Rating: S
Genre: Angst (uskoisin?)
A/N: Osallistuin Snoukin tekemään haasteeseen
itsetutkiskelun vuosi. (
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=31843). Olen vastaavanlaisia tekstejä kirjoittanut teini-iästä asti, mutta koska tarkoitus olisi etsiä itsestä uudelleen sisäinen kirjoittaja ja saada inspiraatiota, oli tämä haaste siihen sopiva. Mikä olisi helpompaa, kuni kirjoittaa itsestä? Päähenkilöä ei tarvitse keksi, tapahtuma paikkaa ei tarvitse etsiä, eikä myöskään tapahtumia. Kaiken voi ammentaa omista kokemuksista.
~*~
Kaupungilla näkyy nauravia kasvoja katukuvissa. Nuoria, aikuisia, lapsia ja vanhuksia. Useat kulkevat porukassa, nauravat ja juttelevat. Minunkin ohitseni kulkee kaveriporukka, joka suunnittelee viikonlopun viettoa. Heillä on hauskaa ja kaikki on kutsuttu. He ovat kavereita.
Kavereita…Jatkan matkaani katua eteenpäin. Vastaan tulee useampia kaveriporukoita. Kukaan ei jää yksin, kaikki otetaan mukaan. Vihlaisu rinnassa kertoo siitä pienestä kateudesta, joka piikittää sydäntäni.
Kaupan kassajonossa en näe yksin olevia ihmisiä. He ovat minulle ilmaa. Näen ainoastaan porukalla liikkuvia ihmisiä. Heitä, joilla on ystäviä. Kavereita. Frendejä. Olen niin kateellinen heille.
Autoillessani kotiin näen, kuinka viereeni pysäköi auto, joka on täynnä teini-ikäisiä. He nauravat ja juttelevat innoissaan keskenään. Valot vaihtuvat vihreiksi auton kiihdyttäessä ohitseni. Minä jään seisomaan valoihin tuijottaen auton perään.
Kotona televisiossa tulee Frendit. Katson ohjelmaa puolella silmällä. Hekin ovat olleet ystäviä vuosia, vastoinkäymisistä huolimatta. Tietokoneen avautuessa Facebook kertoo tarinaa, kenen kanssa kukakin on käynyt kahvilla, harrastuksissa tai bileissä. Yhdessäkään päivityksessä ei näy minun nimeäni.
Minulle on tullut kutsu luokkakokoukseen. Tunnen vihaa sisälläni. Miten he kehtaavat kutsua minut? Vai onko kyse juuri siitä? Etteivät kehtaa olla kutsumatta? Että pyyhkivät kaiken mielestä, olihan minun yksinäisyyteni täysin minun vikaani?
Lykkään koneen äkäisenä pois sylistäni. Yksinäisyys tuntuu musertavalta. Siihen hukkuu, kuin vajoaisi hiljaa jäiseen veteen.
En ole koskaan ollut se suosittu. En se, jolla olisi ollut kamalasti kavereita. Tai olin. Silloin, kun en ollut vielä koulussa. Minulla oli paljon kavereita. Kun koulu alkoi, ne kaikki katosivat. Minusta tuli koulukiusattu. En vieläkään tiedä syytä.
Opettaja antoi minulle aina käytöksestä ysiä tai kymppiä. Olin kuulemma kiltti oppilas. Olinko liian kiltti? Yläasteellakaan en mennyt muiden mukana tupakalle kouluaikaan, vaan istuin urheilukentän vieressä penkeillä katsomassa, kun pojat pelasivat palloa. Amiksessa en lintsannut tunneilta sen takia, että olisin päässyt ryyppäämään salaa nurkan taakse. Olisiko pitänyt?
Harrastuksissa kävin aktiivisesti. Silti minut valittiin joukkuelajeissa aina viimeisenä. Miksi? Oliko syy siinä, että he vaistosivat sen?
Tämä tyttö on koulukiusattu, ei valita sitä.Se on omaa syytäsi, jotkut sanovat. Hakeuduin kuulemma itse syrjään. Mitä vaihtoehtoja on? Olen aina yrittänyt tunkemalla tunkea porukkaan, kuten aikuiset minulle neuvoivat. Ole mukava, yritä tutustua, älä eristäydy, ole mukana mitä he tekevät. Ja kun olin mukana, minut sysättiin pois. Jos en ehtinytkään mukaan, ei kukaan minua tullut kysymään mukaan. Jäin yksin katsomaan, kuinka kaverien selät katosivat horisontin taa. Oli paljon helpompi jäädä istumaan syrjään, kun muu ei auttanut. Ainakaan ei saanut ilkeitä katseita tai kipeitä torjumisia. Minua vain ei ollut enää.
Koulun ulkopuolella monet moikkasivat minulle. Tulivat juttelemaan, joskus pyysivät jopa kahville. Mutta koulun seinien sisällä olin kuin ilmaan, yksi osa koulun seinää. Miksi minut oli nolo tuntea? Mitä olin tehnyt väärin? Olin yrittänyt olla ystäväsi. Se oli väärin.
Kyynel karkaa silmäkulmastani. Vieressä oleva kone vilauttaa yhtä tullutta viestiä Facebookissa. ”Milloin pidetään luokkakokous, ehdotuksia?”
Tunnen, kuinka sohva painuu hieman kasaan painon istuessa viereeni. Hymyilevät kasvot ilmestyvät viereeni ja saan kupin kuumaa kaakaota. Lämpimät huulet laskeutuvat otsalleni antaen minulle lempeän suukon. Päättäväinen käsi kuivaa kyyneleeni silittäen sen jälkeen poskeani.
Nostin kaakaokupin huulilleni ja tunnen, kuinka lämmin neste valuu kurkkuani pitkin alas vatsaan. Lämmin tunne valtaa koko kehoni, eikä se johdu pelkästään kaakaosta. Käperryn viereeni tullen mieheni kainaloon sulkien silmäni. Yllättäen Facebookissa pongahtaa esille viesti.
Tiitiäinen:
”Moi! Minulla on huomenna tentti ja ajattelin, jos haluaisit nähdä? Käytäisiin vaikka kahvilla ja sen jälkeen ostoksilla? Minulla olisi se yksi pukukin tekemättä mihin tarvitsen apua sitten kun ehdit.”
Meseen ilmaantuu viesti, jossa Hobitti tiedustelee yöpymismahdollisuutta meille viikonloppuna. Haluaisi kuulemma lähteä harjoittelemaan tulenpuhallusta kanssani. Kännykkään ilmestyy viesti, jossa Norppa kyselee minua kahville vaihtamaan kuulumisia.
”Muista, että me mennään illalla syömään Hankiojien kanssa”, mieheni kuiskaa minulle korvaan. Se saa minulle hymyn huulille. Niin. Me menemme syömään. Ystävien kanssa.
Hörppään kaakaotani tuijottaen avonaista Facebookkia. Yllättäen maailma ei tunnukaan enää niin yksinäiseltä paikalta. Luokkakokouskutsu alkaa taas vilkkua. Avaan sen ja naputtelen ryhmään kommentin.
”Sori, en ehdi. Minun on vietettävä aikaa
oikeiden ystävieni kanssa.”
// Illusia lisäsi Finissä käytettävät ikärajat.
