Terveisiä Kommenttikampanjasta!

Myönnän että silmäilin tätä jo aikaisemmin ja heti kun näin tämän Kommenttikampanjassa, tartuin tähän riemusta hihkuen!
Tässä oli tällaista mukavaa arkista ihastumista ja romantiikkaa. Tuntui jotenkin hyvältä Harryn puolesta että kun hän on joutunut selviämään vaikeista tilanteista lähes koko elämänsä, on hänellä nyt vihdoin elämässään tällainen seesteisempi ajanjakso. Tuollainen leppoisa työ on varmasti hänelle hyväksi, etenkin kun silloin tällöin pääsee testailemaan luutiakin! Kuvailet myös työtä luutasäännösten osastolla hyvin mielenkiintoisesti, musta tällaiset yksityiskohdat taikamaailmassa on aina olleet tosi kiehtovia.

Tykkäsin myös siitä, että sekä Draco että Harry tuntuivat aikuistuneen. Kouluaikaiset kaunat ovat jääneet taakse, mutta hahmot ovat silti täysin tunnistettavissa omaksi itsekseen: kunnianhimoinen Draco ja vielä hiukan hömelö Harry joka tuskin edes tajuaa ihastuneensa. Olet onnistunut sovittamaan lyhyeen tekstiin myös mielenkiintoisia viittauksia Dracon menneisyyteen, joka itse asiassa kiehtoo minua kovasti!

Oliver Wood aloittaa hänen tilallaan osa-aikaisena huispausuransa ohella

Erityismaininnan ansaitsee tietysti Oliverin lisääminen tekstiin koska Oliver <3 Ja toisen erityismaininnan ansaitsee Hedwiina-pöllö, mikä ihana nimi!

Kiitos tästä, tätä oli tosi mukava lukea!

zilah: kiitos, ihanaa että tätä on mukava seurata! ♥ Vastauksia Remus-aiheisiin kysymyksiin alkaa pikkuhiljaa tulla, ei oikein vielä näissä seuraavissa osissa, mutta pian...

---

Ensimmäinen kunnon verta värisyttävä myrsky tapahtuu 5. marraskuuta.

Neville kuuntelee majakan sisällä vilttiin kietoutuneena ja hampaat juuri pestynä, kun tuuli kimisee ja kirkuu ulkona kuin syötävä. Hänen ihonsa on kananlihalla paidan alla ja peitto haisee vähän oudolta ja ummehtuneelta, mutta hän kääriytyy siihen entistä tiukemmin.

Hänen taikasauvastaan loistaa himmeä valo, kun hän tihrustaa yrttitiedon oppikirjaa muuten pimeässä sopessaan. Neville ei koskaan käynyt opintojaan loppuun Tylypahkassa, ja joskus hän kaipaa epätoivoisesti sinne takaisin. Hän kaipaa multaa kynsien alla, alruunoiden kiljuntaa ja Professori Verson rohkaisevaa olemusta.

Toisaalta hän on myös jollain tapaa onnellisempi nyt, eikä se ole asia jonka hän tahtoisi menettää.


Marraskuu kulkee eteenpäin rivakasti, mikä on pelkästään hyvä asia.

On ihan tuhottoman kylmä ja kuun puolivälissä sataa vähän lunta, mikä saa Nevillen hymyilemään ihan vähän - pieneksi hetkeksi hän unohtaa ikävän ja yksinäisyyden. Hän kirjoittaa sinä päivänä Remukselle ensimmäisen kirjeen.

Hei Remus,

mitähän sinulle mahtaa kuuluu? Nyt on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun saavuin saarelle ja majakalle, ja minä aloin miettimään miten sinä voit siellä mantereella.

Neville keskeyttää kirjoittamisen hetkeksi, koska hän ei tiedä miten jatkaisi sitä. Ei hänellä jotenkin ole oikeastaan mitään muuta sanottavaa, joten loppujen lopuksi hän kirjoittaa kirjeeseen lisäksi vain kaksi sanaa:

Rakkaudella, Neville



Remus ei vastaa hänen kirjeeseen moneen viikkoon. Joulukuu kolkuttelee jo ovella, ennen kuin tuttu ja kaunis helmipöllö (Remuksen pöllö) löytää hänet kasvihuoneesta polvillaan pensasmustikoiden edessä.

Nevillen sydän käy ylikierroksilla, kun hän havahtuu pöllön ikkunan nakutteluun. Hän pyyhkii kätensä housuihinsa ja avaa sille ikkunan, ja se tarjoaa hänelle sievästi jalkaansa. Nevillen kädet tärisevät mahdottomasti, kun hän avaa kirjeen ja lukee sen.

Hei Neville,

minulla menee kai ihan hyvin. Mitään erikoista ei ole tapahtunut tässä ajassa. Olen enemmän kiinnostunut sinun tekemistäsi majakalla. Millaista siellä on? Toivottavasti rottia ei ole ihan hirveästi.

Rakkaudella,
Remus

Sanat saavat Nevillen hymyilemään ääneen.

Heippa Kommenttikampanjasta! Valitsin tuotannostasi tämän mielenkiintoisen asetelman puolesta. En ole koskaan tällä parituksella lukenut mitään, joten oli hyvin kiinnostavaa päästä kurkkaamaan millaisen kemian näiden hahmojen välille olit kehitellyt. Ja totta vieköön, tässä oli tunnelmaa!

Tässä fikissä käytiin kyllä laaja tunteiden skaala läpi kolmen erilaisen hahmon kautta. Oli Charlie, hyvin rakastava ja innokas, valmiina antamaan Remukselle kaiken, mitä tuo ikinä haluaa. Sitten Bill, valloittava ja karismaattinen, mutta ihmissuhteissa selkeästi ahne. Sitten Remus, joka on näiden kahden tulen välissä, Remus, joka ei osaa päättää, joka haahuilee, pohtii, josko tähän suuntaan vai sittenkin tänne. Tässä oli todella, todella mielenkiintoinen lataus, jonka olit rakentanut hienosti. Kaikki oli hyvin hienovaraista ja silti jännite pysyi kaikkien osien läpi kauniisti.

Lopputulemasta olin tietenkin onnellinen, sillä olihan sinun kirjoittamaasi Charlieesi hyvin helppo rakastua. Hänen herttaisuutensa ansaitsi mielestäni Remuksen, joka taasen hahmona näytti itsestään uuden puolen tässä fikissä. Toisaalta tällainen kahden tulen välissä -tilanne sopii mielestäni hänelle hyvin. Olihan se myös toistuvaa hänen hahmossaan, esimerkiksi kouluaikoina hän ei pitänyt siitä, että muut kelmit kiusasivat Severusta, mutta silti hän ei puuttunut siihen mitenkään. Remuksen vaikeus valita ja päättää tuntuu hyvinkin IC, ja se oli mielestäni mielenkiintoinen lähtökohta tälle fikille. Bill taasen oli yllätyksellinen tässä, mutta hyvin uskottava hänkin. Hänen enigmaattisuutensa välittyi selkeästi, niin Charlien ja Remuksen kuin myös Fleurin kautta. Kaikki hahmot hienosti tukivat toisiaan tarinassa ja loivat yhteisen "näytelmän", jossa jokaisella oli selkeä rooli.

Fikin kieli oli omaperäistä. Se kertoi paljon lyhyesti ja antoi lukijalle paljon vapauksia myös tulkintaan. Tällainen luotto lukijaan on hienoa ja taidokasta kirjoittamista, joka ilahduttaa aina itseä suunnattomasti. Tähän tekstiin oli helppo uppoutua ja sen maailma aukeni heti. Tätä oli ilo lukea!

Kiitos paljon mielenkiintoisesta fikistä! <3

Terkkuja KK:sta!

Olipa tämä mielenkiintoinen teksti, jotenkin jäin vähän hämillenikin siitä - ja tarkoitan tätä kehuna! :-D En lukaissut tuota edeltäjää ennen tätä, ehkä olisi pitänyt niin hahmot olisivat olleet vähän tutumpia, mutta kävi tämä näinkin!

Sinulla on kiva tapa kirjoittaa, tämä taitaa olla ensimmäinen teksti, jonka sinulta muuten luen! Tämä oli kyllä hauska idea vastata tuohon haasteen otsikkoon, minulle ensimmäisenä tuli mieleen lapset, jotka laskevat sähköjohtojen päällä istuskelevia variksia. :') Olet selvästi luovempi kuin minä, haha.

Minua nauratti tuo Winfred, luin ehkä vähän hassusti, koska luulin että ensin kyseessä oli ihminen ja sitten koira, ennen kuin selvisi että kyseessä olikin apina! Olipa se hauska ja mielenkiintoinen ylläri. Jäin miettimään, että mikähän Winfredin tarina oikein on, miten se on päätynyt Sixtenin ja Vidalin matkaan ja onko apina matkustuskaverina/lemmikkinä tekstin maailmassa yhtä erikoista kuin meidänkin todellisuudessa? Minulle jäi vähän auki, että oliko tämä moderni nykymaailmaan sijoittuva kertomus vai oliko tässä jotain twistiä, hmm. Sixten ainakin kuulostaa nimenä erikoiselta, mutta en kyllä tiedä onko se Jenkeissä yleinenkin, lol. Tykkään siitä, kun tekstit herättävät kysymyksiä!

Sitten vielä lemppareita:

-- Vidal ei ajatellut asiaa samaan tapaan kuin hän, ei laittanut ihmisiä kategorioihin tai lätkinyt heihin sellaisia arvoja kuin ”omalaatuinen” tai ”eksynyt”, sillä Vidal tiesi kaikkien olevan omalaatuisia sekä eksyneitä.

Se oli vaikuttava näky, tuhansien siipien räpytys lähetti ilmavirtoja, suhisevia kuiskauksia heidän kasvoilleen.

Amerikanvariksia, yönmustia siihen asti kun taskulampun valokeila niihin osui. Teräviä nokkia ja ohuita varpaita. Matalaa raakkunaa, kun ne asettuivat takaisin aloilleen maahan ja puiden oksille.

Nämä oli hienoja/oivaltavia!

Tämä oli kiva pieni teksti, näiden kolmen seikkailuista lukisi mieluusti lisääkin. :-) Kiitos!

• Ammonite (2020)

Suurkiitos jo etukäteen! 💖

Minullekin kelpaisi etenkin bannut tästä