Ficin nimi: Polvet ja sydän ruvella
Kirjoittaja: Smarou
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: Angst, draama, (romance), slash
Varoitukset: Itsetuhoisuus
Yhteenveto: "Minä parannan heistä joka ikisen, sillä hinnalla ettei minusta jää mitään jäljelle."
Polvet ja sydän ruvella
Kuinka paljon voi yksi ihminen maksaa toiveistaan?
Kuinka kauan voi jaksaa tehdä töitä sellaisen suhteen eteen joka ei anna mitään takaisin?
Minä olen se mies joka rakastuu ja antaa kaikkensa. Olen se mies joka tekee liikaa töistä saadakseen liian vähän takaisin. Ja minä rakastun ja annan anteeksi.
Ne miehet sanovat aina etten tee mitään väärin. Minussa ei ole mitään vikaa. Mutta.
He eivät koskaan selitä mitä tulee sen jälkeen. Mutta mitä?
He olettavat, että ymmärrän. Ja minä ymmärrän jokaisella kerralla, etteivät he halua olla kanssani. Halua, pysty, osaa, malta, viitsi, vaivaudu, kykene, jaksa. Sanat ovat jo sekoittuneet toisiinsa ja tarkoittavat oikeastaan samaa.
Niinpä minä annan heidän lähteä. Uskottelen olevani sen yläpuolella. Jos he eivät osaa arvostaa minua, minä en tarvitse heitä. Tai jos en itkisi heidän peräänsä, joku heitä saattaisi havahtua miten hienon miehen hän aikoo jättää taakseen. Toistaiseksi yksikään ei ole pysähtynyt.
Eikä yksikään ole päässyt pihaportista ulos ilman, että olen juossut perään.
Olen tullut siihen tulokseen, että tapailen aina samaa miestä. Kasvot ja nimet vaihtuvat, mutta tarinat pysyvät samoina.
He hymyilet tiskillä, yrittävät rupatella. Selvittävät pidänkö miehistä vai en. Minä hymyilen takaisin, vastailen lämpimästi ja he tarjoavat juotavaa. Sanovat kauniiksi ja koskettavat ohimennen. Illan mittaan istun heidän kanssaan nurkkapöydässä ja annan heidän käpälöidä. Saan heidät haluamaan suudella ja niin minä saan heidät kahville seuraavana päivänä.
Toisena päivänä käyn sen hetkisen miehen kanssa kahvilla, esitän enemmän miestä jonka kanssa hän voisi ystävystyä kuin villiä rakastajaa josta hän eilen kiinnostui. Sitten kun aikamme on lopussa, vilautan rakastaja korttia uudestaan. Flirttailemme, vihjailemme, suutelemme ja hän ajattelee saavansa minussa ystävän ja rakastajan. Koko paketin.
Seuraavalla kerralla olemme lämpimämpiä, henkilökohtaisempia. En jaksa edes muistaa kuinka monta kertaa olen selittänyt elämäntarinaani. Kerta kerralla se alkaa karsiutumaan tylsemmäksi. Sitten väritän sitä juuri ja juuri totuuden rajoissa, vaikka vain pitääkseni itseni kiinnostuneena.
Sitten mies saattaa minut kotiin ja suutelemme. Pyydän häntä sisään ja hän tulee.
He rakastelevat kaikki samalla tavalla. He ovat nopeita, rajuja, kiireisiä, joskus jopa kovakouraisia. Mutta he aloittavat ja lopettavat hellästi, pitävät minua sylissään ja sanovat kauniita asioita.
Ja jos he seuraavan kerran palaavat luokseni, annan itseni rakastua. He soittavat, välittävät, rakastavat. Mutta minä olen heille lemmikki, joka antaa vilpitöntä rakkautta ja uskollisuutta, joka osoittaa kiintymystään ja tyytyy vähään.
Kyllä minä huomaan milloin he muuttuvat, milloin he alkavat etsimään pakokeinoja. Ja koska olen niin järjettömän ymmärtäväinen ja ihana, minä annan sen heille. Lakkaan vaativasta sitäkään vähää, lopetan roikkumisen jottei heitä satu. Kunnes ajatus yksin jäämisestä kasvattaa paniikin ja löydän itseni taas polviltani. Rukoilen heitä jäämään ja tarjoan itsestäni kaiken. Tarjoan rakkauttani, mieltäni, elämääni ja kehoani. Otan heidän odotuksensa, otan heidän sukunimensä, otan suihin ja otan kontallani takaa ja otan miten päin vain. Kunhan en vain jäisi yksin.
He huvittuvat hetkeksi, ovat heltyneitä omistautuneisuudestani. Pönkittävät sillä itsetuntoaan, taputtavat minua poskelle, suutelevat otsalle ja lähtevät.
Enkä tiedä mitä voisin enää tehdä toisin. Olen yrittänyt olla rehellinen, olen yrittänyt valehdella. Olen karski ja macho, olen heikko ja herkkä. Olen vaatinut ja olen antanut tilaa. Ottanut ja antanut.
He haluavat aina samaa. He haluavat minun olevan miehekäs ja varma, mutta makuuhuoneessa minun tulee olla heikko ja alistuva. Saan puhua rakkaudesta, kunhan en vaadi sitä takaisin. Saan tehdä ehdotuksia, mutta en vaatimuksia. Joten kun tyydyn suosiolla vähempään, olen automaattisesti onnellisempi.
Ja vaikka teen kaiken tämän, päädyn rukoilemaan heiltä tunnustusta. Rakkautta, hellyyttä ja niitä kauniita sanoja joita he alussa viljelevät.
Eivätkä he ole yhden yön juttuja. Eivät toki. Silloinhan tilanteessa olisi jotain järkevää. He viihtyvät luonani muutamasta viikosta useaan kuukauteen, mutta se aina päättyy samoin. On aika siirtyä eteenpäin. On aika miettiä tulevaisuutta. On hankala aika elämässä. Tarvitaan muutosta. Mikä tahansa syy sieltä tulee, se sulkee minut pois. Minun kanssani he eivät näe tulevaisuutta, minä olen tylsistyttänyt heidät, minä en voi auttaa missään. Tai sitten he vain ovat saaneet itsensä korjattua. Olen parantanut heidän itsetuntoaan, antanut heille syyn hankkia parempaa.
Minä parannan heistä joka ikisen, sillä hinnalla ettei minusta jää mitään jäljelle. Milloin on minun vuoroni?
Ehkä siksi juoksen kauniiden sanojen ja hellyyksien perässä niin herkästi ja tyydyn niin helposti siihen mitä saan. Sillä vähä on tyhjää parempi. Siksi kasaan itseni hajotakseni. Tapailen tullakseni jätetyksi. Rakastun tullakseni hylätyksi.
Koska minun on pakko uskoa, että jollakin kerralla kauniit sanat eivät lopu tai tapan itseni.
