Ikäsuositus: SFandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sheriarty
Tyylilaji: angst
Varoitukset: jonkinlainen pyromaanisuus?Yhteenveto:
Piip. Piip. Piip. Piip. Piip. - Minä. Poltan. Sydämen. Ulos. Sinusta.Disclaimer: En omista. BBC, Moffat&Gatiss, Sir Arthur Conan Doyle ja kaikki näyttelijät, käsikirjoittajat, lavastajat, puvustajat, tekninen puoli etc. omistavat. En saa tämän kirjoittamisesta palkkiota.
A/N:Jälleen kerran Sheriarty-ficin kirjoittaminen toi tunne-elämäni epäjärjestyksen keskelle jonkinlaista rauhaa ja kivunlievitystä. Vaikka tämä ficci onkin emotionaalisesti minulle kovin lähellä, en ihme ja kumma vihaa tätä millään tavalla - päinvastoin. Pidän tästä aika paljonkin, vaikka tämä ei ehkei olekaan tekstillisesti mikään Picasso :D MUTTA MUTTA. Päätin tämän nyt kuitenkin julkaista, joten toivottavasti pidätte jne. vaikka onkin terapiaficcinen
♥
Karrelle palanut
Päivät ovat lyhyitä ja täynnä mysteerien siruja, joihin Sherlock ei vain löydä vastausta. Sen sijaan hän laittaa ne yhteen kasaan yhtä naiivisti kuin se humaltunut muinaisjumala, joka yritti luoda puolikkaasta hevosta ja ihmistä jonkinlaisen uuden elukan. Ja yhtä lailla kuin se jumala, luulee Sherlock luoneensa jotakin järjenmukaista ja toimivaa - vaan mitään muuta hän ei ole luonut kuin uuden mysteerin vailla ratkaisua.
Ne mysteerisirut ovat tiukassa toisissaan kiinni, aivan kuten vaaseissa ja ruukuissa ovat ne mikroskooppiset savihiekan kivenmuruset sullottuna yhteen. Ja ne sirut muodostavatkin Sherlockin mysteeriruukun, Pandoran saviruukun, jota ei missään nimessä saa avata, sillä omassa pienessä naiivisuudessaan ja järjettömyydessään Sherlock pitää sitä melkein jopa sydämenään. Kokonaan sydämeksi ei mysteeriruukku riitä, sillä sydän lyö ja roihuaa lemmenliekeissä hullunlailla, mutta mysteeriruukku on kuiva ja karhea, aivan auringonkuivattama muodostelma yhteenpuristunutta hietaa. Vaan ollakseen lähelläkään sydäntä sen tarvitsee palaa sen sijaan, että jo yksi tuuppaus tai aallollinen vettä saisi ruukun muuttumaan taaksi niiksi pieniksi mysteereiksi. Joten Sherlock säilöö kauas piiloon, suojaan pölyä keräämään, sillä mysteereillä on tapana rakastaa piiloutuneisuutta ja ruukuilla on tapana mennä rikki.
Mutta liekkejä ei löydy. Ei sitten mistään, ei ainakaan ennen kuin Sherlockille lähetetään räikeän pinkkikuorinen älypuhelin, johon lähetetty ääniviesti piippaa viisi kertaa varoituksena siitä, mitä on tulossa.
Piip. Piip. Piip. Piip. Piip.
Minä. Poltan. Sydämen. Ulos. Sinusta.
Liekit eivät aloita palamistaan nopeasti ja huikentelevasti vaan maanitellen hitaasti ja kuin suunnitellusti. Eikä Sherlock huomaakaan koko liekkimerta ennen kuin hän katsoo taakseen. Ja silloin on jo aivan liian myöhäistä, koska iho on palanut karrelle ja mysteeriruukku on kivikova ja hehkuvan kuuma. Hetken näyttää siltä, ettei mysteerejä laisin olisikaan jäljellä, sillä Moriarty on viimein tarjonnut vastauksen niihin kaikkiin.
Vaan kaiken aikaa on Sherlock vilkuillut Pandoran tavoin ruukkunsa sisälle uteliaana, mysteereistä hullaantuneena, tietämättä kuitenkaan, että joka vilkaisulla ruukun sisältä karkaa toinen toistaan kamalampia asioita. Ja pian Sherlock huomaa päästäneensä pirunsa vapaaksi, vain koska itse Saatana niiden takana hymyili valloittavasti, ymmärsi ja piti kauniina. Ainoa Sherlockille jäljellejäänyt vaihtoehto on kaivaa ruukun pohjalta se pieni toivo, mikä kaikkien kauheuksien alle jäänyt. Ja hän ottaa sen hädissään käsiinsä ja suojaa sitä henkensä uhalla, mutta silti Moriarty onnistuu repimään senkin Sherlockin käsistä yhtä helposti kuin nekkukaramellin vie lapsirukan huulten välistä. Ja sievästi hymyillen Moriarty riepoo toivon - riks räks – punan sävyttämiksi riekaileiksi maahan.
Eikä Sherlock ymmärrä miten hän antoi itsensä laskea suojaustaan sillä tavoin. Antaa itsensä hävitä siinä, mikä oli alusta alkaen peliä, vain parin hymyn vuoksi.
Eikä mysteeriruukku ole enää muuta kuin suurempi kasa kysymyksiä vailla vastauksia.
