Ficin nimi: Variksia suolla kylmän maan (ahdistuksen karkoittamistaikayö)
Kirjoittaja: Ansa, eli minä
Fandom: Yösirkus (The Night Circus)
Varoitukset: Kliseet ja maininta päihteiden käytöstä ja murhista/itsemurhista ja väkivallasta.
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, lievää angstia ja ripaus fantasiaa ehkäpä.
Yhteenveto: Sirkus elää ja hengittää ja saapuu varoittamatta kylmään Suomeen, tarkemmin sanottuna yhteen maan pahamaineisimpaan lähiöön nimeltä Varissuo.
Vastuuvapaus: Yösirkus maailmoineen ja hahmoineen ei kuulu minulle vaan Erin Morgensternille, enkä saa tästä rahallista korvausta.
A/N:Osallistun tällä Kotiseutu -haasteeseen miljöönä Turun Varissuo.
Variksia suolla kylmän maan
(ahdistuksen karkoittamistaikayö)
-1551 sanaa-
Ihmisten näkymättömissä pysyvä höyryjuna saapuu olemattomilla raiteilla varhain aamuhämärän aikaan paikkaan, jossa vain muutaman silmänräpäyksen jälkeen junan pysähdyttyä seisoo jo pelkästään kaukaa katsottua kunnioitusta herättävän kaunis ja mielikuvituksellinen, väritykseltään mustavalkoinen sirkus. Muutama kotiin kulkeva humalainen pysähtyy ihmeissään tuijottamaan korkean ja koristeellisen tako-rauta-aidan sisällä olevaa aluetta, joka normaalisti on autio ja ränsistynyt, alkuperäistarkoitukseltaan jalkapallokentäksi nimetty paikka. Kentän sorainen maa on värjätty mustavalkoiseksi, eikä muita värejä ympäristössä sillä hetkellä ollut harmaan taivaan lisäksi. Portin takana oli lukemattomien mustavalkoisten telttojen summa, mutta ei ristin sieluakaan näkyvissä. Myöhemmin, auringon jo noustua, moni utelias kaupunkilainen lähestyi suljettua porttia, johon oli kiinnitetty musta kyltti, jossa teeman mukaan valkoisella tekstillä luki;Aukeaa hämärän laskeuduttua
Sulkeutuu sarastuksen aikaan
Muutaman tunnin kuluttua lähes koko lähiö oli kuullut siitä, ja odotti tulevaa iltaa kuin kuuta nousevaa.
-
Klo. 12:00
Celia ja Marco kulkivat rauhassa käsi kädessä, näkymättömissä, kylmän maan keskipäivässä ja ihmettelivät, miksi kukaan ei katso toista ihmistä ja tervehdi. Väkeä on selkeästi kotoisin monesta eri maasta, ja ihmisiä on tungokseen asti sillä laatoitetulla, pienen mäen ja vielä pienemmän metsikön ylittävällä tiellä. He ymmärtävät että juuri heitä ei tervehditä, ovathan he läpinäkyviä, ajassa haalistumattomia itsejään, mutta muita he eivät ymmärrä. Ilma on kirpeä ja raikas ja jouluinen, vaikka lunta ei näy hiutaleen hiutalettakaan.
Viimein polku päättyi, ja se päättyi pienen ostoskeskuksen pääoville, joka mitä ilmeisemmin toimii pienen kaupunginosan kokoontumispaikkana. Sisällä soi pirteä joulumusiikki ja kattoa ja seiniä koristivat kauniit ja värikkäät joulukoristeet, mutta se ei peittänyt kaamoksesta tai itse elämästä ahdistuneiden ihmisten vakavoittamia kasvoja. Puhumatta toisilleen he palasivat takaisin sirkukseen, ja kertoivat muille, mistä löytää kahvia. Kaikkien näiden vuosikymmenten, satojen ja uuden tuhannen tultua, eivät iäksi elävät ole suostuneet juomaan taialla tehtyä kahvia.
Klo. 14:00
Bailey ja Poppet oli häädetty ostamaan kymmenen kuppia vahvaa mustaa kahvia. Toivottavasti kahvilasta saisi pahvisen kuppitelineen, tai he olisivat pulassa. Vuodet ovat kuluttaneet yhä rakastunutta paria lempeästi; taika oli sallinut heidän kasvaa aikuiseen mittaansa, mutta sen jälkeen pysäyttänyt kaikki ikääntymisen merkit. Pari höpötteli innoissaan tulevan yön näytöksistä ja arvaili, että saapuisiko paikan päälle yhtäkään punahuivista uneksijaa.
Penelope osoitti kivetettyä kukkulaa, ja he lähtivät kulkemaan reippain askelin kohti aamukahviaan, tai tarkemmin sanottuna heräämiskahviaan. He kulkivat ainakin kilometrin verran tietä jota ympäröi korkeat ja julkisivultaan raihnaiset kerrostalot, ja ihmettelivät missä on Celian kuvailema pieni metsikkö ja ostoskeskus. Viimein, kun tie loppui täynnä oppilaita olevan koulun pihaan, myönsivät he olevansa eksyksissä. Ostoskeskuksen piti olla vain reilun sadan metrin päässä suljetusta sirkuksesta. He eivät kuitenkaan kääntyneet ympäri, vaan vasemmalle, kun kadut olivat selkeästi kaavoitettu; he kyllä löytäisivät perille. Vasemmalle siksi, että oikealla olisi samanlainen tienpätkä täynnä kerrostaloja, oikealla taas tunnelmallinen hiekkatie keskellä kallioista metsää ja tunnelmallisen näköisiä kaksikerroksisia rivitaloja.
Pari tunsi haikeaa nostalgiaa kulkiessaan hiekkatietä, mikä toi etäisesti mieleen viktoriaanisen ajan; koristeellisia katulamppuja harvakseltaan ja vielä koristeellisempia rautapenkkejä. Lähellä hiekkatien loppumista ja asvaltin alkua he pysähtyivät, ja katsoivat toisiaan kujeilevasti. Poppet kääntyi oikealle, kallioiselle metsälle niin että kupariset kiharat vain heilahtivat. Bailey seurasi perässä.
Muutaman pensaikon ja alastomien lehtipuiden jälkeen he löysivät itsensä pienen kallion korkeimmalta ja puuttomalta aukiolta, jossa istui yksinäinen nainen viltti allaan. Poppet epäröi hetken, mutta lopulta päätyi kysymään kohteliaalla englannilla voisivatko he liittyä seuraan.
Nainen kääntyi yllättyneenä heidän puoleensa silmät hieman kiiltäen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Naisen kaulaa koristi lämpimän näköinen, itse tehty punainen huivi, mikä sai Baileyn innostumaan ja kysymään, onko nainen kuullut koskaan Yösirkuksesta. Nainen ei taaskaan sanonut mitään, mutta nyökkäsi toistamiseen päätään, kaiveli kankaista olkalaukkuaan ja kaivoi esiin mustavalkoraitakantisen kirjan heidän nähtäväkseen. Poppet ja Bailey nauroivat katketakseen, ja se sai hiljaisen naisen silmät vieläkin apeamman näköiseksi. Pari nauroi ja nauroi saaden naisen lopulta nousemaan ja lähtemään laahustavin askelin kalliota alaspäin. Bailey huudahti ja tarttui punahuivista naista kädestä estääkseen tätä lähtemästä.
”Odota, odota. Emme nauraneet sinulle, vaan sille, että me olemme kirjoittaneet tuon kirjan.”
Klo. 16:00
Heidän piti raahata nainen sirkuksen porteille, sieltä kellon luo ja sieltä Celian ja Marcon luo, ennen kuin Ansaksi paljastunut nuori nainen uskoi heitä. Ensimmäinen ääni minkä he naisen suusta kuulivat, oli epätoivoisen ja epäuskoisen itkuun purskahdus ja sanat; en voi uskoa tämän olevan totta.
Mutta totta se oli.
Tilanteen laannuttua Poppet ja Bailey saivat henkilökunnan kepeät vihat niskoihinsa kahvittomuudesta johtuen, mutta onneksi uusi tuttavuus, Ansa, tarjoutui keittämään heille vahvaa pariisinkahvia, jos he suostuisivat ahtautumaan hänen pieneen mutta viihtyisään yksiöönsä. He suostuivat.
Perillä kaikki huokaisivat ihmeissään; asunto oli sisustettu mustavalkoiseksi pienin punaisin maustein, ja eniten ihastusta herätti valkoista seinää koristava, erittäin paljon toivomuspuuta muistuttava askare, minkä oksat olivat täynnä kynttilän muotoisia lehtisiä, toiveita, joissa kaikissa luki sama teksti vieraalla kielellä.
Ansan tarjoiltua heille kuparisella kahvipannulla keitettyä pannukahvia hauraan näköisistä posliinikupeista, kysyivät sirkuslaiset mitä toiveissa luki.
”Anna sirkuksen olla totta”, vastasi nainen hymyilevällä äänellä ja pudisteli päätään yhä epäuskoisena.
Kahvit juotuaan väki vaati, että heille esiteltäisiin paikallisia nähtävyyksiä, koska heillä ei ollut minkäänlaista mielikuvaa tai tiedon murusta paikasta, nainen suostui, ilme taas vakavana.
Klo. 18:00
Värikkäisiin arkivaatteisiin pukeutunut hiljainen sirkusjoukko seurasi mustiin pukeutunutta, punahuivista naista läpi Poppetin ja Baileyn jo aiemmin kulkemaa hiekkatietä. Koulun kohdalla nainen kertoi koruttomalla äänellä, että paikassa opiskelee enemmän alkujaan ulkomaisia kuin kotimaisia lapsia, minkä takia sillä on huono maine syntyjään Suomalaisten keskuudessa. Oikeastaan kaikki koko paikkakunnalla on huonomaineista, mutta kaikesta huolimatta hän viihtyy asuinpaikallaan.
Hiekkatieltä asvaltille ja ohi ränsistyneiden kerrostalojen takaisin sirkukselle, jonka eteen Ansa pysähtyy hetkeksi kerätäkseen vain iloa mieleensä. Sitten matka jatkuu loivalle kukkulalle ja läpi pienen metsikön, jossa on naisen kertomana paikka, näillä keleillä autio, nimeltään metsäbaari; paikka, jossa valtio on suonut ihmisten ryypätä julkisesti, jotteivät he mekastaisi ostoskeskuksen käytävillä niin kuin ennen. Celia nyrpistää näkymättömänä nenäänsä ja korjaa huurteista maata peittävät tuhannet lasinsirut takaisin ehjiksi pulloiksi. Matka jatkuu, eikä kukaan sano sanaakaan.
Metsiköstä johtaa polku ostoskeskukseen, jonka he kuitenkin ohittavat, kunnes Ansa taas pysähtyy, tällä kertaa edessä seisovan harmaan ja synkän näköisen seitsenkerroksisen talon juurelle.
”Murhatalo, siksi tuota kutsutaan. Isovanhempani asuvat tuolla, joten vierailen siellä usein, vaikka pelkäänkin.”
Isobel, ennustaja, laittaa kätensä Ansan harteille lohduttaen ja kysyy kysymyksen, minkä sirkuslaiset haluavat kuulla; Miksi taloa kutsutaan murhataloksi?
Ansa tuhahtaa. ”Murhia, itsemurhia ja murhanyrityksiä, niitä talon historia sisältää lähemmäs kolmenkymmenen vuoden verran. Eikä tahti ole loppunut, kesällä eräs nainen sytytti itsensä palamaan viidennessä kerroksessa. Kerran eräs hyökkäsi kurkkuuni, mutta oli niin humaltunut, että horjahti kun potkaisin häntä.”
Joukko oli sanaton. Hetken päästä Ansa huokaisi ja laittoi jalat liikkeelle. He kulkivat läpi talon pihan, minkä ruusupenkoissa lymyili kymmenittäin saastaisia ruiskuja, rikottuja pulloja ja levinneitä roskapusseja joita ei oltu viety roskikseen, vaan potkittu alas parvekkeilta.
Klo. 21:00
Ansa seisoi odottamassa mustan rauta-aidan edessä sirkuksen aukeamista, niin kuin sadat muutkin kaupungin asukkaat. Hän olisi saanut katsella sisäpuolelta esiintyjien järjestelyjä, mutta ei hän halunnut; hän halusi kokea kyltin taianomaisen muutoksen ja räiskyvät valot. Lipunmyyntikojun edessä huippuunsa kohoavan jännityksen ja kellon kauneuden. Lipun hän kylläkin sai ilmaiseksi kiitokseksi kahvista ja esittelystä.
Kun aurinko viimein laski täysin ja tähdet syttyivät, syttyi myös kyltti muuttuen ja paljastaen uudet, mutta hänelle unelmissaan niin tutut sanat;
Le Cirque de Rêves!
Kaikki huokaisivat innoissaan ja kylmän maan ja raskaan elämän ahavoittamat kasvot vääntyivät hymyyn.
Klo. 24:00
Keskiyöllä punahuivinen nainen suunnisti telttojen keskelle olevalle aukiolle, missä järjestettäisiin taianomainen ilotulitus. Mitä mielikuvitukselliset värit ja muodot lensivät taivaalle rätisten, väristen ja paukkuen eikä Ansa voinut kuin hymyillä leveästi. Kun se oli ohi, kääntyi hän etsimään pienen pientä telttaa, ja sen löydettyään törmäsi hän toiseen punahuiviseen ihmiseen. Ansa nyökkäsi miehelle ja kysyi englanniksi, mistä hän on kotoisin.
”Sirkuksesta”, vastasi mustavalkoisesti pukeutunut mies ja iski silmää.
Ansa tuijotti miestä hetken, kunnes töksäytti miehen olevan uneksija, aivan kuin se selittäisi, että ei hän voisi olla sirkuksesta. Mies nauroi, ojensi käsivarttaan vanhanaikaisesti ja kertoi salaisuutensa.
”Olen yksi ensimmäisistä uneksijoista, 1800-luvulta, ja ensimmäinen, joka on koskaan on laittanut kynttilän toivomuspuuhun, ja toivonut, että voisin olla osa sirkusta. Mutta et saa kertoa sitä kellekään, muuten täällä olisi kohta aivan liikaa ihmisiä.”
”Mistä voit tietää, etten etsi toivomuspuuta ja tee samaa toivetta”, kysyi Ansa ja tarttui ojennettuun käteen.
”En voikaan, mutta oikeastaan lasken sen varaan että niin teet. Kuulin sirkuslaisilta sinusta, ja minusta sinun olisi parempi täällä.”
Ansa pysähtyi eikä sanonut sanaakaan. Mies vaihtoi kohteliaasti aihetta ja kysyi, mihin hän oli alun perin menossa.
”Pullojen luo.”
Ja niin he menivät ja uppoutuvat pullojen tuomiin makuihin, tuoksuihin, ääniin ja muistoihin, yhdessä.
Klo. 05:00
Sirkus oli täysin hiljainen, eikä muita ihmisiä näkynyt enää missään. Ansa katsoi hengittäviä patsaita ikävä sielussaan. Hän ei halunnut lähteä, hän ei halua palata harmaaseen arkeen, jossa ei olisi hänelle mitään muuta kuin toivottomia unelmia ja ahdistusta.
Yön aikana niin pirteät askeleet muuttuivat taas laahustaviksi, kun hän käveli lähelle lipunmyyntikojua ja uloskäyntiä, kellon luo. Se on niin uskomattoman lumoava, että siihen on vaikea uskoa vaikka sen näkee omilla silmillään.
Hetki hetkeltä, kun taivas muuttui mustasta harmaaksi ja vieläkin vaaleammaksi ennen auringonnousua, alkoivat silmät taas kiiltää itkemättömästä itkusta ja ryhti kumartua. Vaikka hän oli nähnyt, että sirkus oli silminnähden tuonut elämäniloa monen kävijän kasvoille, sieluun ja sydämiin, tiesi hän että hänelle ei riittäisi pelkkä ohikulkumatka. Hän kääntyi lähteäkseen. Portilla hän hyvästeli unelmansa raskain sydämin ja lähti, kunnes kuuli nimeänsä huudettavan mustavalkoraidallisten telttojen uumenista.
Pieni toivonkipinä sisällään hän lähti seuraamaan ääntä, ja löysi aiemmin tapaamansa miehen, uneksijan ja aamun kalpeassa kajossa lähes näkymättömät Marcon ja Celian toivomuspuun luota.
He eivät sanoneet mitään, vaan ojensivat valkoista kynttilää hyväksyvät ja rohkaisevat hymyt huulilla. Nainen katsoi kolmikkoa pitkään ja hartaasti, kunnes tarttui kynttilään, sytytti sen palavien liekeistä, asetti sen puuhun ja sulki silmänsä.
Toivomuksen esitettyään hän tunsi sisällään vahvasti lämmintä kihelmöintiä ja yhteenkuuluvuutta sirkukseen, kunnes se vaimeni pieneksi tuntemukseksi hänen sydämeensä ja muutti asumaan.
Hän saisi unelmansa, hän sai tarkoituksensa, ja se kuului sirkukseen, niin kuin hänkin.
