Ficin nimi: Mä olen etsinyt sua
Kirjoittaja: Rin
Tyylilaji: Drama, Angst, lievä fluffy? Jotain tälläsiä… +slash
Ikäraja: S
Haaste: Originaali10 #2
A/N: Öäh tää on tosi epämääräinen. Mun ehkä slash yritys, joka on aika säälittävä. xd Hei mut laittakaa kommenttei, risuja ja ruusuja niin ens kerralla voi parantaa. Mut siis joo niin kuin jo aikasemmin sanoin niin tää on tosi epämääränen räpellys, jossa ei oo päätä eikä häntää. Yrittäkää silti saada jotain irti
Mä olen etsinyt suaOli liian kaunis päivä tällaiseen. Miks niillä piti olla harjoitukset just tänään? Syksyn viimeiset lämpimät päivät olivat käsillä ja hän joutuisi viettämään ne istuen paikallisen näytelmäkerhon harjoituksissa. Epäreilua ja mahtavaa. Kuitenkin enemmän epäreilua. Miro oli saapunut koulun ovelle ja nykäisi sen auki. Hän käveli ulos tuulikaapista, jossa oli muutaman ihmisen kengät. Omat kengät pysyivät silti jalassa, eihän sitä koskaan tiennyt ketä avoimista ovista kulkisi. Hitaasti hän oli kävellyt liikuntasalin oven viereen. Ovi oli auki ja sieltä kuului puheen sorinaa, kerho siis olisi siellä jo. Mahtavaa. Hetkeksi hän nojasi seinään ja veti syvään henkeä. Entä jos jotakin olisi unohtunut? Sen tekosyyn varjolla hän alkoi tonkia laukkujaan, samalla pitkittäen sisälle menemistä. Kun olkalaukku, reppu ja kädessä kannettu laukku oli tongittu läpi ja todettu kaiken olevan siellä poika sotki hieman hiuksiaan ja astui sisälle.
*
Salissa hiljeni nopeasti kun kerholaiset huomasivat uuden tulokkaan. Kaikki tuijottivat hiljaa salin oviaukossa seisovaa poikaa. Pojan mustat hiukset peittivät hieman silmiä, oikealla puolella oli muutama sininen ja pinkki raita tuomassa väriä. Päällään tällä oli musta t-paita ja rikkinäiset harmaat farkut. Hitaasti poika lähti kävelemään kohti salin etuosaa, jossa muut istuivat hiljaa.
Painostavan hiljaisuuden vallitessa Miro käveli muiden luokse ja odotti, että joku sanoisi jotain. Onneksi kerhon vetäjä oli jo paikalla ja tämä aloitti puhumisen:
”Noniin, kuulkaapas kaikki. Muistatteko kun kerroin teille siitä kilpailusta, johon myös osallistuimme ja jonka palkintona ryhmästämme tehtäisiin puolen vuoden aikana dokumentti aiheena nuorten harrastukset? No meidän ryhmä arvottiin lukuisten muiden harrasteryhmien seasta yhdeksi voittajaksi ja kategoriamme on siis totta kai näytteleminen.”
Selostus tuntui jatkuvan ikuisuuden ja Eliaksen laukut painoivat sen verran, että hän laski ne lopulta lattialle. Salissa oli todella kuuma ja huono ilma.
”…Joten Miro on täällä kuvaamassa ja haastattelemassa meitä. Dokumentti näytetään televisiossa ensi syksynä…”
Eikö ne asiat koskaan loppuneet siltä? Se vain höpötti ja höpötti ja höpötti.
*
Kun harjoitukset olivat pyörineet kameralla jo jonkin aikaa, salin ovet kävivät jälleen. Kukaan muu ei tuntunut edes kuulevan sitä, mutta Miro kääntyi kameran kanssa vaistomaisesti katsomaan tulijaa. Se oli hieman häntä vanhemman näköinen miehen alku, joka tepasteli huolettomasti heitä kohti.
”Ethnan!” ohjaajan huuto kaikui salissa samalla kun tämä tömisteli pojan luokse. Oppilaat jatkoivat harjoittelua tottuneen oloisina samalla kun kerhon vetäjä läksytti Ethnaniksi kutsuttua poikaa. Miro yritti olla kiinnittämättä huomiota heihin ja suuntasi kameransa takaisin kohti harjoittelevia lapsia. Osa heidän keskustelustaan kuitenkin kantautui hänen korviinsa.
”Et voi olla aina myöhässä!”
”No enhän mä aina olekaan. Tänään nyt vaan oli muuta.”
”Tää on se mistä sulle maksetaan, joten sun olis parempi olla paikalla jos haluut saada tästä jotain korvaustakin.”
”Kuitenkin, tässä on se toimittaja joka tuli tekemään sitä dokumenttia ryhmästämme”, ohjaaja selitti samalla kun huitoi kättänsä minua kohti ”Ethnan, Miro. Miro, Ethnan.” Sen jälkeen hän suuntasi lasten luokse, joiden harjoittelu oli alkanut kadottamaan sen perimmäisen tarkoituksen. Nyt se oli enemmän huutoa ja naurua.
Miro ja Ethnan jäivät tuijottamaan toisiaan eivätkä tienneet mitä olisivat sanoneet. Lopulta Ethnan ojensi kättään ja esitteli itsensä uudestaan:
”Niin siis, mä oon Ethnan. Apulaisohjaaja.”
Miro sammutti kameransa ja tarttui pojan käteen.
”Miro ja no oikeastaan mä olen vasta aloitteleva toimittaja.”
”Mäki halusin aikoinaan toimittajaks.”
”Oikeesti?”
”No en oikeestaan, kirjoittaminen ja tällänen ei oikeen koskaan oo ollu mun juttujani” Ethan naurahti lauseensa perään pienesti.
Varsinaisen ohjaajan huuto kaikui taas salissa kun tämä selitti turhaantuneena lapsille jotain.
”Hmm… Pitäis ehkä mennä auttamaan”, Ethnan totesi, mutta kuulosti siltä että ainut mitä hän halusi, oli vapaus paeta täältä mahdollisimman nopeasti. Silti se lähti kohti pieniä ryhmiä, joihin lapset oli jaettu. Miro käynnisti kameran ja meni myös muiden sekaan.
*
”Okei, no niin. Mikäs sun nimi on?”
”Mikko”
”Kuinka vanha sä oot?”
”Seittemän”
”Miks ja milloin sä alotin näyttelemisen?”
”Öö… No ehkä siks että koska se on kivaa….. Ja mä alotin viime syksynä.”
”Mikä on parasta näyttelemisessä?”
”No öö… Esityksen on kivoja ja no harjotuksetkin on kivoja ja öö kaverit on kans tosi kivoja.”
*
”Mä olen Sirpa ja mä olen tän ryhmän vetäjä. Musta on ollut aina kiva ilmaista itseään eri tavoin ja nuoruudessa mulla sitten tää näytteleminen jäi päälle. Ja no mä oon tehnyt kaiken laista näiden vuosien aikana, mut tää tuntuu nyt ainoalta ja oikealta vaihtoehdolta…”
Taas se innostui höpöttämään turhia ja Miron teki mieli keskeyttää naisen höpötys.
”Musta on aina tosi kiva nähdä lapset niin innoissaan jostain tälläsestä asiasta. Se on kiva, että vielä nykyaikanakin ne jaksaa innostua itsensä ilmaisemisesta…”
*
Aika kului ja kerran viikossa Miro kävi kerhon harjoituksissa kuvaamassa materiaalia ja joskus hän myös osallistui ryhmän harjoitteluun. Hän haastatteli jokaista vuorollaan, mutta kaikki lasten haastattelut tuntuivat olevan nimiä lukuun ottamatta kovin samanlaisia.
Mitä pidemmälle syksyyn mentiin, sitä enemmän harjoituksissa työskenneltiin käsikirjoituksen ja tulevan esityksen kanssa. Lapset harjoittelivat kotiläksyinä näytelmän sanoja ja harjoituksissa he treenasivat porukalla.
*
”Mä olen Ethnan, apulaisohjaaja. Mä alotin tän homman, et saisin kerättyä rahaa omaan kämppään… Voisko ton leikata pois?” se kysyi ja naurahti vähän. ”Niin siis… No en mä tiedä mä alotin tän duunin, koska tykkään lapsista. Ainakin osa-aikaisesti, välillä ne on oikeita apinoita.”
Miro hymyili vähän, koska sen perusteella mitä olin harjoituksissa nähnyt niin se tykkäs niistä lapsista enemmän kuin myönsi.
Näiden viikkojen aikana Mirosta ja Ethnanista oli tullut ihan hyvät kaverit. Heillä oli paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joten puhuttavaa riitti. He vaihtoivat kuulumisiaan aina ennen harjoituksia ja vielä jokusen sanan harjoitusten jälkeen. Tauoilla Miro ei kerennyt puhua Ethanille paljon ollenkaan, koska toinen riehui lasten kanssa. Se tuli niiden kanssa oikeasti aika hyvin juttuun, mitä nyt välillä myöhästeli ja sai Sirpan huudot niskaansa. Silloinkin se vain naureskeli ja meni lasten sekaan.
Välillä Miro tunsi itsensä kateelliseksi. Eihän tietänyt mille, lapsille vai Ethanille? Hän ei oikeasti tiennyt. Sydäntä vain välillä puristi ikävästi kun hän joutui olemaan kameran takana katsomassa muiden touhuja. Muiden iloista naurua ja kiljahduksia kun joku sattui kutittamaan kyljistä tai kertomaan jonkun hauskan vitsin.
Iso esitys olisi ensi viikonloppuna ja Miro olisi halunnut ajan menevän hitaammin. Hän ei halunnut vielä lopettaa harjoituksissa käymistä, hän ei halunnut lopettaa Ethanin ja iloisten lapsien näkemistä. Kaikista eniten hän tulisi kaipaamaan Ethania. Vaikka Miro ei sitä itsellensa halunnut myöntää tämä taisi pitää Ethanista enemmän kuin olisi ollut sopivaa. Olihan tämä tiennyt, että piti mieheistä sillä tavalla, mutta Ethanin kohdalla se vain tuntui väärältä. Tämä oli häntä vanhempi kuitenkin useamman vuoden.
*
Lopulta esitys koitti. Salissa oli pimeää ja verhot lipuivat näyttämön edestä pois. Miro oli asettanut kameransa paikoilleen ja istui nyt sen vieressä vahtimassa sitä, vaikka tuskin se siitä itsekseen mitään tekisikään.
Joku nykäisi häntä hihasta ja kuiskasi jotain. Miro kääntyi katsomaan tulijaa ja se oli Ethan.
”Tuu” tämä kuiskasi hiljaa.
Miro nousi varovasti penkiltä ja tarkisti vielä nopeasti kameran. Sen jälkeen tämä käveli Ethanin perään. He suuntasivat ulos, jossa aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Muutama pilvi lipui taivaalla hiljalleen. Ethan meni kauemmas varjoon ja istui maahan. Hän hautasi päänsä käsiinsä samalla kun Miro vielä seisoi oven suussa. Nopeasti tämä vilkaisi vielä sisälle ja lähti sitten kävelemään pihan poikki.
Hiljaa Miro istuutui toisen pojan viereen, ei liian kauas eikä liian lähelle. Hetken he istuivat hiljaa, kunnes Miron oli aivan pakko kysyä:
”Miksi sä halusit, että mä tulen tänne?”
Ethan huokasi hiljaa ja veti syvään henkeä. Hetken se vaan hengitti, kunnes se sanoi:
”En mä tiedä. Sä voit lähteä takaisin.”
Miro katseli toisen sivuprofiilia ja siirtyi vähän lähemmäs tätä. Sitten hän siirtyi vielä vähän lähemmäs toista, kunnes lopulta istui aivan Ethanin kyljessä kiinni. Hitaasti tämä laski oikean kätensä toisen selälle ja veti tämän syliinsä. Miro istui aivan paikallaan ja Ethankin tuntui lopettaneen hengittämisen. Hetken hän oli aivan varma, että Ethan tappaisi tämän siihen paikkaan, mutta toinen katsoikin häntä vain hieman hämillään.
”Eh…” Miro yritti aloittaa jotain järkevää lausetta, mikä tuntui sulalta mahdottomuudelta.
Ethan vain tuijotti toista ja nopeasti tämä painoi huulensa toisia vasten. Se oli pieni ja hellä suudelma, joka kesti Miron mielestä liian vähän aikaa. Ethan suoristi hieman itseään ja siirtyi vuorostaan halaamaan Miroa. He istuivat niin pitkään ja lopulta Mirokin kietoi kätensä toisen ympärille palattuaan takaisin maan pinnalle.
”Miks?” Miro kysyi hiljaa pitkän ajan päästä. Esitys varmaan loppuisi kohta ja kamera pitäisi käydä sulkemassa, mutta kyllä se siellä pärjäisi vielä hetken. Ethan oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
”Muistatko kun sä olit seiskalla? Sun koulussa oli silloin ysillä yks poika. Se joka aina puolusti sua kun sä jouduit kiusaajien kanssa vastakkain. Se joka oli sun kanssa silloin kun sä olit yksin, eli melkein aina.”
Yläaste aikojen muistot palasivat Miron mieleen kuin salamaniskusta. Siellä tosiaan oli ollut yksi poika, joka hakkasi Miroa kiusanneet sairaalaan ja joka istui tämän kanssa välitunnit käytävän nurkassa. Ennen kuin Miro kerkesi sanomaan yhtään mitään, Ethan jatkoi:
”Se olin mä. Ja heti kun mä näin sut ekan kerran siellä salissa mä tiesin, että se olit sä.”
”Miks sä ylipäätänsä teit sen kaiken mulle silloin?” Miro kysyi, koska sitä hän oli miettinyt liian usein. Eivät he koskaan kouluaikoina puhuneet kunnolla vaikka joka päivä näkivätkin toisensa.
”Koska mä tykkäsin susta. Tykkäsin liikaa…” Ethanin ääni oli vaimea kuiskaus, jonka Miro kuitenkin kuuli liian hyvin.
Samalla kun Ethan painoi päänsä Miron olkapäälle, todellisuus iskeytyi Miron tajuntaan. Ethan. Se oli siis oikeasti ollut Ethan koko ajan. Nyt kun hän sitä mietti, tämä oli edelleen todella samannäköinen ja oli ihme, että hän ei ollut tunnistanut toista. Samat lyhyet pähkinänruskeat hiukset ja samat välkkyvät silmät.
Miro yritti sanoa jotain järkevää, mutta takelteli vain sanoissa. Siinä kohtaa Ethan antoi käsiensä valahtaa syliinsä ja tämä nousi seisomaan. Miro kampesi itsensä nopeasti pystyyn ja lähti pois kävelevän Ethanin perään. Hän tarttui toisen käteen ja pysähtyi.
”Mä…” hän ei edelleenkään saanut sanaa suustaan ja lopulta hän painoi huulensa toisen huulille. Tämä suudelma oli kiihkeämpi ja paljon pidempi kuin aikaisempi. Se loppui vasta kun heidän piti saada happea.
Ethan katsoi Miroa lievästi hämmentyneenä, mutta Miro vain hymyili toiselle ja lähti taluttamaan tätä takaisin sisälle onnittelemaan lapsia onnistuneesta esityksestä.
