita.
”En tiedä, mikä häneen osui, mutta hänet on saatava Pyhään Mungoon”, Rowan vastasi hiljaa ja vilkaisi ympärilleen. Gordoniksi kutsuttu aurori oli myös tullut huoneeseen ja vihelsi hiljaa nähdessään Andrein.
”On onni, ettei tuo osunut sydämen kohdalle, tai hän olisi jo kuollut. En usko, että Valkovilla on nyt vaaraa, mutta hänet on saatava heti hoitoon. Vilkaisen vielä sitä huonetta, missä kävimme ensimmäiseksi. Minulla on porttiavain Pyhään Mungoon. Vie sinä tyttö, Valkov sinne. Mutta varo koskemasta tuota juovaa, tuo on ilkeä taika”, Gordon murahti ja kaivoi taskustaan tyhjän lasipullon, jonka hän työnsi Rowanille. Kiitollisena siitä, että saattoi tehdä jotain hyödyllistä Rowan otti porttiavaimen mieheltä ja kumartui tajuttomana makaavan Andrein puoleen.
« Viimeksi muokattu: 17.02.2010 15:02:37 kirjoittanut Gwyneth Krasnaja »
What will we Humans do
Or the poets we endear,
If terrified, our doves abandon us
For other spheres?

~ Antonio Guerrero Rodríguez ~ (Venceremos, Antonio!)

Fikkini, eli kuolonsyöjäpropagandaa