Hermione Granger/Draco Malfoy | deathfic, romance, one-shot
Title: Kevään ensimmäinen perhonen
Author: Tiiasd
Rating: S
Genre: Drama, AU, Romance
Fandom: Harry Potter
Pairing: Hermione/Draco
Warning: Kuolema
Disclaimer: En omista J.K.Rowlingin luomaa Harry Potter- universumia. Kaikki henkilöt/paikat/plus muut, jotka tunnistatte Harry Potter- kirjoista, ovat hänen omaisuuttaan nyt ja aina. Loppu on minun. Kukaan ei saa tästä rahallista korvausta
Challenge: FF-100 "030. Kuolema"
A/N: Ensimmäinen kirjoittamani HP-ficci, kertoo varmasti paljon. Ikäraja olis varmaan voinu olla myös S, mutta mennään nyt tällä. Ja tosiaan oon julkassu tän aiemmin yhellä toisella sivustolla, mutta muokkasin tän vähän paremmaks ja näin. Kommentoikaa toki. Ja poimikaa kaikki virheet mitä löydätte. Mulla ei meinaan ole koneella oikolukevaa kirjotusohjelmaa ja sen kyllä varmasti huomaa.
Kevään ensimmäinen perhonen
Hermione Granger istui makuusalinsa ikkunalaudalla ja katseli ulkona olevia ihmisiä. Heitä ei ollut paljoakaan, sillä suurin osa oli lähtenyt kotiin viettämään pääsiäistä. Kuten oli näköjään myös se, jota Hermione katseellaan etsi - Draco Malfoy. Jostain kumman syystä Hermione oli viime aikoina huomannut ajatustensa hakeutuvan yhä vain useammin tuohon kyseiseen blondiin. Draco ei ollut heidän kuudennen vuotensa aikana pilkannut Hermionea juuri ollenkaan. Ja ne vähätkin heitot olivat olleet paljon lievempiä, kuin aiempina vuosina. Hermione oli täysin hämmentynyt pojan uudenlaisesta käytöksestä, mutta ei pannut sitä pahakseen. Pikemminkin päinvastoin.
Samaan aikaan ulkona, toisella puolella koulun pihaa lenteli perhonen. Se ei ollut suuri, mutta sai yllättävän paljon huomiota osakseen ihmisten keskuudessa. Olihan se kuitenkin ensimmäinen, jota sinä keväänä tavattiin. Kaikkein eniten ihmisiä tuntui kuitenkin kiinnostavan se, että mikä perhonen se oli. Kukaan paikalla olleista ei ollut koskaan nähnyt tuollaista. Noin kaunista ja yksinkertaista. Toisaalta oppilaat olivat tottuneet eriskummallisiin otuksiin taikamaailmassa, joten erikoinen perhonen ei ollut niin kamalan ihmeellinen näky - vaikka se tuntuikin vangitsevan jokaisen katsojan sydämen.
Hermione havahtui ajatuksistaan huomatessaan tuijottavansa suoraan johonkin kirkkaan valkoiseen. Hän tarkensi katseensa ja huomasi sen olevan perhonen. Pieni, kaunis, viaton perhonen. Hermione ei ollut koskaan ennen kokenut tällaista lamantumista, varsinkaan jonkun eläimen aiheuttamana. Kuin huomaamattaan Hermione avasi ikkunan ja antoi perhosen lehahtaa sisään kämmenelleen. Perhosessa täytyi olla jotain erikoista, ei hän muuten olisi sitä sisään päästänyt. Hermione katseli pientä otusta kämmenellään ja kiinnitti huomiota sen siipien kuvioon. Ne näyttivät erehdyttävän paljon silmiltä. Ihmisen silmiltä. Kylmiltä, harmailta, ihmisen silmiltä. Ja kaiken lisäksi hän oli varma, että perhonen katsoi häntä takaisin vähintäänkin yhtä kiinnostuneena.
Aika kului ja Hermione tunsi kiintyneensä perhoseen, niin kummalliselta kuin se tuntuikin. Se lenteli lähes päivittäin koulun pihalla ja Hermione vain tiesi, että se oli se sama perhonen joka kerta. Ei noin kauniita olentoja voinut olla monia. Tytön varmuus perhosen erityislaatuisuudesta oli vain kasvanut ja kasvanut huhtikuun kuluessa eteenpäin. Häntä itseäänkin pelotti ajatus siitä, että hän oli kiintymässä johonkin eläimeen, joka ei ollut hänen omansa. Mutta toisaalta ajatus oli erttäin miellyttävä ja ihana. Kerrankin hänellä oli joku, joka ymmärsi kaiken erittäin vähillä sanoilla ja oli aina hänen luonaan. Ja piakkoin Hermione arveli jo tietävänsä perhosen salaisuuden.
***
"Hei Hermione
tiedän, ettet osannut odottaa tällaista yhteydenottoa. Tiedän, että suhteemme on ollut erikoinen, mutta haluaisin ihan tosissani tutustua sinuun paremmin omana itsenäni. Kuten varmaan jo olet huomannut, olen oikeasti animaagi. Rekisteröimätön, ainakin toistaiseksi. Tilanne muuttunee koulun loputtua. Toivoisin, että tulisit tapaamaan minua järvelle yhdeksältä lauantai-iltana. Ja pyydän koko sydämestäni, että annat minun selittää, ennen kuin lähdet tai teet mitään harkitsematonta. Sinun ei tarvitse vastata kirjeeseen, tule vain paikalle. Jos haluat.
Odotan sinua,
Sinun Perhosesi"
Luettuaan kirjeen Hermionen vatsassa lenteli sadoittain perhosia. Mutta hän oli varma, että yksikään niistä ei voisi koskaan olla samall tavalla ihana, kuin se yksilö, jonka hän tunsi. Ei edes, vaikka Hermione tiesi lähes sataprosenttisen varmasti, kuka perhonen oli.
Lauantaina oli yllättävän vähän porukkaa ulkona. Ehkä se johtui siitä, että monet olivat jo aloittaneet kokeiisin kertaamisen ja tekivät sen mieluummin kirjastossa, kuin ulkona. Vaikka toisaalta, näin lämpimänä iltana olisi voinut olettaa, että oppilaita olisi enemmän ulkosalla. Toisaalta vähemmän silminnäkijöitä tuntui hyvältä idealta, kun ei tiennyt, mitä odottaa siltä illalta. Järven rannalla oli vain yksi henkilö. Ja se yksi henkilö odotti Hermione Grangerin saapumista.
Hermione koetti parhaansa mukaan kävellä ja hengittää rauhallisesti yhtä aikaa. Eikä se ollut koskaan tuntunut niin vaikealta. Hän lähestyi järveä ja näki hahmon jo kaukaa. Ja tunnisti hänet kaukaa. Voitonriemu tulvi hänen sisäänsä, kun hän huomasi olleensa koko ajan oikeassa. Voitonriemu haihtui suunnilleen saman tien ja tilalle tulivat pelko ja ahdistus. Mitä tapaamisesta koituisi? Miten tämä henkilö kohtelisi Hermionea? Miten hän itse kohtelisi kyseistä henkilöä? Miten kaikki lopulta päättyisi? Ja Hermione tiesi, että oli vain yksi keino selvittää asia.
Draco Malfoy hymyili Hermionelle tytön tullessa lähemmäs. Hänen mielessään pyörivät tismalleen samat kysymykset kuin Hermionenkin päässä, vaikkei hän sitä itse tiennytkään. Hän ei antanut epäröinnin näkyä ulospäin, vaan piti pienen hymyn kasvoillaan. Hymyily sinällään ei ollut hänelle vaikeaa sllä hetkellä, hän vaan ei halunnut säikäyttää Hermionea pois normaalia paremmalla käytöksellään.
"Hei", hän sanoi varovasti tytölle tämän pysähdyttyä suunnilleen metrin päähän.
"Hei" tyttö vastasi. Pitkän aikaa he vain tuijottivat toisiaan epäilevästi ja kiusaantuneina.
"Taisit arvata", Draco sanoi lopulta.
"Niin arvasin", Hermione sanoi ja katseli maan pintaa. Draco katseli Hermionea kiinnostuneena ja yllättyi suuresti, kun Hermione nosti katseensa ja hymyili hänelle. Ja se hymy oli aito.
"Miksi juuri perhonen? Miksei vaikkapa käärme?" Hermione kysyi uteliaana. Tähän kysymykseen Draco mietti vastausta hetken aikaa.
"Se on tarpeeksi pieni, pääsee helposti pakoon tarvittaessa. Lisäksi ihmiset eivät kavahda heti kauemmas nähtyään perhosen, toisin kuin käärmettä", poika vastasi lopulta. Hermione kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Yllättävän fiksua sinulta", hän sanoi. Draco naurahti. Taas he vain katselivat toisiaan ja Draco huomasi välimatkan hedän välillään olevan enää parisen kymmentä senttimetriä.
"Ajatella. Vielä puoli vuotta sitten tässä tilanteessa olisin varmaan kironnut sinut saman tien", Hermione totesi. Draco soi tytölle lempeän hymyn. Enää vain kymmenen senttimetriä.
"Paitsi jos minä olisin ehtinyt ensin", Draco sanoi.
"Ihan kuin niin olisi tapahtunut"
"Ehkäpä joskus tapahtuu"
"Uskallan epäillä"
"Mutta nyt olen nopeampi", ja ennen kuin Hermione ehti tajuta pojan sanoja, hän tunsi pehmeät huulet omillaan. Tilanne oli hämmentävä, mutta silti Hermione tunsi sisällään suurta riemua. Vihdoinkin hän sai olla näi lähellä sitä poikaa, josta hän oli haaveillut koko kuluneen lukuvuoden. Viimeinkin hänen päiväunistaan tuli totta. Ensisuudelmaa seurasi toinen, sitten kolmas... Lopulta Hermione tuli siihen tulokseen, että laskeminen oli täysin turhaa.
***
Aika kului ja kuten me kaikki tiedämme, välillä on hyviä aikoja, välillä huonoja aikoja. Hermione Grangerilla, yhdellä velhomaailman parhaimmista lääkintävelhoista oli juuri meneillään ne vaikeat ajat. Sota oli täydessä vauhdissa ja parannettavia oli enemmän kuin auttajia. Hermionella ja tämän työtovereilla oli täysi työ saada ihmisiä kuntoon, jotta nämä pärjäisivät edes hetken vain makaamalla vuoteella, ilman että lääkintävelhon tarvitsee koko aikaa vahtia vieressä, että milloin hänelle puhkeaa paise kurkkuun tai milloin hänen oireensa alkavat taas. Työ oli raskasta eikä taakkaa helpottanut mielen päällä oleva huoli rakkaimmista.
Hermione avasi uuvuksissa asuntonsa oven ja käveli suoraan olohuoneeseen. Hän lysähti sohvalle ja oli valmis nukahtamaan siihen saman tien vain herätäkseen kahdeksan tunnin päästä takaisin töihin. Hän olikin juuri nukahtamaisillaan, kun ikkunan takaa alkoi kuulua naputusta. Hermione huokaisi ja meni ottamaan vastaan pöllön tuoman kirjeen. Sen luettuaan Hermione istuutui sohvalle, eikä voinut muuta, kuin tuijottaa eteenpäin mitään näkemättömillä silmillä. Nuo yleensä niin iloiset ruskeat silmät olivat nyt kyynelten täyttämät ja kuulsivat pelkkää surua ja epätoivoa.
Jos huoneessa olikin joku, hän ei ilmaissut olemassa oloaan. Ja se joku saattoi puolta tuntia myöhemmin lukea lattialle pudonneesta kirjeestä, mitä oli tapahtunut. Mikä oli saanut tuon kylmähermoisen rohkelikon itkemään hysteerisesti monta päivää?
"Hyvä rouva Granger
suruksemme joudumme ilmoittamaan, että avomiehenne Draco Lucius Malfoy on kuollut. Hänet löydettiin huonossa kunnossa eräältä syrjäiseltä kujalta. Hänet kiidätettin Pyhän Mungon taikatautien sairaalaan, mutta valitettavasti emme pystyneet pelastaman häntä. Herra Mafoyn viimeinen toive oli toimittaa teille tämä pieni viesti, jonka hän on teille kirjoittanut. Se on vähintä, mitä voimme tehdä.
Syvimmät osaanottomme ja jaksamisia
toivottavat Pyhän Mungon väki"
Tämän siistitsit taitellun ja virallisen kirjeen vieressä oli toinen, rypistetty ja kaltoinkohdeltu paperilappu, jossa luki:
"Koko sodan ajan minulla on ollut tunne siitä, että tämä ei pääty hyvin. Olen tiennyt, että tässä sodassa minä kuolen. En osaa sanoa, kuinka tiedän sen. Tiedän vain. Samalla tavalla, kuin tiesin olevani ihastunut sinuun. Ja kuinka tiesin, että kannattaisi ryhtyä animaagiksi. Ehkä olen vain syntyjäni sekaisin, mutta kyllä niitä tietoja kanantti uskoa. Tätä en haluaisi uskoa, mutta minulla tuskin on vaihtoehtoja. Haluan vain sinun tietävän, että rakastan sinua ja haluan sinun olevan onnellinen. Älä sure minua, tapaamme kyllä vielä.
Odotan sinua,
Sinun Perhosesi"
-----
Siinä. Teidän tehtävänne on siis kommentoida ja bongata virheet. Älkääkä kiltit olko liian julmia, pelottaa muutenki : D
