Tergguja Kommenttikampanjasta! 🫡

Nämäpä olivat mielenkiintoisia ja kivoja pikku rapsuja! Olisi varmaan kannattanut lukea nuo toiset rapsut, että saisi vähän enemmän kontekstia tähän juttuun, mutta meni nämä näinkin, vaikka varmasti osa tarinasta jäikin pimentoon!

Minusta on kiva lukea välillä parituksettomia tekstejä, erityisesti originaaleja, Finissä, koska itse olen pohjimmiltani romance-fikkari, lol. Olen aikaisemmin lukenut sinulta Katulapsista, ja ne on kyllä yksiä minun lempitekstejäni Finissä ikuna, hihi. (On pitänyt lukea se pitkä HP-fikki myös KAUAN, mutta en vain ole vielä saanut aikaiseksi, huoh. 😔)

Miljöö tässä oli tosi mielenkiintoinen, samoin hahmot, vaikka jäivätkin vähän mysteerisiksi. Olisi tosi kiva, jos nämä rapsut kasvaisivat joksikin isoiksi ja heistä kuultaisiin lisää. ☺️ Tässä on ainesta vaikka mihin! Tunnelma oli myöskin kohdillaan niin kuin muissakin sinun kertomuksissa.

Tuo ensimmäinen oli kyllä selvä lemppari näistä seitsemästä, tykkään sanasta aurinko ja auringosta muutenkin, ja tuo eka oli tosi nätisti kirjoitettu. Erityisesti tuo: Hän eli niillä auringonlaskuilla. Ah, miten ihanasti sanottu. <3 Samoin tuo viides! Kivoja pikku yksityiskohtia hahmoista.

Jotenkin tuntuu, että aivot on ihan taikinaa ja tämä kommentti on ihan möhpöh, mutta jotain tuli sanottua! Kiitos. :-)

Odo: Hehee, hyvä kun ei "Sun & Moon" tai alkuperäiseversion nimet pelottaneet liikaa, ja tarina hahmoineen avautui hyvin. Varsin tuttuja tyyppejähän tässä pääosin on mukana Ja Pokemon Go'n ansiosta varmasti ovat uudemmatkin hahmot tiedossa! (Pääosin eri nimillä toki.)

Muuuuutta ai kamala, ei ehkä sittenkään, kun viitattiin ettei ne puheet oikeasti sovi ehkä Kojiroun (tai kenenkään muunkaan) korville, varsinkaan Nyarth-paran!

Joo koko tilanteen söpöys haihtui aika nopeasti, kun vähän vihjattiin, mitäs Hidoide todellisuudessa sanookaan XD ei ole Nyarthilla helppoa, kun ymmärtää sekä ihmisten että pokemonien puheita! Ja joutuu vieläpä tulkkaamaan niitä.

Btw. Tuota Hidoidenia ei tunnista minun Googleni, että se tyrkyttää vaan "hidden Pokémon"-hakua.

Oot tainnut hakea Googlesta "Hidoiden pokemon", koska mulla ainakin toimii hyvin jos hakee "Hidoide pokemon" tai pelkkä "Hidoide", heti tulee oikea Pokemon hakutulokseksi. Mutta "Hidoiden pokemon" tyrkyttää mullekin "hidden pokemon". (Siinä nimen perässä ei siis ole N-kirjainta perusmuodossa! Huomasin, että olet taivuttanut sitä kommentissasi niin kuin se päättyisi n-kirjaimeen. Hidoiden on jo genetiivimuoto.)

Ps. Sori, en tunnistanut Mimikyuta sittenkään, sos! Muistelin sen Mime Jr.ksi XD mietin, onpa se äksy juniori, mutta!!

Ai apua XD Vähäks mä haluan jonku tarinan Mime Jr:ista/Manenesta, joka fantasioi murharetkelle ryhtymisestä XD (Tulipa tässä mieleen myös, että Kojiroulla on Mime Jr./Manene! Eli sekin olisi sinällään sopinut. Alolassa se ei tosin ollut Rakettiryhmän mukana.)

Kiitoksia kommentista! Mukavaa että tykkäsit ♥

Grenade: Kaoru ei ihan ole päässyt vauvakuplaan, tai jos tuo on se kupla, hän haluaa sieltä pois 😅 Ei ole ensimmäiset kuukaudet helppoja varsinkaan koliikkivauvan kanssa, siinä ei oikein voi muuta kuin lohduttautua ajattelemalla, ettei sitäkään loputtomiin kestä.

Eipä se Kojirou tässä mitään kovaa ääntä pidä, Kaoru vain reagoi turhankin vahvasti jokaiseen kolahdukseen ja narahdukseen Kaoru vaatii häneltä ihan mahdottomia, mutta kyllähän sen ymmärtää, että hänellä on pinna kireällä, kun Yamato on itkenyt tuntitolkulla ja nukahtanut vasta monen tunnin yrittämisen jälkeen. Ja Kojiroukin sen ymmärtää, vaikka häntä itseään ärsyttääkin, ettei hän muka saisi edes jääkaapin ovea aukaista kun siitäkin lähtevä ääni on Kaorulle liikaa (Taitaa Kojiroukin päästä helpolla kun saa Kaorun nukahtamaan )

Kyllä he ovat hyvin toisilleen sopivat ja tietävät pienistäkin eleistä. ^^

Joo ♥ He ovat ihan täydellinen pari. Ihanaa, että se välittyy myös tästä ficistäni :3
Kiitos tosi paljon kun kommentoit, se ilahdutti suuresti ♥

Paljon onnea Kommenttiarpajaisten voitosta! Valitsin tämän ficin tuotannostasi, koska viimevuotinen joulukalenteri Jonista oli niin sydämeen käyvä, että halusin kovasti lukea hänestä lisää, ja mieluummin vielä jotain sellaista, että Joni saisi kokea onneakin, eikä pelkkää surua. Etkä tosiaankaan pettänyt odotuksia, pidin tästä ihan mielettömästi, ja olisin lukenut tätä mielelläni paljon pidempäänkin. Jatkotarinaa on minusta vaikeampi kommentoida kerralla kuin osissa, etenkin tällaista tekstiä, jossa on niin valtavasti tunnetta, ajatuksia ja sisältöä. Tuntuu, että haluaisin sanoa niin paljon, ja harmittaa, kun unohtuu tärkeitä asioita matkan varrella, mutta yritän nyt kuitenkin kertoa edes jotain.

Tässä oli niin paljon sellaista, mitä rakastin. Ensinnäkin se, että tämä oli jatkotarina, ja sellainen, joka todella vei mukanaan. Ja sitten päähenkilöt: herkkä ja varautunut Joni sekä kiltti ja lämminhenkinen Eetu olivat todella valloittavia persoonallisuuksia molemmat. Tuo asetelma, kun viiden kaverin porukka kutistuukin kahdeksi, ja Joni huomaakin olevansa kahden kesken Eetun kanssa, oli myös niin hykerryttävä. Ajattelin kyllä jo heti alussa, että jotain salattuja ajatuksia ja tunteita Eetua kohtaan tässä voisi olla taustalla, ja olin ihan mielettömän iloinen, kun selvisi, että juuri siitä oli kyse.

Pidin myös valtavasti mökkimiljöön kuvailusta koirineen, herkullisine kesäaterioineen ja järvineen, ja minulle tuli tätä lukiessa kaipaus siitä, että pääsisipä tuollaiseen ympäristöön ja rauhaan. Olisin pitänyt tämän tarinan lukemisesta ihan mihin tahansa vuodenaikaan, mutta näin keskellä helteitä ja kesän alussa tämä todella osui ja upposi. Miehillä oli aivan mahtava idylli tuolla, ja toivoin koko ajan, että se omalta osaltaan auttaisi heitä pääsemään asiassa eteenpäin paljon paremmin kuin arkiympäristö muiden ihmisten keskellä.

Tykkäsin myös niin paljon kaikista ihanista yksityiskohdista, mitä tässä tarinassa oli, kuten vaikka miesten murteesta, sitä oli todella kiva lukea. Samoin mieltä lämmitti se, että vaikka Eetu laittoi ruokaa työkseen, hän jaksoi ja halusi hemmotella kavereitaan taidoillaan myös vapaa-aikana. Tämä Eetun havainto siitä, että kaveriporukka oli vääjäämättä hajoamassa, oli minusta samaan aikaan haikea, ja sellainen, jota ei haluaisi edes ajatella, mutta niin todellinen. Noinhan siinä helposti käy, kun alkaa olla perhettä, tai kaikenlaista muuta, minkä takia ei enää ehdi tai ehkä haluakaan harrastaa yhdessä ja lähteä lomille:

Eetu otti huikan, palautti katseensa järvelle ja vakavoitui. Hänen toinen kätensä silitteli Sisun takajalkaa. ”Mahtaakohan tää olla lopun alakua näille kaveriporukan mökkireissuille? Pikkuhiljaa alakaa ihimisillä olla omat perheet, joitten kanssa reissata… Benkustaki tullee isä näillä näppäimillä.”

Joni tuijotti veden eläväistä pintaa. Eetun sanat liikuttivat jotain hänen sisällään. Oli totta, ettei mikään kestänyt ikuisesti. Ajat muuttuivat, ihmiset muuttuivat.

Pelkäsin monen luvun ajan, että Jonin kuoreensa vetäytyminen pilaa kaiken, sillä helpostihan Eetu voisi tosiaan ajatella, että hänelle ollaan vihaisia jostain. Ja niinhän siinä kävikin, mutta onneksi Eetu uskalsi ottaa asian esiin ja nosti kissan pöydälle, koska Joni ei olisi sitä varmasti ensimmäisenä tehnyt. Kun Joni sitten sai sanottua, mikä häntä vaivasi, yllätyin iloisesti, koska pitkän aikaa pelkäsin, ettei Joni pystyisi siihen, ja kaikki kaatuu siihen. Koin, että Eetun vilpittömyys ja kiltteys saivat Jonin puhumaan suoraan, ja tuntui, että Joni yllätti lukijan ja Eetun lisäksi itsensäkin. Vaikka puhuminen ei aluksi juuri helpottanutkaan Jonin tilannetta, olin niin iloinen siitä senkin takia, kun tuntui että Joni oli padonnut tätä ja monta muutakin asiaa ihan liian pitkään sisällään. Tämä Jonin tunnustus oli todella ravisuttava ja ihan mielettömän hieno hetki tässä:

”En mää oo sulle vihanen, mää oon vihanen vittu itelleni!” Jonin ääni särkyi. Sisu murahti. ”Mulle ja mun typerälle sydämelle tai sille mikä ikinä tässä helevetin ruumiinrähjässä ny on vastuussa siitä että mää oon hintti ja tunnen sua kohtaan tällä tavalla!”

Tätä lukiessa minulla oli vahvasti mielessä tuo joulukalenteriisi, ja se taustoitti minusta todella hyvin Jonin tunteita ja suhtautumista asioihin. Vaikka tämä onkin kirjoitettu sitä ennen, minulle tuli tunne siitä, että selvästi Jonin hahmo ja hänen lapsuudesta asti kokemansa vaikeudet olivat sinulla jo paljon ennen tuota joulukalenteria kirkkaana mielessä. Nämä kaksi jatkotarinaa sopivat saumattomasti yhteen, vaikka tässä Joni onkin jo aikuinen mies. Vaikka tässä oli rakkautta ja lämpöä, tuntui siltä, että Jonin ymmärtämätön isä ja ennen kaikkea rakastavan äidin menettäminen niin nuorena olivat vaikuttaneet Joniin hyvin vahvasti. Ajattelin myös, että monet vanhat asiat painoivat Jonia edelleen, kuten vaikka se, että jääkiekon harrastaminen oli ollut melkein pakollista, kun taas pianonsoittoa ei saanut jatkaa. Se suretti minua ihan hirveästi, mutta sitten taas vastapainoksi ilahdutti se, miten ihana ihminen Eetu oli. Tuntui siltä, että jos joku osaa auttaa ja tukea Jonia hänen sisäisessä tuskassaan, niin juuri Eetu, eikä kukaan toinen.

Minusta oli myös aivan ihanaa, että tässä edettiin hitaasti. Se on ihan parasta, vaikka täytyy myöntää, että hieman hirvitti se, mitä tästä tulee, ja onko Eetu varmasti tositarkoituksella. En epäillyt niinkään Eetun vilpittömyyttä, vaan enemmänkin ajattelin, onko Joni liian vaikea tapaus Eetun kannalta, ja uskaltaako hän sen takia edetä Jonin suhteen. Sitä Eetukin tässä ehkä ajatteli, kun sanoikin, että otetaan hitaasti. Ei kuitenkaan niin hitaasti, etteivät miehet olisi päässeet nauttimaan läheisyydestä ja yhdessäolosta, ja aivan ihanista suudelmista. Vaikka kovin pitkälle ei edettykään, mikä oli minusta muuten oikein hyvä valinta juuri tähän tarinaan, miesten välinen tunnelma ja varovaiset kosketukset olivat silti kuumia, ja vihjasivat tulevasta, jos nämä kaksi vain uskaltavat antaa sille mahdollisuuden. Tai lähinnä Joni, sillä Eetu varmasti halusi olla Jonin kanssa yhdessä kaikin tavoin.

Eetu kuitenkin hienosti ymmärsi, että Jonin piti ensin selvittää tämä ja ehkä muitakin asioita itsensä kanssa sitä ennen. Toivon kovasti, että tulevaisuudessa Joni uskaltaa elää omannäköistään elämää niin suuntautumisensa kanssa kuin muutenkin. Ja vaikka aloittaa pianotunnit uudelleen näin aikuisena, jos siltä tuntuu. Tämä viittaus Jonin yksinäisyyteen, hänen äitiinsä ja samalla Eetuun oli niin kaunis kohta, etten oikein osaa sanoakaan, mutta pidin tästä niin paljon:

Samassa Joni muisti äitinsä lempeät kädet, jotka olivat samalla tavalla kiertyneet hänen omiensa ympärille aamupalapöydässä hänen ensimmäisenä koulupäivänään, kun häntä oli jännittänyt niin, ettei hän ollut saanut muruakaan syödyksi. Silloin hänellä oli ollut joku, joka oli hyväksynyt ja tukenut.

Ehkä hänellä jälleen olisi joku, joka hyväksyisi ja tukisi.

Loppu oli niin kaunis, lämminhenkinen ja täynnä tunnetta, ja minusta ihan täydellinen päätös tälle tarinalle. Toivottavasti palaat vielä näiden kahden pariin, ja sitä odottaessani lähden tutustumaan, mitä muuta olet näistä kahdesta kirjoittanut. En osaa muuta sanoa kuin todella suuri kiitos tästä lukuelämyksestä. Tykkään niin paljon tavastasi kirjoittaa.

A/N: Tällä kertaa Bucky löytää jotain vähän erilaista.

***


Pehmeää

Ensimmäisellä kerralla, kun Bucky löysi jotain pehmeää, se pysäytti kaiken hänessä.
Se oli… käsittämätöntä.
Se ei tuntunut kuuluvan muiden muistojen joukkoon, sillä pehmeys ei ollut iskuun valmistautumattoman vatsan pehmeyttä.
Pehmeys tuli hänestä itsestään. Hänen kätensä silittämässä oljenvaaleaa tukkaa hikiseltä otsalta. Hänen äänensä pehmeänä vakuuttamassa, että kaikki olisi huomenna paremmin.

Ja samaan aikaan, kun kaikki hänessä näyttäytyi ulospäin pehmeänä, hänen sisuksiaan kylmäsi, hänen hampaansa pureutuivat raivolla yhteen. Buckylta vei hetken saada muistosta paremmin selvää, saada kiinni siitä, miksi hän oli täynnä pelkoa.
Nihkeä otsa hänen kätensä alla ja niin hiljainen hengityksen rahina, että sitä tuskin kuuli.
Steven epätarkka katse. Hiipivä kuolema.