Kirjoittaja- SamiPetteri
Beta- Amalie, Maww, ja Sitruunatee lukivat tämän ennen julkaisua virheitä huomautellen.
Ikäraja- Sallittu kaikille.
Genre- PUTOUS
Paritus/Hahmot- Jani-Petteri/Vanessa
Vastuuvapaus - Iina Kuustonen omistaa Jani-Petterin ja Vanessan, Mtv3 omistaa Putouksen ja Jaakko Saariluoman hän itse. Minä en saa tästä mitään muuta kuin hyvän mielen:)
Varoitukset - Koulukiusausta, pusu.
A/N Idena tähän antoi Amalie ja kaikki muutkin ihanat Koisot, iso hali teille kaikille, puspus^^ Kiitos myös Maww ja Sitruunatee (:
Kommentoida saa, ja virheistä pitää ilmoittaa, minä en syö teitä vaikka sen teettekin;>
Sataa lunta, haittaakse?
Eräänä talvisena päivänä, Dragsfjärdin päiväkodissä, yksi tyttö leikki legoilla luokkahuoneen nurkassa, erillään muista. Vanessa Snelmannilla oli päällään sininen farkkuhaalari jossa oli ison nauravan leppäkertun kuva edessä. Vanessa hieman ujo viisivuotias tyttö, hän asui vanhempiensa kanssa kauniilla asuinalueella, lähellä koulua. Hän asui kerrostalossa, jonka pihalla olevissa keinuissa hän usein leikki yksikseen. Pihalla ei ollut miltei koskaan muita lapsia joiden kanssa leikkiä, ja koska Vanessa oli tottunut olemaan yksin lukuisten muuttojen takia, yksin olo ei häntä haitannut. Toki pihalla asui muitakin lapsia, kuten yksi Salla, mutta hän oli jo kahdeksan vuotias, ja hänen mielestä Vanessa oli liian nuori leikkiäkseen hänen kanssaan. Salla leikki aina lelu hevosilla, ja hän sanoi että Vanessa voisi rikkoa ne. Siellä oli myös yksi Tero, mutta hänen kanssaan Vanessa ei tykännyt leikkiä, Tero oli aivan liian äänekäs Vanessan makuun. Sitä paitsi Tero ei edes halunnut leikkiä Vanessan kanssa, hän nimitteli Vanessaa vain koko ajan pöhköpääksi.
"Mikti tä leikit koko ajan vain noilla palikoilla" kysyi eräs Vanessan ryhmässä oleva tyttö, joka piteli parhaillaan kahta prinsessoiksi puettuja, vaaleatukkaisia barbeja käsissään. “Mikti tulla ei ole kunnon leluja, typeryt?”
Vanessa kohautti olkiaan, äiti oli opettanut ettei kiusaajista kannataisi välittää. Jostain syystä, kukaan Dragsfjärdin päiväkodin tytöistä ei tuntunut pitävän Vanessasta. Kun Vanessa oli aloittanut päiväkotinsa muutama kuukausi sitten, hän oli kysynyt voisiko hän leikkiä toisten kanssa. Kaikki olivat vain katsoneet Vanessaa oudoksuen, hänen outoja, punertavanruskeita hiuksia, jotka oli leikattu hyvin lyhyiksi, niin että ne hädin tuskin ylsivät korviin. He olivat katsoneet Vanessan omituisia vaatteita, hän ei nimittäin omistanut yhtäkään vaalenpunaista paitaa, tai monikerroksista prinsessa hameita, kuten muut tytöt. Hänellä oli ollut päällään vain tavalliset, mustat housut, ja ruskea paita jossa oli lapsia leikkimässä uima-altaissa. Vanessa oli saanut paidan edellisen kesänä vieraillessaan vanhempiensa kanssa Serenan vesipuistossa. Hänellä oli myös isosankaiset, kauniin vihreät silmälasit, joita Vanessa oli joutunut käyttämään jo kaksivuotiaasta lähtien. Tämän kokonaisuuden takia, tytöt olivat kieltäneet Vanessaa leikkimästä heidän kanssaan. Eihän Vanessa edes osannut laittaa barbeille mekkoja päälle, tämä vain leikki pikkuautoilla. Siitä päivästä lähtien Vanessa oli leimattu ulkopuoliseksi koko päiväkodin keskuudessa.
Ruoka-aikaan, Vanessa söi yleensä yksin. Lounaaksi oli ohrapuuroa marjakeiton kanssa, Vanessa inhosi sitä, mutta söi sitä silti kiltisti, äiti oli opettanut hänet kohteliaaksi. Päiväkoti ei ollut kovinkaan iso, vain neljä tyttöä Vanessan lisäksi, ja kolme poikaa, ja tämän takia päiväkotilaiset ruokailivat esikoulun kanssa. Vanessa meni syömään aina pieneen pöytään, joka oli ikkunan alla. Syödessään hän usein katsoi ikkunastu ulos, missä koulun pihan takaa näkyi kaunis sekametsä. Metsä kohosi korkeana kohti taivasta, ja Vanessa toivoi usein pääsevänsä metsään leikkimään, mutta se oli kiellettyä. Hän halusi leikkiä Tottelin ja Putsun kanssa, jotka asuivat metsässä. Hän kikatti muistolle, missä äiti oli kertonut hänelle iltasadun kahdesta kilttimielisetä peikosta, jotka asustelivat metsässä syöden kanttarelleja. Äiti oli sanuonut että peikot osasiva taikoa. Vanessa olisi halunnut nähdä ne. Vanessan ajatukset keskeytyivät, kun Vanessan päiväkotitäti Tuija tuli kerämään astiat, ja kertomaan että seuraavaksi alkaisi oli ulkoilu tunti. Vanessa riemastui, ehkä hän pääsisi metsään!
Oli talvi, joten Vanessaa toppuutettiin pukemaan uloslähtiessään paksut talviasusteet. Vanessalla oli rusehtavan värinen toppahaalari, ja kypärämyssy taivaansinisen villapiponsa alla.Vanessa oli hyvin ylpeä pipostaan, hän oli saanut sen eilen äiditlään. Hän oli näyttänyt sitä jo Tuijalle, Tuija oli kehunut sitä hienoksi. Ehkä muutkin tytöt voisivat pitäisivät siitä? Puettuaan toppavaatteensa ahtaassa eteisessä, Vanessa kiiruhti ulos tungoksesta. Hän oli ulkona ensimäisenä, ja juoksi suoraa päätä lumilinnalle, jonka päiväkodin lapset olivat rakentaneet eilen. Se oli iso, ja sen sisälle mahtuisi ainakin kymmenen lasta. Vanessa ihaili hetken aikaa talvista maisemaa linnan sisältä. Muutkin lapset tulivat pian perässä, ja kun Nelli, yksi esikoululainen tyttö huomasi Vanessan, hän huudahti kovaan ääneen.
“Miks sä oot täällä? Tää on meidän linna!”
Vanessa hämmästyi kommentista, ja yritti itkuisesti selittää, että hänkin oli ollut rakentamassa linnaa. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä ja Tero - se sama poika joka asui samassa kerrostalossa kuin Vanessa- nappasi Vanessan päästä tämän pipon, ja alkoi nauramaan.
“Katsokaa miten luma hattukin sillä on, se näyttää ihan halakanpesältä!”
Kaikki alkoivat nauraa Vanessan pipolle, ja Vanessa huomasi seisovansa yksin ainakin seitsämää lasta vastaan. Hän koitti saada piponsa takaisin, mutta juuri kun hän oli saamassa sitä, Tero heitti sen lumihankeen. Vanessa nosti sen maasta ja lähti juoksien kohti hänen omaa turvapaikkaansa, isoa kiveä, jokoa sijaitsi lähellä metsön reunaa. Kivelle päästyään tyttö katsoi taakseen, ja näki kuinka muut päiväkotilaiset olivat aloittaneen yhdessä laskemaan pulkalla. Kyyneleet tuntuivat lämpimiltä Vanessan poskilla pakkassäässä, kun tyttö yritti ravistella pipostaan lunta pois. Se ei ollut helppoa, koska lumi oli ehtinyt jo sulaa. Vanessa huokaisi ja meni makaamaan kiven päälle selälleen, taivasta katsellen. Hän ei huomannut pientä poikaa kiven toisella puolella.
Alkoi sataa lunta, ja Vanessa yritti napata hiutaleita. Se oli kuitenkin hankalaa, jos makasi selällään ja Vanessa nousi istumaan. Hän nappasi hiutaleita ensin kädelleen, ihaillen niiden kauniita kuvia. Häeltä pääsi suustaan pieni naurahdus, kun hän katseli erikokoisia ja näköisiä kiekuroita kädessään. Kun hän kyllästyi siihen, Vanessa alkoi saalistaa innokkaasti hiutaleita kielellään. Hän kurottautui nappamaan isointa hiutaletta, hän menetti tasapainonsta, ja horjahti pois kiven päältä. Vanessaan ei sattunut, koska hän oli tippunut jonkin päälle. Selvittyään ensitärähdyksestä, Vanessa uskalsi katsoa minkä, tai kenen päälle hän oli tippunut. Kun tyttö avasi silmänsä, hän huomasi makaavansa pojan päällä, jonka nimen Vanessa muisti heti. Jani-Petteri. Poika oli kuusivuotias, ja kävi esikoulua. Hän oli vähintään yhtä syrjääntynyt kuin Vanessa, ja Vanessa oli nähnyt hänet monesti kerrostalon pihalla yksin lukemassa kirjoja, tai kuuntelmassa musiikkia. Mitä Vanessa tiesi, vaikka poika saattoi olla syrjänytynt, hurja viisas ja sivistynyt tämä oli. Hän oli joskus kuullu miten tämä oli puhunut hoitotädeille, selittäen jonkin Pjotr Tšaikovski musiikista, ja Jani-Petteri oli käyttänyt moni sanoja, joiden merkitystä Vanessa ei edes tiennyt. Tytön tietojen mukaan Jani-Petteri kävi myös terapiassa, kai. Nolona Vanessa ajatteli putoamistaan, koska hänellä oli myös yksi salaisuus, jota hän ei ollut kertonut kellekään. Hän oli hieman ihastunut tuohon ujoon, silmälasipäiseen poikaan. Vanessa kiiruhti nolona pois Jani-Petterin päältä.
“Anteekt”, tyttö sanoi ujosti pää painuksissa, ettei Jani-Petteri olisi nähnyt hänen punastuvan.
“Ei se mitään” Jani-Petteri sanoi hiukan epäselvästi ja myös painoi päänsä alas.
Lapset istuivat pari minuuttia hiljaa, maata katsellen, kunnes Jani-Petteri, avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä ja sulki suunsa. Hän alkoi ajatella nyt toden teolla. Hänen päällen oli juuri pudonnut päiväkodin kaunein tyttö, tuntui kuin enkeli olisi tippunut taivaasta. Mutta enkelit eivä tietenkään tipu alas taivaasti, Jani-Petteri ajatteli. Poika tunsi Vanessan, hän oli katsellut tyttöä niin kauan kun tämä oli asunut heidän taloyhtiössään. Jani-Petteri oli tiedonhaluinen, ei utelias, ja siksi poika tiesi Vanessan asuvan A-rapun kolmannen kerroksen vasemmanpuoleisessa asunnossa. Hän ihaili tytön erillaisiutta, ja itsevarmuutta. Hänelläkään, kuten ei Vanessallakaan, ei ollut varsinaisia ystäviä. Jani-Petteri ajattelikin usein menevänsä juttelemaan tällä sievälle tytölle, mutta esikoululaiset ja päiväkotilaiset olivat harvoin samoissa tiloissa. Sitä paitsi hän oli ollut hieman masentunut, koska vain muutama päivä sitten naapurin Tero oli rikkonut Jani-Petterin valomiekan. Jani-Petteri olisi halunnut kostaa Terolle, mutta hänellä ei ollut itsevarmuutta tarpeeksi.
“Minun nimi on Jani-Petteri”, poika sanoi puhevikansa korostamalla äänellä. “Sinähän olet Vanessa?” Jani-Petteri jatkoi, ja Vanessa alkoi kikattaa pojan tavalle puhua.
“Mikt tä puhut noin hattutti?” tyttö kikatti.
“Haittaakse?” Jani-Petterikin nauroi. Hän ei kerennyt sanoa muuta, koska tarhatädit olivat alkaneet huudella esikoululaisia sisälle.
“Heippa, minun pitää mennä nyt”, poika huikkasi apeasti, nousi maasta ja lähti juosten sisälle. Vanessa jäi istumaan maahan. Pian hänkin lähti sisälle iso virne kasvoillaan ja perhoset vatsassaan lennellen. Vanessa tunsi olonsa pitkästä aikaa hyvin onnelliseksi.
Siitä päivästä lähtien Jani-Petteri katsoi Vanessaa aina kun oli mahdollista. Hän ei tiennyt miksi, hän oli tutkinut asiaa internetistä ja kirjoista, mutta hän ei löytänyt järkevää syytä, mikä olisi selittänyt pojan tarpeen katsella Vanessaa aina tilaisuuden tulle, mutta heti kun Vanessa katsoi takaisin, Jani-Petteri käänsi päänsä poispäin, kasvot punaisena ja vatsassa kipristellen. Jani-Petterillä ei ollut hajuakaan mistä oireet johtuivat. Hän itse epäili sen olevan dyspepsia, muttei ollut aivan varma.
Monen viikon päästä siitä, kun Jani-Petteri oli ilmoittautunut Putous-ohjelmaan, hän tajusi asian. Rakkaus. Hän oli rakastunut Vanessaan. Jani-Petteri pähkäili asiaa kauan, ja lopulta, kun hänen oli aika mennä Jaakko Saariluoman luokse, Jaakko huomasi miten hän oli nolostuneena lavalla. Jani-Petteri paljasti Jaakolle salaisuutensa. Hän oli rakastanut Vanessaan. Mutta heti kun hän oli paljastanut asian, hän katui sitä. Kaikkihan olivat nyt kuulleet tuon asian! Luultavasti myös Vanessa oli katsonut ohjelman kotonaan.. Miten hän voisi mennä enää kouluun, kaikki alkaisivat vain pilkata häntä?
Maanantaiaamuna, kun Jani-Petterin esikoulu oli alkamassa, hänen äitinsä oli kiireiseti vienyt pojan eskariin työmatkallaan. Jani-Petteri oli mennyt suorinta tietä kiven luo, toivoen näkevänsä Vanessan. Tyttö ei kuitenkaan ollut siellä, ja Jani-Petteri jäi harmikseen istumaan kiven juureen.
Kun Vanessa saapui hetken päästä kouluun, hän näki Jani-Petterin istuvan kivellä, pää jalkoihin painettuna. Hän vei reppunsa sisälle, ja alkoi hiipiä pojan luokse, varoen ettei tämä kuulisi Vanessan tuloa. Vanessa oli ollut aivan innoissaan Jani-Petterin lauantaisesta paljastuksesta, ja halusi nyt säikäyttää pojan.
“Hei Jani-Petteli”, Vanessa kuiskasi kun oli aivan Jani-Petterin vieressä. Poika nosti katseensa ylös, ja samalla hetkella tyttö painoi nopean pusun pojan poskelle, ja juoksi onnellisesti kikattaen pois. Jani-Petteri jäi vähän ihmeissään kivelle, mutta kun hän tajusi tapahtuneen, hän nousi ja lähti kulkemaan päiväkodin lumilinnaa kohden.
“Vapise Tero”, vain kuului, kun Jani-Petteri asteli hitaasti, mutta varmasti lumilinnan sisään.
A/N2- Ette arvaa kuinka monesti kirjoitin Jani-Petterin vahingossa SamiPetteriksi:D
