Kirjoittaja Aihe: Ylpeys ja Ennakkoluulo, Right Kind of Wrong | K-11, insesti, Mary/Kitty  (Luettu 2226 kertaa)

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Title: Right Kind of Wrong
Rating: K-11
Genre: angst, songfic, yksipuolinen insesti
Fandom: Ylpeys ja Ennakkoluulo
Pairing(s): Mary Bennet/Kitty Bennet
Warning(s): sanotaan vielä kerran: insesti
Disclaimer: Jane Austen on se nero, joka nämä hahmot omistaa, eikä varmaan tykkäisi, jos näkisi, mitä minä niille teen. Minkäänlainen loukkaus tai rahallinen hyötyminen ei kuitenkaan ole tavoitteenani. Otsikko ja laulun sanat kuuluvat LeAnn Rimesille.
A/N: Ylpeys ja Ennakkoluulo on ihana. Toivon myös, että joku muukin rohkaistuisi kirjoittamaan siitä ficcejä ja julkaisemaan. Itse olen ihan kyvytön tekemään sitä normaaleilla parituksilla joten... En edes muista, miksi aloin tästä parituksesta alunperin tykätä, mutta nyt se on Y&E-OTP:ni. Kirjoitin tämän alunperin englanniksi, mutta suomensin ja laitoin tänne potkaistakseni Perspektiiviä Parittamiseen-haasteeni käyntiin. Tämä menee siis siinä kohtaan Perhe.



Know all about
About your reputation
And now it's bound to be a heartbreak situation
But I can't help it if I'm helpless
every time that I'm where you are

-


Oli pimeää. Kuu roikkui korkealla syvän valtamerenpohjan sinisellä taivaalla, melkein täytenä. Sen hopeinen väri kiipesi sisään huoneeseen.
Mary istui tuolissa ikkunan vieressä. Hän nojasi puiseen pöytään; se oli hieno pöytä, heidän äitinsä aina kertoi heille. Täyttä tammea, hienoa tammea, ja voi kuinka onnekas Mary olikaan, kun hänellä oli se huoneessaan. Kyllä, hän todella tunsi itsensä onnekkaaksi.
Mihin hän tarvitsi koko pöytää? Hän ei yleensä edes laittanut kirjojaan sen päälle; hän mieluummin piti niitä kädessään lukiessaan. Tänään hän piti kirjaa pöydällä, koska hänen ajatuksensa eivät oikeastaan seuranneet tekstiä kunnolla. Jos ollaan tarkkoja, hän oikeastaan rikkoi juuri yhtä tärkeimmistä säännöistään: älä ikinä, IKINÄ, lue eteenpäin, jos et ymmärrä kaikkea sivulla sanottua. Nyt hänellä ei ollut oikeastaan pienintäkään muistikuvaa parista viimeisimmästä kappaleesta. Hän ei oikeastaan välittänyt.
Hänen laihat, kalpeat sormensa käänsivät jälleen sivua tiedostamatta, mistä siinä oli ollut kyse. Ehkä se olikin hänen ongelmansa; hän ei tiennyt, mistä missään oli kyse. Hän, joka aina halusi tietää. Hän oli fiksuin heistä viidestä. Niin hän ainakin sanoi itselleen. Mutta hyvin, hyvin, hyvin syvällä sisimmässään hän kysyi jatkuvasti itseltään, jos hän kerran oli kaikista fiksuin, niin miksi… miksi tämä? Miksi hän oli antanut itsensä joutua… tähän?

-

You walk in and my strength walks out the door
Say my name and I can't fight it anymore
Oh I know, I should go
But I need your touch just too damn much

-

Lydia oli typerä. Kaikki tiesivät sen, joka äiti, vaikkakaan ei myöntäisi sitä aivan pian. Mary oletti sen johtuvan siitä, että tämä näki itsensä Lydiassa – tyhjäpäinen, ei paljonkaan näköinen, miestennielijä – täydellinen äidin tyttö.
Lydia saattoi olla typerä, mutta loppujen lopuksi hän oli saanut mitä oli halunnutkin; sotamiehen, joka vei hänet pois tästä heidän lapsuutensa ahtaasta maailmasta. Vaikka olikin täysin selvää kelle tahansa joka ei ollut täysin sokea, ettei Wickham rakastanut Lydiaa, hän voisi kuitenkin vähän aikaa teeskennellä, että hänen unelmansa olivat käyneet toteen.
Mary vihasi teeskentelemistä. Hän oli realisti. Ja silti – hän olisi myynyt sielunsa ja sydämensä jos hän vain jotenkin olisi voinut teeskennellä. Vain muutaman minuutin. Vain muutaman onnellisen minuutin ajan.
Ikään kuin se olisi koskaan voinut tapahtua.
Lydia oli typerä. Mutta hän ei ollut kuten Mary – hän ei ollut jumissa täällä, samassa talossa ja samoissa huoneissa, jumissa omien tuhoon tuomittujen haaveittensa kanssa, lukittuna omaan päähänsä.

-

Loving you
isn't really something I should do

-

Jane oli täydellinen. Kaikki olivat sitä mieltä.

Hän oli kaunis, viehättävä edes yrittämättä, avulias ja suloinen – lista oli pitkä. Joka ikinen Maryn milloinkaan lukema sana, joka kuvasti ”miellyttävää”, joka ikinen niistä, täsmäsi Janeen. Ei mikään ihmekään, että hänellä oli kaikki; unelmiensa mies, johon hän oli juuri kihlautunut, rikas mies jonka hänen vanhempansa hyväksyivät.
No, ”hyväksyä” ei ehkä ollut paras mahdollinen sana, mitä heidän äitiinsä tuli. ”Ympäriinsä juokseminen ja heidän avioliitostaan kovaan ääneen kailottaminen” oli parempi. Heidän äitinsä oli nyt hyvin lähellä elämänsä tarkoituksen – kaikkien tyttäriensä hyviin naimisiin saamisen – täyttämistä. Koska hänen suunnitelmansa Janen ja Bingleyn yhteen saattamisesta oli ollut menestys (lukuisien takaiskujen täyttämänä), hän ei ollut muuta tehnytkään kuin hokenut Marylle ja Kittylle (enimmäkseen Marylle koska tämä oli useimmiten paikalla) että varsin pian myös heille ilmaantuisivat hienot miehet.
Jos tämä lähestyvä päivä ei olisi ollut Maryn suurin pelko maailmassa, hän olisi nauranut äitinsä sokeudelle. Tämä hölmö nainen vain kieltäytyi näkemästä, ettei kukaan monien hyveiden mies ikinä iskisi silmiään Maryyn. Mary tiesi tämän oikein hyvin; oli aina tiennyt. Hän oli kalpea, hän oli ruipelo, hänellä oli pistävä nenä ja tyhjät, tuhkanväriset silmät sekä normaali tukka ilman minkäänlaista sävyä.
Hän oli pelkkä vitsi upean Janen vieressä. Jane.

Jane oli sokea. Joka sokeampi kuin heidän äitinsä. Hän eli omassa aurinkoisessa, ikuisesti vehreässä maailmassaan, missä jokainen oli joko hyvä tai väärinymmärretty.
Mary vihasi sokeutta. Mutta aika ajoin hän olisi tappanut, jos olisi voinut olla yhtä sokea kuin Jane. Tarpeeksi sokea huijatakseen itselleen, että hänen unelmansa voisivat oikeasti toteutua. Että se… voisi oikeasti olla totta.

-

 Shouldn't wanna spend my time with you, yeah

-

Alakerrasta kuului meteliä.
He yrittivät olla hiljaa – ainakin Elizabeth ja heidän isänsä yrittivät – mutta he eivät tienneet, että Mary oli yhä hereillä. Ja vielä vähemmän he tiesivät, että he olivat syy, miksei hän kyennyt nukahtamaan.
Elizabeth. Hänkin oli mennyt kihloihin.
Ihan tuosta vaan. Ja se oli syy, miksi heidän äitinsä juoksi ympäri taloa kuin kana, jonka pää oli juuri leikattu irti (Mary ei muistanut, mistä hän oli lukenut tämän vertauksen). Ja se oli syy, miksi Mary oli yhä hereillä kello kahdelta aamuyöllä. Kateus. Kiehuva, karu, sisälmyksiä polttava kateus.
Ei sillä että hän olisi ollut kateellinen herra Darcysta. Hyvä Luoja, ei. Mies oli ylimielinen, koppava, ja Elizabethin mukaan hän oli myös herttaisin mies koko maankamaralla. Marya ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään, oliko tämä vai ei. Jos Elizabeth todella rakasti tätä – ja Mary tiesi, että rakasti, sillä ei hän muuten olisi suostunut naimisiin – ei heitä ollut mitään syytä pysäyttää.
Vaikka heidän äitinsä ei ollut erityisen ihastunut Darcyyn, hän enemmän kuin hyväksyi tämän varallisuuden, ja Mary oli, hän todella oli iloinen sisarensa puolesta.
Ja samaan aikaan hänen sisällään oli niin paljon kateutta, että hän halusi repiä keuhkonsa irti ja kiljui niin kauan että pyörtyisi.

Jälleen oli yksi hänen sisaristaan saavuttanut onnen; jo kolme heistä oli saanut, mitä halusi. Eikä se edes olisi ollut niin kamalaa, jos Mary olisi vain voinut käpertyä johonkin nurkkaan ja kysyä, milloin oli hänen vuoronsa. Se olisi helppoa. Mutta Mary tiesi aivan liian hyvin, ettei hänen vuoronsa olisi koskaan. Ja se oli se kipu. Kipu hänen sydänparkansa sisällä, joka ei koskaan, ikinä katoaisi.
Mary vihasi Elizabethin itseluottamusta. Vihasi, koska halusi sen itselleen. Jos hän olisi yhtä rikkoutumaton kuin isosiskonsa, hän voisi vain mennä ja sanoa kaiken, päästää kaiken sisältään, olla välittämättä siitä, että he kaikki kääntyisivät pois hänen luotaan, että heidän äitinsä menisi sekaisin (oi, hänen hermonsa, joista hän aina muistutti heitä), että kaikki pitäisivät häntä sairaana ja häpeällisenä.

-

 Well I should try to be strong
But baby you're the right kind of wrong 

-

Ehkä hän oli sairas.
Tämä ajatus oli ollut hänen päässään ikuisuuden, painaen kovaa, pitäen hänet hereillä yön pimeinä tunteina.
Ehkä hänessä oli todellakin jotain vikana.
Hän oli lukenut, yrittäen löytää jokaisen pienen tiedonpalasen asiasta. Hän oli etsinyt, ja etsinyt vielä enemmän. Hän oli lukenut jokaisen kirjan, toivottomasti toivoen, että jossakin olisi jokin pieni merkki, joka kertoisi, ettei hän ollut hullu. Ettei hän ollut sairas. Että hän oli normaali.
Raamattu ei sanonut siitä mitään. No, tyttäret makasivat isiensä kanssa. Pojat makasivat äitiensä kanssa. Mutta vain saadakseen lapsia. Ei siinä ollut rakkautta. Ja vaikka Mary uskoi Raamattuun ja oli kovasti yrittänyt ajatella kaiken parhain päin, ei hän voinut paeta sitä tosiasiaa että he kyseenalaistivat hänen tunteensa. Se sai hänet tärisemään vihasta. Koska ei ollut olemassa mitään, mikä olisi ollut hänen tunteitaan puhtaampaa.
Puhtaampaa ja likaisempaa samaan aikaan.

-

Yeah baby you're the right kind of wrong

-

Oikeastaan Mary tiesi vallan hyvin, mistä kaikessa oli kyse.
Se oli hyvin yksinkertaista.
Lydia oli naimisissa Wickhamin kanssa.
Jane oli rakastunut ja kihloissa Bingleyn kanssa.
Elizabeth oli rakastunut ja kihloissa Darcyn kanssa.
Ja hän oli –
Oveen koputettiin. Sitä tapahtui Maryn huoneessa niin harvoin, ettei hän ensin edes tajunnut, mistä ääni tuli.
Kun koputus toistui, nyt vaativampana, hän kääntyi ympäri.
Hämmentyneenä hän kuiskasi: ”Sisään, olkaa hyvä”

-

It Might be a mistake
A mistake I'm making

-

Suuri, anova silmäpari kurkisti sisään.
”Voinko tulla, Mary, ole kiltti?” hiljainen ääni ja pieni yskäisi sen perään.
Hän ei odottanut Maryn vastausta; hän pujahti sisään ja sulki oven perässään.
Sitten Kitty seisoi aloillaan, kuin ei olisi tiennyt, mihin istuutua. Ei sillä että valinnanvaraa olisi ollut paljon, Mary istui jo huoneen ainoalla tuolilla, ja sen lisäksi siellä oli vain hänen vuoteensa. Ja sille Kitty istui.
Hänellä oli yllään uusi silkkinen, kallis, nauhallinen pyjamansa. Jane oli ostanut sen hänelle, nyt kun hänellä oli Bingleyn rahat ja koska hän oli liian kiltti kieltääkseen nuoremmilta sisariltaan mitään, Kitty oli seitsemännessä taivaassa. Hänen kevyt, suklaanruskea tukkansa oli jopa kiharampi ja sotkuisempi kuin yleensä, hänen poskensa olivat kirkkaan vaaleanpunaiset ja hän puristi ikivanhaa nallekarhuaan tiukasti rintaansa vasten.
Mary tunsi suunsa kuivuvan.
”Sinä et ole nukkumassa”, Kitty sanoi lopulta.
”Uskon, että olet oikeassa”, Mary vastasi hiljaa. Hänen täytyi puhua hiljaa; hän ei voinut antaa Kittyn kuulla äänensä tärinää.
”Oletko kunnossa?” Kitty kysyi.
Ei, hän ei ollut ollenkaan kunnossa. Oikeastaan hän oli niin kaukana kunnossa olemisesta kuin oli mahdollista.
”Kyllä, olen ihan kunnossa, kiitos, Kitty rakas”, Mary sanoi ja vihasi itseään. Hän ei vain saanut silmiään irti Kittystä ja toivoi, että valoton huone riitti peittämään sen.
”Minäkään en saanut nukuttua”, Kitty sanoi.
Hän sanoi joskus niin ilmiselviä asioita. Tämä oli se asia jota Mary ei kyennyt ymmärtämään; hän vihasi ilmiselviä asioita. Ja Kitty oli melkein kuin Lydia. Ainakin kaikki luulivat niin. Ainoa ero heidän välillään oli, että Kitty oli sievä.
Mutta hän oli aina seurannut Lydiaa kaikkialle, tehnyt kaiken mitä tämäkin, ja Kitty oli ollut täysin lumoutunut Lydiasta, niin paljon ja niin pitkään, kaikki ne kärsimyksen vuodet Marylle. Joka kerta kun Kitty oli lähtenyt kaupungille Lydian kanssa, jättäen Maryn yksin soittamaan pianoa, oli särkenyt hänen sydäntään hieman lisää. Ei sillä että Mary olisi koskaan pyytänyt Kittyä jäämään; ikään kuin hän ikinä uskaltaisi. Kitty nauraisi. Kikattaisi. Mary vihasi kikattamista. Hän ei kerta kaikkiaan voinut sietää niin, niin monia asioita Kittyssä.
Ja eniten Mary vihasi sitä, miten paljon rakasti kaikkea hänessä. Jopa niitä asioita, mitä hän vihasi enemmän kuin mitään.

-

 But what you're giving I am happy to be taking
Cause no one's ever made me feel
The way I feel when I'm in your arms

-

”Miksi et pystynyt nukkumaan?” Mary kysyi. Kitty tuijotti häntä pimeässä. Hänen isot silmänsä räpsyivät, ne kimalsivat, ja hänen pieni leukansa oli painettu vasten nallekarhun otsaa.
Kitty oli suloinen.
Se oli toinen asia; Mary vihasi sanaa suloinen. Se oli pinnallinen, typerä, äitelä. Ja silti se oli ainoa sana kuvailemaan Kittyn ulkomuotoa. Eikä sitä voinut kiistä, että Mary täydellisesti rakasti sitä.
”Alakerrassa tapahtuu liikaa”, Kitty sanoi. Hän istui polvillaan, näyttäen hermostuneelta, ”Liikaa hälyä. Tulin tänne katsomaan, oletko hereillä”
Hän punastui.
Kitty ei ollut milloinkaan tullut katsomaan, oliko Mary hereillä. Lydian huone oli ollut Maryn huoneen vieressä. Niin monina öinä hän oli kuullut heidän olevan yhdessä siellä, toisella puolen seinää, kikattaen, sotamiehistä höpöttäen. Juuri yhtä monesti Mary oli itkenyt itsensä uneen. Hän ei ollut väkivaltainen ihminen, mutta oi kuinka hän halusi leikata kaikkien sotamiehien kurkut auki. Puhumattakaan Lydiasta. Lydia, joka oli kehdannut varastaa Kittyn huomion niin monen vuoden ajan. Hänen Kittynsä.
”No… minä olen”, Mary sanoi. Hän puristi tuolinreunoja niin lujasti, että hänen rystysensä valkenivat, ”Painoiko mieltäsi jokin muu?”
Hän ei halunnut Kittyn lähtevän. Hän halusi tämän lähtevän. Hän ei halunnut olla näin hämmentynyt. Hän halusi repiä hiuksiaan ja itkeä. Hän ei halunnut Kittyn lähtevän.
”Ei oikeastaan…” Kitty mutisi, tuijottaen lattiaa. Hänen äänensä oli hieman epävarma, mikä ei ollut ollenkaan tavallista, ”Vähän yksinäinen olo vain…”
”Yksinäinen?” Mary toisti. Hän oli vähällä nauraa. Todella, hän oli vähällä nauraa.
Se sana oli ollut hänen ympärillään niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Kaikkialla hänen ympärillään, hän, Mary, hän oli sana yksinäinen, ja nyt sen sanoi hänelle henkilö, joka oli tiedostamattaan pitänyt hänelle seuraa hänen unissaan vuosikaudet.
Kitty ei tiennyt mitään yksinäisyydestä. Mary halusi kertoa sen hänelle, äänessään jokainen hiukkanen katkeruutta hänen sisältään, samoin kuin sen, että Kitty oli pääsyy hänen yksinäisyyteensä.
Ei, ei hän oikeastaan halunnut. Hän tiesi aivan liian hyvin, ettei ikinä tekisi niin.
Kitty oli täällä nyt. Kuluvat vuodet olivat kadonneet.

-

 They say you're something I should do without
They don't know what goes on
When the lights go out
There's no way to explain
All the pleasure is worth all the pain

-

Kitty heilutti käsiään nopeasti.
”No, tiedäthän”, hän taputti lattiaa jalallaan; hänellä ei ollut sukkia.
Mary tuijotti suoraan Kittyn valkoisia, pieniä varpaita, tuntien lämmön kasvavan rintakehässään. Hän oli sairas tästä kaikesta teeskentelystä.
”Nyt kun Lydia on poissa ja kaikkea… No, tiedäthän, että me vietimme aika paljon aikaa yhdessä…”
”Kyllä”
Mary tiesi. Oi, kuinka hyvin hän tiesikään. Kitty oli jättänyt hänet yksin, hänet, Maryn, vanhemman sisarensa – joka oli ollut toivottomasti rakastunut häneen siitä päivästä kun Kitty oli täyttänyt kahdeksan.
Kitty oli ollut niin pieni ja täynnä iloa ja viattomuutta, ja Maryn oli täytynyt katsella kuusivuotiaan Lydian ryntäävän sisään ja suukottavan Kittyn pehmeää, vaaleanpunaista poskea hänen silmiensä edessä.
Kipu oli alkanut silloin; Mary odotti vieläkin sen menevän pois.
”Lydia on naimisissa”, Kitty kuulosti surulliselta. Kaiken tämän ajan jälkeen, Kitty kuulosti vihdoin surulliselta. Vihdoin hän jakoi osan Maryn kivusta, vihdoin hän tiesi miltä tuntui menettää joku jota rakasti ja palvoi, joku jolle oli antanut kaikkensa – saamatta mitään takaisin.
Nyt Kittyllä oli edes pienenpieni aavistuksen hiukkanen siitä, miltä Marysta tuntui.
Ehkä Maryn olisi pitänyt olla iloinen. Hän ei kyennyt edes hymyilemään. Hänestä tuntui että hänen poskensa olivat kuolleet sillä hetkellä kun hän oli nähnyt Kittyn silmien kostuvan.
”Lydia on naimisissa ja niin ovat Jane ja Lizzykin pian”, Kitty kuulosti surulliselta ja vihaiselta, ”He jättävät meidät tänne ja lähtevät, jokainen heistä”
”Minulle se on aivan sama. Kaikki ovat jättäneet minut kuitenkin”, Maryn ääni oli kuiva ja vaimea.
”Mitä sanoit, Mary?” Kitty kysyi pää nytkähtäen.
Mary tunsi voivansa pahoin. Häntä pyörrytti. Hän katsoi Kittyä ja oli niin, niin peloissaan. Ja silti hän tunsi olevansa enemmän turvassa kuin ikinä. Hänestä tuntui turvalliselta pelätä Kittyn lähellä.
”Sinun ei pitäisi olla ylhäällä paljain jaloin. Saatat saada flunssan”, hän sanoi.
Kitty hymyili. Se oli ilkikurinen hymy.
Se sai Maryn sydämen pysähtymään.
”Siinä tapauksessa, minun on kai parempi pysyä tässä, vai?” Kitty hypähti ja siirsi jalkansa Maryn sängylle. Hän kellahti selälleen; hänen kätensä ja jalkansa olivat täynnä punertavia läiskiä viileyden takia.

Kitty nauroi. Hän ei kikattanut. Mary ei ollut ikinä kuullut Kittyn nauravan kunnolla. Hän kuuli sen, ja näki tähtikuvioita silmissään.
Mutta hän oli niin peloissaan. ”En ole varma, onko se toteuttamiskelpoinen ajatus, Kitty rakas. Täällä on vain yksi sänky, ja…”
”Ole kiltti, Mary? Minä ja Lydia, me nukuimme toistemme vuoteissa kaiken aikaa”
Mary rauhoitteli itseään kuvittelemalla, kuinka hän nousisi ylös ja ottaisi yhden isänsä sorsanmetsästysaseista ja vierailisi Lydian…
Sitten hän ajatteli. Hän oli sentään rationaalinen ihminen. Kitty oli tässä nyt. No, hän oli nukkunut Lydian sängyssä aiemmin. Nyt hän halusi nukkua Maryn sängyssä. Joten miksi Mary ajoi häntä pois?
Koska häntä pelotti. Häntä pelotti se päivä, jolloin todella koittaisi Kittyn vuoro. Joku mies tulisi, polvistuisi Kittyn eteen, tekisi kaikkia niitä asioita, joita ainoastaan Marylla oli oikeus tehdä…
Hän ei halunnut takertua Kittyyn liian lujasti, sillä joku päivä hänen olisi päästettävä irti. Mutta toisaalta, hän oli jo aivan liian syvällä.
”Mary, ole kiltti?” Kitty kuiskasi, ”Minä en halua olla yksin”
Ja vihdoin Mary halusi unohtaa. Hetkeksi hän halusi unohtaa, että se oli mahdotonta, kiellettyä, hän ei halunnut ymmärtää tai muistaa, että tämä tapahtui vain koska hän oli ainoa jäljellä, ainoa kenen luokse Kitty saattoi tulla. Hän sulki silmänsä siltä tosiasialta, että hän oli vain Kittyn kakkosvalinta, hän oli sokea ja typerä ja teeskentelijä – ja nousi tuoliltaan.

-

I should try to run
But I just can't seem to
Cause every time I run you're the one I run to
Can't do without, what you do to me
I don't care if I'm in too deep yeah

-

”Sinä olet lämmin”, Kitty kuiskasi.
Mary makasi siinä, selällään ja hengitti niin syvään kuin mahdollista. Kitty tuoksui kanelilta ja hänen kiharat hiuksensa levisivät pitkin Maryn kasvoja. Hän maistoi sen huultensa välissä, Kittyn pehmeät hiukset. Kitty painoi nenänsä Maryn kaulalle, Kittyn nenä oli pieni ja kylmä ja Marysta tuntui, ettei mikään ollut tuntunut niin hyvältä aikaisemmin.
”Ja sinä olet kylmä”, Mary vastasi, ”Sinun pitäisi todella käyttää enemmän vaatteita kun on näin viileää…”
”Ei minun tarvitse. Sinä lämmität minua”, Kitty vastasi hiljaa.
Mary tuijotti häntä. Kitty ei katsonut häneen, mutta nuorempi tyttö hymyili. Kittyn pienet, kylmät kädet olivat Mary kapealla lantiolla; he makasivat käpertyneinä saman peiton alle.
”Sinun täytyy tosiaan tulla minun ja Janen kanssa kaupunkiin ensi kerralla. Voimme ostaa sinullekin uudet pyjamat”
”Kitty…” Mary aloitti hengähtäen. Mutta sitten hän ei tiennytkään, miten lopettaa. Hän ei välittänyt.

-

Well I should try to be strong 

-

Hän vain nyökkäsi. Hän halusi tämän hetken jatkuvan ikuisesti.
Hän ei voinut sille mitään. Hän oli rakastunut Kittyyn.
Maailmassa ei ollut yhtään mitään, mikä voisi ikinä muuttaa sen.

-

Baby you’re the right kind of wrong

-

Ja kun Kitty hengitti ulos huulet vasten Maryn ihoa, kun hän tunsi kuuman ilman ja Kittyn rintakehän kohoilevan vieressään, hän tajusi, ettei edes halunnut sen muuttuvan.
Jos Maryllä olisi mahdollisuus saada tunteensa Kittyä kohtaan katoamaan, hän ei käyttäisi sitä. Hän oli liian onnellinen juuri näin.
Hän oli onnellinen.
Äkkiä tuntui kuin Kitty olisi painanut pienen, nopean suukon hän kaulalleen. Kun hän kääntyi katsomaan nuorempaa siskoaan, tämä vain hymyili viattomasti, kohottaen kulmiaan kysyvästi.
”Mitä?” Kittyn ääni oli pehmeä.
”Ei mitään”, Mary mutisi.
”Hassu”, Kitty naurahti ja halasi häntä tiukemmin.

-

Baby you’re the right kind of wrong

-

”Olen niin iloinen, että olet siinä”, Kitty kuiskasi unisesti.
Mary katsoi kattoa ja näki siellä kaikki tähdet ja planeetat. Hän ei olisi voinut välittää vähemmän huomisesta.
 

 


 


 



 
« Viimeksi muokattu: 19.11.2014 14:43:18 kirjoittanut Beyond »
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt

Kupla

  • Perisokea
  • ***
  • Viestejä: 916
  • So tell me, what is there to fear?
Vs: Right Kind of Wrong
« Vastaus #1 : 30.12.2010 21:21:37 »
En olekaan aiemmin törmännyt Ylpeys ja ennakkoluulo -ficceihin. Luin kirjan muutama kuukausi sitten ja pidin siitä, mutta mieleeni ei tullutkaan, miten herkullisia ficcejä siitä saisi kehiteltyä! Tässä on kyllä loistava esimerkki.

Maryn hahmoa oli erinomaisesti syvennetty. Kirjassa Mary tuntui ainakin minulle jäävän varsin etäiseksi ja yksipuoliseksi. Tässä kuitenkin Mary on tunteva ja ajatteleva ihminen, vailla sitä yksioikoisuutta, joka itse teoksessa Maryn kuvailua tuntui seuraavan. Pystyin hyvin samastumaan Maryn hämmennykseen ja vihaan itseään kohtaan, sillä olen itsekin saanut huomata, ettei sydäntä voi käskeä. Katkeruus Lydiaa kohtaan pysyi hyvin koossa koko ficin ajan eikä kadonnut hetkeksikään näköpiiristä. Hyvin taidokasta tarinankuljetusta.

Lopetus oli hyvin suloinen. Se sulki ficin oikein kauniisti eikä jättänyt mitään vaivaamaan. Tekstistä ei todellakaan huomannut, että se on alunperin kirjoitettu englanniksi ja käännetty suomeksi!

Löysin pari näppäilyvirhettä. Toisen valitettavasti kadotin tekstin sekaan, mutta se ei ollut mikään vakava - muistaakseni puuttuva n-kirjan sanan lopusta. Toisen ehdin kaapata muistiinkin:
Lainaus
”Sinun täytyy tosiaan tulla minun ja Janen kanssa kaupunkiin ensi kerralla. Voimme ostaa sinullekin uudet pyjamat”
Uudet pyjamat vai uuden pyjaman? Eikö 'pyjaman' olisi luonnollisempi valinta tuohon kohtaan? Vuorosanan lopusta puuttuu piste.

Kiitos ja kumarrus erittäin kauniista ficistä! Herätit kiinnostukseni tätä paritusta kohtaan. Toivottavasti saamme nauttia siitä myös tulevaisuudessa Finin puolella! ;)
I think I saw you in my sleep, darling,
I think I saw you in my dreams, you were
stitching up the seams on every broken promise
that your body couldn't keep.
I think I saw you in my sleep.
La Dispute: Such Small Hands

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Katoppas, katoppas! Finistä löytyy Austenia! Wow, tottahan toki mä luin tän! :) Jane Austenhan nyt on mestari...

Yllättävä paritus, jännä. Mary on hahmona sellainen, joka on tavallaan kiinnostanut minua aina, ja säälittänyt myös. Kirjoja lukiessa aina tulee pieni toive mieleen, olisipa Mary saanut herra Collinsinsa. Raukka parka. Tässä on kivasti avattu Marynkin ajatuksia.

Lainaus
Mary istui tuolissa ikkunan vieressä. Hän nojasi puiseen pöytään; se oli hieno pöytä, heidän äitinsä aina kertoi heille. Täyttä tammea, hienoa tammea, ja voi kuinka onnekas Mary olikaan, kun hänellä oli se huoneessaan. Kyllä, hän todella tunsi itsensä onnekkaaksi.
Mihin hän tarvitsi koko pöytää? Hän ei yleensä edes laittanut kirjojaan sen päälle; hän mieluummin piti niitä kädessään lukiessaan.
Heti tämä alku sai multa pointit, kiva kohta.

Lainaus
Elizabeth. Hänkin oli mennyt kihloihin.
Ihan tuosta vaan. Ja se oli syy, miksi heidän äitinsä juoksi ympäri taloa kuin kana, jonka pää oli juuri leikattu irti (Mary ei muistanut, mistä hän oli lukenut tämän vertauksen). Ja se oli syy, miksi Mary oli yhä hereillä kello kahdelta aamuyöllä. Kateus. Kiehuva, karu, sisälmyksiä polttava kateus.
Kuvaa hyvin Marya, uskonen että Austenkin olisi voinut ajatella Maryn ajattelevan näin. Tai no kuka ei ajattelisi hänen tilallaan?

Niin mitä paritukseen tulee, niin en jotenkaan osaa samaistua, että Mary olisi rakastunut-rakastunut Kittyyn. Se nyt ei kuitankaan ole kritisoitava asia, koska kaikki on sallittua :)  Kaikki tuo pelko tulevaa kohtaan ja yksinäisyyden tunteet oli kuitenkin taitavasti kuvailtuja. Huh, onneksi tämä oli matalan raitingin tekstin, muuten en ehkä olisi kestänyt lukea ;D

Ei tosiaan huomaa, että on käännetty enkusta suomeksi. Toimii hyvin. Pidin sun kirjoitustyylistä tässä. Vaikka ei mitään isoja juttuja tullutkaan esille, niin silti tästä välittyi jotenkin tuon ajan henki. Ja kirjoitustyylikin oli jollain tapaa Austenmaista, vaikkei ollutkaan niin vanhahtavaa. Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä, kiitos tästä mukavasta vaihtelusta :)
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."