Ficin nimi: Valon tanssiaiset
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Oneshot
Ikäraja: S
Paritus: 10. Tohtori/Rose
A/N: Halusin tästä hiven sadunomaisen. Hämmästyn kuinka hyvin tämä onnistui ilman kunnon ideaa ja parituksella, jonka koen hankalaksi kirjoittaa.
Valon tanssiaiset
”Rose, ulkona on kylmä, pue kunnolla päällesi”, sanoi Tohtori ja astui takaisin TARDISiin. Rose tunsi ulkoa tulevan viileän virtauksen nostavan hänen ihonsa kananlihalle.
”Huomaan sen. Missä me olemme ja miksi teit tuollaisen etukäteiskurkistuksen? Et tee niin normaalisti.”
”Olemme lähellä Korvatunturia Suomessa. Tarkistin vain että olemme oikeaan aikaan täällä.”
”Onko sillä väliä vaikka olisimmekin vähän väärässä?”
”En tarkoita ajankohtaa… näet sitten kun tulet!”
”En malta odottaa”, Rose hymyili ja kiirehti vaihtamaan vaatteitaan.
Pian Rose palasi päällään paksu punainen toppatakki, jonka karvareunaisessa hupussa oli myös kaksi koriste korvaa.
”Valmiina?” Tohtori kysyi ja hymyili veikeästi.
”Valmiina!” Rose sanoi ja nosti hupun pipon peittämään päähänsä.
Rose astui ulos TARDISista. Rose katseli ympärilleen. Joka puolella oli valkoista, sillä lumi peitti aukean, joka näytti tyhjältä hänen päänsä päällä kaareutuvaa puuta lukuunottamatta. Vain taivas loi tummansinisen katon heidän päälleen.
”Joten… miksi me olemme täällä?” kysyi Rose ja katsoi taakseen TARDISin sisälle.
”Etkö tiedä?” Tohtori kysyi.
”En. Täällä on vain lunta ja tähtitaivas.”
”Mitä?” Tohtori kiiruhti ulos. ”Voi ei… eihän tämä ole mahdollista!”
”Mikä?”
”Aivan pari minuuttia sitten taivaalla loistivat upeimmat revontulet jota olen koskaan nähnyt Kepler-22b:n revontuletkin kalpenivat niiden rinnalla! Eivät ne ole voineet vain sammua tuosta vain.”
”No, täällä ei ainakaan näy mitään.”
Äkkiä he kuulivat äänekästä nyyhkytystä ja heidän oikealla puolellaan oleva suuri lumikasa hajosi omituisen olennon noustessa siitä.
”Minun syytäni se on… häpeän niin että piilouduin kinokseen”, olento kyynelehti ja nousi seisomaan. Rose huomasi heti, että olento oli kuin valtava, viitisen metriä korkea kettu, jonka kasvot olivat vääntyneet surulliseen irveeseen.
”Miten se voi olla sinun syytäsi?” kysyi Tohtori lainkaan hämmästymättä ketun kokoa ja puhetaitoa. ”Anteeksi töykeyteni, emmehän ole esittäytyneen. Tämä tässä on Rose ja minä ole Tohtori. Kuka sinä oikein olet?”
Kettu painoi päänsä ja laskeutui makaamaan.
”Minä olen Joike ja kuulun valontanssittaja sukuun ja on minun vuoroni huiskia hännälläni revontulet taivaalle.”
”Miksi sitten et tee niin?” kysyi Rose.
Joike nyyhkäisi kuuluvasti.
”Minun häntäni ei pala enkä pysty sytyttämään lunta saadakseni sen nousemaan kanssani tanssimaan taivaalle. Joku varasti tulukseni enkä voi tehdä mitään ilman niitä. Auttakaa minua, olkaa niin ystävällisiä!”
”Tietysti me autamme sinua, eikö niin Tohtori?”
”Tietty!” Tohtori sanoi. ”Näitkö kuka vei tuluksesi?”
”En, en kunnolla. Se oli jokin hyvin hyvin pieni ja juoksi tuohon suuntaan!” Joike näytti etutassuillaan ensin olennon koon ja sitten suunnan.
”Selvä… älä ole huolissasi, me hoidamme tämän!” Rose sanoi. ”Mennään Tohtori!”
”Älähän hätkyile… täällä on yksi helppo keino seurata sitä olentoa. Tarvitsemme ensiksi vain vähän valoa.”
Tohtori ryntäsi TARDISiin ja tuli takaisin kädessään kaksi taskulamppua.
”Jäljet, Rose, jäljet”, Tohtori sanoi ja osoitti taskulampulla lumeen heitettyään ensin toisen lampuista Roselle. He lähtivät seuraamaan jälkiä, eikä heidän tarvinnut kulkea kauaa kun ne päättyivät kannolle.
Rose kumartui katsomaan kantoa ja sanoi: ”hei, siinä on ovi ja kaksi ikkunaa.”
”Ja pieni savupiippu josta ei tule savua”, Tohtori sanoi. ”Peukaloisten koti. Meidän täytyy kutistaa itsemme ensin.”
Tohtori kaiveli taskujaan ja heitti lumihangelle ensin kolme kylpyankkaa ja sitten mikron kunnes löysi etsimänsä.
”Hahaa!” Tohtori sanoi ja palaa kuivakakkua. ”Arvelinkin sen olevan täällä jossain. Taskussani tuntui olevan myös keko taskulamppuja, joten turhaan minä hain nämä TARDISista.”
Tohtori keräsi tavaransa ja ojensi sitten kakun Roselle.
”Ota haukkaus niin kutistut.”
Rose otti kakun, katsoi sitä hetken ja haukkasi. Hänen suuhunsa levisi pehmeästi vanilijajäätelön, omenan ja kanelin maku. SItten antoi sitten pullon Tohtorille joka haukkasi myös kakusta.
”Sain tätä kerran lilliputtien planeetalta. Tosin jos tapaat joskus lilliputin, älä kutsu häntä lilliputeiksi, he suuttuvat. Ei ollut mukavaa tulla miljoonien paperiohuiden veitsien paperihaavoittamaksi. Ne sattuvat!” Tohtori sanoi heidän kutistuessaan.
Pian he olivat jo sopivan kokoisia koputtaakseen oveen.
Oven avasi uneliaan näköinen mies pukeutuneena reikäisään pörröiseen takkiin.
”Mitä asiaa?” Kysyi hän.
”Hei”, Tohtori sanoi. ”Tämä on Rose Tyler ja minä olen Tohtori. Me epäilemme että joku talostanne on saattanut tuoda tänne vahingossa jonkun toisen omaisuutta, herra…”
”Letkin… Lallu Letkin”, pieni mies esitteli itsensä ja jatkoi: ”Totta tosiaan, pieni Ja-Ja-Jalla poikani tosiaan löysi tulukset ties mistä, pojankutale oli karkuteillä ja on tietysti hankkiutunut hankaluuksiin.”
”Ei ei, kukaan ei syytä häntä.”
”Tyhmäkin on kaiken kukkuraksi. Toki me tarvitsisimme tulukset että saisimme lämmitettyä talomme, mutta nuo ovat liian isot, emme pysty käyttämään niitä. Saat ne ilo mielin takaisin.”
”Se olisi mukavaa”, Tohtori sanoi ja mies lähti hakemaan tuluksia. Pian hän palasi raahaten suurta tulirautaa ja piikiveä.
”Tässäpä nämä ovat.”
Tohtori oli miehen poissa olessa kurkistanut sisään ja nähnyt surullisen näyn: vaikka oli jo melkein joulu, ei talossa ollut yhtään koristetta ja se näytti muutenkin nuhruiselta.
”Kiitos… tulehan Rose, meillä on paljon tehtävää!”
Rose ja Tohtori poistuivat talosta ja Tohtori ojensi Roselle pullon suurentavaa eliksiiriä. Tohtori ja Rose kiirehtivät takaisin TARDISille ja Tohtori loikkasi sen sisään jättäen Rosen katsomaan aluksen dematerialisoitumista.
Rose kurtisti kulmiaan. Ei ollut ihan Tohtorin tapaista unohtaa häntä muualle, mutta kai tämä pian palaisi. Rose päättikin rientää kertomaan iloisen uutisen Joikelle.
”Me löysimme sinun tuluksesi”, Rose sanoi. ”Ne ovat Tohtorilla, joka jätti minut tänne, mutta hän palaa varmasti ihan juuri.”
”Oi kiitos, kiitos”, Joike sanoi ja nousi seisomaan. Hän pökkäsi kevyesti kuonollaan Rosen poskea.
”Saanko silittää sinua? Näytät kovin pehmeältä”, Rose kysyi.
”Tietysti, rakastan rapsutuksia!”
Rose uppoutui Joiken silittämiseen niin ettei huomannut Tohtorin ilmaantumista takaisin.
”Hyvää joulua Rose ja Joika!” Tämä sanoi päässään tonttulakki.
”Mutta nyt ei ole joulu”, Rose vastasi.
”On, ainakin yhdelle perheelle! Kävin tekemässä vähän etukäteistilauksia joulupukeilta. He ovat kiireisiä tähän aikaan vuodesta, mutta ymmärsivät tarpeen.”
”Onko joulupukkeja useampia?”
”Kyllä! Ja tämä ei liity mitenkään heidän ehtimiseensä kaikkialle, sillä lainaan TARDISia heille… mutta maailmassa on monenlaisia lapsia ja heillä on eri nimensä hänelle. Joten, joulupukkeja on useampi kymmenen, sopivia joka tilanteeseen. Ja nyt Letkinien perhe saa kauniisti uusia vaatteita ja tietysti paljon leluja. Sekä tietysti oikean kokoiset tulukset.”
”Mahtavaa… mutta anna nyt Joiken omat hänelle takaisin.”
”Toki!”
Tohtori kaivoi taskustaan tulukset ja ojensi ne Joikelle. Tämä tarttui niihin ja teki omituisen taitavan sytytysliikkeen ollakseen olento, jolla oli tassut.
Valontanssittajan kettumainen häntä syttyi kauniiseen leimuavaan valkoiseen valoon. Se virnisti kettumaisesti ja katsoi sitten Tohtoria ja Rosea.
”Suurkiitokset. Minun täytyy nyt mennä, kauhean paljon juoksemista tehtäväksi.”
”Kuten myös meillä”, Tohtori sanoi. ”Hyvää joulua, Joike.”
Kettumainen olento nyökkäsi ja lähti sitten juoksemaan. Se heilutteli valtavaa häntäänsä laajassa kaaressa nostaen lumipyryn peräänsä. Sitten se loikkasi ja lähti lentoon, kadoten yön mustuuteen. Kului hetki, ja äkkiä taivas räjähti valosta. Valtavat revontulet tanssivat taivaalla ja Rose oli varma että kuuli kaukaista heleää musiikkia ja iloista ketun naurua.
Tohtori tarttui Rosea kädestä ja kumartui antamaan nopean poskipusun tämän poskelle.
”Tässä puussa on misteli… mitenköhän se tänne päätyi?” Tohtori sanoi ja hymyili.
