Ficin nimi: Vihdoin vapaa
Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Itsemurha, hieman verta, ei suoraan mainittua vihaa ihmisiä kohtaan
A/N: Osallistuu haasteisiin Originaali10 ja Tanssii susien kanssa
Vihdoin vapaaHän katseli ikkunasta Kuuta, joka oli sinä yönä jo lähes täysissään. Vain neljä yötä enää. Hänen katseensa oli täynnä surua. Muutama askel ja käsi oven kahvalle. Varoen hän käänsi kahvaa, mutta lukko piti, kuten aina. Potku oli heikko iskeytyessään oveen. Ainoa vahinko kävi hänen jalalleen. Eikä hän välittänyt, palasi vain ikkunan luokse odottamaan.
Oli enää kolme yötä täydenkuun yöhön. Hän säntäili ympäri huonetta. Sängylle ja pois. Tuolille ja pois. Seinään kiinnitetylle hyllylle ja pois. Ja jälleen uudelleen sängylle. Kipu jaloissa ei pysäyttänyt häntä, ei edes hidastanut. Hän ei tajunnut, miksi hänet oli lukittu niin pieneen huoneeseen. Aivan liian pieneen. Kyllähän hän selityksen oli saanut.
”Teemme sen suojellaksemme sinua itseltäsi. Tietenkin pääset pois heti, kun olemme keksineet keinon parantaa sinut.”
Mutta nuo sanat eivät selittäneet asiaa, tekivät vain ihmisistä tyhmiä hänen silmissään. Ei hän ollut sairas. Eikä ollut koskaan ollut itsetuhoinen. Hänessä ei ollut mitään, miltä häntä olisi pitänyt suojella. Ei mitään syytä sulkea lukitun oven taakse. Hän oli keksinyt syyn. He tahtoivat hänen vapautensa. Hänen sielunsa.
Vain kaksi päivää. Kyllä hän kestäisi. Vain pari päivää. Keho vain ei suostunut uskomaan sitä. Kynnet loivat uusia jälkiä puuoven lukuisien jälkien joukoon. Entisiä heikompia, pienempiä, epätoivoisempia. Hampaat iskivät oven vanhoihin arpiin. Yrittivät repiä tien ulos.
Yksi yö. Hän istui ikkunan ääressä, rauhallisempana kuin aikoihin. Ikkunan toisella puolella, alhaalla kadulla, oli ihmisiä häntä katsellen. Osoitellen ja nauraen. Kuin olisivat olleet eläintarhassa. Hän paljasti hampaansa ja antoi murinan kohota sydämestään. Lasi vaimensi äänet ihmisten kuulumattomiin.
Oli täysikuu. Hän sai jälleen todellisen ruumiinsa. Sen, jota kutsuttiin harhaksi, joukkoilluusioksi. Hän oli heikko. Liian monta täysikuuta vangittuna. Keho iski ikkunaan, saamatta aikaan säröäkään. Vain kipua kyljessä, merkityksetöntä. Surullinen, epätoivoinen ulvonta täytti huoneen.
”Jumalatar. Pyydän, auta!” hänen vanhimmalla kielellä lausuttu pyyntö pyöri huoneessa.
”Ennemmin kuolen, kuin otan ihmisten tarjoamat kahleet!”
Muisto huusi hänen päässään. Kuinka hän oli voinut unohtaa? Pää painui alas ja hampaat iskivät toiseen etukäpälistä. Hampaiden välistä pääsi uikahdus ennen kuin hän ehti sitä estää. Hampaat repivät lihan niin helposti. Liian heikko. Hän asettui lattialle makuulle. Hampaat iskivät yhtä helposti toisenkin jalan ihosta lävitse. Ja hän odotti. Kuu laski ja aurinko nousi. Susi katosi, jäi ainoastaan ihminen. Hän ei antanut iholleen oikeutta sulkea. Veri pois. Kaikki veri pois. Ja vihdoin kaivattu rauha täytti hänet.
”Kiitos Jumalatar. Anteeksi Alfa, että unohdin. Anteeksi”, olivat viimeiset ajatukset. Ja hän liittyi Jumalatarensa rinnalle ikuisille metsille. Vihdoin vapaana.
