Ficin nimi: Neuvoston kukistaja
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Oneshot
Ikäraja: S
Päähenkilöt: 9. Tohtori ja Johnelia Titor (OC) + kuka?
A/N: Yksi mielikuva. Minun on vaikea kirjoittaa 9. Tohtoria, nytkin tuntuu että menee 11. Tohtoriksi.
Haluan myös omistaa tämän ficin kaikille hanipullille, jotka olivat viime vuonna 9. joulukuuta pidetyssä Doctor Who Finlandin miitissä, joka oli kai eka DWF:n miitti Tampereella, jos ei Traconia yms. tapahtumia lasketa. On ollut upea vuosi!
Neuvoston kukistaja
Professori Johnelia Titor tukiskeli messinkistä mikroskooppiaan ja hymisi taustalla soivan Madama Butterflyn Intermezzon mukana. Yhtäkkiä hän tunsi tuulenvireen käyvän huoneen läpi ja miettii sulkevansa tuuletusikkunan aivan kohta. Sitten hän tajusi, ettei ole mahdollista että huoneessa tuulee.
Johnelia kääntyy ja katsoo ikkunoitaan, jotka ovat kummatkin visusti kiinni. Samassa omituinen ääni täytti huoneen ja ilma hänen nenänsä edessään väreili. Jokin sininen ja laatikkomainen välkkyi hänen edessään, ja hän ojensi kätensä koskettaakseen sitä. Ensin käsi koski vain ilmaa, sitten kipu iski siihen kuin jokin olisi purrut sitä. Johnelia irvisti ja vetäisi kätensä takaisin. Käden päältä ja alta kulki tasareunainen punainen alue.
Johnelia puri hampaansa yhteen ja nosti katseensa kämmenestään. Hänen eteensä oli ilmestynyt sininen puinen koppi. Hän huojahti hiukan taaksepäin, ja huomasi samalla kyltin kopin päällä. Poliisikoppi – yleisöpuhelin. Se ei sanonut mitään Jonelialle. Hän ojensi kätensä varoen, kuin peläten että se syttyisi tuleen ja kosketti poliisipuhelinkopin ovea.
Juuri sillä hetkellä ovi avautui ja ulos astui hivenen kuluneeseen nahkatakkiin pukeutunut mies.
”Kuka sinä olet ja miten pystyt materialisoitumaan?” kysyi Johnelia ennen kuin mies ehti avata suutaan, vaikka se olikin lähellä. Johnelia näki miehen suun avautuneen hiukan.
”Oho… olen Tohtori. Tuo oli nopein kysymys jonka olen kysynyt. Materialisoin alukseni koska pystyn.”
”Professori Johnelia Titor. Kertoisitko koko nimesi?” Johnelia sanoi ja ojensi kätensä. ”Nyt kun esittäydyin.”
Mies ei vilkaisutkaan kättä ja piti omansa tiukasti selkänsä takana.
”Pelkästään Tohtori”, Tohtori sanoi ja käveli huoneen ovelle.
”Olen lukittuna täällä”, Johnelia sanoi.
”Olen hyvä lukkojen kanssa”, Tohtori sanoi ja kaivoi taskustaan jonkin omituisen vaalean puikon, jonka päässä oli sininen valo. Hän avasi oven, virnisti omahyväisen näköisesti ja aukaisi oven. Hän astui katsomatta askeleen ja oli tipahtaa alas ovesta.
”Mikä tämä on?” Tohtori sanoi ja tutki edessään olevaa maitomaista, aavituksen läpikuultavaa seinämää. Se kaareutui hänen edessään huoneen ympäri kuin huone olisi ollut kuplassa.
”No, olin sanomassa ettei tämä ole niin yksinkertaista. Mikään ei pääse tästä kuplasta sisään eikä ulos. Edes minkään materialisoituivan. Ja silti sinä teit niin.”
”Miksi sinä olet vankina?” kysyi mies vastaamatta.
”En oikeastaan miksikään. Satuin vain keksimään nämä kuplat. Neuvosto pelkää että vapautan jonkun oikeasti tärkeän ihmisen.”
”Se tekee sinusta tärkeän. Mikä olikaan nimesi?”
”Johnelia Titor.”
Mies loi häneen kummallisen katseen.
”Voitko nyt kertoa kuinka materialisoiduit tänne?”
”Yksinkertaista. Alukseni on aikakone, se tekee paljon muutakin kuin vain dematerialisoituu yhdessä paikassa ja materialisoitu muualla. Paras alus koko universumissa!”
”Uskon.”
Tohtori rypisti otsaansa.
”Etkö ole yhtään hämmästynyt siitä että se on poliisipuhelinkoppi?”
”En oikeastaan. Jotkut tykkäävät pukeutua eläinpukuun, jotkut tykkäävät omituisennäköisistä avaruusaluksista. Ei se ole mikään suuri juttu.”
Miehen naamalle ilmestyi leveä hymy ja hän naurahti.
”4000-vuosisata, yllätit minut. Tulehan.”
Tohtori kääntyi ja meni poliisipuhelinkoppiin. Johnelia seurasi perässä. Hänen silmänsä kasvoivat hiukan hänen nähdessään TARDISin sisäosan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista tekniikkaa.
”Voisimme hakea sinulle tarvikkeet samalla kun siirrän sinut ulos. Mistä tämä kupla on edes tehty? Se ei näytä keinotekoiselta.”
”Ei se olekaan. Se on eräänlainen kasvatettu solukalvo. Tarpeeksi sitkeä ettei sen läpi pääse ilman kemiallisia apuvälineitä, ja Neuvosto on tarpeeksi viisas takavarikoidakseen kemialliset aineet vangeilaan.”
”Mitä tarvitset kupla rikkomiseen?”
”Tiskiainetta.”
Miehen kasvoille levisi hupaisa hämmennys.
”Todellako? Eikö mitään vahvempaa vaikka tuo solukalvo on varmasti satoja kertoja paksumpaa kuin normaalin solun.”
”Ei. Tosin tarvitsen sitä todella paljon.”
Mies virnisti ja asteli aluksen keskellä olevan laitteen luo ja veteli muutamista vivuista.
”Tisikaine ostoksille sitten!”
***
”2010-luku näytti omituiselta. Eiväkö he tosiaan kaipaa helpotusta moneen ongelmaansa?”
”No, sanotaan että saattavat kaivatakin, mutta ovat silti onnellisia. Ja vielä liian tyhmiä vielä keksiäkseen ratkaisun.”
”Hmm… Tohtori, tämä ajan lordejen teknologia on upeaa. Kemia, biologia… kumpikaan ei herätä mielenkiintoani enää tämän jälkeen. Tohtori, minä aion keksiä kuinka ihmiskunta voi aikamatkustaa. Kun olen vapauttanut muut, minä haluan opiskelen aikamatkustuksen saloja.”
”Mutta se vie useamman ihmisiän!”
”No sitten minä opetan oppimaani eteenpäin. Ehkä sukupolvien päästä he osaavat.”
Tohtori puristi päätään.
Johnelia jatkoi: ”Pyydän että tulevaisuudessa he tulevat kuolinvuoteelleni, juuri ennen kun aikani jättää. Että elämäni viime hetkillä tiedän että työni tuotti tulosta.”
Johnelia kääntyi ja lähti kahden tiskiaine ämpärillisen kanssa ulos TARDISista. Tohtori ei seurannut. Hän sulki oven ja mutisi: ”Se ei toimi noin.”
Hän palasi ohjauskonsolille.
”Johnelia Titor, Neuvoston kukistaja. Minä palaan vielä.”
***
Johnelia tunsi uuvuttavan väsymyksen. Hän tiesi että aika oli lähellä. Hän ei eläisi enää pitkään. Jostain syystä se ei enää kauhistuttanut häntä.
Johnelia oli vapauttanut Neuvoston vangitseman älymystön ja aloittanut kapinan, jonka nujerrettua Neuvoston oli saanut ihmisten valtakunnan aivan uuteen loistoon. Johnelia tunsi olonsa tyytyväiseksi. Hän oli saanut paljon aikaan, ja odotti näkevänsä vielä viimeisen aikaansaannoksensa. Joku tulisi taatusti, hän oli varma siitä. Juuri ennen hänen kuolemaansa.
Johnelia tunsi silmiensä painautuvan kiinni väkisin. Hän hätkähti ja huomasi että hänen viereensä oli ilmestynyt mies. Hän ei nähnyt miehen kasvoja kunnolla, mutta näki hänen pitkän ruskean takkinsa ja sinisen pukunsa.
Johnelia hymyili ja antoi periksi.
Tohtori seisoi Johnelian ruumiin yllä ja silitti hänen poskeaan.
”Olen pahoillani…”
