Title: Se on vaan vaihe
Author: creep
Rating: K-11
Genre: ...teinianksti? :'D
Pairing: (yksipuolinen) Noel/Kaapro
Disclaimer: minun on nää pöhköt, en suosittele pöllimään, näitten poikien kans tulee hulluks...
Summary: Ehkä mä olin aina ajatellut Kaaproa eri tavalla kuin muita.
A/N: Kun Sabille ja Sadielle ilmaisin, että ehkä joskus kirjoittaisin tän, en tarkoittanut että alkaisin eräs yö yhdeltä tätä kirjottaan, että lopettaisin viideltä aamulla ja sekottaisin unirytmini täysin… Kiitos siis Sabille ja Sadielle, teidän syytä ansiota kaikki. Tästä piti tulla suht. lyhkänen, joten reaktio oli ’wtf’ kun tajusin, että 8 sivua Wordissa ja lopetusta ei vaan meinannu tulla. D: Joten vaikka tää kuraa oliski, niin arvostakaa ees pikkuisen, joohan? ._. Anyghays, Noelin POVia taas kehiin ja selitystä siitä miten ja milloin tuo tajusi, että on ihastunut Kaaproon. Miks näistä pojista on ihan liian helppoo ja kivaa kirjottaa…?
Ehkä mä olin aina ajatellut Kaaproa eri tavalla kuin muita. Jo ala-asteesta lähtien. Jotenkin sillä oli aina ollut mulle niin vitusti merkitystä. Vitusti enemmän kuin kellään muulla. Kai mä olin aina jotenkin alitajuntaisesti sen tiennyt. Mä tiesin myös, ettei se ollut normaalia. Se tapa, jolla mä aina löysin itseni hakemasta Kaaproa katseellani. Tai se sekava olo, joka mulla oli, kun mä olin Kaapron lähellä. Mua jännitti, mua ärsytti, mua hymyilytti. Mä halusin sanoa tuhat ja sata asiaa sille, en edes ollut varma, että mitä mä halusin sanoa… mutta jostain syystä olin tosi varautunut sen seurassa. Mä olin aina ollut sellainen muutenkin, jotenkin en vaan osannut luottaa ihmisiin, en ainakaan samalla tapaa kuten Kaapro, saman tien ja sokeasti. Siksi olin aina varovainen muiden kanssa. Erityisesti Kaapron. En tiennyt mistä se johtui. Tai oikeastaan… en kai mä halunnut myöntää itselleni.
Eikä sekään varmaan ihan normaalia ollut… että olin ilmoittanut vanhemmilleni, että halusin alkaa käydä yläastetta muualla. Jos mä olisin käynyt kouluni siellä, minne me oltiin muutettu joitakin vuosia sitten, mun koulumatkani olisi ollut vain pari kilsaa. Ne koulut olivat suunnilleen samankokoisia, opetustasoissa ei ollut mitään eroja. Joten mun vanhemmat ihmetteli sitä, mutta ne kuitenkin hyväksyi asian ja antoi mun alkaa käydä koulua yli kymmenen kilsan päässä.
Mä hoin itselleni, että mä halusin vaan alottaa puhtaalta pöydältä. Ja kai mä uskoin itseäni, koska tuntuihan se järjettömältä… että mä olisin mennyt siihen kouluun ihan vain yhden ihmisen takia. En mä voinut edes olla varma, että Kaapro tulisi siihen kouluun. Mutta se tuli. Ja kun mä heti ekana päivänä näin sen ja tunnistin sen kasvot, mä tiesin, että se oli sen arvoista. Että kaikki ne pitkät linkkamatkat huutavien kakaroiden kanssa tulisi olemaan sen arvoista. Mua harmitti, kun kävi ilmi, etten päässyt samalle luokalle Kaapron kanssa, mutta me oltiin kuitenkin rinnakkaisluokilla. Ja se oli mulle tarpeeksi.
Mä katsoin Kaaproa usein. Muistelin 10-vuotiasta poikaa, joka oli kolmannella luokalla kiusannut tyttöjä ja riehunut ja juossut ulos luokasta kesken tunnin. Lyönyt mua päähän kirjalla. Mä vertasin sitä poikaa nykyiseen Kaaproon, joka tuntui olevan hieman rauhallisempi, sillä oli paljon kavereita, tytöt pyöri sen ympärillä. Mä näin usein, kun se välkillä hiippaili kavereidensa kanssa polttamaan tupakkaa. Eikä mua edes ärsyttänyt, vaikka muutoin mua otti päähän, kun puolet koulusta tuntui tupakoivan.
Välillä Kaapro katsoi mua takas, näytti miettivän, että kuka mä olin ja miksi mä tuijotin. Mä en koskaan kääntänyt katsettani pois, eikä Kaaprokaan niin tehnyt. En mä silloin tajunnut, miksi mä sitä niin ahkeraan tuijottelin. Kai mä vaan ajattelin, että se oli siks, kun olin tuntenut sen sillon joskus ala-asteella… mutta kyllä mä aika usein huomasin katsovani sitä ihan vaan sen ulkoisen olemuksen takia. Se oli… kivannäköinen. Aina pipo päässä ja vaaleanruskeat hiukset pörrössä. Se oli melkein kaikkia kavereitaan lyhyempi, muakin päätä lyhyempi. Mutta ei se mikään kukkakeppi silti ollut. Mä tajusin, miksi tytöt pyöri sen ympärillä. Välillä mä ajattelin, että olin outo. Enkä tajunnut, miksi pidin Kaaproa hyvännäköisenä. Mä en osannut katsoa muita ja päättää mielessäni, oliko ne hyvännäköisiä vai eikö. Mä katsoin tyttöjä, muita jätkiä… mutta silti Kaapro oli aina se, joka mun silmiin oli se ainoa hyvännäköinen. Ja kun se hymyili, munkin teki mieli hymyillä ja melkein jo tein niin, kunnes tajusin estää itteni.
Kaapro ei mitenkään ollut erikoinen, kun mä mietin muita luokkalaisiani tai koululaisia. Suurin osa yritti mahtua siihen tiettyyn muottiin. Tytöt meikkasi ja pukeutui muodikkaasti, juorusivat porukoissa ja keimailivat jätkille. Jätkät taas oli niin kovia ja tuuppivat tunneilla toisiaan, röhähtelivät naurusta, kukkoilivat tyttöjen edessä. Mä inhosin niitä kaikkia. Mua kuvotti kattoa sitä teeskentelyä päivästä toiseen. En osannut olla kuten ne, enkä halunnutkaan. Siksi menikin kauan, että mä sain kavereita, mutta sain silti, pari kaveria, jotka oli samanlaisia siinä suhteessa kuin mäkin. En kuitenkaan koskaan ollut mitenkään läheinen niiden kanssa. En mä ollut koskaan läheinen kenenkään kanssa. Pidin aina tietyn etäisyyden, enkä tiennyt, miksi. Mutta silti, kaikesta huolimatta… vaikka Kaapro ei ollutkaan mitenkään erikoinen, niin silti mulle se aina oli.
Etenkin sen jälkeen, kun meistä tuli kavereita jotenkin tosi yllättäen ja nopeasti, luontevasti… mua ärsytti kattoa sen esittämistä. Olisin halunnut inhota sitä, mutten koskaan pystynyt. Ja se turhautti mua. Ja mitä enemmän aikaa Kaapron kanssa vietin, sen hämmentyneemmäks mä tulin. En ymmärtänyt, miksi mä jotenkin tartuin jokaiseen sen tekoon ja sanaan, miksi mulle tuli sen seurasta niin hyvä olo. Miksi mä edes nautin sen seurasta, kun se oli niin erilainen kuin mä? Se ei ollut mikään penaalin terävin kynä ja se oli huono koulussa, enkä mä vieläkään tajua, miten meillä oli mitään puhuttavaa, mutta silti me aina puhuttiin jostain. Kaapro sai mut nauramaan ja jotenkin mulla oli vapautunut olo sen seurassa. Ihan erilainen kuin kenenkään muun kanssa. Mutta vaikka mun olo olikin vapautunut, samalla mua ahdisti, koska musta tuntui kuin mä olisin pidätellyt itseäni koko ajan, yrittänyt piilottaa jotain. Etenkin Kaapron seurassa tein parhaani pitääkseni ne muurit pystyssä. Muiden suhteen mun ei edes tarvinnut tehdä töitä, se oli jotenkin automaattista, mutta Kaapro oli aina poikkeus siinäkin asiassa.
Aina, kun mä tulin kotiin vietettyäni aikaa sen kanssa, mä olin uupunut, koska olin koko ajan tehnyt parhaani, jotta Kaapro ei näkisi todellista mua. Ja samalla mulla oli kuitenkin niin hyvä olo, että mä tunsin leijuvani. Mun pää oli aina täynnä ajatuksia Kaaprosta. Ja mua turhautti, kun en ymmärtänyt syytä sille.
Se oli 7.luokan kevättä. Se oli terveystiedon tunti. Tunti, jota lähes kaikki olivat odottaneet, sillä aiheena oli seksi. Pojat heitti läppää ja nauroi ja tytöt oli supisi ja tirskuivat keskenään. Mä mietin, millainen sekin tunti olisi, jos Kaapro olisi mun luokalla. Luultavasti mua vituttaisi kuunnella sen typeriä läppiä ja haluaisin taas kerran karjua sille, kuinka idiootti se oli… mutten koskaan tehnyt niin. Annoin sen olla idiootti… ja kai munkin täytyi olla aika idiootti, kun jaksoin sitä niistä sen jutuista huolimatta. En mä keksinyt muutakaan järkevää syytä sille, miksi en ollut jo täydellisen kyllästynyt Kaaproon.
Opettaja puhui seksistä kiusallisen hitaasti ja yksityiskohtaisesti ja mä halusin vaan äkkiä pois luokasta, vilkuilin kelloa ja odotin tunnin loppua kuin kuuta nousevaa.
”Teillä kaikilla varmasti hormonit hyrräävät, jos ei nyt, niin vielä jossain vaiheessa… seksi on luonnollinen ja normaali asia. Mutta ennen kuin hyppäätte sänkyyn kenen tahansa kanssa, muistakaa, että seksissä on tärkeää myös luottamus. Ja jos alkaa epäilyttää, ette ole valmiita. Teillä ei ole mitään kiirettä ja vaikka monet kaverit kertoisivatkin, etteivät he ole neitsyitä, suurin osa vain väittää niin. Kun olette valmiita, niin muistakaa ehkäisy…”
Oli tarpeeksi ahdistavaa, että opettaja puhui siitä kaikesta pokerinaamalla, eikä asiaa auttanut yhtään se, että ne takapenkin älypäät repesivät nauruun joka kerta, kun opettaja mainitsi sanan ’seksi.’ Mä en voinut uskoa, että ne olivat niin lapsellisia. Ja miksi ne nauroivat? Mua ei naurattanut yhtään. Lähinnä tuskastutti. Ainakaan ne ei olleet valmiita seksiin… enkä kyllä ollut mäkään. Seksissä on tärkeää myös luottamus… enhän mä osannut luottaa keneenkään. Tulisinkohan koskaan luottamaan? Tulisinkohan koskaan harrastamaan seksiä? Ajatus tuntui niin vieraalta ja kaukaiselta. Katsoin ympärilleni, luokkani tyttöjä ja yritin kuvitella itseni sänkyyn niiden kanssa. Irvistin ajatuksellekin. En halunnut kuvitella sellaista tilannetta. Se tuntui jotenkin oudolta, tosi kaukaiselta… ehkä joku muu, mutta en mä.
Mä kuuntelin puolella korvalla opettajan puhetta ja vastustin halua haukotella. Kaapro oli ollut edellisenä iltana meillä aika myöhään, se oli lähtenyt polkemaan kotiin vasta yhdentoista aikoihin ja mä olin varma, että se olisi lähtenyt myöhemmin, mutta mun äiti oli tullut mun huoneeseen kesken meidän pelaamisen ja kysynyt, että eikös Kaapron pitäisi jo mennä. Mua hymyilytti, kun muistin, kuinka Kaapro oli kironnut, kun se oli hävinnyt mulle koko ajan. Ja sitten se oli tokaissut, että mä olin siksi parempi, että pelasin koko ajan itsekseni ja että Kaaprolla ei ollut siihen mahdollisuutta. Ja se myös mainitsi, että mä käytin koodeja ja että ohjain, jonka mä olin Kaaprolle antanut, oli huonompi, vaikka ne molemmat oli ihan samanlaisia ja yhtä hyviä. Se oli aina ollut huono häviäjä ja se huvitti mua jotenkin.
”Tietenkään aina seksissä ei ole kyse naisesta ja miehestä… myös miehet ja naiset voivat harrastaa seksiä keskenään. Mikäli tunnette seksuaalista vetoa samaan sukupuoleen, se on ihan normaalia, siitä ei tarvitse huolestua. Se ei edes välttämättä tarkoita, että on homoseksuaali, teidän iässänne sekin voi kuulua asiaan…”
Opettajan piti hiljentyä, sillä luokassa alkoi naurun ja ulvomisen täyteinen mekkala. Etenkin poikien mielestä aihe tuntui olevan huvittavampi kuin mikään muu sillä tunnilla käyty. Mä puristin käsiä nyrkkiin. Mikäli tunnette seksuaalista vetoa samaan sukupuoleen… miksi mua yhtäkkiä hermostutti? Tuntui kuin kaikki olisi katsoneet mua. Nauraneet mulle.
”Jag heter homo Peter”, luokan pellenä tunnettu Matias huusi ja mä suljin silmäni, laskin kymmeneen, yritin rauhoittaa itteäni. Se ei sanonut sitä mulle… miksi olisikaan sanonut? En mä… ollut homo. Mä en tuntenut seksuaalista vetoa ketään kohtaan. Kaapron kasvot ilmestyi kuin tyhjästä mun mieleen. Se oli välillä turhankin avoin… kertoi, kuinka se oli vetänyt käteen milloinkin ja kuinka monta kertaa. Ja aina kun se puhui niistä jutuista, mulle tuli outo olo…
Se ei tarkoittanut mitään. Opettaja luovutti ja päästi meidät välkälle. Mä menin saman tien vessaan, en tiennyt miksi, ei mulla ollut asiaakaan sinne. Mä tuijotin vessan seinille kirjoitettuja tekstejä. HOMO! luki yhdessä nurkassa. Mä vedin syvään henkeä ja tuijotin itseäni peilistä. Mä olin kalpea ja kauhistuneen näköinen. Se ei tarkoittanut mitään. Ehkä mä näin unia Kaaprosta aika usein. Sellaisia unia. Olin aina kohauttanut olkiani niille, olin pakottanut itseni olemasta ajattelematta, analysoimatta niitä sen kummemmin. Mutta ne vaan tuntui lisääntyvän… se ei tarkoittanut mitään… vai tarkoittiko? Ei voinut tarkoittaa. Mä olin vain teini. Hormonit hyrräsi. Se kuului asiaan tässä iässä, niinhän opettajakin oli sanonut. Mä nyökkäsin itelleni ja tunsin rauhoittuvani... Niin sen täytyi olla.
Mä en ollut enää kovin vakuuttunut, kun seuraavana aamuna mä tajusin, mitä olin tehnyt. Olin nähny taas unta Kaaprosta… mutta sillä kertaa… mä käperryin peiton alle. Halusin pysyä siellä lopun elämääni. Mua hävetti enemmän kuin koskaan ennen. Koska mä olin vetänyt käteen. Ja ajatellut Kaaproa. Mikä mua vaivasi? Mussa todellakin oli jokin vikana… se oli tuntunut hyvältä. Niin helvetin hyvältä. Kuvitella Kaapro, sen ilme, kun se teki samaa… muistella sitä unta… se, että se oli tuntunut hyvältä, ei lainkaan auttanut mun häpeää. Se pahensi sitä. Se ei saisi tuntua hyvältä. Ja mä en todellakaan saisi ajatella Kaaproa. Miksei jotain tyttöä…? Miksen mä nähnyt niistä unia?
Ehkä se oli vain ohimenevää? Opettaja oli sanonut niin… jos se oli ihan normaalia, joku… vaihe vain. Mä pääsisin siitä yli ja sit ajattelisin jotain tyttöä niin ja kaikki olisi hyvin. Mutta… mitä jos niin ei kävisi? Mitä jos mä olin homo? Mä halusin kuolla, kun vain ajattelinkin. Mitä mun vanhemmat sanoisi, jos ne tietäisi ne mun ajatukset? Mitä Kaapro sanoisi…? Sitä ällöttäisi. Se haukkuisi mua sairaaksi homoksi. Sitä puistattaisi. Eikä se todellakaan puhuisi mulle enää koskaan. Mä tiesin, ettei Kaapro ollut todellakaan mikään suvaitsevaisin ihminen. Sen näkemys asioista oli niin vitun rajoittunut… mä olin sitä mieltä, että homot sai olla homoja, ei se tehnyt kenestäkään pahempaa tai parempaa ihmistä… mutta en mä voinut sellainen olla. En vaan ollut. Ja se siitä.
”Noel, oletko hereillä?”
Mä nousin istuaalleni ja äiti tuli sisään, katsoi mua hämmästyneenä. ”Onko kaikki hyvin?”
Mä nyökkäsin. Miksi se niin kysyi…? Ei se koskaan ennenkään sellaisia kysellyt… mitä jos se tiesi? Mä tunsin kylmän hien kohoavan niskaani.
”Miten niin”, mä kysyin sydän hakaten.
”No, ajattelin vain… yleensä tähän aikaan olet jo menossa.”
Mä vilkaisin kelloa, kirosin mielessäni, kun tajusin, että myöhästyisin, jos en alkaisi pukea.
”Joo, mä alan nyt pukee, joten jos viitsisit häipyy…”
Äiti katsoi mua hetken ja sanoi sitten: ”Me lähdetään isän kanssa sinne risteilylle sitten tänään. Laitoin rahaa tilillesi.”
Niine sanoineen äiti jätti mut yksin. Se oli kysynyt ’onko kaikki hyvin?’, koska se oli luullut, että mä olin myöhässä… enkä mä tietenkään saisi koskaan olla myöhässä. Mun kuului olla täydellinen. Mä nousin ja puin vaatteet, melkein naurahdin itsekseni, kun ajattelin, äidin reaktiota, jos se saisi tietää, että sen ainoa täydellinen poika olis homo. Mitähän se silloin tekisi?
Mun ilme synkkeni, kun mä tajusin ajatukseni. Koska mä en ollut homo. Mulla vain oli… vaihe meneillään. Mä harjasin mun hiukset, pesin hampaat ja nappasin omenan mukaan ennen kuin hölkkäsin bussipysäkille ja ehdin just ennen kuin bussi tuli. Kun mä olin näyttänyt korttiani ja istunut tavalliselle paikalle tokalle penkille, ikkunan viereen, mä jäin miettimään mun äitiä. Joskus mä todella toivoin, että se olisi kysynyt multa ’onko kaikki hyvin?’ ja todella halunnut tietää vastauksen. Joskus mä olin varma, ettei se välittänyt musta. Mulla oli mennyt kauan, ennen kuin mä olin tajunnut, että mun äitini oli tyytyväinen muhun vain, jos mä saavutin jotain. Jos mä olin mahdollisimman virheetön. Että se saisi kehua kuinka kunnollinen ja hyvä lapsi mä olin ja esitellä mua muille, olla ylpeä äiti.
Kun mä mietin Kaapron äitiä, mä olin kateellinen. Sen äiti selvästi välitti Kaaprosta. Rakasti sitä. Kaapro ei todellakaan ollut täydellinen, se tuntui mokailevan jatkuvasti, se lintsasi ja sai nelosia ja silti… sen äiti oli siitä ylpeä. Miksei mulla ollut sellaista äitiä? Ja miksi vitussa Kaapro ei osannut arvostaa sitä, että sillä oli? Kaapro valitti sen pikkusiskoistakin usein, mitä mä en ymmärtänyt. Sen siskot oli ehkä aika rasavillejä, mutta ne tuntui palvovan Kaaproa, ne aina halusi, että se leikkisi niiden kanssa ja katsoi Kaaproa ylöspäin. Mitä ärsyttävää siinä oli? Kaapron ei tarvinnut ikinä olla yksin kotonaan. Sen ei tarvinnut kuulla kaiket päivät hiljaisuutta. Sillä ei ehkä ollut isää, mutta vaikka mulla olikin, niin… mä en ollut koskaan ollut läheinen isän kanssa. En mä oikeastaan tuntenut sitä. Mä en osannut kommunikoida sen kanssa ja sillä taisi olla sama ongelma. Se oli aina ollut jotenkin omissa ajatuksissaan, maailmoissaan. Siitä ei ottanut selkoa. Mä mietin välillä, olinko samanlainen kuin se… en olisi halunnut olla.
Kaapro oli kateellinen mulle. Joka oli täysin käsittämätöntä. Kaaprosta oli epäreilua, että meillä oli iso talo ja että yläkerta oli kokonaan mun valtakuntaa. Että mulla oli pelit ja laitteet ja että mä sain aina kaiken, minkä halusin. Kaiken jota sai rahalla. Että mulla oli vanhemmat, jotka välittävät niin, että laittoivat mun tilille rahaa. Mä olisin välillä halunnut vaihtaa paikkoja Kaapron kanssa. Se olisi saanut rauhassa valloittaa mun huoneen ja mun elämän, tuhlata mun rahoja niin paljon kuin sielu sieti. Mä olisin välillä tehnyt mitä vaan, jos olisin päässyt Kaapron perheen asuttamaan pieneen kerrostaloasuntoon. Jos olisin päässyt leikkimään sen pikkusiskojen kanssa ja haistamaan Kaapron äidin leipomusten tuoksun joka ilta. Ja Kaapron äiti olisi sanonut, että se oli ylpeä musta, että se välitti musta… vaikka mä en olisikaan täydellinen.
Mä kävelin koululle ja mietin sitä kaikkea ja mun olo oli harmaa. Mä tiesin, kuka mun takana käveli, kun tunsin tutuksi tulleen tupakan hajun… tai tuoksun. Mä inhosin tupakan hajua ja olin niitä, jotka pidätti hengitystä nähdessään, että vastaantulija tupakoi… Mutta Kaapron polttama merkki ei ollut paha haju. Tai ehkä se johtui siitä, että mä olin alkanut yhdistää sen Kaaproon. Siltä sen huppari aina tuoksui, kun se kumartui lähemmäs. Ja mä olin oppinut pitämään siitä tuoksusta.
Kaapro läimäytti mua selkään ja mä vilkaisin sitä. Se virnisti. Ja näytti hyvältä. Kerrankin sen hiukset ei olleet pörrössä, ne näytti jopa laitetuilta. Mä vilkaisin sen nahkatakkia ja… oliko sillä kauluspaita? Sen farkutkin oli varmasti uudet. Ja… ne oli tiukat. Ja näytti hyvältä Kaapron päällä. Ja mun mieleen tuli se aamu, mä käänsin katseeni nopeasti pois. Kasvoja kuumotti. Helvetin Kaapro. En ollut edes varma, miksi sitä kirosin. Ei se sen vika ollut, että mä pidin sitä hyvännäköisenä… että mä näin siitä unia… että olin vetänyt käteen ja ajatellut sitä.
”Moro.”
”Moi… joku on sit päättänyt vähän vaihtaa tyyliä…”
Kaapro näytti hämmästyneeltä, mutta sitten se näytti tajuavan. ”Äh, vittu… sano suoraan, mä näytän idiootilta, vai mitä?”
Oli mun vuoro katsoa Kaaproa hämmästyneenä. Se kuulosti jopa epävarmalta, joka oli uutta siltä. Se oli aina niin itsevarma, että se oli melkein jo naurettavaa. Mutta… sillä ei ollut koskaan syytä olla epävarma itsestään. Siksikin mä kadehdin sitä. Mäkin halusin olla yhtä varma itsestäni. Mutta en ollut, en kai koskaan tulisi olemaan.
”Et sä näytä idiootilta”, mä sanoin. Kaikkea muuta.
Kaapro tyrkkäsi mua. ”Jätkä kusettaa.”
Mä puistelin päätäni. ”Sä näytät… hyvältä.”
Mä nielaisin. Mitä mä olin sanonut? Se oli vain… lipsahtanut. Mä en ollut yhtään miettinyt, olin vain sanonut. Lipsauttelu ei kuulunut asiaan Kaapron seurassa. Mietin yleensä aina ennen kuin sanoin sille jotain… mitä helvettiä se ajattelisi? Ei jätkät sanoneet toisilleen että ’sä näytät hyvältä’. Se tajuaisi… ihan varmasti. Ei Kaapro voinut niin idiootti olla…
”Joo, mä tiedän. Mä kusetin nimittäin”, Kaapro sanoi ja virnisti omahyväisenä.
Mä hymähdin. Se ei tajunnut… toisaalta, miksi olisikaan? Mä taisin hermoilla ihan turhia. Mutta aioin silti olla tarkempi jatkossa. Ja olin varma, että Kaapro oli ollut tosissaan epävarma. Ehkä se ei vaan halunnut myöntää sitä. Kai sekin halusi olla täydellinen, vaikka vaan joissakin jutuissa…
”Oikeestaan mä olin eilen Ninnin kans shoppailemassa. Siks nää kuteet, se ne valitsi.”
”Ninnin?”
Mä muistin tytön. Se oli Kaapron luokalla. Pieni, blondi ja nätti. Yksiä koulun suosituimpia tyttöjä. Mutta ei kai Kaapro muiden kanssa hengailisikaan. Mä olin sen kavereista ainoa, joka ei kuulunut niihin piireihin, enkä kyllä tajunnutkaan, että miksi Kaapro mun seurassa oli. Ehkä se vaan käytti mua hyväksi, olihan mulla paljon pelejä ja sain koko ajan lisää. Ja mulla oli aina rahaakin ja mä tarjosin usein Kaaprolle, kun me käytiin hesessä ja muualla syömässä. Sen ei tarvinnut ikinä maksaa mistään, kun se oli mun seurassa. Mä tiesin, että oli hyvin todennäköistä, että se vain halusi hyötyä musta, mutten välittänyt. En tiennyt miksi, mutta mä kai… tarvitsin sitä. Sen seuraa, jollain tapaa.
”Joo… me ei olla kerrottu vielä kellekään… mut mä tiedän, ettet sä kerro, joten voin mä sulle sanoo, että me alettiin olla.”
Mä katsoin Kaaproa pitkään. Alettiin olla, se sanoi. Se alkoi olla Ninnin kanssa. ”Aloitte olla?”
Kaapro kohotti kulmiaan. ”Kamoon. Kyl sä tajuat. Alettiin seurustella.”
Mä nielaisin ja mun koko keho tuntui painavan tonnin. Oli yhtäkkiä raskasta kävellä ja mä halusin halunnut vain pysähtyä siihen keskelle katua ja maatua siihen. Koska Kaapro sanoi, että se oli alkanut seurustella Ninnin kanssa. Miksi? Mä tiedostin, etten tuntenut koko Ninniä, en ollut ikinä edes puhunut sille, mutta jotenkin olin yhtäkkiä ihan varma, että se oli kuten kaikki ne muutkin pissisblondit. Miksi Kaapro haluaisi sellaisen kikattelevan tyhjäpään kanssa olla? Menisikö se nyt jatkossa vaan Ninninsä luokse? Ei sillä olisi enää aikaa mulle, koska sillä olisi liian kiire seurustella. Yhtäkkiä mä tajusin, että vihasin koko Ninniä.
”Okei”, mä sain sanottua. Vaikka en todellakaan ollut okei sen kanssa.
Kaapro nauroi. ”Sä oot aina niin vitun monisanainen. Hei, jos sua kiinnostaa joku muija, niin sano vaan mulle, voin auttaa sua pokaan sen. Vois sullekin olla käyttöä sil kortsul, joka saatiin terveystiedon tunnilla. Kai teki saitte?”
Mä en kyennyt muuta kuin nyökkäämään. Ei mua kiinnosta kukaan muija. Sä kiinnostat. Paitsi että se on vaan vaihe… ehkä. Miks sun pitää olla jonku Ninnin kanssa? En halua, että sä oot.
”Oot sä sit käyttäny sen jo”, mä sain kysyttyä, vaikka en todellakaan halunnut tietää vastausta. En halunnut ajatella Kaaproa kenenkään muun kanssa… vähiten jonkun Ninnin. Hetko… kenenkään muun kanssa? Miksi mä ajattelin niin? Miksi mua ahdisti niin vitusti kun mä katsoin Kaapron virnuilua?
”En… mutta musta tuntuu, että kyllä sille tulee viel käyttöö.”
Me oltiin tultu koulun pihalle ja Kaapro näki kaverinsa, moikkas mua ja juoksi niiden luokse. Mun suussa oli hapan maku, kun mä näin, kuinka Kaapro kietoi kätensä Ninnin olkapäille ja suuteli sitä. Se oli sanonut, ettei ollut kertonut kellekään… mutta ei se paljon siltä näyttänyt. Ellei se sitten ollut Kaapron tapa kertoa.
Mä käänsin katseeni pois ja mulla oli jotenkin turtunut olo. Koko loppupäivän mä kuljin kuin sumussa, en ollut oikeen mukana milläkään tunnilla, välttelin käytäviä, joilla tiesin Kaapron olevan. Me oltiin sovittu aiemmin, että se tulisi taas meille pelaamaan, kun mun vanhemmatkaan ei olisi kotona, joten Kaapro olisi voinut olla niin pitkään kuin halusi. Mä olin odottanut sitä. Mutta kun koulu loppui, mä näin, kun Kaapro käveli käsi kädessä Ninnin kanssa toiseen suuntaan. Vaikka meidän oli pitänyt mennä suoraan koulusta meille. Mä oletin, että Kaapro oli perunut sen. Sillä oli liian kiire seurustella, olla Ninnin kanssa. Ihmekö tuo. Ninni oli muija ja mä en. Kaapro pääsisi varmaan käyttämään kortunsa. Totta kai se valitsisi Ninnin mun sijasta. Ninni oli varmasti niin vitun mahtava ja ihana ja ties mitä…
Mä tuijotin mitään näkemättä ulos bussin ikkunasta koko matkan. Kun mä pääsin kotiin, omaan huoneeseeni, mä paiskasin reppuni lattialle. Mä potkaisin mun pöytää niin kovaa kuin jaksoin ja huusin niin lujaa kuin pystyin: ”VITTU! Vitun vittu!” Mä en ollut ikinä ollut niin helvetin vihainen. Mä potkin ja paiskoin hetken kamoja, kirosin sieluni kyllyydestä… mutta sitten mä istuin sängylleni, painoin pääni käsiä vasten. Mua turhautti niin helvetin paljon. Mä olin kyllästynyt siihen kaikkeen, siihen miten mä tunsin, kun Kaapro oli kyseessä… mä en vain tajunnut mitään! Mä vain tiesin, etten halunnut sen olevan jonkun Ninnin kanssa… kenenkään kanssa… mä halusin sen itselleni…
Kauhukseni mä tajusin, että kyyneleet alkoi valua pitkin mun poskia. Mä pyyhkäisin kyyneleet turhautuneena pois, vihaisena itselleni siitä, että olin alkanut itkeä. Mä olin jätkä. Jätkät ei itke… ellei ne sitten ole homoja. Mä en ollut. Paitsi että… ehkä mä sittenkin olin. En tiennyt. Mutta tiesin sen, ettei Kaapro ollut mulle kuin kuka tahansa kaveri. Ei normaalit kaverit nähnyt niitä unia, vetänyt käteen sitä kaveria ajatellessaan… ei normaalit kaverit ollu mustasukkaisia. Koska mä olin. Olin niin saamarin mustasukkainen. Ja silloin mä tajusin. Ne oudot, sekavat fiilikset, jotka mulla oli aina kun Kaapro oli lähellä. Ne unet. Käteen vetäminen Kaaproa ajatellessa. Se, kuinka mä tuijotin sitä aina. Pidin sitä hyvännäköisenä. Pidin sen tuoksusta, oli se sitten tupakantuoksu tai ei. Hymyilin sen selittelyille, kun se hävisi pelissä. En osannut inhota sitä, vaikka se menikin aina massan mukana…
Mä olin tiennyt sen jo jonkin aikaa. Mutta sen myöntäminen oli silti yks vitun shokki. Olin ihastunut Kaaproon. Kaapro Viitalaan… kaikista ihmisistä. Ja mä tiesin myös, ettei se mikään vaihe ollut. Mulla oli sellainen kutina, että se ei vaiheeksi jäisikään.
Myöhemmin illalla mä olin onnistunut jo jotenkin hyväksymään sen asian. Mun ei tarvisi kertoa kellekään, edes Kaaprolle, ikinä. Kukaan ei sais tietää. Mä olin hyvä piilottaan asioita, joten miksen vois piilottaa sellaisen jutun? Mä tiesin, että jos Kaapro tietäis… se olis sen kaveruuden loppu. Ja sitä mä vähiten halusin. Ehkä se menisi ohi… ehkä mä ihastuisin johonki muuhun. En mä uskonut, että se kestäisi niin kauan, että mulla tulisi jotain ongelmia sen kanssa. Jos mä ihastuisin johonkin tyttöön ja sit me alettais seurustella ja sit me hengailtais nelistään, minä, Kaapro ja meidän tyttöystävät. Se tuntui tosi epätodennäköiseltä, mutta mä en antanut itseni ajatella niin.
Mä nielaisin, kun mun kännykkä piippasi viestiä. Mä tiesin jo, kuka se oli. Kukaan muu ei viestitellyt mulle.
1 saapunut tekstiviesti Kaapro, luki näytössä. Mä epäröin hetken. Mitä sillä olisi asiaa? Jos se haluaisi kertoa mulle, että oli päässyt jo käyttämään kortsunsa…? Sitä mä en todellakaan haluaisi tietää… Mä vedin henkeä ja avasin viestin.
Sori et mä unohin et mun piti tulla teille. Arvaa kaduttaako kun en muistanu? Ninni on ihan vitun tylsä, jauhaa vaan koko ajan jostain vitun meikeistä ja vaatteista ja se pakotti mut kattoon jotain paskaa gossip girliä ei vittu. Mä feidaan ton ja tuun teille ok? Sä oot paljo parempaa seuraa enkä mä usko et sä tuut ikinä pakottaa mua kattoon gossip girliä : D
Mä hymyilin kuin idiootti, kun luin Kaapron viestin. Olin ihan vitun tyytyväinen, että se ei viihtynyt Ninnin seurassa. Että se feidais sen. Tulis mun luokse. Että mä olin sen mielestä paljon parempaa seuraa. Se piti musta enemmän kuin Ninnistä. Mutta miks se sit seurusteli sen kanssa?
Ei mitään, tuu vaan. Miks sä sit seurustelet sen kanssa, jos se kerta on niin vitun tylsä?
Mua kadutti, kun kirjoitin sen kysymyksen. Silti mä lähetin sen. Miksi? Ei se mulle kuulunut, Kaapron seurustelu. Mutta mä halusin tietää. Ehkä mä kuvittelin, että Kaapro olis tyyliin ’en tiedä kyl, mä taidanki jättää sen’.
Ei oo viel kortsu käytetty ; D mut mä lähen nyt tuleen et see you soon
Mä en vastannut mitään. Miksi Kaapro oli sellainen? Se oli aina puhunut seksistä usein ja paljon. Se häiritsi mua aina… ja nyt Kaapro oli ilmeisesti päättänyt kokeilla asiaa käytännössä. Mikä siinä oli niin ihmeellistä, seksissä? Ehkä Kaapro vain halusi kokeilla sen, minkä kaikki muutkin. Sen piti olla aina kuten kaikki muutkin. Se vitutti mua niin helvetin paljon. Luottiko se muka Ninniin? Pitikö se edes siitä? Oliko se valmis? Tuskin se edes mietti niitä juttuja. Se halusi vaan kokea kaiken ja kaikkea. Enkä mä voinut tehdä mitään estääkseni sitä. Miksi olisinkaan? Mulla ei ollut valtaa Kaaproon, tiesin, ettei se jaksaisi katsoa mua, jos mä alkaisin jakamaan käsityksiäni siitä, mitä sen pitäis tehdä ja mitä ei. Joten mun piti vain seurata sivusta.
Mutta ainakin sen illan Kaapro olisi mun luona, mun kanssa. Ja mä saatoin vain toivoa, ettei se mainitsisi sanallakaan Ninnistä… jonka se kyllä todennäköisesti tekisi. Mä huokaisin. Nyt kun mä olin sisäistänyt ja hyväksynyt sen, että olin ihastunut Kaaproon… tulisi olemaan aika hankalaa olla aina hiljaa, kuunnella sen juttuja. Olla kaveri. Ja musta tuntui, että se tulisi olemaan vaan entistäkin hankalampaa. Mutta mä unohdin kaiken sen, hankaluuden ja mun ahdistuksen ja mustasukkaisuuden, kun Kaapro vihdoin soitti ovikelloa ja kun mä näin sen virnistävän naaman. Koska mulle tuli heti ihan vitun hyvä fiilis ja mä vaan unohdin kaiken sen paskan. Ja silloin mä ajattelin, että ehkä se oli kaiken sen arvoista. Ehkä mun vaan piti maksaa joku hinta siitä fiiliksestä ja jotenkin mua pelotti, koska olin varma, että olisin valmis maksamaan minkä tahansa hinnan siitä, että sain olla Kaapron lähellä. Mutta sillä hetkellä mä en jaksanut välittänyt yhtään mistään.
