Tämän viikon tuotos tuleekin nyt viime tingassa, mutta hyvityksenä saatte kaksi raapaletta!
Fairy tale, ihanaa että olet mukana matkassa! Tuo on kyllä ihan totta, että tarina voi yllättää kirjoittajansakin. Yritän pitää kiinni siitä periaatteesta, että tarina rakentuu hiljalleen sitä mukaa, kun sitä kirjoittaa, ja kiveenhakatut suunnitelmat rajoittavat sitä suotta. Jonkin verran ehkä täytyy suunnitella, jotta saa langanpäät jossain kohtaa solmittua, mutta muuten hahmot eläkööt omaa elämäänsä! Minäkin tosin toivon, että Mikon maalailemaan suuntaan ollaan menossa. Kiitoksia kovasti!
Vendela, ei nyt sentään miljoonaa päivää myöhässä!
Ei minua haittaa, vaikkei joka välissä ehtisikään kommentoida. Tiedän kuitenkin, että seurailet tätä tarinaa, ja jo se merkitsee minulle paljon. Yritän kyllä pitää kiinni tästä uudesta julkaisutahdista, etten taas valahda varsinaiseksi vetelykseksi tämän tarinan kanssa! Mikko on kyllä loistotyyppi. Heidistäkin kuullaan vielä lisää, ei huolta. Ja Samulin luurangot muistuttelevat taas olemassaolostaan näissä seuraavissa pätkissä! Hypätään taas vähän erilaisiin tunnelmiin. Kiitos kovasti!
31.
Ikävä yllätys
300 sanaa • inspissana stereo
Tanssihallin kaiuttimista kumisi Fort Minorin
In Stereo. Se soisi heidän esityksensä taustalla sitten joskus joulukuussa, kun sen aika koittaisi. Ne olivat vasta syyskauden ensimmäiset harjoitukset, mutta opettajalla oli tapana tutustuttaa ryhmäläisensä tulevaan taustamusiikkiin hyvissä ajoin. Muutoin ensimmäinen tunti oli koostunut lähinnä lihaskunto- ja koordinaatioharjoituksista ja yksinkertaisista liikesarjoista hip hop -medleyn tahdissa. Juusosta oli tuntunut hassulta astella peilisaliin ensimmäistä kertaa kesäloman jälkeen, haistaa vanhan rakennuksen tuttu tuoksu ja kuulla portaiden tutut narahdukset. Tanssi oli kuitenkin alkanut sujua nopeasti, vaikka kesätauko olikin venähtänyt poikkeuksellisen pitkäksi opettajan sairausloman takia. Vuosien varrella hankittu lihasmuisti ei hetkessä hävinnyt.
Juuso oli harrastanut street-tanssia ala-asteelta asti. Hän oli meinannut lopettaa niin monesti, ettei hän pysynyt laskuissa, mutta sinäkin syksynä hän oli lopulta ilmoittautunut saman tanssiopiston edistyneiden aikuisten street-ryhmään. Yläasteella tanssiharrastus oli ollut erityisen ongelmallinen, sillä Juuson kiusaajat olivat saaneet siitä vihiä ja pilkanneet häntä järkkymättömän
pojat ei tanssi -periaatteensa mukaisesti, mutta Juuson vanhemmat olivat kannustaneet häntä pitämään kiinni siitä, mistä hän nautti. Jossain vaiheessa hän olikin taas alkanut nauttia siitä. Arkielämässään hän oli kömpelö ja epämusikaalinenkin, mutta tanssilattialla rytmi vei mennessään.
Kun esityskappale oli esikuunneltu ja loppuverryttelyt tehty, he lähtivät luovimaan kohti kellarikerroksessa sijaitsevia pukuhuoneita. Juuso avasi treenien aikana saapuneen tekstiviestin puolivälissä pukuhuoneille johtavia portaita ja seisahtui niille sijoilleen, toinen jalka ilmassa valmiina astumaan seuraavalle askelmalle. Hän horjahti, tukeutui kaiteeseen ja painoi puhelimen vatsaansa vasten.
Taas kuva. Taas alaston nuorukainen. Nelinkontin sängyllä, takaapäin kuvattuna, selkä notkollaan – Juuso ei ollut varma, sillä kuvan alareuna päättyi jonnekin nuorukaisen lanteille. Hänelle ei silti jäänyt epäselväksi, mitä kuvassa tapahtui. Yhtäkkiä vatsassa kiemursi ja päässä heitti.
Juuso tunsi käden olkapäällään ja havahtui. Muiden selät olivat jo loitonneet, ja heidän opettajansa, Karri, oli seisahtunut hänen viereensä ja tuijotti häntä kulmat kurtussa.
”Hei? Kaikki okei? Sä näytät vähän kalpealta.”
Juuso puhalsi keuhkonsa tyhjiksi ja hieraisi hiestä kosteaa otsaansa. ”Joo, kaikki okei. Verensokeri varmaan vaan alakantissa…”
32.
Se ja sama
300 sanaa • inspissana sipuli
Treenien jälkeen Juusolla oli yleensä raukea olo, mutta sillä kertaa adrenaliini hyökyi suonissa. Kun hän pääsi ulos pimenneeseen lokakuiseen iltaan, hänellä oli mielessään vain yksi asia. Hän kiersi tanssiopiston nurkan taakse pois ohikulkijoiden katseiden alta, nojautui seinään ja tuijotti sivupihan metsikön mustuutta, joka jäi katulamppujen katveeseen.
Puhelimen hälytysääni ehti kuulua vain kahdesti, kunnes muutos taustakohinassa paljasti Jorin vastanneen. Juuso meni suoraan asiaan: ”Mä en halua sulta enää ainoatakaan kuvaa. En ainoatakaan.” Hän piti pienen tauon ja veti väristen henkeä. ”Mulle on oikeastaan se ja sama, mitä sä yrität mulle Samulista kertoa. Mulle on se ja sama, mitä se on joskus tehnyt tai jättänyt tekemättä. Mä haluan tutustua siihen sellaisena kuin se on nyt, ja mä haluan, että se saa ihan itse päättää, mitä se itsestään kertoo ja mitä ei.”
Hän puhui niin painokkaasti ja nopeasti, että häntä alkoi pyörryttää. Hän nojasi takaraivonsa seinään ja sulki silmänsä. Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista, kunnes Jori hörähti nauruun.
”Vai ei kuva kelvannut. Olisi varmaan pitänyt arvata, ettei rajumpi materiaali saa sua syttymään.” Naurunhörähdys sekoittui nikotukseen, ja Juuso rypisti kulmiaan – Jori kuulosti humalaiselta. ”Jäät paljosta paitsi, pehmonalle. Sä et kelpaa edes nukkumaan Samulin kainaloon.”
”Antaa sen päättää siitä ihan itse”, Juuso sanoi ja melkein säikähti omaa ääntään; se oli kylmä ja kova.
”Voi, sen se kyllä tekee. Mä halusin vain tehdä sulle palveluksen, säästää sun aikaa. Jokin kiva pehmopupu viereiseltä leluhyllyltä voisi olla enemmän sun tyyppiä.”
Juuson sisuksissa kuohahti hänen kuunnellessaan Jorin holtitonta hekotusta, ja sanat tulivat kuin itsestään, suoraan sydämestä ja selkäytimestä: ”Mä en halua kuulla susta enää.”
Hän katkaisi puhelun, hengitti syvään ja katsoi yötaivaalle, joka näytti pilvettömänäkin vain mustalta kaupungin valosaasteessa. Vielä hetken jäsenissä kipristeli jännitys ja uskallus, mutta sitten hän alkoi ihmetellä, mitä hän oikein olikaan tullut tehneeksi.
Puhelun jälkeen kaupassakäynti ja kauppalista sipuleineen ja jauhelihoineen tuntui omituisen arkiselta.
31. raapaleessa mainitun biisin voi halutessaan kuunnella vaikkapa
täältä.