Otsikko: Ilmiselvä sydän
Kirjoittaja: Haruka
Genre: Draama, ficlet, angst
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Minulle kuuluu kaikki.
Haasteet: ficlet300 ( 153. Musta)
Sanoja yhteensä: 279
A/N: Olen ollut viime päivinä melko hämmentynyt siitä, miten olen kohdannut nyt keväällä muutamia hyvännäköisiä nuoria miehiä, vaikka seurustelen. Tuli puitua mielessä yhtä heistä ja kirjoitettua sitten tällainen ficlet aiheesta.
Hän istuu melko lähellä minua, katsoo nuotteja. Minunkin pitäisi katsella niitä, mutta sen sijaan ajatukseni harhailevat sinne tänne, lähinnä kauniiseen, keväiseen ulkoilmaan, vaikka rakastan laulamista yli kaiken. Olen vain kuunnellut, mitä muut laulavat, odottanut omaa vuoroani kärsivällisesti.
Huomaan katsovani häntä, kun hän laulaa. Katson hänen pitkiä, tummia hiuksiaan, jotka hän sitoo kiinni, pitää niitä aina kiinni harjoituksissa, partaa, joka tekee hänestä vain persoonallisemman, hänen vaatteitaan, joiden väritys on pääosin mustaa. Samalla tulen katsoneeksi omia vaatteitani, mitä muilla naisilla on päällään. Huokaan osaksi väsyneenä, osaksi surumielisesti.
Painin niin eri kategoriassa tässä porukassa kuin kukaan toinen. Se johtuu osaksi siitä, että olen uusi ja ollut mukana vasta pari kuukautta. Mutta olen yrittänyt sopeutua. Ja nyt viimeisen muutaman viikon aikana olen vain yrittänyt olla ajattelematta, miten olen nähnyt unta esiintymisistä, miten olen pukeutunut ohutta, mustaa kangasta olevaan hameeseen ja mustaan, korkeakauluksiseen angoraneulepuseroon, ollut tanssivinani lumisateessa ja laulanut kauniilla, mutta surullisella äänelläni. Ja hän on laulanut kanssani samaa laulua, vaikka emme ole harjoitelleet kuin pari kertaa.
En saisi ajatella häntä. En saisi ajatella. En saisi.
Mielessäni piirrän suurelle, valkoiselle paperille pyöreitä kuvioita, ilmiselviä sydämiä, vaikka minun pitäisi piirtää niitä toisen ihmisen vuoksi, ei hänen. Mutta en voi vain lopettaa ja sanoa jotain typerää, että hän kuulee. Voin kuulla korvissani hänen kysymyksensä, mitä piirrän ja miksi ja toivoa, että voisin joskus näyttää sydämet hänelle, silittää hänen tummia hiuksiaan.
Mutta toivon mahdottomia, sillä olen erilainen kuin muut enkä voi koskaan olla hänen omaisuuttaan. Voin vain katsoa häntä ja piirtää mielessäni edelleen paperille epäselviä, pyöreitä esineitä, joita väitän sydämiksi. Minulle ne ovat sydämiä, vaikka muut sanoisivat, etteivät ne ole niitä ja että vain laulaessani sydämet muodostuvat selkeiksi.
Enkä ole enää lapsi, vaikka aikuisena oleminen pelottaa toisinaan.
