Hopearausku: Ensinnäkin, aivan paras kissa ja aivan paras meemi!
Mahtavaa, että tämä tarina on moiseen myös sinua inspiroinut; voinen sanoa, että Alisa ja Valve tarvitsevat juuri nyt kaikki mahdolliset hyvät manaukset, heh. Aivan ihana myös kuulla, että uudet osat olivat mieleesi. Ne olivat vaikeita kirjoittaa ja jälkeenpäin huoletti, että onnistuinkohan ollenkaan niiden kanssa, joten kommenttisi pudotti kiven sydämeltä (kuten ehdottomasti muidenkin kommentit). ”Aivan kamala hyvällä tavalla” on kieltämättä sellainen reaktio, jota tästä osuudesta toivoinkin.
Olen myös iloinen siitä, että Kiira-osuus mielestäsi toimi, koska se on ollut luultavasti yksi suosikkikohtiani kirjoittaa koko tarinasta. Puolipahis kuvaa häntä minusta hyvin - kaikenlaista harmia aiheuttava hahmo, joka ei kuitenkaan ole pahin mahdollinen, kun vertaa esimerkiksi Reinaan. Hienoa että pidit, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥
Juuli: ”Ihan mahtava, eli siis aivan kamala”, heh, tähän kieltämättä juuri pyrin, hienoa kuulla, että kokonaisuus oli mielestäsi onnistunut! Ja että tuo linnan taikuutta koskeva kuvaus toimi myös sinun mielestäsi, se oli sellainen, jonka muotoilua pohdin aika pitkään. Ihanaa että pidät Hiilistä, se tahtoo aina varastaa show’n ilmaantuessaan paikalle. Haluan myös sanoa, että älä missään nimessä nolostu teorioista tai spekuloinneista; minusta on mahtavaa, että tämän tarinan tapahtumat herättävät spekuloimaan ja miettimään, mitä jatkossa mahdollisesti tapahtuu. Kirjoittajan näkökulmasta se on ihan parasta, ja minusta on mahtavaa, että sinulla on mielessäsi eläväni jokin tuollainen repliikki.
Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥
marieophelia: Tosi huojentavaa kuulla, että Alisan muuttunut kertojanääni toimi tässä, se aiheutti todellakin melkoisesti pähkäiltävää. Niinpä, Alisan ja Valven jälleennäkemisen kirjoittaminen tuntui minustakin väliin suorastaan pahalta, kun sen olisi pitänyt olla iloinen tapahtuma, mutta ei sitten pohjimmiltaan täysin ollut. Heh, toivottavasti viimein piakkoin selviää, millainen lopetus tässä lopulta on.
Tosi mukava kuulla, että pidit, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥ Niin, ja kiitos paljon myös Pakkasherra ja hänen morsiamensa -tekstin kommentoinnista. Vastailen siihen vielä erikseen, mutta sanon tässä, että ilahdutti tosi paljon kuulla, että odottelit jo jatkoa tähän päätarinaan. Se motivoi paljon näiden uusien osien kanssa.
Isfet: Lähdin ehdottomasti hakemaan juuri yllätysmomenttia tuossa alussa, mahtavaa kuulla, että se toimi! Hienoa myös, että sinäkin pidit Kiiran paluusta ja että se selvitti mielestäsi hyvin tuota Alisan tilannetta. Nuo nostamasi kohdat ilahduttivat niin ikään, koska muotoilin niitä kaikkia pitkään. ” Tämä on aivan kestämätöntä, kaikkien osien ajan lukijaa ja Alisaa painaa sama ahdistus, mutta kaikki kuitenkin vain valuu pois kuin vesi hanhen selästä”, jep, tämäpä juuri. Höpöhöpö, ei kommenttisi todellakaan ollut huono, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! ♥ Valve ja Alisa ovat myös hyvin kiitollisia tukijoukkoihin liittymisestä, luulen.
Kaarne: Ah, pitää näin alkuun sanoa, että Reina padassa -meemi jaksaa naurattaa edelleen, on se vaan niin poetic cinema että. Toisekseen, nyyh. ♥ Kaikki kommenttisi ovat jälleen ilahduttaneet aivan todella paljon, ja olen äärimmäisen otettu, että pidit uusimpien osien kertojanratkaisua onnistuneena ja hyvin toteutettuna. Kuten saitkin moneen otteeseen kuulla, niin se oli tosi vaikea kirjoittaa, ja ehdin epäillä itseäni ja koko konseptia sen seitsemän kertaa. Joten, palautteesi huojentaa mieltä todella paljon, ja muutenkin iso kiitos kaikista kauniista sanoistasi. <3 Koska nämä uudet osat olivat vielä edellistäkin vaikeampia, niin olen palannut palautteeseesi monta kertaa; ihan jo muistutuksena, että kyllä se puurtaminen useimmiten kannattaa.
Kiitän myös lauseraatiosuudesta, olen tosi iloinen, että tuo kohta mielestäsi toimi, koska mietin ja muotoilin sitä(kin) kieltämättä pitkään. Ja, mitäs muuta. Tuo testi on edelleen paras ja tuonut paljon iloa. Kiitos vielä tsempistä ja kaikesta mahdollisesta! ♥
// Kaarne. 😆 Nyt jatkuu!
A/N: Suosittelen vielä lämpimästi tuota
Kaarneen testiä, se on mahtava.
Jälleen kerran tahdon myös kiittää kaikista kommenteista! Pahoittelut jälleen kerran siitä, että jatkossa kesti; minulla on ollut kiirettä töissä ja muutenkin kaikenlaista, minkä vuoksi nämä seuraavat osat ovat valmistuneet hitaasti. Tässäpä nämä kuitenkin viimein.
**
406.Herään aamun hauraaseen valoon.
Ensimmäinen tokkurainen ajatukseni on, että on tulossa kirkas päivä. Auringonsäteet soljuvat ikkunan läpi ja hätistelevät pois huoneen raskaimmat varjot. Katsellessani sitä tajuan toivovani, että sama tapahtuisi myös minulle. Ihoni on nihkeä kuivuneesta hiestä. Sydäntäni puristaa tumma levottomuus, kuin yöllinen painajainen olisi kiertynyt sen ympärille. Muistan unistani pelkän loputtoman pimeän.
Värähdän ja käännyn kyljelleni tuttua kosketusta kaivaten, mutta tajuan paikan vierelläni olevan tyhjä. Valve ei ole sängyssä, ei koko huoneessa. Hänen taikuudestaan on jäljellä vain vaimeneva aavistus. Hän on ollut poissa jo pidemmän aikaa.
Ojennan käteni hipaistakseni peitteen viilennyttä kangasta. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä, minussa liikahtaa pelko. Valven on täytynyt herätä aiemmin ja lähteä, kun vielä nukuin. Minä
tiedän, että niin on. Jos jotakin muuta olisi tapahtunut, olisin kyllä –
Se saa minut jähmettymään. Levoton tunne sydämeni ympärillä kiristyy kuin tiukkeneva solmu. Silmieni takana häivähtää kuva sysimustasta vedestä. Tapahtunut jotakin? Valvelle? Miksi ihmeessä niin olisi?
"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."
Minun pitäisi olla varma asiasta. Silti en kykene karkottamaan Valven hämärän kaikua mielestäni. Kompuroin istumaan polvieni varaan ja annan peiton valahtaa päältäni. Huoneen viileys koskettaa minua heti. Kohotan käteni kasvojeni eteen kuin voisin löytää vastauksen niistä. Valo ihollani on auringon valoa; taikuuteni ei havahdu esiin. Se ei ole tavatonta. Se ei liity mitenkään Valven poissaoloon. Kaikki on hyvin.
Kaikki on hyvin.
Väärin.Puristan sormeni nyrkkiin ja painan ne silmiäni vasten. Aamu liikehtii ympärilläni, valaisee yhä lempeästi yöllisen hämärän reunoja. Hetken mielijohteesta kuvittelen taikuuteni tekemään samoin uneni pimeydelle. Näkemäni musta vesi on pahojen aavistusteni kuvajainen, jonka pinnan valoni rikkoo. Häätää pois, aivan kuten aamu varjot. Kerron sen tarinana itselleni.
Minuun leviää huojennus aistiessani valoni hiljaisen välähdyksen. Se ei saa vääryyden tunnetta katoamaan, mutta... On kuin kykenisin pitelemään hauraiden lankojen vyyhdestä kiinni hiukan helpommin. Lujemmin. Huoleni Valvesta ei täytä minua kokonaan.
Samassa kehoni kuitenkin jäykistyy. Kestää hetki ymmärtää, minkä vuoksi. Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.
Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.
Vavahdan ja painan käteni rintakehääni vasten. Tuntemus on livennyt pois.
Jälkiä unesta vain, ääni pääni sisällä sanoo. Tajuan, etten pysty täysin uskomaan sitä. Voiko tämä olotila todella johtua pelkästä painajaisesta? Kurkkuani kaihertaa, kuin se olisi täynnä sanoja, joita en osaa lausua. En tiedä edes, mitä niiden
pitäisi olla.
"Älä ole hölmö", sanon uudelleen, mutta minua puistattaa. Annan käsieni valahtaa sivuilleni. Tehdessäni niin silmänurkassani välähtää jotakin hopeista. Ikkunalaudalta tulviva valo osuu medaljonkiin. Se on samassa paikassa kuin mihin sen eilen jätin, tuolilla mekkoni vierellä.
Tuijotan korua. Ajattelen sitä, miten vasta Valven kysymys medaljongista sai minut muistamaan, mitä sille oikein tapahtui. Kuin olisin unohtanut täysin sen olemassaolon.
Illalla asiassa ei ollut mitään omituista. Ei. Siinä ei ole edelleenkään mitään omituista. On täysin selvää, etten kaiken tapahtuneen jälkeen voi muistaa –
Ei. Sana lankeaa kuin kirkas sadevesi ajatusteni läpi, selkeyttää hetkeksi tuhkaan peittyneen kuvan.
Mitä muuta minä olen unohtanut?
Ennen kuin ehdin kysyä itseltäni miksi tai kuunnella mieleni vastalauseita, heilautan jalkani lattialle ja kiirehdin tuolin luo. Minun on puoliksi pakotettava itseni tekemään niin. Jokin sisälläni yrittää lakkaamatta kertoa, että yhtäkkinen epäilykseni on täysin turha.
Käännä katseesi pois. Se sykkii kuiskauksena veressäni, samaan aikaan käsky ja totuus. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä.
Ja silti, silti. En tunnista ääntä omakseni, sen vihaista kylmyyttä. Huomio katoaa heti ilmestymisensä hetkellä, haihtuu pois kuin usva. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Kurotan hätäisen otteen medaljongista ja puristan sormeni kannen ympärille, puristan niin lujaa, että kielojen hauraat varret painautuvat ihooni kiinni. Tiedän, että muussa tapauksessa päästäisin liian aikaisin irti. Antaisin periksi.
Antaisin periksi
mille, siihen minulla ei ole vastausta. Korun aiheuttama kipu sykkii kädessäni, kun avaan kannen.
Odotan henkeäni pidätellen. Krafja ei virtaa esiin. Agnesin noituudesta on jäljellä pelkkä huokaus, joka sipaisee sormenpäitäni ja katoaa sitten kokonaan. Se ei olisi kyennyt tuomaan minua takaisin kotiin. Muistan aiemman siirtoloitsun voiman, kuinka Valven oli vuodatettava osa siitä pois. Tämä loitsu ei ollut alun perin yhtään vähäisempi. Joten, miksi –
Äkillinen kipu puhkeaa kylkiluitani vasten.
Minä horjahdan; joudun ottamaan tukea tuolinkarmista. Medaljonki on pudota käsistäni, mutta saan sen kiinni viime hetkellä. Päässäni pyörii. Silmissäni kieppuu mustia pisteitä. En ymmärrä, mitä juuri tapahtui. Nousinko sittenkin ylös liian kiireesti?
Mietin kysymystä hämilläni. Ehkä. En tiedä. Huimaus on tyystin kadonnut, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Minun olisi pitänyt lähteä vuoteesta varovaisemmin.
Pyristelen vaivalloisesti irti epäselvyyden sumusta. Medaljonki riippuu ketjussa sormieni varassa, miltei tipahtamaisillaan. Suljen kannen ja asetan korun kaulalleni, vaikka osa minusta vastustaa kaikin voimin.
Et tarvitse sitä. Jätä se rauhaan. Sanat vaimenevat hiukan, kun hopea koskettaa ihoani. On kuin sen tuntu kiinnittäisi minut paremmin tähän hetkeen, epäilykseeni.
Kääntelen medaljonkia kädessäni. Siirtoloitsu oli vahingoittunut jotenkin. Sen verran minä tiedän, mutten sitä, miksi.
Seison aloillani raskaasti hengittäen, kuin odottaisin jonkinlaista oivallusta. Aamun valo hyökyy aiempaa kirkkaammin huoneeseen ja ylleni, mutta mitään erityistä ei tapahdu. Yksi asia kerrallaan, päätän viimein. Aivan ensimmäiseksi minun on saatava tietää, missä Valve on.
Suuntaan ulos. En voi olla huomaamatta, kuinka kärkkäästi huoneen viimeiset varjot liikahtavat, kuin haluten seurata askeliani.
407.–408.Valven sijasta minä löydän ensimmäiseksi Eddan. Hän järjestelee parhaillaan yhtä keittiön kaapeista. Valo piirtää esiin hyllyjen lasipurnukat ja niiden sisällä olevat mausteet, seinien koukkujen kuivatut yrttikimput. Kaapinkulmalle on varissut mintunlehtiä.
Näen, että pöydällä odottaa kaikki tarvittava piirakan leipomista varten. Ilmassa leijailee talviomenien kirpeä makeus. Vaikka tuoksu ei ole sama kuin kalvaslinnan omenoiden, se saa minut ajattelemaan kesää ja puutarhaa, kaipaamaan niitä.
Edda hyräilee asetellessaan maustepurkkeja uusiin riveihin. Hänen ensimmäinen reaktionsa on hymyillä minulle leveästi astuessani sisään, mutta sitten hänen kaarnakasvonsa kurtistuvat. Hän silmäilee yömekkoani. Punehdun tajutessani, etten ymmärtänyt pukeutua kunnolla ennen kuin lähdin. Hiukseni valuvat olkapäilleni sotkuisena punoksena. Lattia on karkea paljaita jalkapohjiani vasten, kun kipristelen varpaitani.
”Onko jokin hätänä, Alisa-neiti?” Edda kysyy.
Sipaisen yömekkoni helmaa.
En tiedä. Vastaus kumpuaa minusta kuin vaiston varassa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten puhuisin siitä. Ajatukseni ovat raskaita ja silti hajanaisia. Yrityksistäni huolimatta jokainen lause muotoutuu väärin suussani.
Epäröin. On jälleen vaikeampi pitää kiinni aiemmista epäilyksistäni, hiipuneesta loitsusta. Molemmat tuntuvat keittiön lempeydessä pelkältä unelta. Ehkä kaikki johtui sittenkin painajaisestani.
”Alisa-neiti…?”
Eddan ääni havahduttaa minut. Rypistän otsaani ja kosketan medaljonkia. Sormeni kohtaavat pelkän viileän pinnan, eivät mitään muuta. Siirtoloitsun haihtuminen ei ollut mikään uni. Tieto auttaa vähän, mutta en edelleenkään osaa pukea oloani sanoiksi.
Vastaamisen sijasta kysyn:
”Tiedätkö, missä Valve on?”
Yritän olla tyyni, mutta kuulen silti ääntäni kiristävän huolen. Eddan kasvot siliävät. Hän pyyhkäisee käsiään esiliinaansa ja kertoo:
”Isäntä lähti heti aamun valjetessa kotikyläänne, jotta voisi tarkistaa suojaloitsut siellä mahdollisimman pian. Siitä on jo tovi. Hän ei luultavasti viivy enää kauaa.”
Kotikyläni, suojaloitsut. Valve kertoi eilen lähtevänsä sinne, jotta äidille ja Malvalle ei sattuisi mitään. Hartiani lysähtävät kasaan silkasta huojennuksesta. Se osa huolestani oli tyystin turha. Siirrän kädelläni hiukset korvien taakse tuntien oloni äärimmäisen typeräksi.
”Olin unohtanut koko asian.”
”Teillä oli eilen raskas päivä.” Eddan ääni on myötätuntoinen. ”Isäntä sanoi, että näytitte tarvitsevan unta, joten hän ei tohtinut herättää teitä. Tahtoisitteko jo aamiaista? Voin kattaa sen ruokasaliin teitä varten. Hyvällä onnella ennätätte ruokailla isännän kanssa yhdessä.”
”Ei kiitos, Edda. Tai siis, en tarvitse aamiaista aivan vielä.”
Puren huultani. Minun on odotettava Valven paluuta. Kerrottava hänelle –
kerrottava mitä? Puristan silmäni kiinni, mutta en löydä ehjää vastausta. Ainoastaan talviomenien tuoksu on hiukan voimakkaampi, kesän ja vehreiden puiden muisto. Se ei auta minua sisimmässäni kummittelevan epävarmuuden suhteen. Kerta toisensa jälkeen törmään esteisiin, joita en täysin tunnista sellaisiksi.
”Kaipaatko apua jossakin?” kysyn Eddalta lopulta. Ne sanat sentään syntyvät helposti. Yritän olla tuntematta huojennusta asian takia. ”Voisin käydä läpi ylähyllyt, jos tahdot. Tai pilkkoa omenat...”
"Toki, Alisa-neiti. Omenat kaipaavat ainakin pilkkomista."
Suoristaudun, voimatta sittenkään estää helpotusta. Tavanomaisia, oikeita askareita. Asioita, joita ymmärrän. Ehkä, jos aloitan niistä, muukin muuttuu helpommaksi.
"Hyvä”, sanon ja liikahdan mennäkseni peremmälle. ”Siinä tapauksessa minä –"
Mutta samassa jokin minussa havahtuu. Kylmä mustuus koskettaa murtuvina aaltoina sydäntäni. Seuraavalla hetkellä ne ovat pedon hampaat, välähtämässä pimeässä.
Kurkottamassa kaikella nälällään Eddaa kohti.
Ei. Pakottaudun ottamaan askeleen taaksepäin. Toisen, kolmannen. Kasvavasta paniikistani huolimatta teen niin hitaasti, varovasti, kuin astelisin hauraan jään päällä. Tajuan pidätteleväni hengitystäni. Tuntemusta ei ole sisälläni enää, mutta valoni särinä kertoo, etten kuvitellut sitä.
En ole voinut kuvitella sitä.
"Ehkä ei sittenkään." Ihmettelen etäisesti sitä, ettei ääneni tärise. "Taidan tehdä kierrokseni pihamaalla ensin. Tarvitsen… raitis ilma voisi tehdä minulle hyvää.”
Edda tarkkailee kasvojani pää kallellaan, kunnes nyökkää. Hänen katseessaan herännyt huoli saa minut vavahtamaan sisäisesti. Linnan taikuus ympäröi häntä, metsän karhea kuiske ja tähdenvalo. Se ja – hänen ja Valven sidos. Häive hämärää, jonka huomaan samalla tavalla kuin huomaisin jonkin uuden mausteen tuoksun, tai ehkä sittenkin aiempaa äänekkäämmät sydämenlyönnit.
Nielaisen tyhjää. Ymmärrän linnan taikuuden läsnäolon, mutten tätä. Miksi aistin sen nyt, kun en koskaan aiemmin?
"Se voisi olla hyvä ajatus, emäntä", Edda puhelee. Ehkä vain kuvittelen, että hänen vastauksessaan on varovainen sävy. "On tulossa kaunis talvipäivä, niin kauan kuin auringonvaloa riittää.”
Minä avaan suuni, mutta turhaan. Sanat eivät taivu oikein; en vieläkään tiedä, mitä niiden pitäisi olla. Lopulta en osaa muuta kuin nyökätä vastaukseksi.
**
Jokin on väärin.Toistelen lausetta mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen kulkiessani kalvaslinnan käytäviä. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuukin, en saa kadottaa sitä. Minun on muistettava, että medaljonki on vailla loitsuaan, että on asioita, jotka haihtuvat liian nopeasti mielestäni. Minun on muistettava peto ja pimeä.
Mutta se on kovin vaikeaa. Kaikki vain lipeää pois, horjuu. Keittiön välikohtaus muuttuu jokaisella loitontuvalla askeleella yhä enemmän pelkäksi uneksi. Kuinka se voisi olla mitään muuta? En tunne olevani varma enää mistään, kun avaan huoneeni oven.
Minua on vastassa hiljaisuus ja nukkumaton sänky. Lipaston päälle on ehtinyt kertyä lyhyessä ajassa pölyä. Astelen sisään kärsimättömin askelin ja suuntaan vaatekaapille, valitsen sieltä ensimmäisen käteeni sattuvan tunikan ja talvikaavun. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, mutten halua jäädä sisälle. Ehkä raitis ilma todella onnistuisi kohentamaan oloani.
Naurahdan kitkerästi. On vaikea olla kuulematta äänessäni erottuvaa hämmennystä. Pukeudun ilman että riisun medaljonkia, vaikka sen ketju takertuu kiinni yömekkoni kankaaseen. Pehmeä, villasta tehty tunika sentään sujahtaa vaivatta päälleni, samoin talvikaapu. Vasta sen tarjoama lämpö saa minut huomaamaan, kuinka kylmissäni olen koko tämän ajan ollut.
Kumartuessani tarkastamaan saappaitteni nyörit rohkaistun vilkaisemaan itseäni peilistä. Hiukseni ovat linnunpesä ja kasvoni väsyneet, mutta muutoin kuvajaiseni on täysin tavanomainen. En huomaa mitään poikkeavaa, vaikka yritän.
Mitä oikein odotin? Että näkisin pimeän silmistäni?
Suuni vääntyy. Tunnen, miten kysymyksen reunat alkavat haurastua. Pian se katoaa samaan usvaan kuin muukin. Vastaukseni eivät tule löytymään ainakaan tästä huoneesta.
Olen jo lähtemässä, kun käännyn hetken mielijohteesta takaisin ja menen lipaston luo. Hengähdykseni nostattaa himmeää pölyä ilmaan avatessani ylimmän laatikon. Loitsittu veitsi välkähtää aivan perällä.
Elämää ja menetystä punoutuneena yhteen. Tuntuu kuin Agnes olisi kertonut minulle krafjan luomisesta kauan, kauan sitten.
Mittailen veistä katseellani. Pieni osa minusta epäröi tarttua siihen, mutta muistutan itseäni, että se on aina ollut mukanani näillä kierroksilla. Minun ei pidä luopua tavasta nyt, varsinkin kun Valve on poissa. Kuka tietää, mitä Edmund ja Reina ovat varallemme suunnitelleet.
Ajatellessani sitä huoli Valvesta löytää minut jälleen. Aivan kuten herätessäni, se on hetken aikaa ainoa selkeä tunne – ainoa asia, joka ei murene sormissani.
Piilotan veitsen talvikaapuni taskuun.
409.–410.Eddan lupauksen mukaisesti ulkona on kaunis päivä. Talvenvalo valaisee linnan pihamaata kaikella loistollaan, aivan kuin se tietäisi, ettei sen voima riitä aamun yli. Pakkasen kädenjälki näkyy jokaisessa kuulaassa yksityiskohdassa. Se on kuitenkin hyvää kylmää, sellaista, joka havahduttaa hereille. Kuuran peittämät puut leiskuvat sinisen ja valkoisen sävyjä jäisinä kipinöinä.
Toivon, että osaisin nauttia siitä enemmän. Lumi narskuu saappaitteni alla. Linnan maita kiertää talvellakin kapea polku, jonka Valve on tehnyt. Olen kiitollinen, etteivät tuiskut ole saaneet sitä hautautumaan juuri tänään kinoksiin. Tarvitsen tämän rutiinin, tiedon siitä, että on yhä asioita, jotka eivät katoa otteestani.
Vaikka huomioni on näennäisesti pelkästään linnan maissa, käteni etsiytyy jatkuvasti koskettamaan sekä veistä että medaljonkia, molempia vuoron perään. Vain veitsen loitsu kihelmöi sormissani lapasen läpi.
Jokin on väärin. Minun ei pidä unohtaa sitä.
Tähyilen katseellani korppeja, mutten näe niitä missään. Raakunta kantautuu jostakin kaukaa. Mietin hetken, pitäisikö minun olla huolissani asiasta. Todennäköisesti parvi on kuitenkin odottamassa Valven paluuta jossakin päin metsää. Korpit saapuvat kyllä luokseni samaan aikaan kuin niiden isäntä.
Huoli ja ikävä kietoutuvat sisälläni yhteen. Hieraisen kasvojani uupuneesti. Toivottavasti Valve palaa pian kotiin. On niin paljon, mitä meidän on yhdessä selvitettävä.
Se ei ole silti levottomuuteni suurin syy. Kaukana siitä. Tahdon nähdä omin silmin, ettei Valvella ole mitään hätää. Epämääräinen kireys raapii edelleen rintakehääni. Tämä pelko, tämä paha aavistus, jonka syytä en kunnolla ymmärrä…
Mutta en tiedä, miten minun tulisi päättää lauseeni. Mielessäni välähtää ainoastaan sekava muisto paniikista ja keittiöstä.
Ohitan puutarhan ja kävelen linnan pohjoispuolelle, metsän katveeseen. Valo taittuu siellä jäisten oksien lomassa. Valven suojaloitsun hämärä on tuttu, näkymätön muuri. Erotan virtaavan veden tuoksun jopa syvimmän talven keskeltä. Puoliksi odotan, että oma valoni havahtuisi, mutta se on pakkasessa vaitonainen.
Pysähdyn aivan Valven taikuuden rajalle. Kylmä ilma vihmoo kasvojani. Minun on pidettävä huolta, että suojaloitsu kestää, ajattelen. Varmistettava, ettei missään ole heikkoa kohtaa, jota Reina saattaisi pystyä käyttämään hyödykseen. Ehkä se rauhoittaisi viimein mieltäni.
Suljen silmäni tunnustellakseni Valven taikuutta. Lävitseni kulkee vilunväristys. Suojaloitsussa hänen voimansa tuntu on erilainen; tehty siitä osasta metsän kaukaisinta hämärää, joka johtaa harhaan ja pitää loitolla tunkeilijat. Okaiden piikkejä, umpeen kasvaneita synkkiä polkuja. Siinä ei ole sijaa lempeydelle.
Se on vain hyvä. En löydä yhtään säröä Reinaa varten.
Hengähdän. Talven hiljaisuus soi korvissani äänekkäänä. Tajuan, hiukan hämilläni, ettei oloni ole lainkaan huojentunut. Sydämeni lyö liian terävästi. Tunnen ihollani Valven taikuuden painon.
Siinä on särö. Missä oikein olen kuullut ne sanat aiemmin?
Keskittymiseni lipuu yhä uudelleen ja uudelleen suojaloitsuun. Kuin siinä olisi sittenkin jotakin, jota en ole huomannut, tai kuin jokin minussa –
tahtoisi repiä hämärän rikki.
Avaan silmäni hätkähtäen, häikäistyn hetkeksi auringosta. Pimeä on kylmä särähdys sisälläni, poissa ennen kuin ehdin saada siitä otteen. Jäljelle jää vihlova kipu.
Ei. Leukani kiristyy. Tajuan kykeneväni yhä aistimaan mustan veden laineet. Ne ovat täynnä vihaa ja nälkää ja outoa, ammottavaa tyhjyyttä. Pedon vaanivat askeleet ovat nekin läsnä, sekoittuneina sydämenlyönteihini. Pimeä vuotaa sen turkista kesämetsän rajalle kuin tumma myrkky.
Minä tunsin, miten palavasti se halusi upottaa kyntensä ja hampaansa Valven taikuuden juuriin.
Vavahdan. Mitä typeryyttä. Se oli pelkkää kuvitelmaa, uni. Ei mitään muuta.
Väärin. Pulssi hakkaa kurkunpäässäni.
Väärin, väärin, väärin. Sanat ovat sade, jotka huuhtovat pois sankimman tuhkan. Se ei ole kuitenkaan tarpeeksi.
Tietämättä mitä muutakaan tehdä, nykäisen toisen lapasen pois ja kierrän käteni medaljongin ympärille. En ole varma, auttaako minua hopea vai pakkanen, joka näykkii sormiani. Olen unohtanut jotakin. Tiedän, että olen. Mutta syyn selvittäminen on kuin yrittäisi koota ehjää kuvaa moneen kertaan särkyneistä palasista.
Ihoani pistelee. Rypistän otsaani ymmärtäessäni, ettei Valven taikuus ole hellittänyt otettaan. Siihen on hiipinyt uusi sävy, minulle vieras. Kääntäessäni päätäni tunnen, miten hämärän muodostamat piikit hipaisevat pehmeänä varoituksena kaulaani.
Suojaloitsun mielestä minä olen uhka.
Kipu sävähtää rintakehässäni. Sen voima lukkiutuu kylkiluitteni väliin, saa henkeni salpautumaan. On mahdotonta sanoa, onko syy suojaloitsussa vai jossakin muussa. Kompuroin taaksepäin ja käännyn lopulta kannoillani, en jää nostamaan lapasta, joka putoaa lumeen. Minun on päästävä kauemmas Valven taikuudesta. Itseni vuoksi, hänen vuokseen? Suussani maistuu karvas pelko tajutessani, ettei minulla ole siihen vastausta.
Minulla ei ole vastausta yhteenkään kysymykseen.
Askeleeni rasahtelevat polulla paljon aiempaa raskaampina. Hitaasti Valven suojaloitsu jää kauas selkäni taakse. Toivon, että etäisyys saisi kivun lakkaamaan, mutta niin ei tapahdu. Se himmenee, vähän, mutta ei katoa: kylmä terä, joka lävistää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Auringonvalosta huolimatta mustat pisteet kieppuvat silmissäni. Kylkiluuni vaikuttavat pusertuneen kasaan jonkin raskaan alle.
Kauhukseni tunnen sisälläni yhä myös pedon nälän, sen pohjattomuuden. Jokaisen sydämenlyöntini välissä on tyhjä hetki, jona pimeä yrittää saada minua palaamaan takaisin suojaloitsun luo. Pakenemisesta ei ole mitään hyötyä.
Siispä seisahdun aloilleni yhä medaljonkia puristaen ja pakotan itseni hengittämään. Vaikka räpyttelen silmiäni, mustuus näkökentässäni ei väisty. On vaikeaa yrittää löytää ratkaisua kasvavan kauhun ja kivun läpi. Vaikeaa, mahdotonta. Hetken verran tahtoisin vain vajota polvilleni maahan. Ehkä se hälventäisi terän sisälläni. Tehköön peto minulle mitä tahtoo.
Ei.
Minä en ole pedon kohde. Ajatus kynsii tiensä luokseni epätoivon lomasta. Se ja talven kirkas kylmyys havahduttavat minut. Hieraisen kasvojani sellaisella voimalla, että se sattuu, mutta samalla oloni tokenee vähän. Saavuttuani lähemmäs linnan portteja voin nähdä, että aamun kirkkain kajo on jo aavistuksen tummunut. Mieleeni kohoaa muisto siitä, miten tein makuuhuoneessa taikuuteni avulla epävarmuudestani selkeämmän. Karkotin sydämestäni raskaimmat varjot.
Särö. Mistä ikinä tämä kaikki johtuukin, minun on tehtävä siihen särö.
Puren hampaani yhteen ja keskityn kutsumaan valoani. Sekosorrosta huolimatta teen niin lempeästi. Kuvittelen mielessäni leimahtavan revontulen ja kirkkaan kesäaamun –
mutta ainoa asia, jonka sisältäni tavoitan, on musta tyhjyys.
En kykene tuntemaan taikuuttani.
Tuijotan käsiäni pelosta mykkänä. Otsalleni on kihonnut kylmä hiki. Ehkä en vain yrittänyt tarpeeksi. Paniikkini… niin. Syyn täytyy olla siinä. Ryhdistäydyn ja suljen silmäni, vaikka osa minusta kammoaa ajatusta talvenvalon kadottamisesta. Jos vain rauhoitan mieleni ja yritän vielä kerran, niin varmasti –
Ei mitään. Ainoastaan varjot tanssivat kalvenneen kämmeneni poikki, kuin olisin kutsunut niitä valoni sijasta.
Silmissäni sumenee. En voi estää kauhistunutta nyyhkäystä. Niin pitkän aikaa minä kammosin ja välttelin sisälläni kasvanutta hehkua. Nyt sen puuttuminen tuntuu siltä kuin olisin menettänyt osan itsestäni.
Otan haparoivan askeleen, mutta tajuan pian, ettei minulla ole aavistustakaan, minne mennä. Hengitykseni kumpuaa liian nopeana ja katkonaisena. Maisema ympärilläni on pirstaloitunut jäisiksi palasiksi. En tiedä, mitä tehdä. Pimeä kohoaa entistä vahvempana sisälläni, mustan veden paino. Se hukuttaa alleen kaiken muun. Tunnen pedon vihan ja nälän Valven taikuutta kohtaan kuin ne kuuluisivat minulle.
Kuin se olisin minä, joka tahtoo –
Kivunsekainen pelko vihloo sydäntäni. Vavahdan ja puren hampaani yhteen. En voi luovuttaa näin helposti. Jonkin sokean vaiston varassa minä hylkään medaljongin ja etsin käteeni Agnesin veitsen. Krafjan taikuus on äkisti niin teräväpiirteistä, että ihoani kirveltää. Ehkä noituus tunnistaa uhkan samalla tavalla kuin Valven suojaloitsu.
Kaukaa sumun seasta kantautuu muisto, tuttu rakas ääni.
Sen on oltava krafja, joka läpäisee myös taikuuden ja lumoukset. Vapisen niin pahasti, että etsiessäni parempaa otetta veitsen kahvasta olen pudottaa sen jalkojeni juureen.
Tämän verran minä tiedän: sisälläni on jotakin väärää. Minun on vuodatettava se pois. Valve ei saa nähdä minua tällaisena.
Ei. Puristan veistä lujemmin. Kyse ei ole siitä. En saa antaa pimeän – Jos jo pelkkä Valven suojaloitsu –
”Alisa?”
Kaikki minussa pysähtyy.
411.Valve on ilmaantunut polulle kuin tyhjästä ja harppoo luokseni. Erotan taikuuden taakan tummana värjäytymänä hänen silmistään. Kotikyläni suojien vahvistaminen on vaatinut veronsa.
Silti uupumustakin selkeämpi Valvessa on huoli. Voin vain kuvitella, miltä hänen mielestään näytän, ilme kauhusta vääristyneenä ja epätasaisesti hengittäen, veitsen täristessä kohmeisessa kädessäni. Ehkä pimeä on jo niin vahva, että se erottuu iholtani kuin haavasta vuotava veri.
Älä tule lähemmäs. Ole kiltti äläkä tule lähemmäs. Yritän sanoa Valvelle niin, mutten kykene. Huuleni ovat tunnottomat. En saa jalkojani liikkeelle. Tiedän, että minun pitäisi juosta, paeta itse, ja silti pystyn vain puristamaan veistä sormissani. Kipu on niin kaikennielevä, että silmiini kihoavat kyyneleet.
Peto sisälläni ei liiku, mutta minä tunnen sen odotuksen. Sen ahneen voitonriemun.
”Alisa.” Valve puhuu matalasti, kuin hän pelkäisi säikäyttävänsä minut. Säpsähdän omaa nimeäni. ”Mitä oikein –”
Kyyneleet valuvat nyt vuolaammin. Hän on jo liian lähellä. Valven taikuuden läsnäolo muuttaa pimeän särähdykset sydämessäni valittavaksi huudoksi, joka ei pääty. Hämärä tavoittaa valoni sijasta mustan veden. Mitään muuta ei ole jäljellä.
Jokin sisälläni särkyy. Pedon lihakset jännittyvät.
Hämäränkäyttäjä edessäni ei osaa odottaa, että paiskaudun häntä vasten ja yritän upottaa veitseni hänen rintakehäänsä.
Me kaadumme kaaoksena lumeen. Mies onnistuu tarttumaan ranteeseeni ratkaisevalla hetkellä ja saa veitsen kirpoamaan kädestäni. Huomaan etäisesti, että on kuin hän olisi suojannut kaatuessamme kehoani omallaan, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Hänen taikuutensa hapuilee luokseni, yrittää koskettaa –
se viiltää pimeääni kuin pudottamani veitsi.
Huudan kivusta. Hämärä vetäytyy välittömästi takaisin; mies päästää otteensa kädestäni irtoamaan. Hänen ilmeensä on järkyttynyt. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehdi reagoida, kun minä kaivan kynteni hänen rintaansa, painan häntä maahan. Väärä taikuus hänen sisällään. Minä vihaan ja pelkään ja janoan sitä, tahdon tuntea sen murtuvan poikki.
Kynteni eivät ole kuitenkaan riittävän vahvat. Ne raapivat hyödyttöminä miehen kaapua ja paitaa, eivät riko ihoa kylliksi. Sähähdän. Mies koettaa tarttua käsiini uudestaan, sysätä minua kauemmas, mutta hän on typerä: liian varovainen ja väsynyt, ei uskalla käyttää hämäräänsä, kun taas pimeä tekee minusta vahvan. Paljastan hampaani ja karistan hänen kosketuksensa, isken uudelleen. Minun on pakko. Pakko rikkoa hämärä ennen kuin se ehtii satuttaa minua lisää.
Ei. Pieni, mitätön ääni sisälläni, kuin heikosti helähtävä valo.
Ei, ei, ei –
Hiki ja kyyneleet ovat sekoittuneet poskillani. Miehen piteleminen aloillaan saa hartiani tärisemään. Jostakin läheltä kantautuu lintujen raakunta.
Äkisti mies valahtaa allani veltoksi, kuin hän olisi luovuttanut. Otsani rypistyy. Käteni ovat hänen kiivaasti kohoilevalla rintakehällään; kuuraiset hiukseni ovat meidät sisäänsä kätkevä verho. Harmaat silmät lukkiutuvat omiini, eivät päästä irti. Katkeileva hengityksemme sekoittuu huuruna toisiinsa.
Ohikiitävän hetken ajan minä tunnen ihoni alla pehmeän lämpimän tunteen, kuin se olisi muisto. Valo helähtää uudelleen, nyt hiukan vahvemmin. Jähmetyn.
”Alisa.” Miehen ääni on käheä ja tukahtunut. Hän lausuu sanan kuin kyseessä olisi hänelle jotakin kallisarvoista. ”Alisa. Älä itke. Ei ole mitään pelättävää.”
Valehtelija. Suustani purkautuu matala valitus. Kynsissäni on miehen verta. Hänen äänensä lempeys kaikuu päässäni kuin sen pitäisi merkitä jotakin.
Mieleeni tulvii sirpaleisia kuvia. Hiuksiani koristaneet kukat, multaan uponneet naarmuiset kädet omieni vierellä. Tähtitaivas. Musteen ja pergamentin tuoksu, tulisijan liekkien kajo. Suudelma. Sormeni kulkemassa varoen arpien poikki, haluamatta satuttaa.
Valo hänessä ja hämärä minussa.
Alisa. Vheínir. Ravistan raivokkaasti päätäni. Hengitykseni on kivuliasta huohotusta. Jokin on väärin. Mutta jos en tee mitään, vielä pahempi kipu löytää minut. Minun on pakko –
Harhailevaksi muuttunut katseeni osuu veitseen. Miehen jännittyvästä kehosta tiedän myös hänen huomanneen sen. Tällä kertaa hän ei ehdi estää minua tarpeeksi nopeasti.
Nappaan veitsen käteeni ja kohotan sen pääni ylle yhdessä nopeassa välähdyksessä. Uusi muistikuva saavuttaa minut. Se ei ole lainkaan lämmin.
Sinun on tehtävä mielessäsi päätös siitä, mihin haluat veitsen osuvan. Tahdottava sitä lainkaan epäröimättä.Epäröimättä. Kyyneleet ovat sumentaneet silmäni. Tunnen kasvoillani miehen katseen. Sisimmässäni tiedän pimeän läpi, että hän voisi sysätä minut taikuudellaan helposti syrjään, haavoittaakin, mutta hän ei tee sitä.
Samassa mies sävähtää ja sanoo jotakin. Hän kuulostaa pelästyneeltä. Puheen merkitys peittyy korppien vihamielisten huutojen alle.
Linnut hyökkäävät samalla hetkellä, kun minä annan veitsen leikata ilmaa välissämme.
**
A/N2: Kohtaus, jossa Alisa hyökkää Valven kimppuun, on itse asiassa ensimmäinen, jonka olen koskaan kirjoittanut koneella tätä tarinaa varten vuonna 2015. Se oli samalla myös ensimmäinen kokeiluni raapaleiden saralla. Nykyiseen versioon ei säästynyt siitä paljoakaan, mutta runko on ollut koko ajan olemassa kuitenkin.