Ficin nimi: Kilttiyskoetin
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Oneshot
Ikäraja:S
Päähenkilöt: 5. Tohtori
A/N: Tämä ei välttämättä ole se originaalein tarina, mutta ajattelin tämän olevan söpö ja lukemisen arvoinen. Joulujaksomainen. Vitonen on mulle taas vaikea Tohtori (miten musta tuntuu et tää toistuu vähän joka tarinassa
). En vain ole ehtinyt katsomaan kaikkia vitosen jaksoja ja tutustumaan hänen persoonallisuuteensa ja puhetyyliinsä tarpeeksi. Tässä ficissä on yksi lause, joka on omistettu eräälle ihanalle ihmiselle.
Kiltteyskoetin”Moritz lähden nyt töihin. Jos olet kiltisti tuon sinulle suklaalevyn kun palaan. Olohuoneessa on uusia piirrettyjä jotka ostin sinulle ja lounas on jääkaapissa! Moikka!”
”Heippa äiti!” Moritzel vastasi omasta huoneestaan. Moritzel kuunteli kun hänen äitinsä asteli muutaman askeleen ulko-ovelle, joka piti sulkeutuessaan tutun narahduksen. Sitten hän hyppäsi pystyyn ja polvistui sitten sänkynsä ääreen.
”Hyvä Pyhä Nicholaus. Kiitos viime vuonna tuomistasi lahjoista. Se keko ylettyi yli pääni, ja siellä oli monta hienoa asiaa, kuten se vakoilijan käsikirja. Toivottavasti näemme huomenna, mutta minulla olisi pieni pyyntö. Ole niin kiltti ja auta minua niin lupaan olla kiltti koko seuraavan vuoden.. ei, seuraavat viisi vuotta. Niin, mutta Nicholas… anna äitini viettää minun kanssani aikaa huomenna. Hän on aina töissä ja se on ihan tyhmää. Ole niin kiltti…”
Pyyntönsä sanottuaan hänen huoneensa ikkunansa levähti auki ja suuren tuulenpuuskan saattamana jokin musta ja karvainen hyppäsi sisään…
***
Tohtori astui ulos TARDISista ja katseli ympärilleen. Hän oli onnistunut parkkeeraamaan aivan pyöreän, vaalean kirkon viereen. Jokin kertoi että tämä oli paikka jossa hän ei ollut käynyt, vaikka ei tiennyt oikein mikä. Hän sulki TARDISin oven ja lähti kävelemään kohti jalkakäytävää. Hän ei päässyt pitkälle kun läheisestä talosta hyökkäsi selvästi paniikissa oleva nainen. Hän tarrautui kiinni Tohtorin beigeen krikettitakkiin ja Tohtori kavahti hiukan kauemmaksi.
”Auta… auta Moritzel… lapseni on kadonnut!” Nainen sanoi ja hänen hengityksensä höyrysi valtavina höyrypilvinä.
”Selvä…” Tohtori sanoi hämmentyneenä äkillisestä tapahtumasta. Nainen puristi hänen takkiaan hetken itkien, kaivoi sitten käsilaukustaan nenäliinan ja pyyhki levinneen maskaransa.
”Minun täytyy ryhdistäytyä ja soittaa poliisille. Mitä sinä pystyisit tekemään.”
”Kyllä minä haluan auttaa, rouva…?”
”Neiti. Neiti Livia Hutmacher.” sanoi ja näppäili puhelintaan. ”Hätäkeskusksessa? Livia Hutmacher täällä… lapseni Moritzel on kadonnut ja ikkuna oli levähtänyt sisälle…”
Livia jatkoi puhelua hetken, sulki sen ja huokaisi ratkaasti. Tohtori huomasi kuinka kovaa tämä yritti olla itkemättä.
”Anteeksi tuo äskeinen tunteenpurkaus. Ei ole yhtään minua rynnätä tuntemattoman kaulaan itkien.”
”Tunteissa ei ole koskaan mitään vikaa”, Tohtori sanoi. ”Voitko kertoa mitä on tapahtunut jos voisin auttaa jotenkin?”
”En usko… olet kuitenkin vain satunnainen ohikulkija…”
”Pyydän.”
”No… ikkuna oli levähtänyt sisään ja lasinsiruja oli kaikkialla”, Livia sanoi. ”Ei muuta.”
”Oliko lumessa jalanjälkiä?”
Livia näytti epävarmalta.
”Ei… ei tainnut olla.”
”Hmm”, Tohtori mutisi ajattelevan näköisenä. ”Kaipaatko seuraa ennen poliisien tuloa? Olen ehkä täysin tuntematon, mutta on ehkä parempi jos et ole yksin. Ja minulla ei ole mihinkään kiire.”
Naisen kulmakarvat kohosivat juuri ja juuri nähtävästi ja hän sanoi hiukan hämmentyneenä: ”Toki… se ehkä auttaa minut pysymään rauhallisena, jotta voin selittää kaiken sitten poliiseille”.
Naisen ääni särkyi hiukan ja hän kääntyi ja marssi kohti taloaan. Tohtori seurasi perässä ja huomasi pian istuvan höyryävän teekupin ja keksin kanssa pöydän ääressä.
”Kiitos, olette kovin ystävällinen. Mietin juuri… olisiko mitenkään mahdollista että Moritzel olisi karannut itse?”
”Ei ei ei… Moritzel on oikea enkeli. Hänet saattoi jättää huoletta kotiin vaikka hän onkin nuori. Ei hän koskaan sellaista…” sitten hänen lauseensa katkesi kuin seinään.
”Hän on varmaan luulee etten ehdi viettää hänen kanssaan joulua kun olen niin kiireinen”, Livia sanoi. ”Voi en minä sitä tarkoittanut niin…”
Hän alkoi itkeä. Tohtori nousi ylös ja lausui:
”Krampus, etkö ole jo rankaissut tarpeeksi tätä naista?”
Kuului outo kohiseva ääni ja aivan Livian ylle ilmestyi suuri olento, joka roikkui pää ja suuret pukinsarvet alaspäin Livian yllä. Sen palaneilta näyttävät kasvot ja suuri, piikikkäitä hampaita täynnä oleva petomainen kita oli aivan hänen kasvojen vierellä. Livia kavahti taaksepäin ja jäi sitten paikalleen tuijottamaan silmät suurina.
”Tuhma”, Krampus sanoi matalalla äänellään ja heilutti pitkää, luista sormeaan Livialle ja jatkoi: ”kuuntele”.
Sitten se kurotti toisen käsistä selkäänsä, josta se nappasi pojan, jonka Tohtori arvasi olevan Moritzel alas Livian syliin. Tämä asetti vapisevat kätensä tämän ympärille ja pusersi tämän rintaansa vasten.
”Äiti, minulla on ollut hauskaa Krampuksen kanssa. Se osaa kiipeillä katossa asti, vaikka näyttääkin pukilta.”
”Pukilta?” Livia sanoi tyrmistyneeltä. ”Minä luulin että olet karannut!”
”Niin…” Moritzel sanoi ja sitten riuhtoi itseään. ”Päästä minut.”
”Mutta…”
”Haluan vain sanoa yhden asian Krampukselle”, Moritzel sanoi ja laskeutui alas äitinsä sylistä. Krampus laskeutui katosta kuudella pukinjalallaan ketterästi kuin vuoristovuohi ja laski päänsä Moritzelin korkeudelle.
”Krampus. Äiti ei ole tuhma. Hän on ihan kiltti, hän yrittää tarjota minulle tarpeeksi ruokaa ja muuta.”
”Olit yksin”, Krampus sanoi.
”Niin… mutta…”
”Lahjat eivät korvaa äitiä”, Krampus sanoi ja nosti katseensa Liviaan. ”Muista. Tai palaan.”
Sen sanottuaan se katosi. Ovelta kuului koputus. Livia meni avaamaan ja oven takana oli kaksi virka-asuista poliisia. Livia loi heihin onnellisen hymyn ja kertoi että he olivat juuri löytäneet Moritzelin, ja loi uskottavan pikavalheen tämän nukahtamisesta ullakon vaatekeon alle.
***
”Olet siis avaruusmatkustaja?” Livia sanoi pidellen Moritzelia kädestä. ”Eikö tuo koppi ole vähän liian pieni?”
”Noh, katsohan sisään”, Tohtori sanoi ja avasi lukossa olevan oven. Livia aukaisi oven varovasti ja katsoi ympärilleen.
”Oh… upea… kaipaisi tosin hiukan siivoamista.”
”Ehkäpä. Mietin… haluaisitko sinä ja Moritzel kenties vierailla Hedgewickin maailmassa, universumin suurimmassa huvipuistossa? Voisin siivota sillä välin kun te pidätte hauskaa ihan kahden kesken.”
”Hmm, enpä tiedä… minun täytyy ehtiä…”
”Äiti…”
”Huomenna avaamaan lahjoja Moritzelin kanssa”, Livia sanoi ja iski silmää. Moritzel näytti innostuneelta.
”Ei huolta, tämän on myös aikakone. Tuon teidät takaisin ennen huomista.”
”Sehän on siten selvä… lähdetään!”
