Kirjoittaja Aihe: TSH: Onnekas, S  (Luettu 1383 kertaa)

Lithuines

  • *
  • Viestejä: 2
TSH: Onnekas, S
« : 02.03.2015 16:49:40 »
Ficin nimi: Onnekas
Author: Lithuines
Fandom: Taru sormusten herrasta
Genre: drama
Ikäraja: S
Henkilöt: Merri, Pippin
Disclaimer: Henkilöt kuuluvat J.R.R. Tolkienille.

---

Se oli mahtavan tavanomainen päivä, loistelias, upea, rauhallinen päivä.

Minas Tirith oli valkoinen kaupunki, mutta tällaisena päivänä kuin tämä, se hohkasi kalpeaa, puhdasta hopeaa.

Meriadoc Rankkibuk oli onnekas hobitti (yksi neljästä), joka oli saanut nauttia siitä kaupungista monena sellaisena päivänä. Mikään paikka ei ollut täydellinen, mutta Minas Tirith oli lähellä sitä. Sielläkin oli puutteensa, moni saattoi olla köyhä ja päivittäin raataa elantonsa eteen, mutta ainakin kaupungilla oli kuningas, jota saattoi ylpeydellä kutsua kansan kuninkaaksi.

Meriadoc keräsi omalta osaltaan puoleensa ihailevia katseita. Hänen ei-liian-vanha-tosin-jo-hieman-kulunut vaatepartensa oli Rohanin hienointa puuvillaa, pehmeää ja tietenkin puhdasta (hieman pölyyntynyttä ehkä, pitkän matkan jälkeen). Hän oli epätavallisen pitkä hobitiksi ja näin ollen pystyi hyvillä mielin nyökäyttämään päätään itseään lyhyemmille ihmisille, joista jotkut olivat jopa yli viisivuotiaita.

Valkoisen kaupungin seinät heijastivat kirkkaasti auringon valoa, kun Meriadoc loikki portaita pitkin koko ajan ylemmäs, kiipesi tasanteelta toiselle; Minas Tirithissä oli useita tasanteita, todella useita. Meriadoc oli onnellisessa asemassa siinäkin mielessä, että hobitiksi hänellä oli epätavallisen hyvä kunto, eikä hän hengästynyt pitkällä matkallaan ylöspäin juuri lainkaan.

Jotkut jopa kumarsivat hänelle, hän pani merkille ja hymyili näille ihmisille. Kaikki tunsivat hänet (hyvä on, eivät aivan kaikki, mutta ne jotka tunsivat, alkoivat mielihyvin kertoa vierustoverilleen hänen tarinaansa) ja häntä kunnioitettiin. Meriadoc muisti erään erityisen kauniin päivän, jolloin itse Minas Tirithin vastakruunattu kuningas oli kumartanut hänelle (ja hänen rakkaille ystävilleen) ja tullut samalla osoittaneeksi hänelle sellaista suosiota, joka yksikään elävä olento ei ollut ennen osoittanut hänelle.

Kyllä, Meriadoc oli onnekkaassa asemassa. Hän oli Rohanin kunnioitettu soturi, etuoikeutettu taistelemaan kuningas Éomerin rinnalla, hyvinvoiva ja suhteellisen varakas hobitti, ja tuolla jossain, päivien ratsastusmatkan päässä, oli hänen rakas kotinsa, Kontu, jossa ruoho oli vihreämpää kuin missään ja juhlat iloisia ja riehakkaita.

Ja, Meriadoc lisäsi vielä itsekseen saavuttaessaan vihdoin kaupungin korkeimman tasanteen, hänellä oli ystäviä, joiden kaltaisia ei kenelläkään tämän maan elävällä tulisi kenties koskaan olemaan.

Auringon säteet osuivat valkoiseen puuhun, joka näytti kukoistavalta. Tasanne kylpi valossa ja kauneudessa, ja puun juurella seisoi lyhyt olento kädet housujen taskussa ja selkä käännettynä Meriadociin päin. Hänellä oli heinänkorsi suussaan, ja Meriadoc tiesi näkemättäkin, että hänen kasvonsa olivat pienoisessa rypyssä ja silmät puoliksi suljettuina, ja hän haaveili jostakin maailmalle tietymättömästä asiasta, jota vain hänen vilkas mielikuvituksensa saattoi käsitellä.

Meriadoc seisahtui ja kakisti äänekkäästi kurkkuaan. Lyhyt olento käännähti äänen kuullessaan ja hymyili jo, ei tarvinnut toista sekuntia tulijaa tunnistaakseen.

"Merri!" Pippin huudahti, ja hetken he molemmat hymyilivät typerän leveästi, kunnes Pippinin kädet tulivat esiin hänen taskuistaan ja hän käveli nopeasti eteenpäin.

"Hienoa nähdä sinua", Pippin sanoi ennen kuin halasi Meriadocia ripeästi ja taputti häntä selkään. Kun hän vetäytyi poispäin, Meriadoc asetti kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä tarkasti.

"Peregrin Tuk", sanoi Meriadoc vakavalla äänellä. "Sinä olet polttanut taas, etkö olekin? Silmissäsi on tuo outo katse, joka saa aina minut pelkäämään sinua."

"Mitä? Nämä ovat minun normaalit silmäni, voin vakuuttaa", Pippin vastasi, "enkä ole polttanut kovin paljoa, vain viimeiset, mitä minulla oli jäljellä."

"Ahaa, se on harmi", Meriadoc sanoi, puristi hänen olkapäitään vielä kerran ja irrotti sitten otteensa hymyillen ovelasti. "Mutta ei hätää, minulla on sinulle jotain!" Hän laski matkareppunsa selästään ja polvistui maahan sen kanssa. Pippin polvistui hänen eteensä ja laski kädet polvilleen.

"Mikä se on?"

"Tämä", Meriadoc hymyili ja veti esiin ruskean käärön. "Ole hyvä, Pippin. Se on Konnusta."

Käärö vaihtoi omistajaa kädestä käteen, ja Pippin kohotti sen kasvojensa eteen. Hän nuuhkaisi syvään ja hänen hymynsä leveni hitaasti.

"Minun olisi pitänyt arvata", sanoi Pippin, "kiitos, Merri."

"Minähän aina tiedän, mitä sinä kaipaat", Meriadoc sanoi vuorostaan, ja Pippin nyökkäsi. Niin yksinkertaista se oli; he molemmat tunsivat toisensa paremmin kuin tunsivat itseäänkään, eikä heidän tarvinnut teeskennellä mitään muuta. He olivat kuin lintu ja se oksa, jolle lintu istui; linnun ei tarvinnut pelätä, että oksa katkeaisi, koska siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Ei oksa katkea pienen linnun alla, joten sen pelkääminen olisi pelkkää typeryyttä.

"Mitä tänne kuuluu, Pippin?" kysyi Meriadoc lopulta, kun hänen jalkansa alkoivat puutua kovassa maassa ja hän nousi ylös, tarjoten kättään ystävälleen. He lähtivät kävelemään kohti linnan portteja.

"Hyvää, kuten aina", Pippin vastasi. "Aragorn on hieno kuningas, ja Arwen kuningatar! Faramir ja Éowyn saavat lapsen, mutta sen sinä varmaan tiesitkin jo. Hehän vierailivat Rohanissa... ei kolmeakaan viikkoa sitten?"

"Niin", Meriadoc muisti onnellisen Éowynin ja säteilevän, todella säteilevän, Faramirin.

"Gimli ja Legolas ovat täällä, samoin Gandalf!" Pippin jatkoi. "He kaikki odottavat näkevänsä sinut! Aragorn on sanonut järjestävänsä juhlat sen kunniaksi, että me kaikki olemme jälleen yhdessä."

"Ei kaikki. Frodo ja Sam ovat edelleen Konnussa", Meriadoc huomautti.

Pippin nyökkäsi ja hänen hymynsä hälveni hieman, ikään kuin surumieliseksi. "He kuuluvat sinne, missä ovat", Pippin sanoi hiljaa, "Kontuun nimittäin."

"He eivät ole niin kuin me", Meriadoc lisäsi, vaikkei ollut aivan varma, oliko se totta. Hän katsoi Pippiniä ja huomasi tämän nyökkäävän taas.

"He tekivät matkansa pelastaakseen Konnun, ja nyt kun se on pelastettu, heillä ei ole sen parempaa paikkaa olla."

"Kyllä, mutta Pippin..." Meriadoc pysähtyi, ja Pippin kääntyi kasvokkain hänen kanssaan. Oli hassua, miten samalta Pippin näytti kaikkien näiden vuosien jälkeen; nuorelta ja kokemattomalta, ja kuitenkin Meriadoc tiesi, että hän oli (enimmäkseen) kaikkea muuta. "Milloin viimeksi me olimme Konnussa?"

Pippin hymyili. "En tiedä, Merri. Siitä on kauan."

"Olen ajatellut... ehkä on aika..."

"Palata kotiin? Ehkä", Pippin päätti hänen lauseensa ja hymyili edelleen.

"En tarkoita, että lopullisesti... vaan, no, joiksikin vuosiksi, ehkä kahdeksi. Nähtäisiin, miten Samilla menee lasten kanssa, ja miten Frodo edistyy kirjassaan."

"Ja tavattaisiin kaikki tutut, juotaisiin, syötäisiin ja", Pippin kohotti ruskeaa kääröä kädessään, "täytettäisiin tupakkavarastot."

"Tismalleen", Meriadoc sanoi innokkaasti. "Minulla on ikävä omaa koloani."

Pippin käänsi katseensa linnaan, jota aurinko valaisi. Hänen toinen jalkansa oli ensimmäisellä porrasaskelmalla. Portaat lähtivät viettämään kohti linnan suuria pariovia, joiden molemmilla puolilla seisoi hopeaiseen haarniskaan pukeutunut vartija; kuinka tukalaa se mahtoi olla näin lämpimänä päivänä.

Pippin huokaisi kevyesti näylle ja hänen hymynsä oli heikko ja silmänsä todella niin utuiset, kuin hän olisi polttanut vähintään viikon annoksen kerralla. Meriadoc koetti tavoittaa hänen katseensa.

"Pip?" hän sanoi. "Minä en lähde ilman sinua."

Pippinin katse liukui häneen. "Sinun ei tarvitse. Minä haluan kotiin."

"Ja me näemme taas Konnun", hymyili Meriadoc. "Ehkä voimme poiketa matkalla Rivendellissä, tervehtiä Elrondia ja Bilboa, jos hän yhä on siellä." Hän heitti käsivartensa Pippinin olkapäille, ja he lähtivät yhdessä kipuamaan portaita ylös.

"Tosiaan", sanoi Meriadoc vielä, "haluaisin korjata yhtä asiaa, mitä sanoit, Pip." He vilkaisivat toisiaan. "'Minä haluan kotiin', sinä sanoit. Mutta... taitaa olla niin, että meillä kahdella on hyvin monta kotia."

Ja siksi, ehkä juuri siksi, Meriadoc Rankkibuk oli hyvin onnekas hobitti.