Ficin nimi: Aamujunalla Geneveen
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: S
Haaste: Osallistuu
Originaalikiipeilyyn sanalla 77. Lohikäärme.
Tyylilaji: slice-of-life
A/N: Kirjoitettu kirjoituspiiriini nostalgia-promptin alla. Tämä on jatkoa aiemmin julkaisemalleni tekstille
Lilliputtilohikäärmeet, S, josta oli tarkoitus tulla pidempi jatkis, mutta jota en saanut kuitenkaan jatkettua. Ideana tuossa tekstissä on se, että taikaesineiden keräilijänä tunnettu Naava saa Sveitsissä hoidettavakseen pienen lohikäärmeen. Tämän tekstin voi kuitenkin lukea ilman alkuperäisen lukemista. Kiitos kommenteista hiddenben, jossujb, Lyra, Thelina ja Vehka.
Yhteenveto: Otus tuskin ymmärtää häntä, mutta se murahtaa silti. Vieressä istuvien korviin se varmaankin kuulostaa Naavan vatsan kurinalta. Ei heistä kukaan osaa epäillä, että hän kantaa mukanaan pientä lohikäärmettä.
A A M U J U N A L L A G E N E V E E N
Naavaa nukuttaa.
Hän käpertyy tiukemmin junan tärisevää penkkiä vasten ja nostaa jalkansa koukkuun eteensä. Korjaa olkapäiltä valunutta paksua talvitakkia ja kääriytyy sen alle. Uusi asento saa niskan jomottamaan, ja pieni olento hänen takkinsa suojissa liikehtii levottomasti.
”Rauhoitu”, Naava kuiskaa sille hiljaa – suomeksi, niin ettei kukaan ymmärrä. Ja vaikka ymmärtäisi, eivät he välttämättä huomaisi. Vastapäisellä penkillä istuva pukumies lukee lehteä paksujen rillien takaa. Hänen vierelleen asettunut nainen viilaa kynsiä puhuessaan puhelimeen kiivasta italiaa. Naavan viereinen penkki on tyhjä, ainakin toistaiseksi. Se on hyvä. Matkaa on kuitenkin vielä paljon jäljellä.
Takin alta kantautuu kärsimätöntä murinaa.
”Älä muuta sano”, Naava vastaa sille.
Kun juna luiskahtaa tunneliin, aamuauringossa helmeilevät pellot vaihtuvat ympäröivien kiviseinien hämärään, ja Naavan korvat napsahtavat lukkoon. Naavaa tämä hermostuttaa – ympärille puristuva ahtaus, ympäröivän vuoren paino. Ajatus siitä, että yllä oleva tunneli voisi romahtaa hänen ylleen millä hetkellä tahansa, vetää keuhkot ahtaaksi.
Murina takin sisällä lakkaa. Siitä tulee tyytyväistä kehräystä.
”Täällä sinä sitten viihdyt”, Naava mutisee. Hän saa vastaukseksi lämpimän hönkäyksen vatsaansa vasten. On ahdasta ja tukahduttavan kuuma, mutta juuri siitä otus pitää. Toisin kuin Naava.
Tunnelia ei onneksi kestä kauaa. Sen pimeyden jälkeen silmiin osuva valokeila tuntuu lähes sokaisevan kirkkaalta. Ulkona aukeava maisema on kaukana kumpuilevien, sinirinteisten vuorten ja keltaisten peltojen tilkkutäkki, ja Naava siristää silmiään. Hän vetää takkia tiukemmin ylleen ja katoaa kokonaan sen alle.
On taas pimeää. Mutta ei täysin. Takin sisuksista häntä tuijottaa kaksi pientä, keltaista silmää, kuin auringossa loistavaa kolikkoa. Otus irvistää hänelle veitsenterävien hampaiden rivillä, ja sen pehmeän vatsan sisuksiin syttyy himmeä hehku. Siitä kohtaa missä otus painautuu Naavan ihoa vasten alkaa poltella, mutta otus rauhoittuu äkkiä. Murinakin lakkaa.
”Minun pitäisi varmaan keksiä sinulle nimi”, Naava sanoo. ”Et voi ikuisesti olla pelkkä otus.”
Pelkkä otus ei kuitenkaan sano siihen mitään. Se vain röhkäisee ja hönkäisee kuumaa ilmaa Naavan ihoa vasten. Sitten se on taas hiljaa.
Äkkiä Naava tuntee kopautuksen olkapäätään vasten. Hän hätkähtää niin, että takki miltei putoaa päältä, otus sen mukana. Naava korjaa takin äkkiä paikalleen ja nostaa päänsä päivänvaloon, samalla kun kääntyy naputuksen lähdettä kohti.
”Karten, bitte”, mies punaisessa univormussa murahtaa.
Matkaliput, kiitos.Naava huokaisee helpotuksesta ja kaivaa matkalippunsa esiin. Mies tarkistaa sen mekaanisesti, melkein siihen katsomatta. Hän painaa leiman siihen kohtaan matkalippua, jossa lukee reitti
Zürich-Geneve, ja sitten jatkaa matkaa seuraavan luo.
Vielä kaksi tuntia, viisitoista minuuttia. Vaikka matkaa on mennyt vasta puoli tuntia, Naavasta tuntuu siltä, että hän on istunut täällä koko päivän. Lentokone olisi ollut nopeampi, mutta otus ei olisi pitänyt siitä. Se olisi tuntenut olonsa kahlehdituksi. Miltei kuin olisi laittanut kalan kellumaan mereen vesitankissa. Se olisi maistiainen vapautta, mutta ei kuitenkaan lähelläkään sen todellista tuntua.
”Pian sinä olet vapaa”, Naava sanoo – ja sitten lisää siihen hiljaa –
niin minäkin.Kun hän kaksi viikkoa sitten tuli Zürichiin, hän oli kuvitellut matkustavansa yksin. Sitähän hän tekee: se on tämän työn suola. Taikaesineiden metsästäjä – tai
kerääjä, jollaiseksi häntä papereissa kutsutaan – on sellainen ammatti. Hän on tietyllä tapaa sellainen taikamaailman Indiana Jones: aarteenetsijä ja yksinäinen susi.
”Mutta sitten tulit sinä”, Naava toteaa otukselle. Otus tuskin ymmärtää häntä, mutta se murahtaa silti. Vieressä istuvien korviin se varmaankin kuulostaa Naavan vatsan kurinalta. Ei heistä kukaan osaa epäillä, että hän kantaa mukanaan pientä lohikäärmettä.
Hetken otus jaksaa olla hiljaa. Naava yrittää nukkua, ja penkki tärisee hänen allaan. Juna puksuttaa eteenpäin peltojen ja kukkuloiden halki, mutkitellen käärmeen tavoin niiden välistä. Myös käärme hänen vatsaansa vasten kiemurtelee, yrittäen löytää oikeaa asentoa hänen vaatteidensa lomasta. Naava saa nukuttua hetken, mutta pian kiemurtelu yltyy sietämättömäksi. Naava tunnistaa tämän levottomuuden.
”Sinun on nälkä”, hän käsittää. Hän kaivaa rahapussinsa esiin. Frangit kilisevät sormenpäitä vasten. Niitä ei ole paljoa, ja se on hyvä. Liikaa olisi vaaraksi.
”Saat välipalan”, Naava sanoo, ”muttet enempää.”
Otus ei kuulosta tyytyväiseltä, mutta avaa leukansa ammolleen silti, kun Naava tarjoaa sille pientä, kymmenen frangin kolikkoa. Otus nuolaisee huuliaan kaksihaaraisella kielellään ja nappaa sitten kolikon terävien hampaidensa väliin. Ne uppoavat siihen kuin veitsi voihin. Se alkaa narskuttaa hopeaa kuin Naava narskuttaisi leipää. Kolikko taipuu haitarin tavoin, kunnes otus lopulta hotkaisee sen vatsaansa kokonaisena. Nielaistuaan kolikon, hehku lohikäärmeen vatsassa palaa hetken kuumempana ja kirkkaampana. Naavan takki tuntuu äkkiä ahtaammalta.
Nähdessään vaunun näytöltä, että matkaa on vielä puolitoista tuntia, Naavaan iskee hetkeksi pakokauhu. Hänellä ei ole paljoa aikaa. Otus syö päivä päivältä enemmän ja kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Naava kuitenkin tietää, että heti heidän päästyään Geneveen, ovat he enemmän turvassa. Sieltä he voivat ottaa laivan Ranskan puolelle, pois tästä loputtomien pankkien ja kultavarantojen maasta. Naava ei vielä tiedä, mikä heidän seuraava määränpäänsä on. Ehkä Afrikka. Väristä päätellen tämä lohikäärme on eteläistä rotua. Kenties se viihtyisi Saharan lämmössä. Siellä sillä olisi tilaa kasvaa ilman, että se satuttaisi ketään.
”Siellä sinä voit narskutella sydämesi kyllyydestä”, Naava toteaa, vaikkei oikein tiedä, mitä narskuteltavaa Saharassa on – hiekan lisäksi. Lohikäärmeet kuitenkin syövät kaikenlaista. Kaikenlaista, mitä tavalliset olennot eivät voi syödä. Hopea ja kulta olivat vaarallisimpia, koska niiden sulatuksesta syntyvä tuli on ihmisille vaaraksi. Mineraalit ovat helpompia - niitä voi aina muuntaa toisiksi, hyödyllisemmiksi aineiksi. ”Ehkä sinusta tulee sitten lasilohikäärme.”
Otus vastaa narskuttamalla hampaitaan tyytyväisesti yhteen.
”Sinä se sitten tykkäät narskutella.” Naava naurahtaa. ”Narsku? Ehkä se voisi olla sinun nimesi.”
Narsku käpertyy tiiviisti hänen vatsaansa vasten. Naavan valtaa yllättävä lämpö, joka ei ole vain lohikäärmeen pötsistä peräisin. Vaikka he eivät ole tunteneetkaan toisiaan kovin kauaa, hänestä tuntuu jo nyt surulliselta, että heidän on pian sanottava hyvästit.
Loppumatka sujuu oikeastaan lempeästi. Naava ei edes katso junan kelloa enää – hän keskittyy ihailemaan ikkunasta aukeavia maisemia. Hän kaivaa taskustaan kuulokkeet ja laittaa klassisen musiikin soittolistansa satunnaistoistolle. Aurinko kiipeää hitaasti viiniköynnöspeltojen ylle. Debussyn Clair de Lune sulaa lempeästi Chopinin yhdeksänteen Nocturneen, kun juna taittaa lavean kaaren vuorenrinteen ympäri. Vasemmanpuolimmaisesta ikkunasta Naava katsoo, kuinka Genevejärven lasinen pinta liukuu näkyviin pianonsoiton tahdissa. Alppien valkohuppuiset rinteet erottuvat sinisinä siluetteina järvenselkää vasten, ja näky on niin kaunis, että Naavan silmien takana kirvelee.
”Voisitpa sinä nähdä tämän”, Naava kuiskaa Narskulle hiljaa. Ja vaikka hän on hetken surullinen, ei hän ole sitä enää kauaa. Sillä sisimmässään hän tietää, ettei tämä ole heidän ainoa tilaisuutensa. Narsku ehtii vielä nähdä vuoria. Ja kenties vielä tämänkin näyn.
Sitten, kun Narsku on vapaa.