Enemmän kuin ystäväni
Kirjoittaja: Kathy
Paritus: Sirius/James
Tyylilaji: fluff, drama, romance
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: On Siriuksen ja Jamesin kuudennen ja seitsemännen luokan välinen kesäloma. Kaikenlaista hauskaa - ja ei niin hauskaa - tapahtuu.
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte kuuluvan Rowlingille, kuuluu hänelle.
A/N: Otsikko ei ole mikään kekseliäin, mutta koittakaa kestää
”Hyvää kesäloman ensimmäistä päivää, Sirius”, James kuiskaa korvaani. Hänen kuiskauksensa kutittelee korvaani ja käännän kasvoni häneen päin. Hän makaa aivan kiinni minussa. Mutta pakkohan hänen on, muutenhan hän putoaisi. Sänky on tarkoitettu vain yhdelle hengelle.
”Samoin, James”, vastaan hieman aamukäheällä äänellä ja suutelen häntä hellästi. James virnistää ja nousee mielestäni aika äkisti istumaan sängyllä. Samassa minäkin kuulen askeleita viereisestä huoneesta, Jamesin vanhempien makuuhuoneesta. Minäkin nousen istualleni.
James pomppaa ripeästi ylös sängystä ja sekoittaa leikkisästi nopealla liikkeellä hiukseni. Sitten hän pujahtaa nopeasti huoneestani sulkien oven perässään. Kuulen pian myös hänen oman huoneensa oven sulkeutuvan porrastasanteen vastakkaisella puolella.
Jään istumaan sängylleni hiukset sekaisin ja hymyillen raukeasti. Hetken päästä huoneeni ovea raotetaan ja Jamesin isä kurkkaa huoneeseen.
”Olethan sinä hereillä, olin kuulevinani jotakin ääniä”, hän hymyilee, ”Taidan mennä herättämään Jamesinkin, ei kannata nukkua liian myöhään, päivä menee silloin hukkaan!” Herra Potter lähtee naureskellen Jamesin huoneen suuntaan. Pyyhkäisen lopulta hiukseni pois naamalta.
Naureskelen mielessäni. Kömmin sängystä ja otan lattialta vaatteeni. Huomaan myös Jamesin farkkujen ja t-paidan jääneen minun huoneeni lattialle. Mutta tuskin herra Potter huomasi sitä, sillä käytämme Jamesin kanssa melko samantyylisiä vaatteita. Hän varmasti luuli niitä minun vaatteikseni. Onhan se enemmänkin minun kuin Jamesin tyylistä ripotella vaatteita pitkin huonetta... James on siistimpi, hän laittaa vaatteet sentään aina tuolille.
Näen Jamesin uudelleen alakerran keittiössä, jonne minä saavun hieman ennen häntä. Rouva Potter on jo lähtenyt aikaisin töihin, ja hän on kattanut pöytään valmiiksi aamiaisen meille muille. Istahdan vakiopaikalleni ja kaadan kahvia itselleni sekä Jamesille, joka saapuu juuri silloin keittiöön. James istuu minun viereeni ja kysyy:
”Mitäs tänään?”
Minä virnistelen ensin, mutta sanon sitten:
”Huispausta. Pyydetään Remus ja Peter mukaan.”
James rypistää hieman otsaansa, mutta hänen äänensä on leikkisä:
”Luulin että minä olen se, joka on hulluna huispaukseen, mutta se oletkin sinä, joka haluat heti loman ensimmäisenä päivänä rynnätä pelaamaan sitä... Ajattelin että olisit halunnut olla tänään kahden minun kanssani. Kerrankin rauhassa.”
”Hmm. Olet oikeassa. Ei pyydetä Remusta eikä Peteriä. Ollaan vaan kaksin”, sanon hymyillen.
Herra Potter saapuu viimein keittiöön työvaatteissaan. Hänellä on kiire, sillä hän on taas nukkunut kauemmin kuin piti – ja hän kehtaa vielä väittää että me muka nukumme liian myöhään! Hän nappaa vain paahtoleivän pöydästä, toivottaa meille hauskaa päivää ja kaikkoontuu vaimeasti poksahtaen.
”Mitähän hän sanoisi?” kysyn samalla kun pureskelen omaa paahtoleipääni. ”Meistä?”
Jamesin kasvoilla risteilee ristiriitaisia tunteita.
”En tiedä... Ehkei hän välittäisi. Tai ehkä ei ole kuitenkaan paras idea kertoa. Ainakaan vielä”, hän mutisee lempeästi ja kumartuu lähemmäs suutelemaan minua. Mutta hän kavahtaa nopeasti taaksepäin, ”Yh, Sirius, ällöttävää!”
Maiskuttelen muussaantunutta paahtoleipää suu auki vain kiusatakseni häntä. James tönäisee minua käteen ja minä nauran.
Aamiaisen jälkeen mietimme yhdessä mihin lähtisimme. Viistokuja on liian täynnä ihmisiä. Kolme luudanvartta samaten. Ei, me haluamme jonnekin missä saamme kerrankin olla kuin haluamme. Jästimaailma on paras vaihtoehto.
”Muistatko sen hauskan paikan, sen vuoriston ja sitä ympäröivän metsän, tuolla pohjoisemmassa?” kysyn.
Jamesin silmiin ilmestyy samanlainen innostunut kiilto kuin omissanikin varmasti on. Hän nyökkää hymyillen ilkikurisesti.
”Sen jästien retkeilyalueen? Muistan tietysti, miten voisinkaan unohtaa! Remus suuttui kun pelottelimme jästejä hirvenä ja koirana... Peterkin yritti samaa mutta... rotta mikä rotta. Lyön vetoa että Kuutamoa vain harmitti kun ei itse päässyt mukaan hupiin.”
Nauramme muistollemme ja päätämme yksimielisesti lähteä luonnon ääreen. Otamme molemmat vain taikasauvan taskuumme ja käännähdämme kannoillamme. Hetken epämiellyttävä, puristava tunne, ja samassa huomaan seisovani vuoren korkeimmalla huipulla, josta avautuva maisema on mitä kaunein. Joki mutkittelee jossakin alhaalla kimmeltäen auringossa, ja laaja metsäalue levittäytyy vuorten juurille. Näen muutaman ohuen savupatsaan nousevan puiden ylle. Jästit varmaan paistavat ruokaa nuotiolla, niin olen kuullut niiden tekevän retkillään.
”Sirius”, Jamesin ääni kuiskaa aivan korvani vieressä ja säpsähdän. En ollut ehtinyt huomata hänen vielä ilmiintyneen.
Käännyn häneen päin.
”Upeaa, eikö?” kysyn, mutta James katselee vain minua poissaolevana. Pyörittelen silmiäni, ”James, ketään kotona?”
”Mitäh?” James tarkentaa katseensa silmiini.
”Ei mitään”, sanon ja suutelen häntä. Tuijottelemme toisiamme silmiin pitkän tovin, ja pörrötän samalla Jamesin hiuksia toisella kädelläni. Ihan kuin ne eivät muutenkin olisi jo tarpeeksi sekaisin.
Hetken päästä saamme silmämme irti toisistamme ja minä etsin katseellani jästien leirialueen. Se näkyy sijaitsevan vastakkaisen vuoren rinteellä muutaman kilometrin päässä meistä. Osoitan sen Jamesille ja hän virnistää.
Lähdemme hölkkäämään leirialueen suuntaan. Huomaan maan alkavan viettää rajusti alaspäin edessäni ja lopulta loikkaan ilmaan ja pinnistän tahdonvoimani... Ja laskeudun maahan neljälle tassulle ja huomaan olevani monin kerroin matalammalla kuin yleensä.
James nauraa minulle, mutta kiihdytän vauhtini niin että hän jää jälkeen. Nautin vauhdin huumasta. Koirana olemisessa se on yksi parhaista puolista. Pääsee juoksemaan paljon kovempaa. Vaikka eihän se luudanvarrelle vedäkään vertoja...
Pian kuulen takaani töminää ja ryskettä, kun suuri uroshirvi juoksee minut kiinni ja kaataa mennessään muutaman pienen puunalun.
Tulemme liian pian leirialueen reunaan. James jää puiden suojiin katselemaan jästejä, mutta minä kuljen suoraan telttarivistöjen ohi kohti keskellä olevaa nuotiopaikkaa, jossa istuu perhe paistamassa ruokaa. Lähestyn varovasti hieman muista erossa olevaa lasta, joka leikkii pehmoleluillaan teltan suuaukon edessä. Pääsen metrin päähän lapsesta ennen kuin hän huomaa minut. Hän kääntyy katsomaan minua ja iloinen ilme kohoaa hänen kasvoilleen. Arvelen lapsen olevan noin seitsemänvuotias. Minä peräännyn hänestä, kun hän alkaa kävellä minua kohti tarkoituksenaan todennäköisesti rutistaa minut syleilyynsä.
Silloin hänen äitinsä katsahtaa meidän suuntaamme.
”Jenny, tule pois sen koiran luota!” äiti huutaa tytölle, ”Jenny! Mistä se oikein tänne ilmestyi? Kevin!”
Naisen aviomies tulee paikalle ja tajuaa minut. Hän näyttää yllättyneeltä, mutta rypistää otsaansa.
”Jenny, tule tänne”, hänkin käskee tyttöä. Ehkä minä sitten näytän vaaralliselta koirana.
Minua naurattaa. Käyttäydynkö minä muka uhkaavasti tyttöä kohtaan? Kävelen lähemmäs nuotiopaikkaa, mistä vanhemmat eivät pidä. He katsahtavat minuun ja sitten toisiinsa.
”Onkohan tuo jonkun leiriläisen koira?” nainen kysyy mieheltään epäluuloisena, ”En kyllä ole nähnyt sitä aiemmin.”
Mies, Kevin, tarkkailee aikomuksiani.
”Näyttää kyllä aikalailla sudelta... Ei kai se vaan...?”
”Älä hölmöile, kyllä se koira on... Villikoira ehkä? Mutta sillähän voi olla vaikka mitä tauteja!”, nainen henkäisee.
Minä nauran. Paitsi että se ei onnistu ihan samalla tavalla kuin ihmisiltä. Haukahtelen epämääräisesti, ja siitä vanhemmat säikähtävät lisää.
”Se aikoo hyökätä!” nainen kauhistuu.
Mielessäni käy, että nämä jästit ole kovinkaan taitavia koirien elekielen tulkitsemisessa. Hän ei kuitenkaan ehdi tehdä mitään muuta, kuin tarrata miestään ja vieressä seisovaa lastaan kädestä, kun minä olen jo juossut nuotion vieressä olevalle pöydälle ja napannut suuhuni paketin paistettavaksi tarkoitettuja makkaroita.
Nainen kiljahtaa vaimeasti ja mies huudahtaa:
”HEI!”
Mutta olen jo kaukana leirialueen reunalla ja juoksen minkä jaloistani pääsen. Kuulen hetken päästä Jamesin tulevan perässäni. Juoksemme kilometrin tai parin verran, kunnes päätän että nyt riittää, ja lysähdän maahan sylkäisten makkarapaketin suustani. James juoksee ohitseni, mutta kuulen kuinka hän hidastaa vauhtinsa kävelyksi ja lopulta pysähtyy. Hetken ajan on hiljaista, sitten kuulen kuinka kahden tennarin askelen äänet lähestyvät minua.
”Hyvä homma, Sirius!” James nauraa ja nappaa makkarat maasta. Hän pyyhkii paketin hihaansa – siinä taitaa olla minun kuolaani – ja istuu kannolle metrin päähän minusta. Minä katselen häntä pää kallellaan kuin utelias koira – mikä kai sitten olenkin. James nauraa.
”Sirius etkö viitsisi...?” hän pyytää ärtymystä äänessään. Minä vain tuijotan häntä, avaan suuni ja roikotan kieltäni. James tuhahtaa kärsimättömästi.
”Haluan Siriukseni takaisin!”
No, kun kerta haluat noin kovasti.
”Kelpaako?” kysyn häneltä noustuani seisomaan normaaliin pituuteeni ja pyyhittyäni roskat vaatteistani. James hymyilee jo tyytyväisemmän näköisenä. Lähestyn häntä ja kumarrun hänen ylleen.
”Näytänkö minä oikeasti vaaralliselta koirana?” kysyn myrtynyttä äänensävyä tavoitellen, ”Kukaan ei koskaan silitä minua!”
”Silityksiäkö kaipaat?” James hymähtää ja taputtaa minua päälaelle kuin koiraa, ”Voi pientä”, hän kiusoittelee.
”Hiljaa!” käsken muka suutuksissani ja kaadan hänet maahan. Makkarapaketti lentää metrin päähän pusikkoon. James katsoo minua kulmat koholla.
”Mitä sitten?”
Minä kumarrun hänen ylleen ja kasvomme melkein koskettavat toisiaan. Suutelen häntä rajusti ja hän vastaa yhtä kiihkeästi. Hetken ajan unohdan missä olemme. Sitten kuulemme yllättäen ääntä muutaman metrin päästä polulta. Jäämme makaamaan paikoillemme ja kuuntelemme tarkasti. Olen tyytyväinen siitä, että polun ja meidän olinpaikkamme välissä kasvaa runsaasti pensaita.
”Joo, sitä minäkin vähän olen miettinyt... Niin... Aivan, kyllä...Olinkin juuri sanomassa...”
Mies pitää välillä taukoja, kunnes puhuu taas. Kuin hän puhuisi jollekin, jonka vastauksen vain hän kuulee. Lopulta hänen äänensä loittonee kunnes katoaa kokonaan. Katson Jamesia ihmeissäni ja hän katsoo minua yhtä ihmeissään.
.
”Onkohan jästeillä useinkin tapana puhella itsekseen? Aika kummaa porukkaa”, naureskelen ja James on samaa mieltä.
Loikoiltuamme vielä hetken maassa nousemme ylös ja kaikkoonnumme. Makkarapaketti jää koskemattomana pusikkoon.
Ilmiinnymme kotimme takapihalle. Jamesin äiti on jo palannut töistä. Hänellä on todella lyhyet työpäivät, tiedä sitten miksi. Hän seisoo puutarhan keskellä ja heiluttelee sauvaansa, jolloin rikkaruohot kitkeytyvät kukkapenkeistä. Tervehdimme häntä ja menemme sisälle taloon.
”Sirius, tiedätkö”, James sanoo kun nousemme portaita toiseen kerrokseen, ”Oli oikeastaan aika ilkeää varastaa ne makkarat, ja jättää paketti sitten puskaan. Mistä ne jästit nyt saavat lounaan?”
”Mitä, milloin sinä olet omantunnon hankkinut?” hämmästelen leikkisästi, ”Sehän oli vain hauskaa. Eivät ne varmaankaan nälkään kuole.”
Menemme tällä kertaa Jamesin huoneeseen. Hänen huoneensa seinät ovat täynnä huispausjulisteita. Hänen huoneensa on aina siistimpi kuin minun, vaikkei sekään tunnu riittävän rouva Potterille, joka on minusta melkein siivouspakkomielteinen. Minua hän ei osaa kuitenkaan komentaa niin kuin Jamesia, minkä luulen johtuvan siitä, ettei hän pidä minua vielä poikanaan.
James ehdottaa erää räjähtävää näpäystä. Minä suostun ja hän menee hakemaan pelikortit laatikosta. Katseellani seuraan häntä. Mietin hieman poissaolevana, että Jamesin housut ovat aika mukavasti istuvat... James kääntää katseensa minuun ja huomaa mitä tuijotan. Hän virnistää.
”Anturajalka, katseletko juuri takamustani?”
”Katselen, kulta”, vastaan vähän käheästi härnätäkseni. James heittää minua ensimmäisellä käteensä osuvalla esineellä – huispauskirjalla – mutta väistän täpärästi ja kirja kolahtaa seinään.
James palaa takaisin lattialle korttien kanssa. Pelaamme niin kauan kunnes saamme korttitalon valmiiksi ilman että se räjähtää kesken. James asettaa viimeisen kortin hellävaroin korkeimmalle kohdalle korttitaloa ja kun talo pysyy kasassa, hän lyö nyrkillä ilmaa voiton merkiksi.
”Jes, hyvä Sarvihaara”, onnittelen häntä ja paiskaamme käsiä.
On ilta. Herra ja rouva Potter ovat vielä hereillä alakerran olohuoneessa. He kuuntelevat radiouutisia ja juttelevat hiljaisella äänellä. Minä makaan sängylläni kattoon tuijotellen. James on lähtenyt käymään Remuksen luona – minä en jaksanut tällä kertaa mennä. Remus tahtoi kuulemma jutella, enkä minä ole hyvä missään syvällisissä keskusteluissa. James osaa varmasti neuvoa häntä paremmin kuin minä, jos hän nyt on neuvoja vailla.
Haukottelen ja suljen silmäni. Annan ajatuksen lentää. Tunnen itseni onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin koskaan. Minulla on James. Saan asua hänen kanssaan. Lisäksi hänen vanhempansa ovat mukavia myös. He ovat todella rentoja ja vieraanvaraisia, kun huolivat minut tänne. Olen heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa.
Samassa hätkähdän vaimeaan poksahdukseen. James seisoo keskellä huonettani hiukset tavallistakin sekaisemmin. Hän huomaa minut ja tulee viereeni sängylle. Joudun taas siirtymään lähemmäs seinää jotta hän mahtuu siihen.
”Mitä asiaa Remuksella oli?” kysyn, ”Vastahan me eilen vietimme koko päivän yhdessä pikajunassa.”
James hymähtää ja vastaa pienen hiljaisuuden jälkeen.
”Remus tahtoi muuten vaan jutella. Ja minusta tuntuu että hän ehkä tietää meistä.”
”Ehkä? Mitä hän sitten sanoi?”, tunnen vatsaani kipristelevän. Ymmärtäisikö Remus meitä? Vai hylkäisikö hän meidät? Tottahan minä tiesin Remuksen olevan hyvinkin tarkkanäköinen. Ehkä hän sitten oli huomannut.
”Ei mitään erikoista, mutta jotenkin jäi sellainen kuva...”, James kiertelee. Hän yrittää viedä ajatukseni muualle ja kääntyy niin että pääsee suutelemaan minua. Haluan unohtaa kaiken muun ja vedän Jamesin tiukasti itseäni vasten. Tartun toisella kädellä hänen laseihinsa ja lasken ne yöpöydälle. James virnistää. Minä huokaan ja painan kasvoni häntä vasten.
Olemme siinä minuutteja. James on lämmin. Minä hengittelen syvään hänen liu’uttaessaan sormiaan hiuksissani, käsivarttani pitkin, selässäni...
”Enhän minä edes yleensä välitä siitä mitä muut ajattelevat minusta”, mutisen Jamesia vasten.
”Mutta Remus on Remus”, James jatkaa kuin lukien ajatukseni. Minä nyökkään.
”Remus on meidän ystävämme. Entä jos hän ei enää kestä katsella meitä?” kysyn ja vatsaani puristaa.
”En minä vaan tiedä”, James sanoo kireällä äänellä. Hänkään ei halua menettää Remusta.
Sen jälkeen emme puhu enää mitään. Makaamme vielä hetken hiljaisina sylikkäin, sitten nousen istumaan riisuakseni t-paidan ja farkut, jotka heitän lattialle. James nousee kokonaan ylös ja sanoo tulevansa pian takaisin. Nyökkään ja käyn taas pitkäkseni sängylle.
Toisinaan en kestä tätä salailua. Mitä väliä on sillä mitä joku muu meistä ajattelee? Enhän minä ole koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt. Mutta... Mitä jos Jamesin vanhemmat heittävät minut ulos, kun saavat kuulla? En halua ottaa sitä riskiä. Ja Remus ja Peter. En minä halua heidänkään inhoavan minua. Mutta kellään muulla ei ole minulle väliä.
Pian sen jälkeen, kun Jamesin vanhemmat ovat menneet makuuhuoneeseensa ja heidän juttelun äänensä ovat hiljenneet, James hiipii takaisin minun luokseni. Hän vetää minut syliinsä ja nukahdan tyytyväisenä hänen lämpimät kätensä ympärilläni.
_____
Ja nyt, koska tämä on vasta toinen kirjoittamani hp ficci, toivoisin rakentavia kommentteja
