Title: Tervetuloa kotiin
Author: Riika
Genre: seikkailu, draama, fantasia
Rating: S
Fandom: Doctor Who
Summary: ”No niin. Selitysten aika”, Jenny sanoi ja kääntyi katsomaan vaativasti Tohtoria ja Vastraa. ”Ilmeisesti avaruudessa voi matkustaa – ja ajassa myös, niinkö se oli? – ja maailmassa on enemmän kummia otuksia kuin osasin kuvitellakaan.” eli kuinka Jennyn maailmassa on yhtäkkiä vihreitä otuksia, avaruusaluksia ja vaarallinen seikkailu.
Disclaimer: Kaikki minkä tunnistatte kuuluu BBC:n porukalle, minulle ei ole tästä mitään muuta hyötyä kuin oma huvini.
A/N: Huiuii. Tää on mun ensimmäinen Doctor Who-ficci ikinä, ja yllätin itsenikin kirjoittamalla juuri näistä hahmoista (ei sillä etten pitäis näistä, rakastan Jennyä nii ei kai se oo ihmekään) ja juuri tällaisen tarinan, mutta kun idea iski niin idea iski. Name of the Doctorissa Vastra sanoo, että Tohtori pelasti Jennyn hengen kun ne tapas ensimmäistä kertaa, ja oon varma että oikeasti tapahtui kaikenlaista hurjaa ja hienompaa kuin tämä, mutta päädyin joka tapauksessa kirjoittamaan näiden ensitapaamisesta. Kirjotin tän yhdessä päivässä hirveellä vimmalla ja mulla oli kyl tosi hauskaa. Fandom on suhteellisen tuntematon silleen vielä mulle, eli kertokaa toki jos oon tehnyt jotain tyhmiä virheitä ja anteeksi jos olen venyttänyt vähän canonia joissain pikkujutuissa (no canonin venytystähän ne ficit on, hyvänen aika). Oon myös keksinyt nää pahisotukset tässä ihan omasta päästäni, vaikka taisin vähän lainata niiden ulkonäön niiltä ötököiltä Planet of the Dead-jaksosta. Saatoin myös saada inspistä yhteen yksityiskohtaan Supernaturalista, hehe.
Muuten, pitääkö TARDIS kirjottaa aina isolla? (Ja miks? Koska se on lyhenne?) Koska useimmat kai tekee nii mut mä en tehnyt, sori.
Jeps, mulla on paljon asiaa tästä. Mutta lopettelen tähän. Tää on pitkähkö tarina, mutta jos joku oikeasti lukee niin jätä toki kommentti, pienikin.
~
Tervetuloa kotiin
Ovenkarmi painui kipeästi Jennyn lapaluuhun, kun hän nojasi vasten seinää olohuoneen ulkopuolella. Hän kurkisti varovasti holvikaarimaisesta oviaukosta sisään ja katsoi kuinka hänen työnantajansa kulki ympyrää matolla ja mutisi itsekseen. Hän näytti ihmiseltä, mutta jotenkin häilyi, kun Jenny yritti katsoa tarkemmin. Jenny oli melko varma, että hänellä oli tuntosarvet.
Jenny suoristautui ja veti syvään ja äänettömästi henkeä. Asiat olivat näin: hän oli toiminut talossa piikana jo kaksi vuotta. Melkein kolme kuukautta sitten herra ja rouva Miller olivat muuttaneet, mutta hänen helpotuksekseen Jennylle oli sovittu paikka uuden talonherran palveluksessa. Ensin kaikki oli vaikuttanut tavalliselta, mitä nyt Jenny ei koskaan onnistunut tutustumaan herra Robertsiin yhtä hyvin kuin Millereihin… mutta sitten tämä oli tapahtunut. Jenny ei ollut ihan varma, mitä ”tämä” oli, mutta jotain oli kuitenkin tapahtumassa, hän tunsi sen luissaan. Hän oli hiiviskellyt koko viikon töidensä lomassa niissäkin paikoissa, missä hänen ei välttämättä olisi pitänyt olla.
Yhtäkkiä Jenny kuuli huoneesta kummallista narsketta ja kolinaa. Hän kääntyi taas katsomaan. Roberts huitoi käsiään kuin olisi käynyt kiivasta keskustelua tyhjän ilman kanssa… ja ääni lähti hänestä.
Selvä. Jokin oli totisesti pielessä.
Jenny näki liikahduksen silmäkulmassaan. Hän vilkaisi sinne päin, ja kohtasi toisen kummallisen näyn. Yhden sohvan taakse ryömi mies… ei mistään. Hän vain ilmestyi, aivan kuin olisi putkahtanut esiin toisesta ulottuvuudesta. Hän kurkisti sohvan takaa Robertsia, osoitti häntä jollain työkalumaisella laitteella ja katsoi sitten laitetta kulmat kurtussa.
Jenny oli kai tuijottanut häntä liian kiinteästi, sillä seuraavaksi mies kohotti katseensa häneen. Hetken he tuijottivat toisiaan, sitten mies huitoi kiivaasti kädellään, ilmeisesti kehottaen Jennyä häipymään. Jenny pudisti päätään ja nyökkäsi Robertsiin päin. Mies pudisti myös päätään. He katsoivat toisiaan tiukasti silmiin, ja Jenny oli aika varma, että hänen kasvoillaan oli täsmälleen yhtä itsepäinen ilme kuin miehellä.
Jenny ei ollut huomannut, että Robertsin koliseva puhe oli lakannut, ennen kuin se alkoi taas. Kauhukseen hän tajusi, että Roberts oli nähnyt hänet ja asteli nyt uhkaavasti häntä kohti; Robertsin häilyvillä kasvoilla oli vihainen ilme, ja Jenny vannoi näkevänsä välähdyksiä jostain vihreästä.
Hupsista, hän ajatteli, mutta ei jäänyt miettimään sen pitempään, vaan vilkaisi vielä nopeasti sohvan takana kyyristelevään mieheen, tarttui hameenhelmoihinsa ja lähti juoksemaan.
Jenny juoksi käytävän päähän, kääntyi vasemmalle, kopisteli portaat yläkertaan ja kurvasi vielä yhden kulman ympäri. Hän pysähtyi ja pidätti henkeään, yritti kuulla ajoiko Roberts häntä takaa. Ei kuulunut mitään. Talo oli aavemaisen hiljainen, olihan jo melkein ilta. Luultavasti kokki oli vielä keittiössä, mutta se oli alakerrassa toisessa päässä taloa – ja onneksi olikin, sillä Jenny ei halunnut sekoittaa kokkiparkaa tähän mukaan. Hän ei ylipäätään ollut kertonut oudoista havainnoistaan kenellekään, eihän hän ollut varma että oli oikeassa, ennen tätä päivää.
Yhtäkkiä Jenny kuuli kolahduksen jostain takaapäin. Hän juoksi eteenpäin, kääntyi taas kulmasta – ja kiljaisi lujaa kun törmäsi johonkuhun. Joku tai jokin tarrasi hänen kurkkuunsa ja nosti hänet seinää vasten, ja jos Jenny olisi pystynyt, hän olisi mielellään kiljunut hieman lisää nähdessään, mikä häntä piteli. Otuksella oli herra Robertsin puku ja hännystakki, mutta se ei todellakaan ollut ihminen: se näytti lähinnä kahdella jalalla kulkevalta valtavalta ötökältä, sen iho oli kiiltävän vihreä ja sillä oli kärpäsensilmät ja pistinleuat. Jenny pyristeli vastaan, mutta otus oli hirvittävän vahva. Se puristi Jennyn kurkkua, eikä hän kohta voinut muuta kuin keskittyä hengittämiseen. Hänen näkönsä alkoi sumentua.
”Ei, ei, ei!” Jenny kuuli jonkun huutavan, ja yhtäkkiä paino hänen kurkullaan oli poissa ja hän romahti lattialle haukkomaan henkeään. Olohuoneeseen ilmestynyt mies seisoi lattialla koomisesti pysähtyneenä, pöytälamppu kädessään ylös kohotettuna. Hyönteisotus makasi tajuttomana lattialla; ilmeisesti mies oli lyönyt sitä kaikin voimin lampulla päähän.
”No, toimihan sekin”, mies mutisi, laski lampun ja haroi toisella kädellä hiuksiaan. ”Selvä, selvä, nyt liikettä!” hän sitten huudahti, kiskoi Jennyn ylös lattialta ja patisti hänet puolijuoksua takaisin heidän tulosuuntaansa.
”Kuka sinä olet? Mistä sinä oikein ilmestyit?” Jenny kysyi. Hänen äänensä pihisi ja hän rykäisi saadakseen hengen taas kulkemaan, yritti olla sekaantumatta omiin jalkoihinsa kun he kiirehtivät portaita alas.
”Tohtori. Olen tarkkaillut tilannetta jo hetken, en ole ihan varma mitä täällä tapahtuu…”, miehen ääni haihtui mutinaksi. He pysähtyivät portaiden juurella.
”Tohtori?” Jenny kysyi. Outo nimi.
Tohtori ei välittänyt Jennyn kysymyksestä. Hän tarttui Jennyä olkapäistä.
”Kuuntele. Me tarvitsemme pippuria. Paljon pippuria. Mene sinä hakemaan sitä – minun täytyy varmaankin siirtää Tardis. Ja varo, talon herra varmasti virkoaa pian. Ole kiltti ja pysy poissa sen tieltä. Selvä, mene!”
Tohtori pyörähti kannoillaan ja palasi puolijuoksuun. Jenny pinkaisi hänen peräänsä.
”Mikä on Tardis? Ja mikä se otus oikein on?”
”Pippuria!” Tohtori vain huusi ja lähti tosiaan juoksemaan pois Jennyn ulottuvilta. Jenny puuskahti ja antoi hänen mennä. Kaipa hän saisi vastaukset myöhemmin. Tohtori sentään oli pelastanut hänet otuksen kynsistä, joten ehkä Jenny voisi täyttää hänen erikoisen pyyntönsä ja hakea pippuria. Toivottavasti kokki sentään olisi jo lähtenyt.
Kun Jenny kääntyi keittiöön vievälle käytävälle, hän törmäsi taas johonkuhun. Se jokin oli vihreä, ja huuto oli jo Jennyn huulilla, kun hänen painettiin taas seinää vasten ja käsi läimäistiin hänen suulleen. Ote oli kuitenkin pehmeä.
”Shh. Älä huuda.” Ääni oli naisen. Ääni oli… no, ei se ihminen kyllä ollut. Jenny tuijotti silmät suurina, ja kun nainen päästi hänet irti, hän vain tuijotti suu auki ja unohti huutamisen. Nainen olisi melkein käynyt ihmisestä – hänellä oli kaunis musta mekko jonka alla oli ihmisen anatomia (ainakin ulkoisien muotojen osalta) ja suuret sinikellon väriset silmät – jos vain hänen ihonsa ei olisi ollut vihreä ja suomuinen, liskomainen.
”Mikä sinä – kuka sinä – ”, Jenny sopersi, mutta liskonainen nosti taas sormensa Jennyn huulille ja hän napsautti suunsa kiinni.
”Keittiössä on toinen ötökkä. Pääsin livahtamaan pois ennen kuin se näki minut.”
”Oliko siellä kokki? Pitkä mies, punertava tukka?”
”Näin kun hän lähti pois. Siitä on jo aikaa.”
”Luojan kiitos”, Jenny huokaisi.
”Meidän täytyy mennä. Äkkiä, ennen kuin ötökkä löytää meidät.”
Nainen tarttui Jennyn käsivarteen ja lähti kiskomaan häntä taas takaisinpäin.
”Mutta Tohtori käski minun – ”, Jenny aloitti, mutta keskeytti kun nainen kaivoi pippuripurkin taskustaan, heilautti sitä Jennyn edessä ja laittoi takasin. Jenny kuuli sen kilahtavan johonkin taskunpohjalla, joten kai pippuripurkkeja oli sitten enemmänkin.
Jenny päätti, että olisi helpointa kulkea mukana, joten he kävelivät hiljaisuudessa takaisin olohuoneeseen. Huoneessa Tohtori juoksi heitä vastaan taas tyhjästä ilmasta, paukautti kätensä yhteen ja hymyili leveästi.
”No niin, löysitte siis toisenne! Hienoa, hienoa – onko pippuri?”
Liskonainen nyökkäsi.
”Tardisiin siis!” Tohtori sanoi ja huitoi kädellään ilmaa takanaan. Hän ja liskonainen astelivat eteenpäin, mutta Jenny pysyi paikoillaan.
”Hetkinen nyt! Minä tuskin tiedän nimiänne, minä en tiedä mitä täällä tapahtuu – ja pitäisikö minun muka nähdä jotakin tuossa?” hän puuskahti.
”Hän on vain näkymätön – ”, Tohtori sanoi, mutta huokaisi sitten, tuli Jennyn luo ja tarttui hänen käsiinsä. Hän avasi suunsa, mutta näytti sitten hämmästyvän jotakin.
”Hm”, hän sanoi. ”Mikä olikaan nimesi?”
”Jenny. Jenny Flint.”
”Jenny Flint”, Tohtori sanoi ja hymyili. ”Sinä olet nyt joutunut sellaisten tapahtumien keskipisteeseen, joiden keskelle vain harvat osuvat. Se taitaa olla hämmentävää, mutta luota minuun; sinun on parempi olla meidän kanssamme kuin sen otuksen, jolle olet työskennellyt, eikö vain?”
”Se on myönnettävä”, Jenny totesi kuivasti.
”Juuri niin. Joten tule Tardisiin ja minä lupaan selittää kaiken.”
Tohtori astui taaksepäin ja veti Jennyä mukaansa käsistä joista vieläkin piti kiinni – hänellä oli lämmin ote – mutta Jenny jarrutti.
”Minä en lähde mihinkään. Olen vastuussa tästä talosta.”
”Meidän on parempi lähteä hetkeksi pois”, Tohtori selitti. ”Me tarvitsemme kunnon suunnitelman.”
”Tulemme kyllä takaisin, luultavasti heti tänä yönä”, liskonainen puuttui yhtäkkiä puheeseen. Jenny kääntyi katsomaan häntä; siniset silmät vastasivat rehellisesti hänen katseeseensa.
”Mikä sinun nimesi on?” Jenny kysyi.
”Vastra.”
”Minä olen Jenny”, Jenny toisti hölmösti, vaikka olihan Vastra jo kuullut hänen nimensä. Hän riisti katseensa poskipäistä, joilla valo hohteli oudosti, takaisin Tohtoriin.
”Hyvä on. Tulen mukaanne.”
”Loistavaa!”
Vastra kääntyi, astui pari askelta ja katosi. Jenny nieli hämmästyksensä (jos oli olemassa käveleviä mutanttikärpäsiä ja liskonaisia, mikseivät asiat voisi sitten olla näkymättömiäkin) ja antoi Tohtorin vetää hänet mukaansa.
”Varo kynnystä.”
Jenny astui askeleen, ja yhtäkkiä hän oli erilaisessa valaistuksessa ja erilaisella lattialla. Hän kuuli ihmettelevän henkäyksensä, irrotti otteensa Tohtorista ja hypähti eteenpäin. Hän joutui ottamaan tukea vieressään olevasta kaiteesta.
”Mikä tämä on?”
”Tardis!” Tohtori levitti kätensä ja pyörähti kuin esitelläkseen koko suuren huoneen. ”Se kulkee ajassa ja avaruudessa, ihan minne vain haluat.”
Jenny tajusi yhtäkkiä, että maailmassa oli paljon enemmän asioita kuin hän aavistikaan. Hän oli aina ajatellut olevansa erilainen kuin muut, avarakatseisempi, seikkailunhaluisempi – että ihmiset osasivatkin olla tylsiä joskus – mutta tämä ilta muutti kaiken. Hän unohti hetkeksi kaikki ongelmat takanapäin ja tunsi itsensä melkein siunatuksi. Jenny katsoi Vastraa: nainen hymyili hänelle, ja Jenny hymyili takaisin ja mietti, näkyiköhän kaikki ihmetys hänen kasvoiltaan yhtä selkeästi kuin mitä se oli hänen mielessään. Hän huomasi ajattelevansa, että Vastra oli oikeastaan hurjan kaunis.
Jenny havahtui, kun huoneen täytti kirskuva ääni, ja astui Tohtorin ja Vastran luo keskelle huonetta, jonkin äärelle jonka Jenny oletti olevan ohjauspöytä. Olivathan he ilmeisesti avaruusaluksessa. Tohtori paineli nappeja ja veteli vivuista, ja suuret palkeet pöydän keskeltä nousevassa putkessa liikkuivat ylös ja alas.
”Miten tämä mahtui olohuoneeseen?” Jenny kysyi. Hänen katseensa kiersi huoneen seinustaa, käytävien suuaukkoja, kunnes hän kääntyi ja tutki ovea josta he olivat tulleet sisälle. Jenny luki valaistut, väärinpäin olevat kirjaimet oven yllä samalla kun Vastra vastasi:
”Tämä on suurempi sisäpuolelta. Ulkopuolelta se näyttää aivan tavalliselta puhelinkopilta.”
”Nerokasta, eikö olekin?” Tohtori huikkasi ohimennen.
”No johan on”, Jenny huokaisi. Sitten kirskuva ääni, jonka Jenny oletti merkitsevän liikkumista, lakkasi, ja hän tömähti pehmeästi takaisin todellisuuteen. Hänen työnantajansa oli ruma ja vihreä. Huomenna henkilökunta tulisi takaisin, ja Jennyllä oli paha aavistus joka sanoi että jokainen heistä oli vaarassa.
”No niin. Selitysten aika”, Jenny sanoi ja kääntyi katsomaan vaativasti Tohtoria ja Vastraa. ”Ilmeisesti avaruudessa voi matkustaa – ja ajassa myös, niinkö se oli? – ja maailmassa on enemmän kummia otuksia kuin osasin kuvitellakaan.” Hän katsoi hetken Vastraa. ”Onko epäkohteliasta kysyä, mikä sinä olet?”
Vasta hymähti huvittuneesti ja pudisti päätään, mutta Tohtori vastasi hänen puolestaan.
”Silurialainen! Homo reptilia! Te ihmiset ette ole ainoita korkeasti älyllisiä olentoja, jotka ovat asuttaneet Maapalloa.”
Vastralla oli päässään musta, pitkä huntu, mutta nyt hän riisui sen. Jenny totesi, ettei hän olisi sittenkään käynyt aivan ihmisestä. Vastra katsoi häntä jotenkin haastavasti, mutta Jenny vain väläytti hänelle hymyn.
”Olet siis ihmisten sukua? Asut täällä?”
”Me asuimme Maassa jo kauan ennen teitä ihmisiä. Voisihan meitä saman sukuisiksi sanoa… mutta ihmisveri on kuin makeinta viiniä.”
Jenny ei tiennyt nauraako vai ei.
”Shh, Vastra, ei pelotella uusia!” Tohtori moitti. ”Älä hänestä välitä, hän vain kiusaa sinua.”
”Selvä…” Jenny sanoi. Hän vilkaisi Vastraa, joka hymyili itsekseen taittaessaan huntunsa siististi syrjään. ”Entäs sinä sitten?”
”Ah, minä. Saatat luulla että olen ihminen, mutta oikeasti te ihmiset muistutatte meitä… Olemme melko samanlaisia, mitä nyt minulla on kaksi sydäntä, olen käytännössä kuolematon ja matkustan halki ajan ja avaruuden, sen sellaista”, Tohtori sanoi huolettomasti. Hän taputti Jennyn päätä kulkiessaan hänen ohitseen ja kurkisti ulos Tardisin ovesta.
”Missä me olemme?” Jenny kysyi. Hänen päänsä tuntui siltä, kuin se olisi pari sekuntia myöhässä tapahtumista yrittäessään käsittää kaikkea kuulemaansa.
”Ihan kulman takana.” Tohtori paukautti oven takaisin kiinni ja palasi Jennyn luo. ”No niin: kerrohan rakkaasta talostasi.”
”Hei! Olen työskennellyt siellä kaksi vuotta, saanhan minä arvostaa sitä!” Jenny tiuskaisi. Tohtori hykerteli mielissään.
”Aivan totta, Jenny-hyvä. En tarkoittanut loukata.”
Jenny katseli silmät sirrillään Tohtoria, kunnes hän vakavoitui, painoi ensin sormen huulilleen ja osoitti sitten korviaan.
”Herra Roberts – sillä nimellä se otus esiintyy – muutti taloon kolmisen kuukautta sitten. Hän pysyttelee lähinnä erossa henkilökunnasta. Meidän kaikkien täytyy lähteä yöksi omiin koteihimme ja niin edelleen. Viikko sitten huomasin… no, minä ikään kuin näin mikä hän oikeasti oli, vaikka en selvästi, vain vilaukselta.”
”Sen ympärillä on aura, joka hämää ihmisiä näkemään tavallisen miehen”, Tohtori selitti. ”Sinä luultavasti yllätit sen, kun sen suojukset olivat alhaalla – se ei tainnut nähdä sinua?”
”Ei, minä olin lähdössä kotiin ja näin sen vain vilaukselta. En tietenkään ymmärtänyt sitä, mutta aloin tarkkailla sitä lähemmin. Näin varmaan osittain suojuksen läpi – ikään kuin välähdyksiä sen oikeasta muodosta?” Jenny odotti varmistavaa nyökkäystä Tohtorilta ja sai sen. ”Vasta tänään näin sen todella, silloin kun se hyökkäsi kimppuuni. Mikä se oikein on?”
”Sapofaki”, Tohtori sanoi. ”Kärpäsen silmät, kitiinikuori, mutta älyä siltä löytyy. Ja se on vaarallinen, luultavasti se voi ruokkia itsensä oikein hyvin myös ihmisillä, se nimittäin imee eliöistä elinvoiman kunnes ne kuolevat. Vasta kuolleetkin kelpaavat.”
Jennyä puistatti. ”Mitä se tekee täällä?”
”En tiedä.” Tohtori kääntyi pois ja alkoi kiertää pientä kehää Tardisin lattialla.
”Mitä se teeskentelee olevansa Robertsina?” Vastra kysyi Jennyltä.
”En ole varma… Herra Roberts on melko rikas, hän liikkuu ylemmissä piireissä, tai niin me ainakin luulimme.” Jenny huokaisi. ”Voisiko avain olla siinä, että se ajaa meidät pois öisin? Mitä se tekee silloin, nukkuu rauhassa?”
”Minusta tuntuu, että ne rakentavat jotakin”, Tohtori sanoi. ”Me näimme ne hakemassa aineksia.” Hän pysähtyi viimein. ”Ne tietävät, että me tiedämme niistä. Meidän täytyy vain mennä takaisin, varoa niitä ja tutkia asiaa tarkemmin.”
Vastra nyökkäsi. Tohtori katsoi Jennyä, ja Jenny nyökkäsi myös.
”Vastra, pippuri.” Vastra kaivoi taskustaan kolme pippuripurkkia ja ojensi kaksi niistä Tohtorille ja yhden Jennylle. ”Tämä on yksinkertaisin puolustuskeino: sapofakit eivät pidä pippurista. Jos ne hyökkäävät kimppuusi, heitä tätä niiden naamaan ja juokse pakoon”, Tohtori sanoi Jennylle. Jenny kohotti hänelle kulmiaan epäuskoisesti, mutta kohautti sitten olkiaan. Tohtori viittoi Jennyn peräänsä, ja kun hän hetken epäröi, hän tunsi yhtäkkiä käden ristiselällään kehottamassa eteenpäin. Jenny vilkaisi Vastraa.
”Minä suojaan selustan”, Vastra vain sanoi. Jenny nyökkäsi hämillään ja kiepsahti sitten Tohtorin perässä ulos Tardisista. He olivat kadulla joka johti Jennyn työpaikalle – hämärä oli ehtinyt laskeutua ja katulamput oli sytytetty. Niitä oli harvassa, kuten aina, joten he pääsivät hiipimään kätevästi pimeän halki. Hetken Jenny tunsi olevansa salapoliisiromaanissa.
Siihen voisi melkein tottua.
”Takaovi ei ole lukossa”, Jenny kuiskasi kun he lopulta kävelivät talon varjossa. Tohtori nyökkäsi ja suuntasi takapihalle. Hän otti taas esiin sen kummallisen pienen työkalun ja osoitti sillä taloa. Nyt Jenny kuuli, että se piti surisevaa ääntä. Se näytti kertovan Tohtorille jotakin, sillä kohta hän laittoi sen takaisin taskuunsa ja jatkoi matkaa kuin ei olisi tehnyt mitään erikoista. Jenny pisti sen muistiin niiden asioiden joukkoon, joista hän kysyisi myöhemmin lisää.
”Niitä on talossa vain kaksi, mutta aina on mahdollisuus että niitä on enemmänkin lähistöllä. Varokaa siis.”
He astuivat takaovesta sisälle. Se puoli taloa oli pimeänä.
”Jos niillä on jokin salaisuus, se on varmasti yläkerrassa”, Jenny sanoi. Hän oli ollut jokaisessa alakerran huoneessa, mutta ”herra Roberts” oli pitänyt omat huoneensa yläkerrassa visusti itsellään ja henkilökohtaisella palvelijallaan. Nyt Jenny tunsi itsensä hölmöksi, sillä palvelijan täytyi tietenkin olla toinen sapofaki. Hän olikin aina ollut etäinen ja tyly.
He kulkivat hiljaa talon läpi, kurkistellen kulmien taakse ja kuulostellen jokaista ääntä, mutta mitään ei kuulunut ennen kuin he saapuivat yläkertaan. Yläkerran käytävät oli valaistu, ja kun he kulkivat varovasti eteenpäin, he kuulivat pian sapofakien napsuttelevaa puhetta yhdestä huoneesta. Tohtori viittoi heidät pysähtymään.
”Mitä me nyt teemme? Hyökkäämme kimppuun?” Jenny sanoi niin hiljaa, että tuskin kuuli itseäänkään. Tohtori pudisti päätään. ”Minä voin olla syötti”, Jenny ehdotti, vaikka ajatus värisyttikin häntä.
”Ei”, Vastra kuiskasi. Tohtori katsoi Jennyä kulmat kurtussa, mistä Jenny päätteli ettei idea ihastuttanut häntäkään.
”Mennään pois käytävältä”, Tohtori sanoi lopulta. Jenny johdatti heidät pieneen työhuoneeseen käytävän varrella.
”Ne todella rakentavat jotakin. Ne puhuivat jostakin suunnitelmasta ja siitä, että vauhtia pitää kiristää. Varmaankin siksi, että me löysimme ne”, Tohtori pohti. ”Olen aika varma, että ne lähtevät pian pois huoneesta.”
Jennyn suonissa virtasi niin paljon levotonta energiaa, että odottaminen oli yhtä tuskaa. Mutta tosiaan, pian he kuulivat kuinka kahdet lujat askeleet tömistivät huoneen ohi ja portaita alas.
”Mennään.”
Huoneesta, jossa sapofakit pitivät tukikohtaansa, kuului matalaa hurinaa ja kajasti oudon värjyvää valoa. Tohtori tönäisi oven apposen auki, ja he näkivät että huoneen täytti outo metallinen laite, selvästi omin käsin koottu, mutta silti melko vaikuttavan näköinen. Tohtori ja Vastra ryhtyivät heti tutkimaan sitä.
”Ei näytä hyvältä”, Vastra mutisi.
”Se on alkeellinen teleportti”, Tohtori sanoi. ”Ne aikovat kutsua lisää kaltaisiaan tänne.”
”Aikovatko ne… mitä ne aikovat?” Jenny kysyi. Hän oli melkein sanonut ”aikovatko ne valloittaa maailman”, mutta se kuulosti vähän liian mahtipontiselta. Ei kai sentään?
”Eivät mitään hyvää ihmisten kannalta. Luultavasti nämä kaksi päätyivät jotenkin Maahan ja ajattelivat, että tämä on hyvä paikka elää; täällä on ruokaa, olentoja joihin heidän suojakilpensä tehoaa vaivatta – helppoa saalista, toisin sanoen.”
”Teidän pitää ajaa ne pois”, Jenny sanoi. Vastra ja Tohtori katsoivat häneen ja sitten toisiinsa.
”Totta kai”, Tohtori sanoi. Jenny mietti, pitivätköhän he häntä hölmönä, hupsuna pikku ihmisenä. Miltä ihmiset edes näyttivät heidän silmissään? Jenny rypisti kulmiaan ja katseli hetken, kun Tohtori ja Vastra koputtelivat teleporttilaitetta ja mutisivat toisilleen. Sitten hän ravisti päätään ja heitti ajatuksen menemään. Turha siitä oli huolehtia nyt.
”Voinko minä tehdä jotain?” hän kysyi.
Tohtori kohotti katseensa häneen. ”Viitsitkö vahtia käytävällä, jos sapofakit tulevat takaisin? Älä yritä taistella niitä vastaan, jos kuulet niiden tulevan, tule vain heti takaisin kertomaan. Minä katson, saanko vaurioitettua tätä teleporttia.”
”Minä vihellän, jos kuulen ne”, Jenny sanoi. ”Näin.” Hän vihelsi pitkän, korkean sävelen. Hän virnisti Tohtorin hölmistyneelle ilmeelle, kääntyi kannoillaan ja lähti etsimään vahtipaikkaa. Todellakin salapoliisiromaanissa.
Jenny hiipi lähelle pääportaikkoa ja kyyristyi seinän viereen katselemaan. Kun hän oli jo melkein kyllästynyt odotteluun, hän havahtui ääniin alakerrasta. Jokin sai Jennyn juoksemaan äkkiä toiselle puolelle portaikkoa, pois Tohtorin ja Vastran luota. Hän kuuli sapofakin kiipeävän portaita, vain yhdet askeleet. Jenny peruutti takaperin käytävällä ja sai luultavasti erittäin huonon idean.
”Hei! Palveluspoika!” Jenny huudahti, kun palvelijan takkiin sonnustautunut sapofaki saavutti yläkerran tasanteen. Otus käänsi heti huomionsa Jennyyn – hän vilkutti sille ja kääntyi kannoillaan, ja kuten hän toivoi, sapofaki lähti seuraamaan häntä. ”Minä en koskaan pitänytkään sinusta!” Jenny huikkasi taaksensa ja juoksi täyttä vauhtia pienemmille portaille, alakertaan ja alakerran käytäville. Hän pyörähti kulman taakse, kuunteli hetken että sapofaki tosiaan seurasi häntä, ja lähti taas liikkeelle.
Jenny tunsi talon kuin omat taskunsa. Hän juoksi oleskeluhuoneen läpi, jarrutti ja ahtautui siivouskomeroon niin hiljaa kun pystyi. Hän tasasi hengitystään ja yritti olla päästämättä pihaustakaan. Hän ostaisi hieman aikaa Tohtorille ja Vastralle.
Hän kuuli askelten töminän kauempana samalla käytävällä. Hän odotti kunnes ne vaimentuivat hieman, kurkkasi sitten ulos komerosta ja lähti lopulta hiipimään käytävää pitkin. Hän muisti pippuripurkin taskussaan, otti sen käteensä ja heitti korkin menemään. Hän astui seuraavalle käytävälle – ja joutui kasvokkain sapofakin kanssa. Onneksi se oli melkein käytävän toisessa päässä; Jenny irvisti ja juoksi käytävään vasemmalla puolellaan. Hän oikaisi olohuoneeseen ja törmäsi johonkin.
Kolmas kerta tänään! Jenny ajatteli tuohtuneena ja yritti kompuroida pois sapofakin tieltä – se oli herra Roberts, edelleen hännystakissaan – mutta se sai hänet kiinni ja heitti hänet huoneen lattialle. Ilma puristui Jennyn keuhkoista, mutta hän kierähti selälleen ja yritti pystyyn.
”Vastra!” Jenny huusi niin lujaa kuin pystyi. ”Tohtori!” Hän tajusi puristavansa edelleen pippuripurkkia ja heitti maustetta kohti sapofakia; se karjaisi kirskuvasti niin että Jennyltä nousivat karvat pystyyn, mutta ei siitä paljon hyötyä ollut, sillä Jenny oli heittänyt suurimman osan ohi. Jenny oli yksinkertaisesti liian hidas. Sapofaki sai hänet otteeseensa ja hän tunsi sen kovat kädet taas kurkullaan. Tohtorin sanat kaikuivat hänen päässään: se imee eliöistä elinvoiman kunnes ne kuolevat… Saiko hän tosiaan tietää, että maailma oli suuri ja täynnä ihmeitä vain kuollakseen samana päivänä? Heikotus tulvi hänen ylitseen, ja ensimmäisen kerran elämässään hän sulki silmänsä ja rukoili täysin tosissaan.
Jenny tärähti takaisin tajuihinsa, kun sapofaki kiljui taas tuskissaan. Hän hengitti keuhkojensa täydeltä ilmaa kuin olisi juuri sukeltanut liian syvälle ja palannut pintaan juuri ajoissa. Hän näki edessään liikettä, mutta kaikki rekisteröityi hänen tajuntaansa hirvittävän hitaasti. Jenny nousi istumaan niin nopeasti, että hänen päänsä tuntui pyörähtävän pari kertaa harteilla. Joku kumartui hänen eteensä, ja vaistomaisesti Jenny taisteli vastaan ja yritti ryömiä poispäin, mutta sitten hän tajusi, kuka hänelle puhui.
”Jenny!” Vastra kivahti ja Jenny rentoutui hänen otteessaan niin että oli lyödä takaraivonsa taas lattiaan, mutta Vastra otti hänet kiinni. ”No niin. Rauhoituhan. Kaikki on hyvin.”
”Kiitos”, Jenny raakkui. Hänen äänensä kuulosti kammottavalta. Hän antoi Vastran kammeta hänet istualleen ja räpytti silmiään kiivaasti saadakseen huoneen selkeäksi. Ilmeisesti elinvoiman imeminen pois otti osansa.
Kun Vastra oli varma että Jenny pärjäsi omillaan, hän suoristautui. Jenny kartoitti tapahtumia; sohva oli siirtynyt oikealta paikaltaan ja pari maljakkoa oli tippunut hyllyiltä ja särkynyt. Toinen sapofaki, palvelija, makasi tajuttomana lattialla ja Roberts seisoi sen vieressä. Ne oli saarrettu seinän viereen ja lattialla niiden edessä oli rinki pippuria – ilmeisesti ne eivät halunneet ylittää sitä. Tohtori seisoi niiden edessä, osoitti niitä sillä hassulla laitteella jonka nimeä Jenny ei vieläkään tiennyt ja puhui niille kovalla, määräävällä äänellä.
”Teidän teleporttinne ei toimi, ennen kuin saatte puuttuvat osat”, Tohtori oli sanomassa. ”Enkä minä taida antaa teidän hankkia niitä.”
Sapofaki naksutteli ja kolisteli, ja ilmeisesti Tohtori ymmärsi mitä se sanoi.
”Tämä planeetta ei ole teitä varten. Jos suostutte lähtemään rauhassa, kenellekään ei tapahdu mitään pahaa.” Kolistelua. ”Teillä on oltava alus jossakin; ottakaa se ja lähtekää, menkää takaisin sinne mistä tulitte älkääkä palatko enää. Tämä planeetta on suojeluksen alla.”
Sapofaki astui pienen askeleen edemmäs ja napsutteli raivokkaasti. Tohtori huokaisi, painoi laitteensa nappia niin että siitä kuului ääni joka kirahti ikävästi Jennyn korvissa, mutta ilmeisesti vielä ikävämmin sapofakin, sillä se pyörtyi ja kaatui maahan.
”Eivät ymmärrä hyvällä”, Tohtori jupisi ja tömisteli Jennyn luo. ”Oletko kunnossa?”
”Elossa”, Jenny hymyili.
”Hyvä. No niin, nyt tehdään näin: etsitään alus, raahataan sapofakit sinne ja lähetetään ne kotiplaneetalleen.”
”Toimiiko se?” Vastra epäili.
Tohtori mulkaisi häntä. ”Onko sinulla parempi idea?”
Vastra kohautti olkiaan, ja he lähtivät astelemaan pois olohuoneesta. Jenny kompuroi ylös.
”Hei, odottakaa. Minäkin haluan tulla.”
”Alus voi olla kaukanakin. Minun pitää paikantaa se Tardisin avulla ja varmistaa että se on lentokykyinen.”
”Kyllä minä jaksan”, Jenny väitti. Hänen olonsa oli heikko, mutta ei niin heikko että hän ei pystyisi kävelemään.
Tohtori pyöräytti silmiään ja nosti kätensä ilmaan turhautuneena – Jenny rypisti hänelle kulmiaan, ei sitä sentään liioitella tarvinnut.
”Me haemme Tardisin ja paikannamme aluksen. Odota tässä kunnes tulemme hakemaan sinut ja sapofakit – vahdi etteivät ne herää. Jos heräävät ja yrittävät pakoon, mojauta vaikka lampulla. En minä tiedä.”
”Hyvä on, hyvä on”, Jenny suostui. Hän huomasi, että Vastra hymyili huvittuneena heidän tappelulleen; kun Jenny tavoitti hänen katseensa, hän vain jatkoi hymyilyä viattomasti.
Tohtori ja Vastra lähtivät, ja Jenny istahti helpottuneena sohvalle. Ilmeisesti he nyt pääsisivät eroon sapofakeista. Jenny katseli niitä, mutta ei antanut itsensä huolehtia juuri nyt mistään, vaikka ajatukset yrittivät täyttää hänen päänsä. (Tehosiko pelkkä sapofakien häätäminen? Mitä hän tekisi, kun ne olisivat poissa?)
Pian Tardisin kirskuva ääni täytti olohuoneen, ja Jenny katseli, kun poliisikoppi häilyi ilmassa kunnes tömähti lujasti paikalleen (se tosiaan oli pieni) ja Tohtori ja Vastra astuivat siitä ulos. He raahasivat tajuttomat sapofakit Tardisiin ja Jenny meni perässä.
He nousivat kyydistä puistossa, jonka puiden lomaan sapofakien alus oli piilotettu. Kun sapofakit olivat tukevasti pienen aluksen ohjaamossa tuoleissaan, Tohtori naputteli hetken ohjauspaneeleita, kunnes sai päälle autopilotin joka veisi aluksen takaisin sen lähtöpisteeseen. Jenny katsoi huvittuneena, kun Tohtori jätti uhkaavan viestin aluksen viestijärjestelmään ja käski sapofakien pysyä kaukana poissa.
”Hyvinhän tässä kävi”, Tohtori sanoi iloisesti, kun he palasivat pippuroituun olohuoneeseen.
”Onneksi”, Jenny mutisi. Hänen päätään oli alkanut särkeä pahemmin kuin ikinä hänen elämässään.
”Sinun täytyy nukkua”, Vastra sanoi. ”Elinvoimasi palasi, mutta hyökkäyksellä on silti seurauksensa.”
Jenny vain nyökkäsi. Hän retkahti sohvalle ja oli unessa saman tien kun painoi päänsä pehmeälle sintsille.
Kun Jenny heräsi, ulkona oli valoisaa ja sohva oli jotenkin hänen huomaamattaan siirretty oikealle paikalleen. Maljakonsirpaleet ja pippuri oli siivottu pois. Jenny nousi ylös, venytteli oikein kunnolla ja huokaisi. Hän tunsi itsensä aivan hyvinvoivaksi.
Hän kurkisti keittiöön ja huhuili yläkertaan, mutta Tohtoria ja Vastraa ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken hän jo pelästyi, että he olivat kadonneet yhtä nopeasti kuin ilmestyneetkin (vai oliko koko juttu ollut hurjaa unta? eihän se olisi ihmekään), mutta sitten hän kurkisti ulos ja näki Tardisin. Vastra seisoskeli pihatiellä, huntu taas päässään. Jenny kipaisi ulos.
”Hei siellä!”
”Hei”, Vastra vastasi. ”Oletko kunnossa?”
”Kuin uusi”, Jenny vastasi. ”Kiitos kun siivositte olohuoneen. Missä Tohtori on?”
Vastra nyökkäsi Tardisiin päin.
Jenny hengitti aamuilmaa. Hän kääntyi katsomaan taloa; mistään ei nähnyt, että mitään erikoista olisi tapahtunut.
”Miten teleportaatiokoneelle kävi? Ja missä palvelusväki muuten on, heidän olisi jo varmaan pitänyt tulla päivän töihin?”
”Tohtori hävitti teleportaatiokoneen. Ja minä annoin palvelusväelle vapaapäivän.”
”Ai. Hyvä.” Äkkiä Jenny tajusi, että saattaisi katsella taloa viimeistä kertaa. Vastra oli ilmeisesti katsellut häntä, sillä hän kysyi, mikä oli vialla.
”Oi… no, onhan se hyvä päästä eroon tappavasta avaruusolio-työnantajasta, mutta minä olen nyt työtön…”
”Mutta tokihan sinä voit jäädä piiaksi.”
Jenny katsoi hämmästyneenä Vastraa. Vastra hymyili hänelle.
”Minä ostin tämän talon. Etsin asuinpaikkaa, siksi minä törmäsin näihin sapofakeihin – sitten Tohtori jo ilmestyi – loput tiedätkin. Joten nyt, kun entinen isäntä on poissa, minä voin hyvin asettua tänne. Hoidimme jo paperityöt Tohtorin kanssa – herra Roberts on virallisesti jättänyt kaupungin, eikä kukaan huomaakaan, että jokin oli vialla.”
”Niinkö tosiaan? Ja minä voin jäädä?”
”Minä vaadin. Seuraavan kerran kun törmäämme johonkin minkä ei pitäisi olla täällä, sinusta on varmasti paljon apua.”
Jennystä oli hieman huolestuttavaa, että se oli ”kun”, eikä ”jos”. Silti hän ei voinut olla hymyilemättä leveästi. Hän saisi vieläkin jäädä taloonsa, joka oli enemmän koti kuin hänen oma pieni asuntonsa oli koskaan ollut. Hän saisi jäädä sinne Vastran kanssa.
Samassa Tohtori pyrähti Tardisin ovesta ja hihkaisi nähdessään Jennyn.
”Kaikki hyvin? Voimat palanneet?”
”Täysin. Kiitos vain sinulle.”
Tohtori huitaisi kiitokset pois. Jenny mietti, tekiköhän hän tällaista joka päivä.
”No”, Tohtori sitten lausui ja katsoi Jennyä arvoituksellisesti. ”Haluaisitko lähteä mukaan?” hän kysyi ja viittoi Tardisiin päin. ”Tulevaisuuden Lontoo, miltäs kuulostaa? Tai ehkä jokin mukava vieras planeetta?”
Jenny katsoi häntä arvioivasti. Hän vilkaisi Vastraa.
”Ehkä joskus, Tohtori. Mutta tällä hetkellä seikkailut riittävät. Minä jään tänne.”
”Ah”, Tohtori huokaisi. ”Hyvä on sitten.” Hän hymyili ja levitti kätensä, ja Jenny astui syleilyyn ja halasi Tohtoria oikein kunnolla. Sitten hän päästi irti ja astui taas Vastran vierelle.
Tohtori ja Vastra nyökkäsivät toisilleen. ”Tulen sitten käymään, kun olette asettuneet taloksi”, Tohtori sanoi ja astui Tardisiin. Hän vilkutti ovelta ja katosi sitten – ovi paukahti kiinni, ja Jenny ja Vastra katselivat kuinka Tardis katosi.
”Tuleeko hän tosiaan takaisin?” Jenny kysyi.
”Voi, varmasti. Jonakin päivänä”, Vastra sanoi. ”Koskaan ei tiedä milloin, mutta vielä hän vetää meidät mukaan moniin seikkailuihin. Sellainen hän on.”
Jenny katsoi paikkaa jossa Tardis oli hetki sitten ollut, sitten taloa, sitten Vastraa. Hän hymyili Vastralle ja hänen sydämensä tuntui tiukkuvan kuin pieni tuulikello.
”Mennäänkö sitten?” hän kysyi, ja Vastran nyökättyä kiirehti avaamaan hänelle oven.
”Tervetuloa kotiin, madame Vastra”, hän sanoi ja niiasi kauniisti. Vastra näytti hätkähtävän muodollista titteliä, mutta Jenny vain hymyili, sillä hänestä se kuulosti juuri oikealta.
