Title: Nähdä sinut kuoleman jälkeen?
Author: Stargazer
Fandom: Dark Shadows
Disclaimer: Dark Shadows on Tim Burtonin ohjaama elokuva, ja en omista mitään, enkä saa rahaa siitä, että leikin näillä hahmoilla.
Genre: Angst,
Rating: k-11
Pairing: Barnabas Collins / Josette
A/N: Ficci haasteeseen "Tim Burtonin tuotanto". Eli siis kirjoitin Barnabaksen nuoruudesta, jolloin tämän vanhemmat ja Josette olivat jo kuolleet, mutta en ottanut huomioon vampyyriksi muuttumista tai muita tapahtumia myöhemmässä vaiheessa. Erittäin lyhyt ja surkea, mutta jotain piti keksiä. :DD
Ja joo, keskellä yötä kirjoittamista väsyneenä en todellakaan voi suositella kenellekään. Korjailkaa virheitä, jos joku jaksaa tämän lukea, kiitos!
Jos joku luulee, että en osaa elää ilman Josettea, hän on pahasti väärässä. Minä olen samalla tavalla sortuvainen heikkouksiin, kuin muutkin ihmiset. Minä sorruin taikuuteen. Tai sanoisinko, että minä tutkin mustaa magiaa. Kyllä, minä tutkin sitä vielä enemmän kuin vanhempieni kuoleman jälkeen. Ja minä olen löytänyt viimein tien joka ohittaa kuoleman portit ja minä näen hänet jälleen. Minä näen rakkaani.
Vuodet ovat minua kuljettaneet edestakaisin. Ne ovat heittäneet minut seinää vasten ja murtautuneet tunteisiini aina uudelleen. Mutta minä en enää jaksa. Minä en välitä ja minulla ei ole mitään menetettävää antaessani sielulleni luvan matkata aikojen halki.
Tuuli tanssittaa pihapuiden oksia, Minä annan kyyneleiden valua pitkin poskiani ja katson kotikartanoni kiviseiniä. Minä hyvästelen ne ja en usko enää näkeväni niitä uudestaan. Ja minä lausun ikivanhat sanat. Silmissäni pimenee. Näen mustaa. Pitkän ajan kuluttua minun näkökenttäni vasemmalla rajalla on valoa. Minä en mene sitä kohti, minä kierrän sen. Josetten kasvot ovat ainoa asia mielessäni.
Ja edessäni on portti, tummista kivistä rakennettu kaari. Minä menen sitä kohti. Sen takana näkyy samaa mustuutta kuin kaikkialla. Mutta myös vaaleita hahmoja. Kuolleiden ihmisten leposija on edessäni. Huudan Josettea. Huudan hänen nimeään. Toistan sitä kuin hukkuva huutaisi apua saapuvaksi. Sitten minä näen hänet. Minä näen Josetten. Jos tietäisin mikä olen, tai jos tietäisin minulla olevan sydän juuri nyt voisin vannoa sen liitävän taivaisiin. Jos siis tietäisin missä olen nyt ja kuka minä olen nyt.
Hänen kasvonsa ovat kärsineet ja harmaat, mutta se sama hymy niillä on vieläkin. Maailma ei hänestä paljoa piitannut, mutta minulle hän oli maailma. Maa ja avaruus, minun aurinkoni. Hän hymyilee minulle kauneimmalla hymyllään ja minä tunnen kylmät kyyneleet poskillani. Silti minäkin hymyilen. Hänen kätensä, johon yritän tarttua on vain kalpea haamu entisestä. Minun käteni ei saa sitä otetta vaan läpäisee sen. Surullinen hymy on kasvoillamme. Minä ymmärrän. Minä en kuulu tänne, vielä.
"Päästä irti." Kuulen ne sanat kaikuvan ympärilläni. Joseten huulet liikkuvat hienoisesti sanojen mukana ja hän perääntyy hiljalleen takaisin porttia kohti ja siitä sisään haihtuen haamuksi muiden joukkoon. Minä putoan takaisin omaan aikaani ja paikkaani, jossa minun kohtaloni tulee olemaan,
Kivinen lattia ottaa minut joustamattomana vastaan. Minä olen jo päätökseni tehnyt loputtomalta tuntuneen putoamisen aikana. Minä nousen ja annan kyyneleiden taas valua poskille. Minä kävelen kierreportaita ylös odottamatta mitään. Tornin huipulla tuulee. Katseeni kohtaa maan ja eroaa taas siitä. Minä astun askeleen tyhjään.
Ja minä lennän. Ja minä olen vapaa. Ja minä olen hänen. Aina, tästä eteenpäin ja kerran vielä uudestaan.
