Nimi: Myöhässä
Kirjoittaja: Helyanwe
Fandom: Narnian tarinat (kirjaversio)
Ikäraja: S
Genre: fluff, draama, lievähkö AU (mukana OFC)
Paritus: Tumnus/Lucy
Summary: ”Ei, Tumnus”, tyttö pudisti päätään ja astui lähemmäs. ”Olen myöhässä.”
Varoitukset: Ei ole
Vastuunvapaus: En omista mitään, en edes tervettä mielikuvitusta, enkä silläkään tienaa.
A/N: Eh, minä täällä taas. En voinut vastustaa kiusausta.
Myöhässä
Teevesi oli kiehunut, leivonnaiset oli laitettu kauniisti esille suurelle tarjottimelle, ja herra Tumnus viimeisteli parhaillaan lautasliinojen taittelua aikansa kuluksi, kun kuuli oven käyvän. Fauni kohottautui täyteen mittaansa (mikä ei ollut mitenkään merkittävä muutos entiseen) ja katsahti tulijaan. Kuningatar Lucy seisoi ovensuussa, näyttäen kaikkea muuta kuin rauhalliselta. Aivan kuin hän olisi juossut halki metsän Tumnuksen kotiovelle saakka teetä varten. Kuinka eriskummallista.
”Olen myöhässä”, neito kertoi hengästyneenä ennen kuin Tumnus sai sanottua ”hyvää päivää, tee onkin jo valmista, vaikka luulen sen jäähtyneen”.
Fauni katsoi häntä kummissaan päätään hiukan sivulle kallistaen. ”Näen sen, Lucy. Tiedän, että kuningattarena sinulla on velvollisuuksia, mutta teeaika on jo ohitse...”
”Ei, Tumnus”, tyttö pudisti päätään ja astui lähemmäs. "Olen myöhässä."
Tumnus ei vieläkään aivan käsittänyt, jolloin nuori valtiatar laski katseensa ja antoi toisen kätensä sivellä varovasti vatsaansa. Sen olisi varmaankin pitänyt olla ilmiselvä merkki, mutta kun hänen rakastettunsa ei vieläkään ymmärtänyt, neito huokaisi turhautuneena.
”Lu... O-onko kaikki hyvin? Et kai liene sairas?” Tumnus huolestui, eikä kuningatar voinut estää pientä hymyä nipistelemästä suupieltään.
”En ole sairas”, Lucy naurahti, ja fauni oli aistivinaan hänestä hermostuneisuuden. Neito leikitteli sormillaan, hieroi käsiään yhteen ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Tumnuksen mielestä Lucy käyttäytyi kuin nuori varsa saadessaan ensi kertaa satulan selkäänsä. Tytön hieman pyöreitä kasvonpiirteitä hallitsi punertava sävy. Fauni lähestyi puolisoaan sorkat luolan lattialla vaimeasti kopisten, huolen piirtäessä hänen otsalleen ryppyjä.
”Lucy?” Tumnus yritti tavoitella neidon katsetta, kuin olisi voinut hänen silmistään nähdä mikä nuorta naista huoletti.
Mutta kun Eevan tytär nosti päänsä, hänen silmissään oli pari helmimäistä kyyneltä. Huulet olivat kaartuneet onnelliseen hymyyn. Silloin Tumnus ymmärsi, ja katsoi neitoa epäuskoisena.
Myöhässä.
”Onko se...?”
Lucy nyökkäsi, ja antoi nyt hymynsä kasvaa niin että fauni saattoi laskea hänen etuhampaansa. Tumnus räpytti ruskeita silmiään, sulki ja avasi ne kerta toisensa jälkeen kuin katsoakseen katoaisiko Lucy hänen edestään paljastaen kaiken uneksi. Tyttö kuitenkin oli ja pysyi siinä, eikä fauni vieläkään ollut uskoa.
”Minunko?”
”Kenen muunkaan?” nuori kuningatar kysyi naureskellen, ja Tumnus yritti nauraa hänen mukanaan, mutta ääni pakeni faunin huulilta ennen kuin ehti kuuluville. Hänen ilmeensä oli mitä ilmeisimmin säilynyt muuttumattoman huolestuneena, sillä Lucy kysyi; ”Mitä mieltä olet?”
Tumnus ei vastannut, vaan kaappasi lähes pituisensa neidon syleilyynsä ja halasi häntä lujasti. Kuningattaren käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen, ja fauni nosti hänet ilmaan kuin tyttö olisi tehty hyöhenistä. Lucyn hennon vaaleanpunaisilta huulilta karkasi helpottunut kikatus faunin pyörittäessä häntä ympäri. Huoneen ääriviivat sulautuivat yhdeksi nauhaksi hänen silmissään, ja korvissaan hän kuuli Tumnusin syvältä rintakehästä purkautuvan hekotuksen. Kuningattaren rakastettu osasi pysäyttää hänet juuri ennen kuin neito ehti tuntea itseään huonovointiseksi, ja laski kumppaninsa alas.
”Tuota mieltä minä olen”, Tumnus henkäisi irrottamatta otettaan Eevan tyttärestä.
”Senkin höpsö fauni”, Lucy hihitti ja nousi varpailleen suukottaakseen puolisonsa nenänpäätä.
Suukotettu hymyili ja painoi otsansa hellästi tytön omaa vasten.
”Veljesi tappavat minut”, fauni kuiskasi vakavana, mutta pieni virneenpoikanen söi hänen uskottavuuttaan.
”Ja Susan myös”, Lucy myönsi huvittuneena. ”Äläkä unohda Majavia.”
”Aslan pudottaa harjansa”, Tumnus lisäsi, eikä kuningatar voinut olla nauramatta. ”Onko se sinusta hauskaa?”
”On myönnettävä ajatuksen huvittavan minua suuresti”, kultahiuksinen neito tunnusti.
He seisoivat siinä pitkään toistensa syleilyssä, teen jäähtyessä kylmäksi unohdettuna leivonnaisten kanssa.
”Lucy?”
”Hmh?”
”Kuinka pahasti uskot veljiesi raivostuvan?” faunin huolestunut ääni kysyi.
”Älä mieti heitä nyt, Tumnus.”
”Aivan, anteeksi...”
Hiljaisuus ehti juuri laskeutua kun Tumnus rikkoi sen uudelleen.
”Lucy?”
Puhuteltu nosti päänsä pois paljaalta rintakehältä, jota vasten oli nojautunut. Hänen ilmeensä oli kysyvä.
”Tuleeko minusta hyvä isä?”
Lucy silitti faunin tummia kiharoita ja nyökkäsi. ”Isäsi veroinen. Ellei parempi.”
Onnellinen huokaus karkasi Tumnusin sisimmästä.
*****
”Hän on ihmeellinen”, Lucy huokaisi katsellessaan herra Majavan veistämässä kehdossa nukkuvaa pienokaista.
Tumnus ei olisi malttanut pitää käsiään erossa poikansa jo kihartuvista hiussuortuvista, jotka kasvoivat ihmisvauvalle epätavallisen tuuheina. Lucy oli kahlinnut puolisonsa kädet omiinsa estäen faunia herättämästä viimein uinuvaa lasta, ja Tumnus halasi häntä takaapäin. Kuningatar tunsi kuinka toinen laski leukansa hänen olkapäälleen lepäämään.
Tumnus oli sanattoman ylpeä nuoresta naisesta, joka oli kestänyt pienen elämän kasvun sisällään miltei puolisen vuotta. Koska pienokaisessa oli isänsä verta, oli poika syntynyt odotettua aiemmin, ja aiheuttanut samalla melkoisen hälinän. Ei Tumnusin mieleen ollut juolahtanutkaan, että lapsi syntyisi jo viidennen kuukauden jälkeen niin kuin muut faunilapset. Eikä liioin hovin parantajakaan ollut ajatellut asiaa siltä kantilta.
Synnytyksen alettua keskellä kirkasta päivää oli Tumnus ollut niin peloissaan ja vauhkona, että ylikuninkaan oli täytynyt pidellä häntä paikallaan jottei fauni olisi ravannut seiniä päin. Kuningas Edmund oli näyttänyt niin kovin vakavalta istuessaan ikkunalaudalla ja katsoessaan ulos merelle kuin olisi yrittänyt laskea jokaisen vaahtopään. Kuningatar Susan oli yrittänyt rauhoittaa mieltään neulomalla, mutta pian huomattuaan tekevänsä vain umpisolmuja toisensa perään oli nainen siirtynyt kävelemään linnan pitkille käytäville. Peter oli parhaansa mukaan yrittänyt pitää herra Tumnuksen rauhallisena, vaikka oli itsekin kasvoiltaan näyttänyt kuin sotaan lähteneeltä. Koskaan ei aika ollut tuntunut niin pitkältä.
”Sinun pitäisi levätä”, fauni kuiskasi vaimolleen ja suukotti naisen niskaa.
”En malta”, toinen vastasi yhtä hiljaa, ennen kuin kysyi; ”Onko hän fauni?”
Tumnus oli pitkään itsekin pohtinut mielessään samaa kysymystä kuningattaren tehdessä samoin omissa ajatuksissaan.
”Ei.”
”Onko hän ihminen, niin kuin minä?” Lucy mietti ääneen, ja Tumnus pudisti varovasti päätään.
”Ei ole.”
”Mikä hän on?” neito ihmetteli, sanoen asian kuitenkin niin kuin sillä ei olisi ollut suurta merkitystä. Eikä sillä ollutkaan, ei heille ainakaan.
”Ei mikä, vaan kuka, rakkaani”, Tumnus mumisi vasten valtiattarensa olkapäätä. ”Hän on meidän poikamme.”
Pienen elämänalun kihartuvat hiukset peittivät vielä sarvetonta päätä, ja niiden sävy muistutti niitä suklaamakeisia, joista Lucy niin piti. Tumnus hymähti tuumiessaan, että hiusten värin täytyi johtua neidon rakkaudesta suklaaseen.
”Kasvaako hänellekin sarvet?” nainen pohti virnistäen.
”Aika näyttää”, pienokaisen isä vastasi. ”Eivät ne minullakaan heti kasvaneet. Iän myötä.”
”Hänellä on sinun korvasi.”
Se oli totta, pojan korvat kasvoivat suippoina ja luonnottoman suuren näköisinä niin pienessä päässä. Lucyn mielestä se oli vallan ihastuttava ominaisuus.
”Ja sinun hymysi.”
”Ei hän vielä hymyile”, lapsen äiti naurahti.
”Sinä et vain vielä näe sitä, mutta kyllä hän hymyilee, ja hänen hymynsä on yhtä kaunis kuin sinulla”, Tumnus vakuutti.
Mitä ilmeisimmin Eevan tyttären veri oli faunin omaa voimakkaampaa, sillä muuta poika ei näyttänyt isältään perineen. Lucy siitä huolimatta oli vaikeroinut ja kironnut kovaan ääneen lapsensa potkivan vatsassaan kuin kili, joten oli varsin yllättävää ettei vauvalla sittenkään ollut sorkkia. Pienokainen näytti ja vaikutti päällisin puolin ihmiseltä, ja olisi voinut käydä Aatamin pojasta. Tumnus hymyili itsekseen muistellessaan muiden Pevensien sisarusten ilmeitä heidän nähdessään sisarenpoikansa ensi kertaa. Kaikki olivat aivan sanattoman onnellisia pikku prinssin syntymästä, ja Majavien ilo oli ollut suuri Lucyn pyytäessä heitä lapsen kummeiksi.
”Oletko miettinyt nimiä?” Tumnus uteli.
”Hiukan, ja tarvitsen sinun hyväksyntäsi.”
”Eikö minulla ole sananvaltaa?”
”Tietysti on, kultaseni, ja tuota sananvaltaa käytät minun käskyjeni mukaisesti”, Lucy vastasi leikkisästi.
Fauni hekotti pienesti vaimonsa hiusten vaientaessa ääntä juuri sopivasti sen verran ettei poika herännyt. Hän sulki silmänsä ja haisteli Lucyn tuoksua toivoen muistavansa sen ikuisesti.
”Ajattelin nimetä hänet isäsi mukaan”, neito yllättäen paljasti, ja Tumnus tunsi henkensä salpautuvan.
”Tekisitkö sen?” fauni ei ollut uskoa korviaan, sillä kuningattarella itsellään olisi varmasti ollut kauniimpia, jalompia ja kuninkaallisempia nimiä annettavanaan. Kuinka Lucy saattoi nimetä esikoisensa niin rahvaanomaisella nimellä? Sanomattakin selvää, että Tumnus oli otettu, ja syvästi liikuttunut, muttei silti voinut uskoa neidon puhuneen vakavasti.
”Tietysti, en voisi kuvitella sopivampaa nimeä”, Eevan tytär vakuutti. ”Isäsi oli hyvä fauni, kuten sinäkin, eikä pojastamme voi tulla poikkeusta.”
Ennen kuin Tumnus ehti harkita sanojaan, hän henkäisi;
”Rakastan sinua, Lucy.”
Tietysti he molemmat tiesivät sen. He olivat sanoneet niin toisilleen jo montaa kertaa, viipyilevin kosketuksin, haikein suudelmin ja katsein, joita vaihdettiin muiden huomaamatta valtaistuinsalin toiselta puolen. Koskaan aiemmin ei kumpikaan heistä ollut rohjennut lausua totuutta ääneen.
”Kuten minä rakastan sinua, Tumnus, ja myös poikasi oppii sinua rakastamaan.”
”Minä rakastan häntä jo nyt”, fauni vastasi ja rukoili äänettömin sanoin;
Aslan meitä suojelkoon.
