Kirjoittaja Aihe: Timantteja (K11, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014  (Luettu 48637 kertaa)

SpringRose

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
« Vastaus #120 : 04.06.2014 20:23:41 »
No  pakkohan minun oli tulla tänne kiljumaan  että rakastan tätä ficciä (ja myös sinua) ihan mielettömästi!! Ihan tosi paras ficci jonka olen ikinä lukenut!!
 Niin kysymyksiin..
1. JAMIEEE!!! Rakastan sitä miten villi tyyppi se on jne.. Tykkään kaikista hahmoista mutta tässä viimeisimmässä luvussa Lily alkoi toden teolla tympimän... Älä nyt tietenkään muuta sitä miksikään, olet upeasti saanut sen sokeaksi itselleen!
2. Suosikkiparitukseni on James ja Ava :) En tykkää kamalasti Rose/Scorpiuksesta kun niiden jutut meinaa olla vähän tylsiä... Tykkään enemmän toiminnasta.
3. Tästä ei ficci enää voi paljon paremmaksi tulla ja haluankin että keksisit vain itse lisää, kaikkean on sopivaati (no fluffya ei ikinä voi ola liikaa) Ja toivon todella että Jamesin ja Avan hirviö syntyy!

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
« Vastaus #121 : 19.06.2014 12:06:02 »
SpringRose, voi kiitos sinulle paljon olet suloinen :) Lily tympii vähän minuakin tällä hetkellä ;D Saa nähdä saako tämä luku sinut lämpenemään Roselle ja Scorpiukselle! ;) kiitos kommentistasi!

elinaanna, haha Jamie on kyllä hassu, mutta mukavaa että Etanahurmurikin kolahtaa ;) kivaa jos olen mielestäsi onnistunut Jamien/Alin/Lilsin sisarussuhteen luomisessa, niiden välisestä suhteesta on tosi kiva kirjoittaa! toivotaan et Lils ja Rox sais riitansa sopuiltua ja tässä luvassa lisää Rosea ja Scorpiusta oikein paljon! :D kiitos paljon sulle kommentista, piristi ihan mielettömästi! :)

Saphira, joo Lily on tosi itsepäinen, ehkä sen kuori siitä alkaa kohta rakoilemaan ;D Ronista olisi kyllä kiva kirjoittaa enemmän hmmmm ;D tässä luvussa tiedossa Rose/Scorpiusta! :)  kiitos sinullekin tosi paljon kommentista!

Medianoche, haha Jamie on kyllä monen lemppari ;) Shawnissa on kyllä joo jotain siriusmaista, vähän ehkä sillain liioitellulla tavalla kyllä ja olen aina kuvitellut Siriuksen vähemmän pehmeäksi kyllä ;D kiitos sinullekin hurjan paljon kommentista! :)



Heips! Ihanaa (kylmää) kesää kaikille :) Loma on alkanut, ihanaa kun saa vaan olla ja tehdä mitä huvittaa :) Tämän luvun kirjoittamisessa meni kauan aikaa, mutta olen iloisen yllättynyt lopputuloksesta! Monet sanoivat kaipaavansa Scorpiusta ja Rosea lisää tähän ja minusta ne hahmot ovat koko ajan tuntuneet kaikista kaukaisimmilta hahmoilta, vaikka tavallaan ovatkin ehkä tärkeimpiä ficin tarkoitusperien kannalta. En vain ole saanut heihin sellaista 'sidettä' jos tiedätte mitä tarkoitan. Päätn sitten omistaa yhden luvun heille ja oikeasti olen aika ymmälläni mitä tässä tapahtui, mutta Scorpiuksesta tuli yhtäkkiä melkein lempparihahmoni tämän osan kirjoittamisen jälkeen :D Tästä tuli vahingossa wordilla 18 sivuinen pläjäys, mutta toivon että tykkäätte, minulla oli ainakin tosi kivaa kun kirjoitin tätä! Risut ja ruusut ovat kaikki tervetulleita! :)


46. Susi ja pupu
4.3.2014

Rose heräsi epämääräiseen mutinaan ja kahinaan. Hän huokaisi raskaasti tajutessaan olevansa hereillä. Hän oli nähnyt ihaninta ja täydellisintä unta, mutta nyt se oli muuttumassa jo utuiseksi muistoksi. Rose yritti pitää unestaan kiinni: hän oli maannut kuumalla, silkkisellä hiekalla. Aurinko oli paistanut lempeän hiostavasti taivaalta ja valaissut Scorpiuksen kasvot, harmaat silmät olivat porautuneet syvälle hänen silmiinsä. Rose saattoi vieläkin tuntea Scorpiuksen painon päällään, saattoi tuntea pojan vartalon painon päällään ja miltä pojan huulet olivat tuntuneet, kun tämä oli suudellut häntä.
   Mutta uni lipui ulottumattomiin ja Rosea kouraisi pettymys. Scorpius ei ollut suudellut häntä kuukausiin ja tuskin enää suutelisikaan ja uni oli ollut vain kiduttavaa toiveajattelua.
   Uusi, raskas huokaus karkasi hänen suustaan. Hän kuuli tutun naurahduksen takanaan.
   ”Eikö kiinnostaisi vai?”
   Rose avasi silmänsä. Scorpius istui omalla ilmapatjallaan vain vähän kauempana hänestä ja katseli häntä. Pojan vaaleat hiukset olivat sekaisin ja toisessa poskessa oli tyynyn piirtämiä viivoja. Poika oli niin suloinen unihiekkaa silmissään ja ryppyisessä t-paidassaan, että Rosen vatsaa kouri.
   ”Näin ihanaa unta”, Rose kertoi ja tajusi äänestään paistavan pettymyksen ja surun sen johdosta, että uni todella oli ollut vain unta. Scorpiuksen kasvoilla leikitteli kummallinen hymy.
   ”Millaista unta?”
   ”En kerro.”
   ”Älä viitsi. Kerro nyt, kun aloitit.”
   ”En kerro.”
   ”Älä ole tylsä.”
   ”Olenpas. Kyllähän sinun pitäisi minua jo sen verran tuntea.”
   Scorpiuksen tyrskähtäessä Rose katseli ympärilleen salissa, jossa he olivat nukkuneet. Joka puolella jästi-ihmiset viikkailivat petivaatteitaan ja tyhjensivät ilmapatjojaan. Rose näki vanhan ikälopun pariskunnan taittelevan yhdessä omaa peittoaan ja häntä hymyilytti. Pariskunnan vieressä Sofia kuorsasi vieläkin peittonsa uumenissa, vain pieni maantienvärinen tupsu pilkisti tyynyjen välistä.
   ”Minäkin näin ihanaa unta”, Scorpius kertoi yllättäen. Rosen niskat naksahtivat, kun hän kääntyi niin nopeasti katsomaan poikaa. Scorpius ei koskaan paljastanut ajatusmaailmansa saloja hänelle ja Rose oli jo alkanut epäillä, oliko pojalla laisinkaan minkäänlaisia mietteitä päänsä sisällä.
   ”Millaista unta?” Rose kysyi ja melkein sulki silmänsä nolostuksesta, sillä hänen äänestään paistoi kauas hurja mielenkiinto ja melkein pakonomainen tarve saada tietää. Scorpius hymyili hassua, huvittunutta hymyä.
   ”En kerro.”
   Rose tunsi silmiensä siristyvän. Vihdoinkin hän oli ollut saamassa vihiä siitä, mitä Scorpiuksen pään sisällä saattoi tapahtua, ja nyt poika ei sitten aikonut kertoa hänelle. Mahtavaa.
   ”Tosi ilkeää”, Rose puuskahti Scopriukselle, joka vain kohotteli kulmiaan.
   ”Et sinäkään suostunut kertomaan unestasi minulle.”
   ”Kerrotko minulle, jos minä kerron sinulle?” Rose halusi tietää, vaikka arvelikin jo tietävänsä vastauksen.
   Scorpius virnisti. ”Tuskin, mutta kokeillaan.”
   ”Just.” Rosea alkoi todella ottaa päähän ja hän veti taikasauvansa tyynynsä alta ja nousi seisomaan. Hän alkoi taitella taikasauvallaan petivaatteita kasaan. ”Sinä et kerro minulle koskaan mitään.”
   Scorpius näytti nauttivan olostaan ja heittäytyi makaamaan selälleen patjalleen. ”Kerronhan minä vaikka mitä.”
   ”Sitä ei lasketa, kun yrität käännyttää minua uskomaan höpötihöpötijuttujasi.”
   Scorpius näytti loukkaantuvan. ”Jos ne tuntuvat sinusta höpötihöpötijutuilta, minä en mahda sille mitään.”
   Rosesta tuntui pahalta pojan puolesta. ”No, eivät ne kaikki jutut kuulosta hölynpölyltä. Sinun hengellisissä sielujutuissasi on vain paljon nieltävää, tiedätkö.”
   Scorpius kohotti toista kulmaansa. ”Ehkä sinun nieluasi tukkii jokin. Esimerkiksi ennakkokuulo.”
   Rose pyöräytti silmiään. ”Hyvin mahdollista.”
   ”Sinun paitulisi on omissa korkeuksissaan”, Scorpius totesi.
   ”Täh?” Rose ei ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti, mutta tajusi sitten vaalean yöpaitanaan toimineen jättiläismäisen paidan tunkeutuneen hänen pikkupöksyihinsä yön aikana niin, että puolet hänen pepustaan ja säärestään olivat paljaina. Scorpius virnisteli ja Rose heitti poikaa tyynyllä.
   ”Minä näin unta hiekkarannasta”, Rose kertoi, enimmäkseen peittääkseen nolostuksensa ihonsa paljastelemisen takia. Hän leijutti ilmapatansa seinän vierustalle muiden patjojen luokse ja jästit katselivat patjan lentoa kuin avaruusalusta, vaikka Rose ja Scorpius tekivät samaisen tempun joka ikinen aamu.
   Scorpius näytti yllättyneeltä. ”Minäkin näin unta hiekkarannasta.”
   Jostakin selittämättömästä syystä Rosen mieleen pälkähti ruskeasilmäinen Roxanne, joka nauroi hurjasti. Rose ravisteli päätään ja tuijotti Scorpiusta.
   ”Ai näit vai? Olitko sinä yksin siellä?”
   Scorpiuksen katse näytti syvenevän. ”Sinä taisit olla siellä minun kanssani.”
   He jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Rose tunsi sydämensä hakkaavan pakkomielteisen vasaroijan elkein hänen rintaansa vasten. Scorpiuksen harmaat silmät katsoivat häntä kuin eivät olisi uskoneet näkemäänsä, pojalla oli aina tuo sama skeptinen ilme. Oliko Scorpius nähnyt unta siitä samasta hiekkarannasta ja samasta tilanteesta, oliko poika unissaan painanut Rosen pehmeää hiekkaa vasten, litistänyt hänet painollaan alleen ja suudellut häntä…?
   Rosen hengitys tuntui salpautuvan ja hän tunsi melkein kiduttavaa halua mennä Scorpiuksen lähelle, mennä makaamaan pojan päälle ilmapatjalle ja jatkaa siitä, mihin uni oli jäänyt…
   Scorpius virnisti. ”Sinä taidat himoita minua.”
   Mitä tuohon muka olisi pitänyt vastata? Roxanne tai Lily olisi osannut näpäyttää nasevan vastauksen saman tien takaisin noin mauttomaan kommenttiin. Rosesta tuntui siltä kuin hänen korvansa irtoisivat kuumottavasta häpeästä. Scorpius näytti nauttivan hänen hämmennyksestään, virnistys leveni entisestään. Rose tyytyi tuhahtamaan ja pyöräyttämään silmiään. Hän pakeni kylpyhuoneeseen päästäkseen pois Scorpiuksen harmaiden silmien pistävän katseen alta.
   Suomalaisjästien rakentama hengellinen keskus oli vielä rakennusvaiheessa. Koivusta rakennettu vankka, suuri mökki oli Rosesta ihanan kotoisa ja jotenkin huokui arvokkuutta ja turvallisuutta. Jästit olivat aloittaneet keskuksen rakentamisen jo kauan ennen sotaa – Sofia oli kertonut, että keskuksessa asuvat jästit olivat nostaneet hallintojärjestelmänsä, valtionsa asettaman verhon pois silmiensä edestä kauan aikaa sitten ja olivat osanneet ennustaa sodan tulevan. ”Me opimme jo kauan aikaa sitten, että kaikki mitä meille koskaan oli opetettu, oli valetta”, Sofia oli kertonut asiallisesti. ”Tiedämme, mikä suurvaltojen suunnitelma on tämän planeetan ja ihmisten varalle, ja olemme osanneet varautua siihen.”
Itseään heränneiksi kutsuvat suomalaiset olivat alkaneet rakentaa suurta keskusta yhteisvoimin, paljain käsin. Rosesta se oli todella hienoa, hän ihaili näitä rohkeita, itsenäisiä jästejä, jotka seisoivat uskomustensa takana. Hän oli oppinut, että suomalaisista huokuva ensivaikutelma – hän oli ajatellut heidän olevan hiljaisia, vetäytyviä ja juroja – oli pelkkää alku kohmeutta. Oikeasti suomalaiset olivat hyvin ystävällisiä, ahkeria, intuitiivisia, syvällisiä ja ymmärsivät maailmaa ja toisia ihmisiä paljon enemmän kuin antoivat olettaa.
   Keskuksessa olevat asuintilat, kuten suuri nukkumasali, jossa kaikki nukkuivat yhdessä ennen kuin kaikille saataisiin rakennettua omat nukkumatilat, olivat jo valmiit. Nukkumatilojen vieressä oli suuri huone täynnä pehmeitä sohvia. Yhteisissä tiloissa olivat myös suuri keittiösali, jossa tehtiin yhdessä ruokaa. Ruoka saatiin maan alle rakennetusta puutarhasta.
   Käytyään kylpyhuoneessa Rose meni keittiöön, jossa sämpylöitä aseteltiin juuri pöytään. Scorpius istui Sofian vieressä ja kohotti katseensa häneen, eikä poika tietenkään voinut olla virnistelemättä. Rose siristi tälle silmiään ja istuutui sitten Sofiaa vastapäätä. Tytön oliivinvihreät silmät pyyhkivät kummallista pientä vekotinta tämän kädessä. Sofia oli kertonut sen olevan puhelin, ja kuulemma puhelimessa oli internetyhteys niin, että sillä saattoi tutkia maailman tapahtumia. Rose ei voinut kuin ihmetellä jästien älykkyyttä.
   ”Venäläiset ovat tunkeutuneet naapurimaihinsa, myös tänne”, Sofia kertoi turhautumista ja ahdistusta huokuvalla äänellä. Sofian poikaystävä, suuria reikäkorvakoruja ja vaaleita rastoja päässään kantava Aleksis kumartui tämän puoleen tutkimaan puhelinvekotinta. ”He ovat virallisesti aloittaneet Suomen valloituksen.”
   Ilmoitus aiheutti tukahtuneita nyyhkäyksiä ja synkeitä katsekontakteja ympäri pöydän. Rosella oli kurja olo – hän toivoi, että typerät sotaihmiset lopettaisivat Voldemortmaisen käytöksensä. Mikseivät kaikki vain antaneet toistensa olla rauhassa ja turvassa? Siinä olisi ollut mukava motto koko maailmalle.
   ”Mitä se tarkoittaa?” kysyi nuori teinityttö, Heidi, jolla oli musta pörröinen tukka ja huulikoruja. ”Tuleeko meistä sitten venäläisiä?”
   Sofia tuhahti. ”Minusta ei ainakaan tule.”
   ”Tai minusta”, Aleksis tokaisi.
   ”Liput ovat valheellisia”, pyylevä ja suurikokoinen Maarit heläytti rauhallisella ja tasaisella äänellä, josta ei huokunut minkäänlaista pelkoa tai ahdistusta. ”Me olemme kaikki yhtä. Tämä on vain valtioiden manipuloivaa toimintaa meidän silmänlumeksemme. Me tiedämme keitä me olemme ja mistä me tulemme ja minne palaamme takaisin. Se, mitä maan päällä tapahtuu, ei ole lopullista, vain kokemus, joka meidän on koettava.”
   Sanoja seurasi rauhallinen hiljaisuus. Rose ja Scorpius vilkaisivat toisiaan.
   Samassa katolta kuului valtavaa kolinaa ja jyskettä aivan kuin rakennusta olisi alettu pommittamaan. Jästit pomppasivat ylös tuoleiltaan ja Rose ja Scorpius vetivät taikasauvansa hihoistaan.
   ”Ei hätää!” Sofia huudahti kirkkaalla äänellään. ”Ne olivat vain aurinkopaneelit!”
   ”Tipahtivatko ne?”
   ”Joko niin tai sitten venäläiset tulevat katosta läpi!”
   Scorpius näytti yhtäkkiä hyvin kalpealta. Rose oli juuri kysymässä, oliko poika kunnossa, kun tämä nousi seisomaan ja rynnisti ulos huoneesta.
   ”Mikä sille tuli?” Sofia kysyi Roselta ihmeissään.
   ”Ei mitään aavistusta”, Rose mutisi, ja se tosiasia harmitti häntä suunnattomasti.

*

”Mitä se oikein oli?”
   Scorpius osoitti taikasauvallaan palasiksi hajonnutta aurinkopaneelia lumessa. ”Entistus. Mikä niin?”
   ”Juoksit aurinkopaneelien tippumisääniä karkuun kuin pelästynyt pikku peura.”
   ”Ehkä minä olen pieni pelästynyt peura.”
   Rose pyöräytti silmiään kohti harmaata, pilvistä taivasta. ”No, kappas vain.” Scorpius pysyi aina vain salaperäisenä, eikä kertonut omia ajatuksiaan tai mitään muutakaan hänelle, mutta Rose oli päättänyt selvittää Scorpiuksen sielun salat hinnalla millä hyvänsä. ”Tai sitten kuolikset tulivat katon läpi pelottelemaan sinua kun olit pikkuinen vauveli ja sinulle on jäänyt traumat siitä.” Se oli villi veikkaus. Rosen sydän sykki naurettavan nopeasti beigen villapaitansa alla, hän melkein toivoi osuneensa oikeaan niin, että saisi tietää edes jotakin Scorpiuksesta.
   Scorpiuksen suupielessä leikitteli pieni hymy. ”Niin, paitsi etteivät ne olleet kuoliksia vaan pieniä metsinkäisiä, jotka olivat juhlatamineissa ja lauloivat kimeällä äänellä.”
   Rose tuijotti poikaa hetken aikaa ja pettymys ja loukkaantuminen läikähtelivät hänen sisällään. Scorpius ei ikimaailmassa kertoisi hänelle itsestään mitään, ei ikikuuna päivänä ja hän oli kuin innokas ja naurettava pikkutyttö yksipuolisine ihastuksineen. Kauhukseen Rose tajusi kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiinsa, joten hän käännähti ympäri, jätti Scorpiuksen taakseen korjailemaan aurinkopaneeleja ja lähti kävelemään kohti lumesta kimaltelevaa metsää keskuksen takana. Scorpius äännähti epäuskoisesti hänen takanaan, mutta Rose ei jaksanut välittää. Scorpius ei välittänyt hänestä tippaakaan ja Rose oli naurettava, säälittävä ja typerä –
   ”Hei – mihin sinä oikein painelet?”
   Scorpius oli lähtenyt hänen peräänsä? Miksi? Ei tämän olisi tarvinnut vaivautua. Rose halusi vain olla yksin.
   ”Mene pois”, Rose kivahti pojalle tarpoessaan paksussa hangessa eteenpäin. Hänen karvaiset lumikenkänsä upposivat syvälle lumeen.
   ”Oletko sinä minulle vihainen jostakin?” Scorpius kuulosti siltä kuin mikään maailmassa ei olisi voinut huvittaa tätä enempää. Rose puri hampaitaan yhteen.
   ”En taida välittää sinusta tarpeeksi ollakseni sinulle mistään vihainen”, Rose ilmoitti kylmällä äänellä, joskin hänen äänensä petti lauseen loppua kohdin niin, että koko ilmoitus kuulosti teennäiseltä. Rose saattoi melkein kuulla Scorpiuksen äänettömän naurun.
   ”Niinkö? Miksi korvasi sitten heloittavat punaisina niin kuin ne aina tekevät, kun olet vihainen tai muuten vain tunteellinen?” Scorpius ivaili.
   Rose tuhahti. ”Älä sinä esitä tietäväsi korvistani yhtään mitään.”
   ”Mutta kun tiedänhän minä. Tässä muutamien kuukausien aikana olen oppinut jos jonkinnäköistä sinusta.”
   Rose pyöräytti silmiään. Aivan kuin Scorpiusta olisi kiinnostanut mikään häneen liittyvä, varmasti tämä vain puhui läpiä päähänsä. ”Niin kuin mitä muka? Ja mitään naurettavia korvavitsejä ei sitten lasketa.”
   ”Voisitko kenties hidastaa vauhtia niin, ettei minun tarvitsisi ravata perässäsi kuin jälkeenjäänyt thestral?”
   ”En.” Rose piti marssinsa suunnattuna tiukasti kohti edessäpäin häämöttävää metsää.
   ”Itsepäinen, lellitty maalaistytteli”, Scorpius mutisi inhoavasti, mutta tihensi sitten askeleitaan niin, että käveli samaan tahtiin Rosen kanssa.
   Rose kohotti kulmaansa. ”Ovatko nuo niitä asioita, jotka sinä olet näiden kuukausien aikana oppinut minusta? Luulisi sinun huomanneen nuo piirteet jo silloin, kun pidit minua ja Amelieta häkissä viikkotolkulla.”
   Scorpiuksen kasvot eivät synkistyneet, Rosesta näytti siltä kuin hymy olisi entisestään levinnyt. ”Siellä minä opin, että sinulla on tulta sielussasi, olet lojaali rakkaillesi ja sihtisi on erinomainen.”
   Rosen sydän jätti pari lyöntiä väliin. ”Minun sihtini?”
   ”Niin, kun viskoit minua niillä muovisilla ruokakupeilla.”
   ”No, olen maistanut parempaa räkääkin kuin miltä se sinun syöttämäsi pöperö maistui”, Rose puuskahti kaikesta sydämestään.
   Scorpius irvisti. ”Tein sen omin pikku kätösini Azkabanin tsiljardeja vuotta vanhassa, limaisessa keittiössä, mitä muuta maulta voi odottaa kuin räkääkin pahempaa katkua?”
   ”Teitkö sinä sen ruoan itse?” Rose kysyi sydämensä läpättäessä naurettavan iloisesti, kun Scorpius oli kertonut hänelle niinkin vähäpätöisen asian. ”Siksikö se maistui ihan peikon ulosteelta?”
   Scorpius naurahti. ”Juuri siksi.”
   Heidän katseensa kohtasivat jälleen. Rose haukkasi vahingossa ilmasta palasen huomatessaan Scorpiuksen katseen lipuvan hänen huuliinsa. Scorpius ei ollut koskenut häneen kuukausiin, saatikka sitten suudellut häntä…
   Scorpius näytti hämilliseltä ja hymyili vinosti. ”Meinasitko syvällekin metsään tarpoa?”
   Rose vilkaisi lumista metsää. Se näytti kyllä melkoisen houkuttelevalta, ja jos Scorpius seuraisi häntä, niin miksei hän voisi vain kävellä? Jästimiehet keskuksessa olivat ryhtyneet jatkamaan rakennustöitä ja suurin osa naisista oli lähtenyt hoitamaan maanalaista puutarhaa. Rose kohautti olkiaan vastaten Scorpiuksen kysymykseen. ”Kävellään hetken aikaa.”
   He olivat hetken aikaa hiljaa, vain heidän pehmeät askeleensa kuuluivat uppoavan lumea vasten. ”Olen myös oppinut sinun pureskelevan sormiasi, kun olet turhautunut tai hermostunut”, Scorpius yllättäen kertoi. ”Miksi? Maistuvatko ne hyviltä?”
   Rose vilkaisi sormiaan, jotka olivat nyrkissä valmiina menemään kohti suuta. Hän oli pureskellut kynsinauhat rikki ja ne tuntuivat kipeiltä, nyt kun asiaan kiinnitti huomiota. ”Se on kai jonkinlainen pakkomielle.”
   ”Sinulla on myös tapana haistella sormiasi”, Scorpius kertoi totisena. ”Miksi sinä niin teet?”
   ”Enkä tee”, Rose närkästyi ja piilotti kätensä paksun takkinsa taskuihin.
   ”Teetpäs.”
   ”En varmasti. Ja sinä et koskaan tee mitään”, Rose puuskahti ja hänen omissa korvissaankin lausahdus kuulosti vihaiselta ja katkeralta.
   Scorpius kohotti kulmaansa. ”Ja se ilmeisesti ärsyttää sinua? Mitä minun pitäisi sitten tehdä?”
   ”En minä tiedä!” Rose ilmoitti. Suudella minua. Puhua minulle. Pidellä minua sylissäsi.
   Rose olisi voinut vaikka vannoa Scorpiuksen kuulleen hänen ääneen lausumattomat sanansa, sillä pojan hymy oli mahdottoman omahyväinen ja tietäväinen. Rosea ärsytti ja hänen mieleensä juolahti ajatus kiukkuisesta karkuun lähtemisestä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun Scorpius yhtäkkiä tarttui hänen takkiinsa ja nykäisi hänet kiinni itseensä. Scorpius hymyili nostaessaan molemmat kätensä hänen niskaansa ja kumartuessaan suutelemaan häntä. Rosen suusta karkasi haltioitunut huokaus, jonka Scorpius nielaisi hymyillen. Scorpius maistui jollakin hassulla tavulta vähän savuiselta ja tästä huokuva salaperäisyys sai Rosen varpaat kipristelemään. Hän toivoi, ettei hänen punainen kiharapaljoutensa nousisi suudelman sähköisyydestä törröttämään kohti taivaita.
   Scorpius nojautui vähän kauemmaksi, mutta nojasi otsaansa Rosen otsaan. Rose räpytteli järkyttyneenä silmiään. ”Mistä hyvästä tuo oli?”
   Scorpius näytti tavallista vähemmän ovelalta ja katseli häntä kumman vakava ilme kasvoillaan, harmaat silmät näyttäen melkein surullisilta. ”Olet söpö suuttuessasi.”
   Rose hymähti epäuskoisesti, muttei oikeastaan tiennyt, mitä sanoisi. Hän olisi voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi siihen seisomaan Scorpiuksen kädet kasvoillaan ja tämän lämmin vartalo kiinni omassaan.
   ”Haluatko sinä vielä kävellä?” Scorpius kysyi hassun karhealla äänellä, joka sai Rosen hymyilemään. Hän nyökkäsi.
   ”Kävellään. Ja sinä voisit kertoa minulle jotakin itsestäsi nyt kun olemme päässeet niin hyvään alkuun.”
   Scorpius näytti ahdistuneen hämmentyneeltä. ”Kertoa itsestäni? Mitä minun pitäisi kertoa itsestäni?”
   ”Mitä tahansa”, Rose puuskahti silmiään pyöräyttäen. Scorpius katseli hänen kasvojaan epäuskoisesti.
   ”Niin kuin mitä?”
   ”Mitä tahansa! Miksi sinusta tuli kuolonsyöjä? Pidätkö lohikeitosta vai makaronilaatikosta? Mikä on lempivärisi? Mitä huispausjoukkuetta kannatat? Onko sinulla ikävä kotiin?”
   Scorpius hymähti näyttäen jälleen omalta viekkaalta itseltään. Poika painoi tummaa pipoa syvemmälle päähänsä. ”Miksi sinä haluat tietää tuon kaiken?”
   ”Koska en tiedä sinusta mitään”, Rose mutisi ja ajatuksen ääneen sanominen tuntui hieman kivuliaalta. ”Sinä et ikinä kerro minulle mitään.”
   ”Et sinäkään kerro minulle mitään”, Scorpius ilmoitti, mutta sitten ovela hymy palasi jälleen suupieleen. ”Silti minä tiedän paistetun lohen olevan sinun herkkuasi, lempivärisi olevan punainen ja sinulla ei ole lempihuispausjoukkuetta, koska et seuraa kyseistä urheilulajia. Sinulla on ikävä kotiin, muttet halua myöntää sitä kenellekään etkä etenkään jatkuvasti kirjeitä kirjoitteleville vanhemmillesi.”
   Rose huokaisi raskaasti. ”Oikein, oikein, oikein ja oikein, mistä sinä oikein tiedät tuon kaiken?”
   Scorpius hymyili ja vinkkasi liioitellusti silmäänsä. ”Minä pidän sinua silmällä, Ruusunen.”
   Rose hymyili takaisin, muttei se ollut aivan yhtä iloinen hymy kuin Scorpiuksella. ”Minä haluan tietää sinusta enemmän.”
   Scorpius oli niin pitkän aikaa hiljaa, että Rose oli melkein varma tämän nielaisseen kielensä. Lopulta Scorpius kääntyi katsomaan Rosea hymyillen ilottomasti. ”En ole mitenkään hyvä kertomaan itsestäni mitään. Minun perheeni tarina ei ole kaunis ja onnellinen tarina väärinymmärretyistä Malfoysta.”
   ”Minä haluan kuulla”, Rose kertoi päättäväisesti.
   Scorpius hymähti. ”Itsepähän toivoit sitten.”
   Scorpius tarttui hänen käteensä heidän astuessaan lumiseen metsään ja vei hänet kertomuksillaan vuosien taakse.

*

”Scorpius, ei! Ei, ei, ei ja ei! Kuinka monta kertaa minun on muistutettava sinua?” äiti nappasi kimaltelevan pupun hänen käsistään vihaisesti. Mihin se katosi? Scorpius etsi katseellaan pupua, sen oli ollut tarkoitus törmätä yhteen suden kanssa, mihin äiti oli sen oikein pistänyt?
   Samassa pieni susikin katosi hänen käsistään. Scorpiuksen suusta karkasi parkaisu.
   ”Ne eivät ole leluja, vaan koriste-esineitä! Niillä ei leikitä!” Äiti kuulosti vihaiselta. Ja Scrorpius oli vain halunnut leikkiä. Epäreiluus sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä.
   ”Näetkö Scorpius, nämä ovat tässä hyllyllä ja niiden paikka on juuri tässä!” äiti asetteli kimaltelevat eläimet hyllylle yksisuuntaisen suoraan.   
   Scorpius lähti kohti toisenlaisia esineitä, ehkä hän saisi leikkiä niillä. Äiti pyyhkäisi hänet lattialta syliinsä. ”Ei! Älä levitä mitään tavaroita minnekään! Voit leikkiä pehmoleluillasi tässä maton alueella, näetkö?”
   Mutta ei Scorpius nähnyt kuin kielletyt, timanteista kimaltelevat pupun ja suden.
   ”Älä viitsi nalkuttaa”, isä pyysi sohvalta ja nosti yllättäen Scorpiuksen istumaan syliinsä. Isä tuntui lämpimältä.
   ”Varo vähän”, äiti puuskahti ja ryhtyi oikomaan tyynyjä sohvalla. Isä huokaisi raskaasti ojentuessaan niin, että äiti pääsi pöyhimään tyynyä tämän takana.
”Ei minkäänlaista kunnioitusta”, äiti kivahti, oikoen hurjana tyynyä. ”Olen asetellut nämä tyynyt jo kolmesti tänään ja taas joudun laittamaan nämä! Tässä talossa kukaan muu ei tee mitään kuin minä!”
   ”Miksi sinä oiot niitä?” isä kysyi täysin ymmällään ja pullisti harmaat silmänsä näyttämään oikein isolta. Scorpiusta nauratti.
   ”Ai miksi? Miksi?” äiti huusi vauhkoontuneena. ”Vain mies kysyisi tuollaista asiaa!”   ”Sinä taidat olla vain väsynyt ja stressaantunut”, isä huokaisi ja nosti käsivartensa kutsuvasti kohti äitiä. ”Tule tänne.”
   Äiti tuhahti. ”Ei minulla ole aikaa! Minun on siivottava!”
   ”Naiset”, isä huokaisi äidin lähtiessä pois huoneesta. ”Älä koskaan mene heidän ansaansa, Scorpius, sieltä ei noin vain pääsekään pois.”
   ”Pupu!” Scorpius huudahti.
   Isä tuijotti häntä näyttäen yhtäkkiä hurjan iloiselta. ”Mitä sinä – hienoa, Scorpius! Astoria! Scorpius puhui!”
   Äiti juoksi takaisin heidän luokseen. ”Mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi?”   
   ”Pupu!” Scorpius huudahti ja osoitti kimaltelevaa koristepupua.

*

”Scorpius, nyt riittää! Sinä sotket, sotket, sotket aina vain! Opettele korjaamaan jälkesi! Äläkä koske koristeisiin, kuinka monta kertaa minun on sinua muistutettava? Sinä et sitten ikinä opi!”
   ”Rauhoitu, Astoria, mitä väliä sillä on?” isän ääni oli väsynyt.
   ”Minä en voi sietää, etteivät tavarat ole paikallaan, kyllä sinä sen tiedät!” äiti huiski taikasauvaansa ympäriinsä ja siivosi entisestään täysin puhdasta ja täydellisessä järjestyksessä olevaa taloa. ”Scorpiuksen on opittava pienestä pitäen siivoamaan jälkensä!”
   Ihan epäreilua, miksi kaiken piti olla muka niin täydellistä ja niin täydellisessä järjestyksessä?
   ”Täällä on karvoja, mistä nämä karvat ovat tulleet, Draco?” äitin ääni kimeni paniikista. ”Niitä on joka puolella! Pyyhkiis, pyyhkiis!”
   Isä huokaisi raskaasti.

*

Isä ei koskaan huutanut, mutta nyt tämä huusi. Vihaista, turhautunutta, epäuskoista huutoa. Isä oli vihainen, kovin vihainen.
   Pappa ja mummi olivat kylässä ja yrittivät puhua isälle rauhallisilla ja tyynnyttelevillä äänillä. Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä, eikä Scorpius ymmärtänyt, miksi tämä itki hänen niskaansa.
   ”Mama?” Scorpiuksen ääni värähti hädän ja turvattomuuden tunteesta. ”Miksi itkee?”
   Äiti hätkähti pienesti ja halasi häntä entistäkin tiukemmin. ”Kaikki on hyvin, Scorpius.”
   Mutta Scorpius tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Sohva äidin alla tärisi, kun tämä itki. Isä huusi mummille ja papalle keittiöstä.
   ”Te jätitte hänet metsään! Te joudutte Azkabaniin, jos kukaan saa ikinä tietää!” Isä ei voinut uskoa asiaa todeksi. ”Te jätitte pienen tyttövauvan metsään!”
   ”Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?” mummi kähähti puolustelevalla äänellä. ”Olisiko meidän pitänyt kasvattaa se hirviöiden lapsi?”
   ”Olisitte antaneet sen pois! Vaikka orpokotiin! Mitä tahansa muuta!”
   ”Me toivoimme susien syövän sen”, pappa murahti. ”Emme me voineet tietää, että se löydettäisiin ja vietäisi orpokotiin monta vuotta myöhemmin.”
   ”Sinä toivoit susien syövän sen”, mummo sihahti. ”Minä halusin vain sen pois ihmisten lähettyviltä. Meidän on vietävä se takaisin metsään”, mummi sanoi kireällä äänellä. ”Meidän on vietävä se sinne takaisin. Ei hän voi elää ihmisten seassa ja oppia jästien tai etenkään taikakansan taitoja. Mitä jos hänestä tulee pimeyden lordin ja sisareni kaltainen?”
   ”Sinä olet siis valmis viemään pikkutytön takaisin metsään susien keskelle juuri, kun hänet on löydetty ja viety sivistyksen pariin!”
   ”Se ei ole mikä tahansa pikkutyttö!” pappa huudahti kuulostaen ahdistuneelta. ”Se on Bellatrix Lestrangen ja tiedät-kai-kenen tytär!”
   ”Shhhh!” mummo sihahti.
   ”Ei pimeyden lordi sinua enää kuule, äiti”, isä sanoi mummolle kuulostaen kyllästyneeltä ja voipuneelta.
   ”Luulimme kerran aikaisemminkin, ettei hän voi tulla takaisin. Ja hän tuli.”
   ”No, jos hän tulisikin takaisin, kuinka olette aikoneet selittää hänelle hänen tyttärensä kasvavan metsässä susien keskellä sen jälkeen, kun lupasitte huolehtia hänestä?”
   Syntyi tiivis ja kiusaantunut hiljaisuus. Isä tuhahti. ”Olette te varsinaisen liemen keittäneet. Minä en halua tällaista taakkaa perheeni niskoille. Minulla on poika ja vaimo, joista minun on pidettävä huolta. Saatte hoitaa tämän ihan omalla tavallanne.”
   ”Draco, yrittäisit ymmärtää”, mummo pyysi kuulostaen itkuiselta.
   ”En minä halua ymmärtää!” isä huudahti. ”En tätä. Olette omillanne. Jos teidän tekonne joskus selviää, me kaikki olemme pulassa!”

*

”Mitä sinä teet?”
   Äiti istui olohuoneessa risti-istunnossa matolla, selkä suorana ja hyvin rauhallisena. Scorpius asteli lähemmäksi varoen. Äiti oli ollut kumman rauhallinen monta päivää, eikä ollut jäkättänyt siivoamisesta ollenkaan niin paljon, tämä ei ollut käyttänyt pyyhkisloitsuakaan moneen päivään.
   ”Meditoin. Tule kanssani, Scorpius, tule istumaan.”
   ”Mitä on meditointi?”
   ”Se on mielen hiljentämistä, oman itsesi kuuntelemista”, äiti kertoi hyvin rauhallisella äänellä. ”Se saa kaikki huolet unohtumaan.”
   Scorpius istuutui äidin viereen matolle. ”Mitä minun pitää tehdä?”
   ”Hengitä syvään ja kuuntele sitä energiaa, joka on sisälläsi”, äiti kuiskasi. ”Mikään ei ole rentouttavampaa.”
   Scorpius kummasteli hassua äitiä, mutta sulki silmänsä tottelevaisesti ja hengitti syvään.
   ”Tunne, kuinka hengitys kulkee vartalosi lävitse”, äiti kehotti. ”Tunne, kuinka voima nousee selkärangan tyvestäsi, kulkee ala- ja ylävatsasi lävitse, rintasi lävitse, kurkkusi lävitse, on otsassasi ja säteilee päälaeltasi joka puolelle, myös takaisin selkärankaasi jalkojesi kautta.”
   Scorpius hämmästeli entisestään äidin hassuttelua, mutta totteli. Hän hengitti syvään ja tunsi huumaavan energian täyttävän vartalonsa hengittäessään ensin nenän kautta sisään ja sitten suun kautta ulos.
   ”Hengitä kaikki sisään ja puhalla sitten kaikki ulos”, äiti sanoi rauhallisella, tasaisella äänellä, siniset silmät suljettuina. ”Jos mieleesi juolahtaa ajatuksia, anna niiden mennä lävitsesi reagoimatta niihin mitenkään. Pyydä mieltäsi olemaan hiljaa.”
   Oli yllättävän vaikea keskittyä pimeään hiljaisuuteen silmien takana. Ajatuksia juolahti Scorpiuksen päähän tiuhaan tahtiin. Äidin poninauha hiuksissa on kivan värinen. Matto tuntuu mukavalta. Jalkaa painaa. Sataakohan koko päivän? Koska äiti alkaisi jälleen pakkomielteisesti siivota ja lopettaisi hassun meditoimisensa?
   ”Jos mielesi alkaa pölöttää turhanpäiväistä, sano sille ystävällisesti palaavasi asiaan ja pyytämällä sitä olemaan hiljaa”, äiti sanoi edelleen tuolla samalla, tasaisella äänellä.
   Scorpius kohautti olkiaan. Miksi äiti tekee näin? Onko äiti tullut hulluksi? Mitä kummaa mummo ja pappa oikein tarkoittivat puhuessaan pikkuisesta tytöstä ja susista?
   Scorpius tajusi päässään pyörivien kysymyksien olevan mielensä pölötystä, josta äiti oli puhunut ja yritti sanoa mielelleen ’ole hiljaa’.
   Hiljaisuus.
Voimaa, energiaa, valoa.
   Scorpiuksesta tuntui kuin hänen koko vartalonsa olisi täyttynyt energiasta ja hänen sisällään tuntui leiskuvan lämmin, loputon energian palo. Hän hengitti syvään sisään ja ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pystynyt mihin tahansa.
   Äiti hymyili. ”Olen löytänyt rauhan sisältäni. Arvaa mikä on hassua? Minua ei kiinnosta enää siivoaminen ollenkaan. Se ei ole enää tärkeää.”
   Scorpius oli iloinen tästä uutisesta. Hän ei ollut koskaan pitänyt äidin pakkomielteisestä siivoamisesta, eikä ollut isäkään pitänyt siitä. Hän hymyili äidilleen ja äiti hymyili takaisin leveästi.
   ”Olen onnellinen”, äiti huokaisi ja Scorpiuksesta tuntui, kuin kaikki hänen sisällään olisi täyttynyt tuosta samasta onnellisuuden tunteesta. Tunne oli niin kaunis, että se sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä. Kimalteleva koristepupu tuntui hymyilevän hänelle suden vierestä.

*

”Te veitte hänet takaisin”, isä kivahti kylmällä, kovalla äänellä.
   ”Meillä ei ollut muita vaihtoehtoja”, pappa puuskahti. ”Sen otuksen ei pitäisi olla olemassa.”
   ”Miksi ette sitten vain listineet sitä?” isä kysyi halveksuvasti.
   ”Koska me emme ole murhaajia”, mummo kivahti hyisesti.
   ”Niin, te vain jätätte pieniä tyttövauvoja metsään susien syötäväksi.”
   Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä ja mutisi hiljaisella äänellä: ”Rakkautta, rauhaa, onnea, turvaa kaikille. Rakkautta, rauhaa, onnea ja turvaa kaikille.”
   Scorpius ei ymmärtänyt.

*

”Olet viekas ja rohkea, olet perinyt isäsi sinnikkyyden ja äitisi sydämen lämmön”, lajitteluhattu kuiskasi matalalla, hiljaisella äänellä hänen korvaansa. ”Sinusta tulisi mahtava rohkelikko, kyllä vain…”
   Ei rohkelikkoon, Scorpius ajatteli kauhuissaan keskittäen kaiken energian vartalostaan ajatukseen. Ei rohkelikkoon, ei rohkelikkoon, pappa-Malfoy ei koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei pääsisi luihuiseen, jos hän ei jatkaisi sukunsa jaloa perinnettä…
   Tahdon luihuiseen, Scorpius ajatteli päättäväisesti, kaiken energiansa keskittäen.
   ”Hmm”, mutisi hattu. ”Sinun luja tahtosi olkoon tahtoni. LUIHUINEN!” Viimeinen sana huudettiin koko Suuren Salin väelle. Scorpius ponkaisi ylös tuoliltaan onnellisena ja helpottuneena. Hänen silmiinsä osui ruskea silmäpari, joka katsoi häntä tiiviisti ruipelon ja pörröpäisen konkelon vierestä. Tytön punaiset, kiharat hiukset näyttivät ihanilta.

*

Mustatukkainen ruipelo piti kättään punapään harteilla ja toista kättään blondin pikkutytön ympärillä. Kuinka ärsyttävää. Scorpius tunsi kummallista vetoa mennä kiskomaan ruipelon käsi pois punapäätä koskettamasta. Scorpius ärsyyntyi itseensä.
   ”Hei, Potter! Siirrä kättäsi alemmaksi, niin pääset vertailemaan puhdasveristä ja kuraveristä peppua!” Scorpius oli iloinen, kun hänen ystävänsä nauroivat räkäisesti hänen hienolle ja kekseliäälle kommentilleen. Hän oli pidetty, suosittu, mahtava. Ehkä isäkin olisi sitä mieltä, kun Scorpius pääsisi kertomaan letkautuksistaan.
   Punapää vilkaisi häntä hyisesti. ”Sinä olet kuvottava, Malfoy. Enkä minä edes ole puhdasverinen, pönttö.”
   Jostakin syystä Scorpius ei pitänyt siitä, että punapää ajatteli hänen olevan kuvottava ja pönttö.
   ”Mene huutelemaan mauttomia letkautuksia jättiläiskalmarille, sitä saattaisi kiinnostaa hieman enemmän ja minusta tuntuu, että juttusi olisivat sopivammat sen korville. Saatte varmaan soman keskustelun aikaiseksi”, ruipelo papatti yhteen putkeen silmälasejaan nenälleen paremmin asetellen.
   Punapää nauroi niin, että kaunis, valkohampainen hymy levisi pisamaisille kasvoille. Tyttö näytti hurmaavan onnelliselta.
   Yön pimeillä tunneilla, kun Scorpius ei saanut unta, hän näki tuon hymyn uudelleen ja uudelleen silmiensä edessä ja tunsi mielipuolista halua saada kuulla jälleen tuo ihana nauru.

*

”Sinä olet ihan hurahtanut noihin sielujuttuihin”, Draco puuskahti äidille ja lähti huoneesta. Astoria ei näyttänyt välittävän.
   ”Kaikki eivät vain ymmärrä”, äiti sanoi Scorpiukselle ymmärtäväinen ilme sinisissä silmissään. ”Sinä ymmärrät, vai mitä Scorpius?”
   Ei hän oikeastaan ymmärtänyt.
   Äiti oli kertonut hänelle kaiken sieluista, siitä kuinka heillä kaikilla oli tehtävänsä maan päällä ja kuinka kaikki ihmiset olivat eläneet satoja elämiä maan päällä eläen erilaista elämää. Jokaisen elämän päätteeksi ihmisen sielulle näytetään juuri eletty elämä ja siitä muodostunut karma: kuinka kaikki mitä ikinä on sanonut, ajatellut ja tehnyt on koskettanut toisia olentoja ja itseään. Seuraava elämä määräytyi entisten elämien muodostamasta karmasta ja sielun tehtävä oli tasapainottaa tuo karma ennen kuin pääsisi jatkamaan eteenpäin. Uusi elämä oli valmiiksi suunniteltu suunnitelma sielulle täyttääkseen kohtalonsa.
   Scorpiuksesta koko juttu kuulosti humpuukiselta hölynpölyltä, mutta äiti oli sanonut vakavasti ja rauhallisesti: ”Olen löytänyt tämän totuuden syvältä sisältäni ja tiedän sen olevan totta.”
   Äidin mukaan jästit olivat typeriä ja elivät unessa, täysin todellisen luontonsa unohtaneina tämän elämän materialistisiin viihdytyksiin sokeutuneina.
   Scorpiukselle oli oikeastaan se ja sama, mitä hän oli ja mitä teki tässä tappavan tylsässä maailmassa, jossa mikään ei jaksanut kiinnostaa häntä.

*


”Scorpius, menisitkö avaamaan?” äiti huikkasi. Keittiöstä kuului lasin kilinää.
   ”Miksi?” Scorpius tivasi sohvalta. Häntä laiskotti. Hän oli tylsyyteensä kuvitellut itsensä maistelemaan kurvikasta, tyttömäisen pehmeää vartaloa. Tytöllä oli ollut leiskuvan punaiset, kiharat hiukset ja kirkkaanpunaiset, täyteläiset huulet.
   Kuulostaa tutulta, ääni hänen päänsä sisällä mutisi melkein vahingoniloisesti. Scorpius tuhahti ajatuksilleen noustessaan ovea avaamaan.
   Ovi avautui narahtaen. Keväinen sade piiskasi Malfoyden kartanon pihamaata. Ilma oli synkän harmaa ja niin oli mieskin, joka oven takaa oli astunut esiin vettä valuvana. Miehellä oli punaisena kiiluvat, ilkeät silmät.
   ”Kuka sinä olet?” Scorpius kysyi mieheltä välinpitämättömästi.
   ”Etsin isovanhempiasi”, kertoi mies paljastaen valkoisena hohkaavan hammasrivistön.
   ”Jaa, mutta kuka sinä olet?” Scorpius tahtoi edelleen tietää ja pyöräytti taikasauvaansa sormissaan.
   Yhtäkkiä hän tajusi joka puolelta pihan varjoista hitaasti tassuttelevan valtavia, keltasilmäisiä ja saastaisia susia. Punasilmäinen mies hymyili. ”Olen Thomas ja täällä on joku, joka haluaisi tavata isovanhempasi.”
   Scorpius heitti taakseen pikaisen suojeliusloitsun. Hopeahohtoinen susi pongahti suoraan yläkertaan vieviin portaisiin hänen taikasauvastaan. ”Miksi?”
   Thomas hymyili ilkeää hymyä. ”Siitä voimme keskustella sitten, kun isovanhempasi saapuvat paikalle.”
   Draco ja Astoria tulivat Scorpiuksen selän taakse. ”Mitä täällä tapahtuu?”
   ”Kuka sinä olet?” Draco tivasi Thomakselta.
   ”Olen Thomas ja etsin Lucifer ja Narcissa Malfoyta.”
   ”Draco…” Astoria tarrasi Dracon käsivarteen silmät täynnä pelkoa. Draco tuijotti kivettynein kasvoin susilaumaa heidän pihallaan.
   ”He eivät ole täällä”, Draco sihahti Thomakselle.
   Thomas hymyili leveästi. ”Se ei haittaa. Me voimme odottaa.”
   Ja susien keskeltä hyppelehti esiin siro nuori nainen, jolla oli suuret harmaat silmät ja hyvin teräväpiirteiset kasvot, poskipäät näyttivät hieman törröttävän laihoissa kasvoissa. Paksut, pörröiset kiharat hiukset olivat valtoimenaan. Naisen olemus hohkasi jonkinlaista eläimellistä viekkautta. Tämä pompahteli heidän kuistinsa portaat ylös melkein keimailevasti.
   Nainen katseli heitä hymyillen leveästi. ”Eivät nämä ole oikeita”, nainen tuumasi puhuen suoraan Thomakselle, joka pyöritti päätään vastaukseksi.
   ”Te etsitte vanhempiani”, Draco sanoi katsellen naista tiiviisti. Astoria näytti hyvin kalpealta ja pelokkaalta.
   ”Kyllä”, vahvisti viekas nainen. ”Minun nimeni on Isabella Volrange, mutta voitte kutsua minua Bellaksi. Thomas antoi minulle sen nimen ja minusta se on kaunis.”
   Isabella Volrange kuulosti Scorpiuksen mielestä Bellatrixin ja Voldemortin nimien yhdistelmältä ja jotkin hämyiset menneisyyden muistot pyyhkivät hänen mieltään. Draco ja Astoria nieleksivät.
   ”Sinä olet pimeyden lordin ja Bellatrixin tytär”, Astoria kähähti.
   Isabella näytti olevan mielissään. ”Tunsitko sinä vanhempani?”
   ”En”, Astoria mutisi vältellen Isabellan vilpittömän suurta katsetta.
   Isabella näytti pettyneeltä ja pompsahteli heitä päin. ”Minä menen sisälle odottamaan Luciferia ja Narcissaa. Täällä on kylmä.”
   Draco, Astoria ja Scorpius kavahtivat kauemmaksi iloisesti hymyilevästä Isabellasta ja nainen pomsahteli heidän eteiseensä ja suoraan olohuoneeseen lapsekkaan keveillä askeleilla. Thomas hymyili leveästi heilauttaessaan kättään susille ja astuessaan sisälle taloon Isabellan perässä.
   ”Mitä me teemme, Draco?” Astoria kysyi kalmankalpeana, kauhuissaan.
   Draco näytti synkältä. ”Vanhempieni on aika kohdata menneisyytensä.”
        Katolta kuului meteliä. Kymmenpäinen susilauma vaani heitä uhkaavasti katolta. Scorpius ei ollut koskaan ollut niin peloissaan.

*

”Sinä haluat taikaministeriksi?” Narcissa toisti Isabellan ilmoituksen tärisevällä äänellä.
   Isabella kohautti olkiaan. ”Se kuulostaa hassulta. Haluaisin mieluummin olla taikavaltiatar, se kuulostaa majesteettisemmalta. Thomaksesta se on loistava idea.”
   ”Kuinka sinä löysit meidät?” Luficer sihahti selkä jäykkänä vaihtaen vaimonsa kanssa kuumeisen katseen.
   Isabella hymyili leveästi. ”Kyllähän minä teidät tunnen ja löydän koska vain. Te jätitte minut susirakkaideni kanssa asumaan.”
   Syntyi vaivaantunut hiljaisuus ja Scorpius hätkähti, kun Isabella alkoi nauraa kimeällä, hurjan iloisella äänellä. ”Thomas etsi minua ja löysi minut. Ja nyt minä löysin teidät. Ja te autatte minua tulemaan maailman taikavaltiattareksi.”
   Lucifer ja Narcissa katsoivat toisiaan kauhuissaan. Draco näytti synkältä. Astoria näytti rukoilevan päänsä sisällä. Scorpiuksella oli levoton ja omituinen olo.
   Isabella hymyili leveästi ja aidon ilahtuneena. ”Minulla on loistavia suunnitelmia, niin on myös Thomaksella.”
   Thomas virnisti ilkeästi. ”Pimeyden lordin arvokkaan työn saattaminen loppuun on yksi niistä.”
   Vaivaantuneita, ahdistuneita katseita. Scorpiuksen päässä humisi.
   Isabella hymyili. ”Isi oli kuulemma mahtava. Ja nyt on minun vuoroni olla mahtava. Minäpä kerron, mitä toivoisin teidän tekevän seuraavien kuukausien aikana.”
   ”Entä jos emme suostu?” Draco kähähti.
   Isabella näytti loukkaantuneelta. ”Ettehän te niin tekisi? Ettehän?”
   Thomas kohotti kulmiaan melkein varoittavasti.
   ”Mitä meidän täytyy tehdä?” Narcissa puuskahti.
   Isabella hymyili.

*

Kling, kling, kling.
   "Lopeta", Scorpius kivahti. "Teet minut hulluksi."
   "Kuinka kurjaa." Punapää hymyili petollisen suloisesti ja paukutti lasia entistäkin lujempaa likaisia kaltereita vasten. Scorpiuksesta tuntui kuin tuo ääni olisi paukahdellut myös jossakin syvällä hänen sisällään.
   "Minä käskin sinua lopettamaan", Scorpius sihahti hampaidensa välistä. Punapää tuhahti ja katsoi häntä välinpitämättömän uhmakkaasti.
   Kling, kling, kling.
   "Ruhjoo!" Scorpius huudahti ja lasi punapään kädessä räjähti. Lasinsirpaleet viilsivät tytön kasvoja ja jokin tuntui vihlaisevan samanaikaisesti Scorpiuksen rintaa.
   Hän oli varmasti tulossa hulluksi.
   Kaksikymmentäviisi päivää oli kulunut näissä kellarityrmissä ja Scorpius oli jokseenkin varma, että Isabella ja Thomas eivät aikoneet päästää ketään heistä pois. Ainakaan elävinä.
   Blondi, ruipelo tyttö makasi likaisella patjalla silmät kiinni ja nyyhkytti. Kyyneleet ärsyttivät Scorpiusta, eikä hän täysin ymmärtänyt miksi. Kaikki tuntui vain jotenkin niin väärältä. Verinen paitasidos blondin käsivarressa oli karmiva ja haisi oksettavalta.
   Scorpius oli luopunut omasta patjastaan ja antanut sen blondille. Äitinsä salakuljettaman viltinkin hän oli antanut säälittäville tytöille. Punapää oli tietysti heti piikitellyt häntä ’oletko pehmenemässä’ tyttö oli näsäviisastellut. Scorpius oli tiuskaissut blondin hampaiden kalinan tekevän hänet hulluksi, mikä oli harvinaisen totta. Blondin katsominen teki pahaa.
   Punapää konttasi blondin luokse, meni makaamaan tytön taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Blondi nyyhkäisi heikosti.
   "Al", tyttö kuiskasi.
   Punapää kohotti päätään ja katsoi Scorpiusta. "Toivottavasti olet nyt onnellinen", tyttö tiuskaisi. "Teidän hieno puhdistuksenne tekee arvokasta tehtäväänsä kerta kaikkiaan loistavasti."
   Scorpiusta ärsytti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään.
   "Ei tämä liity puhdistukseen millään tavalla." Tämä oli vain Isabellan ja Thomaksen mielipuolista kuolemanleikkiä.
   "No mihin sitten?" Rose kivahti ja puristi Amelieta sylissään. "Sinä annat hänen kuolla vain, koska typerät puhdistuspomosi käskivät."
   Scorpiusta ahdisti ja ärsytti. "En minä tätä halunnut."
   "Etpä näytä kovasti taistelevan vastaankaan", punapää ärähti.
   Mitä Scorpius olisi voinut muka tehdä? Hän tuijotti punapään ruskeisiin, suuriin silmiin latautuneesti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään, ärsyttävä, kaunis ja näsäviisas piikittelijä. "Ei minua kiinnosta teidän kohtalonne."
   "Ai niin, sinuahan kiinnostaa vain jästien tappaminen ja maailman valloitus -"
   "Minähän selitin sinulle, miksi se on tärkeää", Scorpius puuskahti. Punapää ei tajunnut heidän planeettansa olevan vaarassa jästien sokean tuhoamisen takia. Äiti oli höpöttänyt jästien tyhmyydestä vuosia."Sinä vain et tajunnut sitä."
   "Miljardien viattomien ihmisten teloitus ylittää ymmärrykseni, pakko myöntää."
   "Viattomien!" Scorpius huudahti tuohtuen, vaikkei hän pystynytkään näkemään itseään tai ketään perheestään oikeasti teloittamassa, tappamassa jästejä. Ihmisiähän hekin olivat, sokeita ja hölmöjä ja typeriä… Jästit olivat pilaamassa kaiken... "Jästeissä ei ole mitään viatonta! He ovat itsekkäitä, typeriä, välinpitämättömiä, ahneita - "
   "Eli kaikkea mitä sinä ja muu puhdistusporukkanne ette ole?" Rose tuhahti. "Ajatteletko saavasi kunniapaikan kammottavan ihmissusihyypiösi riveissä, kun annat meidän kuolla tänne?"
   Punapää oli sitten typerä, eikä tiennyt mistään mitään. Aivan kuin Scorpius olisi halunnut olla tyrmissä yhtään sen enempää kuin nämä ärsyttävät rohkelikkotytöt halusivat.
   "Tässä ei ole mitään järkeä!" Rose huusi. "Te ette hyödy meidän kuolemastamme millään tavalla! Ihmissusihyypiösi ei selkeästikään ole keksinyt meille tai sinullekaan mitään käyttöä ja on jättänyt sinut tänne vain katselemaan, kuinka me kuolemme!"
   "Sinun tulinen, kaiken tietävä sielusi nyt ei kuole kirouksellakaan", Scorpius tuhahti.
   "Luuletko minun ikuisesti elävän räkämössölläsi, jota kehtaat kutsua ruoaksi? Katso Amelieta! Hän kuolee!"
   Scorpius tuijotti soihtua. Hän ei halunnut katsoa blondin ruipeloa ja sairasta olemusta, se sai hänet voimaan pahoin.
   "KATSO HÄNTÄ!" punapää kiljaisi. Ääni satutti Scorpiuksen tärykalvoja. Hän käänsi päänsä vastentahtoisesti tyttöjen suuntaan. Blondi näytti kurjalta, kuolemaa tekevältä. Scorpiusta kuvotti ja ällötti, hän halusi lähteä kauas pois tai haihtua ilmaan. Hän ei halunnut olla enää olemassa, ei kun elämä oli tällaista. Hän ei halunnut katsoa surkeita ja likaisia tyttöjä sellin takana enää hetkeäkään kauempaa.
   "Huomenna on täysikuu", hän mutisi puoliksi tajuamatta puhuvansa ääneen. "Ensimmäinen muodonmuutos ihmissudeksi on helvetin kivuliasta..."
   Blondi uikutti hiljaa.
   "Päästä meidät pois täältä", punapää kuiskasi ja tämän ääni värähti. Scorpius katsoi noihin ruskeisiin, ymmärtäväisiin silmiin ja tunsi rintansa täyttyvän kutsumattomasta lämmöstä, joka täytti kuumalla voimallaan hänen vartalonsa jokaisen sopukan. Tältäkö rakkaus tuntui?
   Se oli helvetin pelottavaa. Scorpiuksesta tuntui kuin hän olisi nähnyt punapään sieluun, jonnekin hyvin syvälle kauas silmien taakse ja yhtäkkiä hän oli täysin varma siitä, että sielut olivat ihan niin totta kuin äiti oli aina uskonut.
   Kaikki ne tunteet olivat liikaa. Liian paljon, ne vuosivat hänen ylitseen. Scorpiusesta tuntui kuin hän olisi tajunnut selkeämmin kuin koskaan ennen kuka hän oli ja mitä hänen oli tehtävä.
  Punapää tuijotti häntä. Scorpius ei kyennyt käsittelemään tunteitaan, hänen suustaan karkasi puuskahdus ja hän nousi ylös kostealta, likaiselta lattialta. Hänen oli päästävä pois. Heti.
   Sanaakaan sanomatta hän vilkaisi punapään ruskeita silmiä vielä kerran päässään hölmö ajatus, että uskaltaisi uhmata Isabellaa ja Thomasta jos vain muistaisi noissa silmissä leiskuvan palon. Käveleminen pois punapään luota tuntui vaikeammalta kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.

*

Aallot pamahtelivat kallioihin. Ilmassa haisi kosteus ja ankeuttajat. Täysikuu valaisi Azkabanin kivisen linnan, joka puolella oli hämyisiä ja tummia varjoja.
Scorpius livahti kivenmurikoiden ympäröimään pieneen koloon, joista lähti pyöreät portaat tyrmäkellariin. Scorpius tiesi vanhempiensa ja isovanhempiensa olevan turvassa ja hän oli päättänyt vapauttaa punapään ja blondin, vaikka Thomas ja Isabella siitä suuttuisivatkin. Scorpiusta ei jaksanut kiinnostaa.
Hän suunnisti hämyisen kellarin halki kohti tyttöjen selliä. Hän kuuli blondin uikutuksen ja punapään hätääntyneen äänen. Blondin muodonmuutos käynnistyisi hetkellä millä hyvänsä.
    Tullessaan sellin luokse Scorpius tajusi sen käynnistyneen jo. Blondi kouristeli tuskissaan puoliksi patjalla ja puoliksi lattialla. Punapää oli kauhuissaan lattialla.
   ”Alohomora”, Scorpius sihahti ja avasi sellin oven. Hän katsoi ruskeisiin silmiin ja ojensi kätensä.
   Punapää tarttui tärisevällä kädellään hänen ojennettuun käteensä ja Scorpius tunsi jonkin sisällään loksahtavan paikalleen. Hän kietoi kätensä punapään ympärille sulkiessaan blondin häkin oven. Tyttö saisi viettää yönsä ihmissutena häkissä ja huomenna hän voisi tulla vapauttamaan tytön ja viedä tämän jonnekin hoidettavaksi.
   ”Amelie?” punapää kuiskasi kauhuissaan, kun Scorpius lähti taluttamaan tyttöä pois kellarista.
   ”Hänen on oltava täällä tämä yö”, Scorpius murahti.
   ”Sinä tulit takaisin”, punapää kuiskasi ääni värähtäen. Scorpius kääntyi katsomaan tyttöä silmiin.
   ”Niin tulin.”
   ”Miksi?”
   ”Ei aavistustakaan.”
   Kai.
   He saapuivat portaiden luokse. Kun he kiipesivät ylös, Scorpius näki ruipelon Potterin pojan kallioilla taikasauva ojossa.
"Al!" punapää kiljaisi kuulostaen siltä kuin olisi nähnyt pelastavan ritarinsa. Scorpiusta ärsytti. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta kirjaviisaasta ja sarkastisesta Potterin pojasta, joka oli nolannut hänet kerta toisensa jälkeen Tylypahkassa. Nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ilahtunut kenenkään näkemisestä vähempää. Punapää sen sijaan oli ilosta soikeana, ärsyttävää.
Hongankolistaja syöksähti heitä päin vihainen ilme kasvoillaan. Scorpius nosti salamannopeasti taikasauvansa Rosen kurkulle. Jos Isabella tai Thomas saisivat tietää hänen päästäneen tytön vapaaksi noin vain, hän joutuisi perheineen vaikeuksiin. "Ei askeltakaan lähemmäs, Potter."
"Missä Amelie on?" hongankolistaja tahtoi tietää.
Scorpius tunsi hymyn leviävän kasvoilleen. Potterin ruipelolle olisi mukava opetus löytää tyttöystävänsä ihmissutena. Ehkä kävisi hyvä tuuri ja blondi puraisisi hongankolistajaa, se ainakin pyyhkisi tuon imelän hymyn punapään kasvoilta. "Tuolla alhaalla hän on, mene ihmeessä hakemaan”, hän sanoi hongankolistajalle.
 "EI, AL - "
 Scorpius nosti kätensä ja peitti punapään suun. "Mene, mene", hän yllytti hongankolistajaa virnistellen. "Pitäisi ehkä varoittaa sinua, hän ei ole ihan loistokunnossa - "
Hongankolistaja karvaisi raivosta, silmälasit lurpsahtivat nenällä kun tämä syöksähti heidän ohitseen tunneleihin karjuen: "AMELIE! AMELIE!"   
   Scorpiusta nauratti punapään hyytävä ja vihainen halveksunta. Samassa tyttö iski kyynärpäänsä hänen vatsaansa ja nappasi oman taikasauvansa hänen taskustaan. Scorpius tunsi ilman purskahtavan ulos suustaan.
   Yhtäkkiä joka puolella oli ankeuttajia, ne saartoivat heidät joka puolelta. He tarrasivat toisiinsa kauhuissaan, punapää tärisi pelosta, mutta kiljaisi yllättävän terävällä äänellä Scorpiuksen kanssa samanaikaisesti: ”ODOTUM SUOJELIUS!”
   Hopeanhohtoinen pupu syöksähti punapään sauvasta ankeuttajia päin samaan aikaan, kun Scorpiuksen solakka susi hyökkäsi vasten läheisimpiä ankeuttajia. Ankeuttajat kiljuivat ja lipuivat kauemmaksi – mutta Scorpius ei saanut silmiään irti yhdessä heitä puolustavista hopeanhohtoisista pupusta ja sudesta. Ne herättivät hänen sisällään jonkinlaisen tunnepitoisen muiston, hänestä tuntui kuin jokin olisi jälleen loksahtanut paikalleen hänen sisällään. Hän kohtasi ruskeiden silmien katseen hopeanhohtoisten eläinten loisteessa ja tunsi jonkun sisällään antautuvan.
   Kookas leijona hyökkäsi toiselta puolelta ankeuttajia päin ja Scorpius näki jämäkän vaaleatukkaisen miehen seisomassa siron, lyhyttukkaisen ja aavesilmäisen tytön vieressä tyrmien suuaukoilla. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida ihmisiin mitenkään, kun joku iskeytyi hänen takaraivoonsa ja kaikki pimeni.

*

”Olen pettynyt sinuun”, Isabella ilmoitti. Scorpiuksen päätä särki.
   ”Miksi?” hän sai kuin saikin sanottua. Hän yritti avata silmiään, mutta Isabellan kasvot harmaata taivasta vasten olivat sumeat.
   ”Vangit karkasivat”, Isabella huokaisi pettyneenä. ”Olisi ollut mukava kiusata Harry Potterin sukulaisia vielä hetken aikaa.”
   ”Miksi?” Scorpius sylkäisi. Hänestä kuukaudessa ei ollut tapahtunut mitään, mitä olisi voinut kutsua mukavaksi.
   Isabella äännähti tavalla, joka saattoi ilmaista epätietoisuutta. ”En tiedä. Minusta tuntuu, että isäni olisi pitänyt siitä.”
   ”Vaikea sanoa”, Scorpius murahti.
   Isabella hymisi. ”Sinä olet mukava, Scorpius, Malfoyden poika. En tiedä, miksi Thomas ei pidä sinusta.”
   ”Tunne on molemminpuolinen”, Scorpius kähähti ja nousi istumaan. Hän katseli ympärilleen Azkabanin harmailla kallioilla. ”Karkasivat kaikki vai?”
   ”Kyllä vain”, Isabella sanoi ja mutristi huuliaan. Tyttö näytti melkein lapselta istuessaan mustassa mekossaan kalliolla, suuret harmaat silmät ammollaan.
   ”Uskotko sinä sieluihin?” Scorpius kysyi tytöltä hetken mielijohteesta.
   Isabella näytti imartuvan kysymyksestä ja käänteli päätään puolelta toiselle. ”En tiedä, mutta kuulostaa kivalta. Kerro minulle lisää. Tykkään sinusta, Scorpius.”
   Scorpius tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen. ”Minäkin tykkään sinusta, Isabella.” Hän tajusi sen olevan totta. Nainen – tyttö – mikä olikaan – otti kaiken vastaan avoimella mielenkiinnolla, melkein lapsekkaalla tavalla. Siinä oli jotakin suloista.
   Minustapa on tullut pehmo, Scorpius ajatteli päätään pyörittäen ja hieman irvistäen. Timanttista hopeanhohtoista valoa loistavat pupu ja susi välähtivät hänen mielissään ja hän mietti ruskeita, ymmärtäväisiä ja kauniita silmiä, jotka tuntuivat lämmittävän hänen ennen niin tyhjältä tuntuvaa rintaansa.
   Hän kohtasi harmaat, vilpittömät silmät ja kertoi tulevalle taikavaltiattarelle kaiken mitä oli ikinä oppinut sieluista ja siitä, kuinka universumilla oli jokaista varten tehtävä, siitä, kuinka kaikella mitä tapahtui, oli tarkoituksensa. Isabella kuunteli hymyillen.

*

Rose räpytteli silmiään. Scorpius katseli häntä tuttu vino hymy kasvoillaan karehtien. Harmaat silmät katselivat hänen silmiään syvää ymmärrystä täynnä.
   Scorpius ei ollut vain kertonut elämästään kaikkea. Tämä oli avautunut hänelle, antautunut hänelle kaikin mahdollisin tavoin. Nyt Rosesta tuntui kuin hän olisi ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, mitä suomalaisjästit olivat hänelle monen kuukausien ajan höpöttäneet. Kaikki loksahti paikoilleen, kun hän katsoi Scorpiuksen silmiin. Hän tajusi katsovansa syvälle tämän sieluun.
   ”Minä rakastan sinua”, Rose huokaisi ja nosti kätensä Scorpiuksen kasvoille.
   Scorpius hymyili. ”Minäkin rakastan sinua.”
   Ja he suutelivat lumisten puiden vavistessa hentoisesti tuulessa.





Kommentteja? ;)

*näistä hengellisistä sielujutuista haluaisin sanoa sen verran, että niistä on tullut parin vuoden aikana suuri energianlähde minulle, voisi melkein sanoa että kaikki mitä ikinä olin kahdenkymmenen elinvuoteni aikana oppinut sai täysin uuden merkityksen ja tuntui siltä kuin olisin oppinut kaiken uudestaan ja löytänyt voiman ja rauhan ja tarkoituksen... ja olen keksinyt tavan kanavoida kaikkien tekstien, dokumenttien ja artikkeleiden aikaansaaman plörinän päästäni tähän tarinaan, se jotenkin lohduttaa minua. Ymmärrän, että se saattaa turhauttaa/ärsyttää lukijoita, jos eivät ole tällaisista jutuista ennen kuulleet...
kaikki saavat uskoa tietysti juuri siihen omaan totuutensa enkä halua tuputtaa kenellekään mitään! :) kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa tällaiset asiat, haluaisin antaa esimerkkejä dokumenteista, jotka kertoo sitä samaa mitä minä olen yrittänyt kertoa: http://www.youtube.com/watch?v=alcav1Ox9bg ja tässä vielä linkkiesimerkki dokumenttiin, jossa monet ihmiset, jotka ovat kuolleet hetkellisesti esim sydän pysähtynyt kertovat kokemuksiaan: http://www.youtube.com/watch?v=XQBRGEKw7O4
jos kiinnostaa katsokaa ihmeessä, lupaan ettette pety! :)
« Viimeksi muokattu: 19.06.2014 12:20:48 kirjoittanut jacoblove »
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

Medianoche

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
« Vastaus #122 : 19.06.2014 14:58:29 »
Tämähän oli hyvä luku! Nousi ehdottomasti yhdeksi suosikeistani, jotka tässä ficissä ovat olleet. Scorpius ja Rose ovat oikeastaan aina olleet yksi lempiparitukseni (olkoon kyseessä siis mikä ficci tahansa). Tämä luku tosiaan siis oli kaikin puolin mieleeni. Valoitti mukavasti asioita, jotka olivat hämärän peitossa. =) Pari kirjoitusvirhettä sinne tai tänne, ne eivät niinkään häirinneet, mutta Lucius Malfoyn nimi olikin muuttunut yllättäen Lucifer Malfoyksi.

Oli mukavaa kuitenkin päästä jatkamaan tämän tarinan lukemista!

SpringRose

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
« Vastaus #123 : 19.06.2014 20:10:59 »
Jee jee jatkoa... *tanssii* Mmmm.. Oot oieassa, tää sai mut lämpenemään Roselle ja Scorpiukselle :) Toi Rosen korvajuttu sai mut repeämään ihan totaalisesti, samoin sit se lautasjutska ;D  Scorpiuksen muistot oli ihania<3 No okei mä en tykkää Isabellasta.. (isabella ja thomas tuo mulle jotenkin mieleen twilightin.. :)) Kiitos taas mahtavasta luvusta <3 Ja jatkoa odottelen innoissani :)
SR

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
« Vastaus #124 : 23.06.2014 16:37:30 »
Hellou. :)

Kiva jatko pitkäst aikaa! :)

Lainaus
Luciferia ja Narcissaa. Täällä on kylmä.”
Dracon isähän on Lucius :D

Ihana tuo loppu! Rakastuin tähän tarinaan vielä enemmän! :)

Jatkoa odotellen

♥: Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
« Vastaus #125 : 24.06.2014 11:28:34 »
LaraLura, hupsis, ajatuskämmi, totta kai siis Lucius Malfoy :) Kiitos paljon kommentistasi ;)

SpringRose, mukavaa että tarina jaksaa naurattaa ;) kiitos paljon kommentista!

Medianoche, vautsi kiitos paljon :) ja kyllä vain, siis Lucius Malfoy.


Heissan :) Ihanaa kun on lomaa ja saa aloittaa jokaisen aamun juomalla kahvia ja kirjoittamalla tätä arinaa eteenpäin! :) En melkein jaksa odottaa että pääsen kirjoittamaan loppuhäppeninkejä :) Kommentit inspiroivat paljon vinks vinks ;D


47. Parisuhdekärhämää
6.3.2024

”Hei, kultaseni”, kuului tuttu, huvittunut ja kiusoitteleva ääni ja vaniljantuoksuinen lehahdus hukutti Jamesin alleen ennen kuin Ava loikkasi hänen kaulaansa takaapäin.
   ”Hei, muruseni”, James tervehti irvistäen. ”Miksi me olemme niin imeliä?”
   ”Koska olemme rakastuneita?” Ava ehdotti ja tuli istumaan hänen syliinsä. James työnsi maastoutumismuodostelmatehtävät käsistään sohvalle viereensä. Aurorian oleskeluhuoneen takkatuli lepatti kotoisasti heidän edessään.
   James nosti katseensa tyttöystävänsä kasvoihin, joille takkatuli piirteli valojuovia.
   ”Sinä olet kaunis.”
   ”Aww, sinäkin olet kaunis, rakkaani”, Ava mumisi kiusoittelevasti ja kehysti kasvoillaan hänen kätensä.
   James huokaisi. ”En minä voi olla kaunis. Minähän olen mies.”
   ”Tai ainakin jotakin sinne päin.”
   James siristi silmiään. ”Mitenköhän tuokin nyt sitten pitäisi tulkita?”
   ”Oman mielen mukaan”, Ava ilmoitti virnistäen ja suikkasi kevyen suukon hänen huulilleen. ”Oletko ihan yksin täällä? Missä kaikki ovat?”
   ”Shawn lähti nolaamaan itsensä Lilyn edessä ja kurjat aurorikokelasryökäleet lähtivät Kolmeen Luudanvarteen viettämään rattoisaa keskiviikko-iltaa. Missä sinä olet oikein luuhannut?”
   Avan posket näyttivät punehtuvan hieman. ”Ulkona.”
   ”Ulkona? Tuossa pakkasessa?”
   ”Ei siellä ole edes kylmä.”
   ”Kulmakarvasi olivat valkoiset, kun palasimme Tylyahosta aikaisemmin tänään”, James muistutti ja katseli tyttöystävänsä vaivaantunutta olemusta varuillaan. ”Missä sinä niin kuin tarkalleen ottaen olit?”
   Ava hymyili hänelle. ”Olenko minä tilivelvollinen sinulle?”
   James mietti asiaa hetken aikaa. ”Hmm... joo?”
   Ava tuhahti ja nipisti häntä nenästä. ”Ei kai meidän tarvitse toisillemme ihan kaikkea kertoa? Suhteestahan katoaa jännitys kokonaan. Ja se voisi olla hyvinkin tylsää ottaen huomioon sen, että olemme lakanneet harrastamasta seksiä.”
   James pyöräytti silmiään. ”Emme kai me taas ala keskustelemaan tästä? Minä en halua pojalleni hymykuoppaa poskeen!”
   Ava älähti turhautuneena. ”Kuten olen sanonut jo miljoona kertaa, vauvalle ei käy mitään vaikka me nauttisimmekin toistemme lihojen iloista!”
   James värähti. ”Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisimme menossa teurastamaan eläimiä joulupöytään. Etkä sinä voi tietää siitä hymykuopasta.”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella vakavasti.”
   ”Eikä ole. Minäpä näytän. Missä sinä oikein hiippailit, kun olit ulkona?”
   Ava äännähti kiukkuisesti ja nousi Jamesin sylistä. ”Tylypahkan tiluksilla.”
   ”Mitä sinä siellä teit?”
   ”Kävelin.”
   ”Olitko yksin?”
   ”En.”
   ”Kenen kanssa sinä olit?”
   Ava oli hiljaa. James nousi seisomaan ja katsoi tyttöystävänsä kasvoja varoittava humina päässään hyristen. Ava näytti siltä kuin olisi halunnut nielaista kielensä, mutta tytön kasvoilla oli myös jotakin uhmakasta.
   ”Kenen kanssa sinä olit?” James toisti kysymyksensä, vaikka uskoikin tietävänsä jo vastauksen. Hän ei vain halunnut uskoa olevansa oikeassa.
   ”Olin Aquan kanssa, okei?” Ava puuskahti rikkoen latautuneen hiljaisuuden. Jamesista tuntui kuin joku hänen päänsä sisällä olisi naksahtanut.
   ”Sinä olit Aqualinen kanssa?” James toisti raivoissaan ja tuijotti Avaa epäuskoisesti. ”Mikä mahti maailmassa kautta Merlinin haisevien sukkien olisi saanut sinut menettämään harkintakykysi niin syvästi?”
   ”Hän halusi jutella!” Ava huudahti. ”Hänellä on vaikeaa!”
   ”Vai jutella, joopa joo!” James huudahti. ”Niin kuin hän halusi vain jutella minunkin kanssani uuden vuoden tanssiaisissa! Oli ihan liian lähellä, ettei se torahampainen hirviö listinyt minua!”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Ei hän koskaan tekisi niin.”
   ”Haloo! Sinä olit paikalla! Totta kai hän tekisi juuri niin!”
   ”James, sinä olet lapsellinen”, Ava ilmoitti tuohtuneena. ”Aqua on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Totta kai minä haluan nähdä häntä välillä!”
   ”Ei käy!” James ärjäisi. ”Hän iskee vielä sauvansa perunahirviöön, sano minun sanoneen!”
   Ava pyöritti päätään aivan kuin olisi ollut liian väsynyt keskustelemaan pikkulapsen kanssa. ”Sinä olet mahdoton. Ei Aqualine ole mikään hirviö, vaikka sinä mielelläsi niin kuvitteletkin.”
   ”Juuri se hän on. Pahimman luokan lesbiaanihirviö”, James mutisi raivoissaan. ”Sinä et enää tapaa häntä.”
   Ava siristi silmiään. ”Aqualinellakin oli ikävä tapa määräillä minua. Opin kyllä läksyni edellisestä suhteestani, enkä aio antaa kenenkään pompotella minua enää. Minä teen mitä haluan.”
   ”Älä sinä vertaa minua edes sivulauseessa siihen hurttaan! Ja jos sinä teet mitä haluat, niin sitten teen minäkin!”
   Ava kohotti kulmaansa. ”Etkös sinä vähän niin kuin aina tee niin kuitenkin?”
   ”Ehkä!” James huudahti uhkaavalla äänellä. ”Tästä eteenpäin aion tehdä ainakin ja vieläpä tavalla, joka ärsyttää sinua aivan yhtä paljon kuin se rasittava, ankeutta sylkevä hurtta ärsyttää minua! Ja ihan turha tulla ruikuttamaan minulta lihallisia iloja tämän jälkeen!”
   Ava tuhahti. ”No eipä sinusta ole ollut täydentämään suhdettamme moniin viikkoihin muutenkaan, joten en taida menettää mitään!”
   James siristi silmiään. ”Ja sitä täydennystä saat muuten odottaa!”
   Ava näytti raivostuneelta. ”Saan minä sitä kyllä muualtakin!”
   Tyttö käännähti kinuskinvärisen hiusten lehahduksessa ympäri ja yritti karata Jamesin luota makuusalikäytävään. James nappasi tytön käsivarresta kiinni ja pyöräytti tämän ympäri. Ava yritti rimpuilla, joten James painoi tämän käsivarret tiukasti vartalon sivuille. ”Vai muualta?”
   ”Päästä irti, senkin aivoton apina!”
   ”Miksi sinä sanoisit minulle jotakin tuollaista?”
   ”Koska sinä olet apina?”
   ”Miksi sinä sanoisit saavasi muualta?”
   ”Ehkä se on totta?”
   He katsoivat toisiaan tiukasti silmiin. James tunsi kiukun jyskyttävän suonissaan. Ava oli täysin epäreilu, kiero ja liero kaikessa kauneudessaan. Jamesista tuntui kuin tyttö olisi särkenyt palasen hänen sydämestään. Tunne ei todellakaan ollut mukava.
   ”Selvä sitten. Sinä olet ihan paviaani. Mene ihan rauhassa”, James puuskahti inhottavia tuntemuksia vatsassaan tuntien, haluten yhtäkkiä niin kauas Avasta kuin vain suinkin mahdollista ja vapautti tämän otteestaan.
   Ava hymähti vihaisesti. ”Niin menenkin.”
   ”No mene!” James huudahti. ”Eikä sinun tarvitse odottaa näkeväsi minua vähään aikaan!”
   ”Ehkä en haluakaan nähdä tuollaista kontrollifriikkimäistä emäpaviaania!”
   ”Hyvä!”
   ”Hyvä!” Ava käännähti ympäri ja marssi kiukkuisin askelin pois huoneesta. James tuijotti tytön perään tajuamatta, mitä oli juuri tapahtunut.
   ”Naiset”, hän mutisi kiukkuisesti ja lähti omaan huoneeseensa päin melkein yhtä kiukkuisesti astellen kuin Ava oli vain hetki sitten astellut. Kiukku ja turhautuminen saivat hänen vartalonsa tärisemään. Hän seisoi hetken aikaa Avan huoneen ovella punniten mielessään erilaisia solvauksia, joita voisi tyttöystävälleen vielä laukoa. Hän tönäisi oven auki ja kurkisti sisälle, mutta tajusi suureksi ärsytyksekseen, ettei Avaa näkynyt enää missään.
   ”Tämä oli sitten ensimmäinen ja viimeinen tyttöystävä”, James mutisi itselleen raivostuneena. ”En enää koskaan pistä sauvaani tällaiseen liemeen, sen minä vannon luihujen kelmi-esi-isieni nimeen.”

*
Lily näki tutunnäköisen pisteen taivaalla lähestyvän hitaasti heidän makuusalinsa ikkunaa. Isokokoinen hahmo luudanvarren päällä pokkuroi ilmassa sennäköisesti että tipahtaisi maahaan sekunnilla millä hyvänsä.
   Lilyllä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa puhua Shawnille ja hän oli luullut tehneensä asian hyvin selväksi. Ilmeisestikin Shawn oli niin ylitsepääsemättömän typerä pönttö, ettei kyennyt sisäistämään omaa äidinkieltään.
   Lily loikkasi ylös sängyltään ja pyyhälsi makuusalin lävitse ovelle. Juuri, kun hän oli nykäisemässä ovea auki, se avattiin toiselta puolelta reippaalla vedolla ja Lily oli törmätä pieneen ja laihaan hahmoon, joka oven oli avannut.
   ”Varo vähän”, Roxanne tokaisi yllättyneenä. Lily nosti katseensa ja tajusi tuijottavansa entisen parhaan ystävänsä silmiin.
   ”Varo itse”, Lily kivahti kiukkuisesti takaisin.
   Roxanne puhalsi ilmaa ulos suustaan. ”Ollaanpas sitä taas maailmaa rakastavalla tuulella.”
   ”Vaikea sitä on mitään tuntea kun joutuu törmäilemään kaiken maailman törppöihin alvariinsa”, Lily tuhahti ja tunkeutui Roxannen ohitse.
   Roxanne hymähti. ”Onneksi sinä olet niin ihana ja täydellinen.”
   ”Niinpä. Äläkä kerro tuolle apinalle nähneesi minut”, Lily vielä puuskahti ennen kuin loikkasi portaisiin. Hän ehti nähdä Roxannen pyöräyttävän silmiään ja ärsyyntyi entisestään.
   Lilyä ei kiinnostanut jäädä rohkelikkotorniin, joten hän suunnisti suoraan muotokuva-aukosta ulos. Hän ei oikeastaan tiennyt mihin päin olisi halunnut mennä, joten lähti vain kävelemään antaen jalkojensa päättää määränpään.
   Shawnin loukkaantuneet kasvot kirvelsivät äkkiä Lilyn mieltä ja hän irvisti. Oli kuitenkin pojan oma vika, ettei Lily tahtonut puhua tälle. Lilystä Shawn oli käyttäytynyt kaikin muin tavoin kuin uskollisen poikaystävän pitäisi käyttäytyä. Lily ei aikonut noin vain antaa pojalle anteeksi sitä, että tämä oli nolannut hänet täysin Kolmessa Luudanvarressa istumalla koko illan muiden tyttöjen kanssa ja jättänyt hänet yksinään typerästi seisomaan kuin haiskun autiolle niitylle. Lily oli nähnyt Shawnin arvostavan katseen tämän tapittaessa Dominiqueta ja tämän vallattoman naurun Roxannen kertoessa superhauskoja tarinoitaan. Shawn oli mieluummin ollut heidän kanssaan kuin Lilyn, eikä hän voinut noin vain unohtaa sitä ja antaa anteeksi. Hän halusi tuntea pystyvänsä luottamaan poikaystäväänsä, oli tilanne mikä tahansa ja hänen mielestään Shawn ei ollut pärjännyt kovinkaan edukseen luottamustestissä.
   Äkkiä Lilyä alkoi kaduttaa, että hän oli lähtenyt Shawnia karkuun. Nyt Shawn saisi vastaansa vain Roxannen ja päätyisi aivan varmasti viettämään aikaa tämän kanssa, kaksikko kun tuli Lilyn harmiksi niin kovin hyvin juttuun. Oli epäreilua, että hänen poikaystävänsä ja entisen parhaan ystävänsä välit olivat niin hyvät, kun Lilystä tuntui että hänen suhteensa molempiin rakoili ja pahasti. Roxanne nyt ainakin oli menetetty tapaus: tytöstä huokuva jatkuva vihamielisyys oli Lilystä epäreilua ja ärsyttävää. Roxanne itse oli pilannut salailullaan ja valehtelullaan kaiken heidän välillään ja nakkeli nyt niskojaan aivan kuin Lily olisi ollut se, joka oli aloittanut riitelyn ja pilannut heidän välinsä. Lily ei ollut tehnyt mitään väärää. Nyt hän vain joutuisi odottamaan niin kauan, että myös Roxanne ymmärtäisi sen. Lily odotti sitä päivää, kun Roxanne tulisi anomaan hänen anteeksiantoaan ja rukoilisi, että he olisivat jälleen parhaita ystäviä.
Siihen asti Lily voisi aivan hyvin olla yksinäänkin. Ei hän tarvinnut ketään, ei Shawnia, eikä myöskään Roxannea.
   Lily tajusi astelleensa tähtitornin rappusten juurelle. Hän tunsi kummallista vetoa kiivetä rappuset aina ylös korkeimmalle huipulle saakka. Kierreportaat olivat pitkät ja matkalla korkeammalle Lily näki välähdyksiä tiluksia valaisevasta tähtitaivaasta.
   Kun hän pääsi kierreportaiden päähän, tähtien valaisemaan torniin, hän tajusi ettei ollut yksin. Ikkunalla istuskeli pitkä poika, jolla oli tummat pitkät hiukset ponihännällä ja vaalea iho. Vihreäkauluksinen, luihuiskuosinen viitta lepäsi pojan harteilla ja Lily näki tähtitaivaan kimaltelevan tämän sinisissä silmissä.
   Poika käänsi äkkiä päätään tajutessaan jonkun tuijottavan ja Lily tajusi pojan olevan Lucas Rome, luihuinen, joka oli aina pyörinyt Scorpius Malfoyn kanssa. Pojalla oli myös isoveli Nicholas ja Lily tiesi tämän olleen ensimmäisten joukossa kannattamassa Voldemortin suunnitelmien loppuun viemistä. Siksipä hän irvistikin inhoavasti nähdessään pojan.
   ”Ai, sinä.”
   Lucas näytti huvittuvan hänen äänensävystään. ”Odotitko kenties jotakuta muuta?”
   ”En oikeastaan, mutta kuka tahansa muu olisi ollut miellyttävämpi yllätys”, Lily totesi pisteliäästi.
   ”Mikä minussa sitten on vikana?” Lucas tahtoi tietää.
   Lily istahti toiselle ikkunalaudalle ja katsoi Lucasta nenänvarttaan pitkin. ”Sinä olet luihuinen, kuulut kuolisjoukkoihin ja kutrisi ovat hyvin feminiiniset.”
   Lucas hymähti. ”Sinä taas olet hemmoteltu ja nenäkäs ja narsismia hipova käsityksesi itsestäsi saa minut melkein säälimään sinua.”
   ”Aivan kuin minä sinun sääliäsi olisin vailla”, Lily tuhahti inhoavasti.
   ”Näytät itse asiassa siltä kuin olisit juuri sitä vailla.”
   Lily siristi silmiään. ”Sinä et tiedä elämästäni mitään.”
   Lucas hymyili pisteliäästi. ”Naamasi kertoo jo aika paljon.”
   ”Ai jaa? Ja mitäköhän minun naamani kertoo sinulle?”
   ”Se kertoo minulle, että olet tottunut aina saamaan kaiken tahtomasi. Olet itsepäinen ja sisukas, mutta ne luonteenpiirteet yhdessä tekevät sinusta ylimielisen ja sokean.”
   ”Sinä olet naurettava pieni kuolistennuoleskelija”, Lily tuhahti raivostuneena tämän puoliksi tuntemattoman luihuispojan arvostelusta.
   Lucas hymyili. ”Et myöskään voi sietää arvostelua, koska olet jossakin vaiheessa elämääsi päättänyt olevasi täydellinen ja kaikki joka voisi poiketa tästä ainutlaatuisesta leimasta saa sinun egosi järkyttymään.”
   Lily puri hampaitaan yhteen ja hiveli peukalollaan hihassaan lepäävää taikasauvaa. ”Minusta tuntuu siltä, että lepakonräkäkirous sopisi rumaan naamaasi mainiosti.”
   Lucas nauroi yllättävän vapautuneella äänellä. ”Taisi osua ja upota.”
   ”Et sinä mihinkään osunut”, Lily mutisi happamasti, muttei ollut aivan varma pitikö hänen väitteensä paikkaansa.
   Lucas kohautti olkiaan. ”Ihan sama se minulle oikeastaan on.”
   Lily näytti pojalle kieltään, mutta tämä katseli Tylypahkan kuun valaisemia, lumesta kimaltelevia tiluksia niin, ettei huomannut. Lily tunsi olonsa kummallisen hölmöksi ja rykäisi yrittäen saada ääneensä nasevuutta.
   ”Oletko nyt pettynyt, kun taikamaailmassa on jälleen rauha ja säälittävät kuolisjoukkosi hävisivät lopullisesti?” hän kysyi luihuispojalta enimmäkseen täyttääkseen pisteliään hiljaisuuden. Oikeastaan hän toivoi, että poika lähtisi ja jättäisi hänet yksin, mutta luihuispojan ääni oli jollakin tavalla kiehtova ja Lily tunsi kummallista halua kuulla se uudelleen.
   Lucas naurahti kuulostamatta kovinkaan huvittuneelta. ”Itse asiassa en ikinä ollut kuoliksien puolella.”
   ”Narraat. Isoveljesi ja paras kamusi Scorpius pitivät serkkuani ja ystävääni vankina.”
   ”Tekeekö se minusta kuolonsyöjän?”
   ”Joo?”
   ”Minun isäni pakotti sekä Scorpiuksen että Nicholaksen hämäriin hommiinsa. Tosin Nicholasta hänen ei tarvinnut paljon pakottaa, veljeni on ihan yhtä törppö kuin hänkin.”
   Lily tuijotti tummatukkaista poikaa. ”Kuka teidän isänne on?”
   Lucas hymyili ilottomasti. ”Tunnet varmaan Isabella Volrangen oikean käden, Thomaksen.”
   ”Se punasilmäinen susifriikki, joka halusi teloittaa kaikki jästit?” Lily arvasi inhoten.
   Lucas käänsi katseensa takaisin tähtitaivasta kohti. Poika näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta. ”Sama mies.”
   ”Et taida liiemmin pitää hänestä”, Lily veikkasi varovaisesti ymmärtämättä itsekään, miten oli päätynyt keskustelemaan tämän luihuispojan kanssa, jonka kanssa ei koskaan ollut vaihtanut sanaakaan.
   ”Hänestä on vaikea pitää”, Lucas totesi rauhallisesti.
   ”Olen pahoillani”, Lily mutisi.
   Lucas käänsi päätään hänen suuntaansa näyttäen yllättyneeltä. ”Miksi?”
   Lily kohautti olkiaan ja hymyili ujosti tuntien jälleen olonsa hurjan hölmöksi. ”En tiedä. Se tuntui ’olen pahoillani’ – hetkeltä.”
   Lucas tyrskähti. ”Kuinka yllättävää. Ylimielinen huispausrinsessa Lily Potter herkistelee.”
   Lily kohensi asentoaan yhtäkkiä hyvin vaivaantuneena. ”Ei minussa ole mitään herkkää.”
   ”Ei vai?” Lucas kysäisi, mutta se kuulosti melkein siltä kuin poika olisi kysynyt kysymyksen itseltään.
   ”Ei.”
   ”Hmm”, Lucas mutisi ja katseli häntä aivan kuin olisi juuri saanut jonkinlaisen haasteen vastaan. Lily pyöräytti silmiään.
   ”Ja voit poistaa tuon nälkäisen flirttailukatseen naamaltasi”, hän ilmoitti terävästi. ”Minulla on poikaystävä.”
   ”Näet ihan omiasi”, Lucas ilmoitti huvittuneen kuuloisena. ”Ja olen nähnyt sen vaatekaappia muistuttavan poikaystäväsi. Melkoinen köntti.”
   ”Niin”, Lily myönsi, ”mutta minä olen tällä hetkellä vihainen hänelle.”
   ”Miksi?”
   ”Koska minä pistin hänet valitsemaan minun ja entisen parhaan ystäväni välillä. Ja hän valitsi parhaan ystäväni.”
   ”Kuulostaapa sisäsiittoiselta”, Lucas totesi.
   Lily pyöräytti silmiään. ”En olettanutkaan sinun ymmärtävän.”
   ”Miksi sinun entinen paras ystäväsi on entinen?”
   ”Koska hän valehteli ja salaili minulta asioita.”
   ”Millaisia asioita?”
   ”Onko sinulla useinkin tapana urkkia tuntemattomien ihmisten yksityisiä asioita?”
   ”Ei, mutta mitä muutakaan tekemistä meillä olisi näin kauniina tähtitaivaisena iltana kuin keskustella draamantäytteisestä elämästäsi?  Tämä on minusta melkein hauskaa. Kiehtovaa jopa.”
   Lilyn vatsaa kouraisi yllättäen ja hän katsoi Lucaksen vaaleisiin, sinisiin silmiin yllättyneenä. Lucas katseli tutkivasti takaisin. Lilystä tuntui kuin hänen kielensä olisi mennyt lukkoon.
   ”Roxanne. Hän salaili kaulailukaverinsa minulta, valehteli minulle viikkotolkulla ja sitten paljastui, että hän olikin kaiken aikaa rietastellut veljensä tyttöystävän murhaajan kanssa – ”
   ”Veljensä tyttöystävän murhaajan?” Lucas keskeytti. Lily nyökkäili tomerasti.
   ”Niin! Voitko käsittää? Se on ihan uskomatonta. Rox on aina ollut vastuuton ja holtiton, mutta tämä oli minusta viimeinen pisara – ”
   ”Mutta sitä en täysin käsitä, miksi sinä olet vihainen hänelle?” Lucas pisti väliin.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Etkö sinä kuullut, mitä minä juuri kerroin? Hän rietastelee murhaajan kanssa!”
   ”Ja se suututtaa sinua?”
   ”No, niin!”
   Lucas kohotti kulmaansa. ”No, mitä mieltä Roxanne itse on asiasta?”
   ”No hän luulee olevansa rakastunut siihen hyypiöön, joka kuuluisi Azkabanin kaltereiden taakse – ”
   ”Ja sinä et voi sietää hänen pitävän jostakusta, ketä sinä et hyväksy?”
   ”Niin! Ei- kun – hei, odotas, ei – ” Lilystä tuntui että hän meni sanoissaan sekaisin. Hän siristi silmiään Lucakselle. ”En tajua miksi edes puhun sinulle tästä.” Hän tajusi kuitenkin avautumisen ja purkautumisen tuntuvan yllättävän hyvältä. Miten hän oli päätynytkin avautumaan tälle luihuispojalle? Hassua.
   Lucas kohautti olkiaan. ”Ei se minua haittaa. Ei minulla ole parempaakaan tekemistä.”
   He katsoivat toisiaan silmiin. Lilyn korvia tuntui kuumottavan. Samalla hänet valtasi hassun levollinen ja rauhallinen olo ja hänestä tuntui kumman normaalilta istuskella tämän puoliksi tuntemattoman luihuispojan kanssa linnan korkeimmalla huipulla. Lucaksen silmissä oli jotakin, joka rauhoitti häntä.

*

Roxanne nauroi Shawnille tämän tipahtaessa luudanvarrelta heti ikkunasta sisälle päästyään. Nuori aurorikokelas tömähti lattialle pitkine raajoineen ja leveine hartioineen ja oli kertakaikkisen huvittavan ja epäsopivan näköinen keskellä heidän vaaleanpunaisin värein sisustettua makuusaliaan. Jamesin luuta kierähti pois näkyvistä Lilyn sängyn alle.
   Roxanne hymyili leveästi Shawnille. ”Mahtavaa.”
   ”Ole hiljaa siinä”, Shawn mutisi varoittavasti ja katseli toiveikkaana ympärilleen makuusalissa. ”Eikö Lily ole täällä?”
   ”Ei näytä olevan.”
   ”Oletko nähnyt häntä?”
   Roxanne oli jo möläyttämässä nähneensä tytön kirmaavan tätä komistusta sekopäisen villihevoskotkan tavoin karkuun, mutta hänen kielensä ei suostunut lausumaan sanoja. Kai hänen kroppansa oli vieläkin uskollinen hänen parhaalle ystävälleen ja teki mahdottomaksi laverrella tämän asioita eteenpäin, vaikka Roxannen puolesta Lily olisi voinut hyvin muuttaa Arubaan.
   Harmi ettei Lilyn vikkelä ja pisteliäs suu ollut aivan yhtä lojaali Roxannelle kuin Roxannen suu oli Lilylle.
   ”Minä näen tätä nykyä niin paljon asioita, henkiä ja olentoja ja ihmisiä, etten ole enää varma mitä näen ja näenkö oikeasti vai olenko vain vähän tullut hulluksi”, Roxanne papatti vastausta odottavalle Shawnille. Shawn huokaisi noustessaan lattialta.
   ”Hän välttelee minua.”
   ”Miksi?” Roxanne ihmetteli. ”Jos joku tuonnäköinen etsisi minua, niin ei tarvitsisi kyllä kauaa etsiä, kun minä olisin valmiina palvelukseen säälittävä kuolalammikko suustani valuen.”
   Shawn pärskähti. ”Lily on harvinaisen itsepäinen nainen.”
   Roxanne naksautti kieltään. ”Niinkö?”
   ”Joo. Jos niin kuin oikein käsitin hänen tulta syöksevät rivivälinsä kirjeistämme, minä en enää ole hänen mielestään täydellistä poikaystävämateriaalia, koska istuin sinun, Dominiquen, Gabriellan ja Jamesin kanssa Kolmessa Luudanvarressa mieluummin kuin hänen kanssaan.”
   Roxannea ärsytti ja hän sulki silmänsä. Ilman vetäminen ensin nenästä sisään ja puhaltaminen sitten suusta ulos tuntui kumma kyllä auttavan ja rauhoittavan häntä. ”Lils on aasi.”
   Shawn kohautti olkiaan. ”Minusta tuntuu, ettei hän pidä minun hengailevan sinun kanssasi, koska hän itse haluaisi olla kanssasi.”
   ”Sitä hän saa haluta ihan rauhassa”, Roxanne puuskahti.
   Shawn näytti ahdistuneelta. ”Ettekö te kaksi voisi vain sopia riitaanne?”
   Roxanne huokaisi. ”Kuten sanoin, Lils on aasi.”
   ”Kyllä sinä ennen pidit hänestä siitä huolimatta.”
   ”Se oli silloin, kun luotin häneen!” Roxanne tiuskaisi tulisemmin kuin oli tarkoittanut ja järkyttyi oman äänensä volyymista, se oli kohonnut monta oktaavia normaalia korkeammaksi. Shawn näytti lievästi tyrmistyneeltä ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi.
   ”Hyvä on, hyvä on, en puutu teidän estrogeenisiin draamoihinne”, Shawn mutisi ja katseli ympärilleen makuusalissa. ”Missä kelmien kartta on? Haluan etsiä Lilyn.”
   Roxanne kohautti olkiaan ja nousi ylös sängyltään. Hän meni suoraan häpeilemättä Lilyn yöpöydän luokse ja etsi karttaa sieltä, mutta se oli vain täynnä sälää ja rojua. Roxannen käsi osui johonkin terävään, joka viilsi häntä ja hän nosti kätensä laatikosta irvistäen. Jonkinlainen paperi oli viiltänyt hänen etusormeaan. Roxanne pisti kätensä uudestaan laatikkoon ja veti syyllisen esiin.
   Viiltohaavan tehnyt paperi osoittautui valokuvaksi ja Roxanne tuijotti siinä olevia hahmoja. Kuvassa Lily ja Roxanne istuivat vähän nuorempina Pottereiden kylpyhuoneessa vaatteet ja kasvot täynnä jonkinlaista oranssia mössöä, jonka Roxanne muisti olevan kurpitsaa. Hän ja Lily olivat tuhonneet Ginnyn kurpitsamaan, he olivat saaneet hepulikohtauksen ja jahdanneet toisiaan pitkin pihaa ja yrittäneet tunkea toistensa vaatteiden sisään kurpitsaa ja lopputuloksena he olivat molemmat olleet yltä päältä kurpitsan peitossa. Roxanne vannoi kuolleen äitinsä nimeen nähneensä Ginnyn tukan alta nousevan savua, kun tämä oli nähnyt mitä he olivat saaneet hänen puutarhassaan aikaiseksi. Roxanne pärskähti muistaessaan Lilyn naurun, kun tämä oli osoittanut hänen kiharapaljouttaan ja sanonut, että Roxannen tummiin hiuksiin sopi hyvin tuo tuollainen oksennussävähdys. Roxanne oli vastannut kommenttiin kaivamalla paitansa sisältä kourallisen oranssia mössöä ja pyyhkimällä sen kaiken Lilyn kasvoihin. Naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
   Oli hassua, kuinka katkeran suloiselta tuo muisto nyt tuntui. Roxanne tajusi pidättelevänsä hengitystään ja haukkoi happea. Jokin painoi ikävästi hänen rintaansa. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät tyhjästä Roxannen eteen.
   ”Kaikki on hyvin, Rox”, äiti mumisi rauhoittavalla äänellä. ”Kaikki järjestyy.”
   Roxanne pudisti päätään.
   ”Onko kaikki hyvin, Rox?” Shawn huikkasi hänen takaansa.
   ”Joo”, Roxanne mumisi. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle hänen silmäkulmastaan.
   ”Hän ei ole sinulle hyväksi, Rox.”
   Roxanne kohotti kulmaansa. ”Aina tuo sama laulu äiti, älä jaksa. Vai tarkoitatko nyt Shawnia?”
   Äiti pyöritti päätään ja katsoi häntä tummilla silmillään vakavasti. Roxanne huokaisi. Hän oli käynyt samankaltaisen keskustelun äitinsä hengen kanssa useasti ja Roxannea harmitti, ettei äiti hyväksynyt Jacobia.
   Äiti iski hänelle silmäänsä ja haihtui taas osaksi ilmaa. Roxanne pyöräytti silmiään ja oli kuulevinaan kikatusta jostakin.
   ”Puhutko sinä haamujen kanssa?” Shawn kysyi kuulostaen lievästi ahdistuneelta. Roxanne kääntyi katsomaan poikaa virnistäen.
   ”Äidillä oli asiaa.”
   ”Hienoa”, Shawn mutisi matalalla äänellä vilkuillen ympärilleen hieman säikyn näköisenä. Roxanne hymähti ja kaivoi kelmien kartan Lilyn yöpöydänlaatikosta. Hän vei sen Shawnin odottaviin käsiin.
   ”Lils ei varmaan arvosta kauheasti sitä, että annan tämän sinulle”, Roxanne veikkasi irvistäen.
   ”Miksi ei arvostaisi? Minä olen hänen poikaystävänsä, kai minulla on oikeus käyttää kaikkia mahdollisia välineitä hänen löytämisekseen.”
   ”Niin kai sitten. Eikä Lils kyllä arvosta minua kovinkaan paljon muutenkaan, joten ehkei sillä ole väliä.” Roxanne kohautti olkiaan.
   Shawn nosti harmaanvihreiden silmien katseensa Roxannen silmiin. ”Hän arvostaa sinua enemmän kuin itse tajuaakaan. Sinä olet hänelle hyvin tärkeä.”
   ”Joo”, Roxanne puuskahti epäusko äänestään paistaen. ”Olen hänelle niin tärkeä, että hän tuhosi elämäni.”
   Shawn huokaisi. ”En usko sen olleen hänen tarkoituksensa.”
   ”Niin siinä kuitenkin kävi. Lilyn mielestä sinä reputit poikaystävätestin, minä olen sitä mieltä että hän on surkein paras ystävä ikinä ja ansaitsisi epäluottamusmitalin.”
   ”Ymmärrän kyllä”, Shawn mumisi. ”Olisi niin paljon mukavampaa, jos te vain saisitte välinne setvittyä.”
   Roxanne taputti Shawnia päälaelle. ”Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
   Kutsumatta hän näki silmiensä edessä kotitalonsa ja näyssään lennähti suoraan olohuoneeseen. James istui sohvalla ja huoneessa oli hyvin pimeää. Ainoastaan takkatulen loimu valaisi Jamesin kasvoja, jotka näyttivät Roxannen silmissä surullisilta ja vanhentuneilta. Jamesin tummat silmät tuijottivat tuleen, mutta Jamesin ajatukset olivat syvällä jossakin muualla. James näytti siltä kuin olisi halunnut halata kuolemaa. Jostakin kuului hätääntynyttä, kauheaa ja puistattavaa vauvan itkua ja siro, tummatukkainen tyttö pyyhälsi huoneeseen. Tyttö ojensi kätensä kävellessään Jamesin ohitse ja läpsäisi tätä suoraan kasvoihin. Roxanne tunnisti järkyttyneenä tytön omaksi itsekseen. James tuskin liikahti. Läpsäyksen ääni kaikui pimeässä, vauvanhuutoa täynnä olevassa huoneessa.
   Samassa Roxanne tajusi seisovansa jälleen makuusalissaan. Shawn katsoi häntä kulmat koholla.
   ”Missä sinä oikein olet?”
   Roxannen päässä humisi. ”Taisin vierailla tulevaisuudessa. Tai sitten olen vain nokkaunien tarpeessa.”
   ”Mitä sinä näit?”
   ”Jamesin mököttämässä. Itseni nuijimassa Jamesia. Ja siellä taisi olla vauva.”
   Shawn tuijotti häntä. ”Niin kuin Jamesin ja Avan vauva?”
   ”Niin kai”, Roxanne mumisi. Hän ei saanut karistettua tunnetta, että jokin oli ollut pahasti ja peruuttamattomasti vialla näyssä. Hän värähti.
   ”Olet sinäkin melkoinen tapaus”, Shawn mutisi matalalla äänellä. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   Roxannne ei saanut näkynsä aiheuttamia epämiellyttäviä tuntemuksia karistettua, eikä hän jaksanut keskittyä Shawnin tutkimaan karttaan.
   ”Jaaha”, Shawn mutisi kuulostaen yhtäkkiä kireältä. ”Hänellä näyttää olevan jo seuraa.”
   Roxanne kohotti kulmaansa ja kumartui kartan ylle. Lily Potterin piste näkyi tähtitornissa Lucas Rome nimisen täplän kanssa. Roxanne vilkaisi Shawnia. Pojan kasvot olivat jännittyneet.
   ”Ehkä he ovat vain törmänneet sattumalta”, Roxanne ehdotti. Hänellä käväisi kuitenkin mielessä, että oli hassua Lilyltä juosta omaa poikaystäväänsä karkuun ja mennä norkoilemaan luihuin luihuispojan kanssa tähtitorniin taivasta katselemaan.
   Shawn näytti käyvän mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Roxanne irvisti.
   ”Mitä sinä haluat tehdä?”
   ”Haluan lentää suoraan päin heitä”, Shawn mutisi kuulostaen kiukkuiselta. ”Tai sitten haluan mennä vetämään pääni täyteen tuliviskiä.”
   Roxanne nyökkäili. ”Vaikea valinta.”
   ”Kuka helvetti on Lucas Rome?”
   ”Luihu luihuinen. Hän on Nicholas Romen pikkuveli ja Scorpiuksen kamu.”
   ”Miksi Lily on hänen kanssaan tähtitornissa?”
   Roxanne hymyili ilottomasti. ”Ehkä heillä on lukupiiri siellä.”
   Shawn tyrskähti. ”Just. Onko sinulla mitään tekemistä?”
   ”Joo, olen hyvin kiireinen maatessani sängyllä pähkäilemässä missä poikaystäväni luuhaa jälleen kerran, hänellä kun on mitä epäkivoin tapa olla kertomatta minulle mitään.”
   ”Hienoa. Lähdetäänkö ryyppäämään?”
   Roxanne kohautti olkapäitään. ”Miksi ei.”
   Shawn nyökkäsi, heitti kelmien kartan käsistään kuin se olisi polttanut häntä ja kumartui noukkimaan Jamesin luudan Lilyn sängyn alta. ”Hyppää kyytiin.”
   Roxanne totteli ja asettui luudalle Shawnin taakse. ”Oletko varma, ettei minun kannattaisi ajaa? Sinä olet surkea luutien kanssa.”
   ”Minä olen mahtava luutien kanssa.”
   Roxanne tyrskähti. ”Okei sitten, Etanahurmuri.”
   He lensivät makuusalin ikkunasta viileään yöhön. Kuu valaisi lumiset tilukset salaperäisesti. Roxanne aisti Shawnista huokuvan kiukun ja oli täysin varma, että poika kääntyisi tähtitornille päin hetkellä millä hyvänsä.
   Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun luudan suu kääntyi vahvasti oikealle ja he liisivät tornien ylitse. Roxanne hymähti. ”Sinähän käyttäydyt kuin mustasukkainen poikaystävä.”
   ”Haluan tietää mitä tapahtuu”, Shawn mutisi.
   ”Ymmärrän”, Roxanne sanoi vakavoituen. ”Jos haluat, voin tehdä meistä näkymättömiä.”
   Shawn yritti vilkaista häntä olkansa ylitse. ”Miten muka?”
   Roxanne virnisti ovelasti, vaikkei poika sitä voinutkaan nähdä. ”Jacob ja Jasper ovat opettaneet minua käyttämään maagisia voimiani. Ne toimivat joskus hieman kyseenalaisesti, mutta toimivat kuitenkin.”
   Shawn hymähti. ”Minun on ehkä helpompi murhata se Romen luihuinen katseellani, jos hän näkee minut.”
   ”Hyvä pointti. Mennään sitten.” Roxanne kohensi ryhtiään ja päätteli pääsevänsä todistamaan räiskyvää ihmissuhdedraamaa. Mukavaa.
   Tähtitorni häämötti korkeuksissa ja Lilyn leiskuva tukka näkyi selkeästi pimeän yön keskellä. Lily istui ikkunalaudalla ja pitkähiuksinen, kalpeakasvoinen Lucas istui toisella ikkunalaudalla. Kaksikko näytti juttelevan. Roxanne olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa jostakin syvältä Shawnin sisältä murinaa.
   He lensivät aivan keskustelevan parivaljakon eteen. Lilyn silmät laajenivat hämmästyksestä tytön nähdessä heidät. Roxanne yritti näyttää mahdollisimman vakavalta, mutta jostakin mielipuolisesta syystä häntä nauratti hurjasti aivan kuin joku osa hänessä olisi nauttinut tilanteesta suuresti.
   ”Hyvää iltaa”, Shawn sanoi ystävällisesti.
   Lucas Rome näytti huvittuneelta. Lilyn silmät siristyivät ensijärkytyksen karistua pois.
   ”Mitä te kaksi oikein touhuatte?”
   ”Hassua, sitä samaa minä olin kysymässä sinulta”, Shawn vastasi piikikkäästi. Lily mulkoili poikaystäväänsä.
   ”Minä en halua puhua sinun kanssasi.”
   ”Jaahas. Mepä jätämme teidät sitten rauhaan”, Shawn vastasi ivallisesti, niin kylmällä äänellä että Roxannen kaikki karvat nousivat pystyyn. ”Hauskaa illanjatkoa molemmille.”
   Ja Shawn käänsi luudan kohti Tylyahoa päin. Roxanne vilkaisi olkansa ylitse Lilyä ja näki tämän nieleksivän. Tytön kasvoilla oli kiukun naamio, mutta Roxanne näki sen lävitse. Lily näytti ahdistuneelta, eksyneeltä ja yksinäiseltä.
   Provosoi häntä, pieni tyytyväinen ääni hänen päänsä sisällä mumisi. Roxanne totteli ääntä hetken mielijohteesta ja hymyili Lilylle kylmän tyytyväisesti. Lily näytti entistäkin kiukkuisemmalta. Hyvä. Ihan oikein.
   Shawn vaikutti yllättävän levolliselta, vaikka Roxanne aistikin pinnan alla kytevän kiukun. He laskeutuivat Kolmen Luudanvarren eteen epävakaasti ja rojahtivat luudalta alas. Rajaat sotkeutuivat toisiinsa ja Roxanne paini Shawnin kilometrin pituisten jalkojen kanssa hetken aikaa ennen kuin löysi omat raajansa. Shawn auttoi hänet ylös lumesta ja Roxanne puisteli valkoista, kylmää untuvaa vaatteistaan.
   ”Sehän meni hyvin”, hän päräytti. Shawn hymähti.
   ”Onkohan niillä kahdella jotakin meneillään?”
   ”En usko”, Roxanne totesi. ”Lils haluaa vain näyttää sinulle, kuinka kovapäinen ja pitkävihainen osaa ollakaan.”
   Shawn huokaisi raskaasti. ”Hän on ihan mahdoton.”
   ”Mahdoton, ärsyttävä, näsäviisas, epälojaali, itsepäinen, kiukkuinen pieni otus”, Roxanne puuskahti yhteen pötköön. Shawn nauroi.
   ”Se taisi tulla suoraan sydämestä.”
   ”Syvältä sydämestä”, Roxanne vahvisti. Hän näki tutun kuontalon Kolmen Luudanvarren huurteisen ikkunan lävitse. ”Lohikäärmerakastajakin näyttää tulleen keskiviikkohumalalle.”
   Shawn vilkaisi ikkunan suuntaan. ”Hyvä.”
   He astuivat sisälle lämpimään pubiin. James tuijotti synkkänä höyryävää tuoppiaan ja näytti melkein säälittävältä istuessaan yksin pöydässä.
   Shawn otti kaksi tuliviskiä, Roxanne tyytyi terästettyyn kermakaljaan. He menivät Jamesin luokse. Poika kohotti nappisilmäisen katseensa heihin.
   ”Miksi näytät niin surkealta?” Roxanne halusi tietää ensitervehdykseksi.
   ”Ava tapailee hurttaa selkäni takana”, James puuskahti. ”Ja haluaisi vielä harrastaa seksiä sen päälle. Ärsyttävä nainen.”
   ”Onko Ava suuntautunut siis tyttöjen ja poikien lisäksi kotieläimiin?” Roxanne kysyi ihmeissään.
   James vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”Juu sitähän minä tarkoitinkin.”
   ”Miksi sinä et halua harrastaa seksiä tyttöystäväsi kanssa?”
   ”Koska hän on mielenvikainen?” Shawn ehdotti siemaisten tuliviskiään.
   ”Koska en halua perunahirviölle hymykuoppaa poskeen!” James älähti turhautuneen kuuloisena. Roxanne ja Shawn tyrskähtivät juomiinsa.
   ”No, sitten sinun on parempi pitää pintasi”, Shawn sanoi Jamesille vakavalla naamalla.
   ”Sinä olet apina”, Roxanne kertoi Jamesille. Poika vain nyökkäsi haroen tummaa tukkaansa kuin tahtoen nykiä sen irti.
   ”Pakko kai se on uskoa, kun niin monet ovat niin väittäneet. Mitä te kaksi olette vehdanneet?”
   Shawn ja Roxanne vilkaisivat toisiaan. ”Kävimme kiusaamassa Lilyä.”
   ”Hyvä, hyvä”, James totesi.
   Roxanne kohensi ryhtiään. ”Otetaanko ärsyttäville tyttö- ja poikaystäville?”
   James ja Shawn nostivat tuoppinsa ilmaan ja Roxanne nosti oman lasinsa korkealle. ”Jättäkäämme heidät omaan arvoonsa. Me olemme mahtavia ilman heitäkin.”
   ”Asiaa, asiaa”, James mumisi. Shawn hymähti.
   He kilistivät lasejaan yhteen yhteisymmärryksen merkiksi.
   Kolmen tunnin kuluttua Jamesin silmät olivat hyvin punaiset ja hyvin pienet. Poika näytti huvittavalta yrittäessään osua tuopillaan huuliinsa. ”Tai siis, rakkilesbiaanin tapaamisen pitäisi olla lailla kiellettyä, eikö vain?”
   ”Etenkin niin kuuman rakkilesbiaanin tapaamisen kuin Aqua”, Roxanne totesi vain pienesti hikaten. Maailma oli ihanan pyörivä.
   Shawn, joka oli näyttänyt vakavoituvan jokaisen selättämänsä tuopillisen jälkeen, hörähti. "Onko Aqualine sinun mielestäsi kuuma?”
   ”Kuinka saatat?” James tahtoi tietää ja katsoi häntä loukkaantuneena ja epäuskoisena.
   ”No, hottis! Ei kuitenkaan niin kuuma kuin Ava.”
   Jamesin otsa kolahti pöytään pojan valahtaessa veltoksi. ”Niin kuuma. En kestä. Haluan syödä hänet.”
   ”Mene syömään”, Roxanne ehdotti.
   ”En voi. Olen niin vihainen.”
   ”Te Potterit olette sitten tuskastuttavia”, Shawn ilmoitti takellellen. ”Sinä rakastat häntä ja haluat olla hänen kanssaan, joten minkä helvetin takia sinun on vihoiteltava hänelle? Elämän tuhlausta tuollainen luupäisyys!”
   ”Puhutko sinä Jamielle vai Lilsille?” Roxanne virnisti.
   ”Kummalle hyvänsä.”
   ”Olet oikeassa”, James tuumasi nyökkäillen hitaasti. ”Minähän käyttäydyn yhtä typerästi kuin tyhmä Lils.”
   ”Lils on ihan tyhmä”, Roxanne yhtyi hieman sammaltaen mielipiteeseen.
   ”Aivan!” James huudahti. ”Melkein yhtä tyhmä kuin Al, muttei ihan.”
   ”Jacobkin on tyhmä”, Roxanne ilmoitti. ”Hän puuhaa jotakin epäilyttävää, sanokaa minun sanoneen.”
   Shawn ja James vilkaisivat toisiaan. Roxanne pyöräytti silmiään. ”Ei mitään murhiin liittyvää epäilyttävää!”
   ”Mistä tiedät?” James kysyi ja katsoi Roxannea silmiin pistävästi.
   Jokin kiisi pitkin Roxannen selkärankaa. ”Tiedän vain.”
   ”Sinä et tiedä mitään”, James totesi tuijotettuaan hetken aikaa syvälle hänen silmiinsä.
   ”Tiedän ainakin enemmän kuin sinä, herra Hymykuoppatökkijä.”
   James värähti. ”Tuo oli ilkeää. Miksi kaikki ovat minulle aina ilkeitä?”
   ”Koska sinä olet apina”, Roxanne veikkasi olkiaan kohauttaen.
   ”Tai sitten sinä vain kerjäät sitä”, Shawn ehdotti.
   ”En kerjää, en varmasti!”
   Roxanne työntyi aivan Jamesin kasvojen eteen ja tökkäsi nenällään tämän nenää. ”Lohikäärmerakastaja?”
   James räpytteli silmiään. ”Mitä?”
   Hetken välähdyksessä Roxanne näki Jamesin turkoosin valon ympäröimänä. James huusi tuskasta ja raivosta ja piteli kasvojaan kuin haluten repiä naamansa irti. Kammottava punainen veri tahrasi tämän kasvot.
   Roxanne hätkähti irti Jamesin nenästä. Maailma pyöri aivan liian nopeasti hänen silmissään. ”Jamie, minua pelottaa.”
   James näytti tajunneen jotakin kummallista tapahtuneen. ”Mikä on hätänä?”
   ”Minusta tuntuu, että sinulla on kohta hätä”, Roxanne kuiskasi kauhuissaan.
   James huokaisi humalaisesti. ”Tuskinpa vain. Lohikäärmerakasta selviytyy mistä tahansa.”
   Roxannen sydän jyskytti hänen rinnassaan ja hän kuuli sen paukkeen korvissaan. Hänen verensä humisi. Yhtäkkiä hän toivoi, ettei hänellä olisi ollut minkäänlaisia maagisia voimia. Ei ollut enää ollenkaan hauskaa tietää ja nähdä asioita, joista muilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.
   
   
   
   
Kommentteja? ;)
« Viimeksi muokattu: 24.06.2014 11:34:31 kirjoittanut jacoblove »
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

SpringRose

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #126 : 24.06.2014 17:07:10 »
Jatkoa!!  *tanssii taas* Mä oli nin hirvittävän ilonen kun mä huomasin että jatkoa on tullit!
Tässä on mun ihanat reaktiot:
James ja Ava: Jesss.. Oi kun ne on söpöjä.. No voihan vitsit lopettakaa.. EII!!
Lily ja Lucas: WTF?? Voi ei sevalehtelee se VALEHTELEE!!
Rox ja Shawn: Lilyyy*heiluttaa kaulinta* Vii Rox.. Jee James.. Voi ei.. *facepalm+nauraa hulluna*
Eli siis mä niin rakastin tätä osaa <3<3 Varsinkin eka siis Toi James ja Ava:) Nää sanailee niin ihanasti että mä ihan suu ammollani ja ihmetellen kunnioitan sun kirkoitistaitoasi :D <3<3 Ja sain taas nauraa ja tyrskiä paljon :D
SR

Bling

  • ***
  • Viestejä: 11
  • Be a lady, not a bitch
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #127 : 26.06.2014 23:17:12 »
Ihanaa, vihdoinkin jatkoa!

Mielenkiintoni herätti tämä Lucas, joten toivon, että tyypistä kuullaan vielä myöhemminkin. Taidan myöskin olla ainut, jonka mielestä Lily on ihan mahtava just tuollaisena?  :D  Myös Rose ja Scorpius on saanut mun mielenkiintoni, ne on niin söpöjä yhdessä  :)

Muuta en osaa sanoa, koska tiedät jo, että pidän tästä tekstistä aivan älyttömästi. Toivottavasti jatkoa vain tulisi pian!
Bling of your life

SpringRose

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #128 : 01.07.2014 19:53:21 »
Ja miks mun reaktioni on tällainen aina kun näkyy että on tullut vastauksia :
 Silmät jättisuurina vedän henkeä ja hoen päässäni "jatkoa??"
Hmh sori tyhmä kommentti.
SR

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #129 : 10.07.2014 12:47:39 »
Spring Rose, haha sinäpä olet suloinen ;D mukavaa että tykkäilet kiitos kommentista tässä jatkoa ;D

Bling, eiköhän Lucaksesta kuulla vielä ;D kiva että sinäkin tykkäilet, kiitos kommentista!


Heissan. Ihanaa kesää, ihanat ilmat! On tullut lököiltyä kyllä auringossa paljon ja kirjoittaminen jäänyt vähän vähille... hitaasti mutta varmasti kohti loppua! :) En keksinyt tälle luvulle jostain syystä nimeä, tässä kun ei sinänsä taaskaan tapahdu ihmeitä, kuhan lietsotaan hahmoja menemään eteenpäin ;D kommentit ovat inspiroivia vink vink!

48.
6.3.2024

Roxanne avasi silmänsä ja katui sitä välittömästi: kirkas talviaurinko poltti hänen verkkokalvojaan ikkunan lävitse. Hän hautautui lämpimien peittojen suomaan turvaan ja mutisi inhoavasti. Hän oli hyvin tietoinen päivän olevan torstai, joten krapulanhuurteisia oppitunteja oli riittämiin luvassa. Kertakaikkisen hienoa.
   Jostakin kuului matalaa naurua ja Roxanne räväytti jälleen silmänsä auki. Jacob virnisteli hänelle nojatuolilta sängyn vierestä. Pojalla oli kädessään höyryävä kahvikuppi ja Päivän Profeeta. Hämmennyksekseen Roxanne tajusi heidän olevan tarvehuoneessa, jossa he yleensäkin yönsä yhdessä viettivät. Hassua oli vain se, ettei Roxannella ollut hajuakaan, miten oli tarvehuoneeseen päätynyt Jacobin kanssa. Viimeinen asia, minkä hän muisti, oli pelottava näky tuskaa huutavasta, verikasvoisesta Jamesista. Ei, hetkinen, hän saattoi muistaa myös sitä seuranneen shottishokkikisan.
   ”Miksi tunnen oloni yksisarvisen alle jääneeksi haiskuksi? Miksi olen täällä?” Roxanne ihmetteli aamutervehdykseksi ja vilkaisi kateellisena Jacobin kahvikuppia. ”Entä mistä sinä olet nuo kähveltänyt?”
   ”Jasperilta”, Jacob kertoi virnistäen. ”Hän saattaa olla hieman tuohtunut palatessaan suihkusta. Haiskusta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ja me nukuimme täällä.”
   ”Kappas, sen verran olisin osannut ehkä itsekin päätellä jos olisin oikein kovasti pinnistellyt”, Roxanne huomautti ja ojensi sitten kätensä kutsuvasti Jacobille. ”Tule.”
   Jacob nousi, laski kahvikupin kädestään viereiselle pienelle pöydälle ja loikkasi sängylle. Poika työnsi Roxannen alas makaamaan ja vangitsi hänet vartalonsa alle ja käsiensä väliin. ”Eikö neiti Tirskuva Humala muista yöstä mitään?”
   Roxanne yritti pinnistellä. Hän muisti, kuinka liila litku oli kadonnut shottilaseista hänen suuhunsa, mutta hän päätteli, ettei Jacob sitä tarkoittanut. ”Muistan Shawnin ja Jamesin. Apinoimassa, niin kuin normaalistikin. Muistan eriväriset, limaiset shotit. Muistan humalan.”
   ”Muistatko, kuinka pääsit takaisin linnaan?”
   Roxanne kelasi muistiaan. Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa linnaan lentämisestä tai kävelemisestä. ”No, kuinka?”
   ”Ne kaksi humalaista veikkoa taluttivat sinut Hunajaherttuan käytävää pitkin takaisin – jos oikein osasin bongata ymmärrettävissä olevat sanasi, uskaltaisin väittää, että matami Rosmerta oli takavarikoinut sen Potterin pojan luudan. Te yrititte saada haarniskoja laulamaan kanssanne, kun satuin paikalle – olin etsimässä sinua nimittäin. Samoihin aikoihin myös Voro kirmasi käytävää eteenpäin valmiina tukahduttamaan teidät pahanhajuisilla henkäyksillään.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Saimmeko haarniskat laulamaan?”
   Jacob nauroi. ”Sehän se olikin se tärkein pointti tässä tarinassa.”
   ”Se kuulostaa hauskalta.”
   ”Siltä se myös kuullosti. Se köriläs ja suunsoittaja eivät olisi halunneet laskea sinua matkaani.” Jacob näytti huvittuneelta. ”Pitivät minulle sammaltavan puheen siitä, kuinka teippaavat kallisarvoiset elimeni Tähtitornin tuuliviiriin, jos teen sinulle jotakin ikävää. Se vähemmän kaappimainen näytti siltä kuin olisi halunnut upottaa hampaansa kaulavaltimooni.”
   ”Miksi muka? Hehän pitävät sinusta”, Roxanne ihmetteli. Hänen silmiensä eteen muodostui hassu mielikuva kädet puuskassa nököttävästä valtavasta Shawnista ja apinamaisesta Jamiesta, joka paljasteli varoittavasti hampaitaan ja murisi.
   ”Pitävät vai?” Jacob hymähti epäuskoisesti. Pojan toinen käsi hiveli Roxannen jalkaa aina polvitaipeesta uumalle saakka ja se tuntui hänestä paljon kutkuttavammalta kuin humalanhuurteisen yön kadonneiden muistikuvien terästäminen.
   ”No, ainakaan he eivät yritä repiä päätäsi irti joka kerta, kun näkevät sinut, niin kuin veljeni.”
   ”Totta”, Jacob myönsi. ”Lopulta ne kaksi lähtivät matkoihinsa ja me kaksi luikimme pitkin varjoja karkuun sitä hinkuyskäistä vanhusta. Sinä olit niin riettaalla tuulella, etten meinannut saada sinua tänne asti.”
   Roxannen mieleen kohosi hämärä muistikuva pimeästä käytävästä ja hänestä ja Jacobista toisiinsa kietoutuneena hämärän käytävän suojaisissa varjoissa. Jacobin omistavat huulet ja hapuilevat kädet olivat meinanneet tehdä hänet hulluksi. Hän muisti yrittäneensä kiskoa turhia vaatekappaleita heidän tieltään pois. Hän virnisti.
   ”Ilmeisesti en saanut sinua vieteltyä.” Sen hän päätteli collegehousuistaan ja valkoisesta t-paidastaan, jotka olivat hänen päällään.
   Jacob näykkäisi häntä hellästi kaulasta. ”Ehkä olisit saanutkin, jos se vauhko vanhus ei olisi hengittänyt niskaamme. Kun pääsimme tänne, sinä tipahdit sängylle vatsallesi raajat levällään ja aloit kuorsata mahtavasti.”
   Roxanne irvisti. ”Seksikästä.”
   Jacobin vihreät silmät tuikkivat hänen yllään. Poika kumartui suutelemaan häntä pehmeästi. ”Oikein seksikästä. Ja myös aika huvittavaa.”
   ”Mukavaa, että olen viihdyttänyt sinua”, Roxanne tuumasi synkästi.
   Jacob pyöritti päätään huvittuneena kumartuessaan jälleen suutelemaan häntä. Roxanne tunsi olevansa ihanasti tämän jäntevän ja lämpimän vartalon vankina. Hän työnsi jalkansa Jacobin jalkojen väliin, työnsi tämän vartalollaan selälleen makaamaan sängylle ja kierähti tämän päälle. Jacob hymyili.
   ”Yritätkö sinä selättää minut?” poika kysäisi. Roxanne virnisti, kumartui kiusoittelevasti alemmaksi ja näykkäisi vähemmän hellästi Jacobia alahuulesta.
   ”Ehkä.”
   Jacobin omistavat kädet sivelivät etsivästi hänen vartaloaan, mutta pojan silmät pysyivät latautuneesti hänen silmissään. ”Ei kuulosta kovinkaan epämukavalta. Voithan sinä kokeilla.”
   Roxanne hymyili. Hän tunsi lumoavalla tavalla olevansa elossa ja hänen olonsa oli täydellisen huoleton, hänen vartalonsa tuntui pehmeältä ja notkealta Jacobin käsien hamuiltavana. Pojan jäntevä vartalo loukussa hänen allaan sai hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi, siltä että hän oli tilanteen valtiatar. He suutelivat toisiaan nälkäisesti samalla, kun repivät vaatekappaleet pois tieltään päästäkseen lähemmäksi toisiaan.
   Roxanne vangitsi Jacobin vartalonsa vangiksi ja Jacob maisteli hänen huokauksiaan kiusoittelevasti kielellään.
   Jonkin ajan kuluttua – Roxannesta aika tuntui muutamalta viikolta - hän valahti voimattomana Jacobin päälle ja tämä silitti hänen selkäänsä laiskasti. Roxanne hymyili Jacobin lämmintä ja ihanantuoksuista kaulaa vasten. He olivat hiljaa, kunnes heidän hengityksensä tasaantuivat verkalleen. Roxannen rinnan tienoilla tuntui hurmaavaa, lohduttavaa lämpöä, joka tuntui hehkuvan, valuvan hänestä Jacobiin. Samalla hän tunsi jonkin hehkuvan hohkaavan Jacobista häneen.
   ”Melkoinen selätys”, Jacob mumisi hänen hiuksiinsa. ”Olet sinä kyllä pakkaus.”
   Roxanne näykkäisi Jacobin leukaa kiusoittelevasti. ”Siksi sinä minusta tykkäätkin.”
   Jacobin kädet puristivat hänen takapuoltaan laiskasti. ”Niinkö luulet?”
   ”Niin tiedän.” Roxanne nosti päätään ja hymyili esteettömän leveästi. Jacob näytti melkein siltä kuin joku olisi lyönyt tätä. Tämä nosti kätensä hänen kasvoilleen ja katseli häntä vakavasti, tutkiva ja ihmettelevä katse silmissään.
   Roxanne virnisti. ”Tämä on melkein niin mukavaa, että voisin jättää tämän päivän oppitunnit väliin ja tehdä tätä koko päivän. Se olisi mukavaa myös sen takia, että typerä Butler pisti minut Fredin pariksi vampyyritehtävää väkertämään.”
   ”Veljesi kanssa?”
   ”Niin, veljeni. Tiedäthän, hän on sen naisen poikaystävä, kenet sinä tapoit.”
   ”Tapoinko minä jonkun poikaystävän?”
   Roxanne tyrkkäsi Jacobia rintaan. ”Älä kaulaile pilkun kanssa. Hän vihaa minua niin, että on vaikea olla hänen lähellään. Ja sinua hän vihaa niin, etten ollenkaan ihmettelisi, jos hän joku päivä hyökkäisi haarniskan takaa kimppuusi ja kuristaisi sinut.”
   ”En minä pelkää sinun veljeäsi.”
   Roxanne vilkaisi poikaa kulmiensa alta. ”Ehkä sinun pitäisi. Sinä tapoit hänen tyttöystävänsä.”
   Jacob pyöräytti silmiään. ”Taasko tästä on jauhettava? Kuinka monta kertaa minun on sanottava sen olleen vahinko?”
   ”Ei sillä ole väliä oliko se tarkoituksenmukainen murha vai ei, ainakaan minun veljeni silmissä. Kai sinä nyt sen ymmärrät.”
   Jacob tuhahti ja näytti tympääntyneeltä. ”Miten vain.”
   Roxannea alkoi ärsyttää. Jacobilla ei ollut mitään oikeutta käyttäytyä kuin traaginen marttyyri, ei kun itse oli aiheuttanut Fredille niin suurta kärsimystä ja vienyt Georgiannan hengen. Roxanne livahti pois Jacobin sylistä ja ryhtyi etsimään vaatteitaan. Vaatemyttyjä oli pitkin punaisen karvamaton peittämää lattiaa. Valtava sänky keskellä pientä huonetta valkoisine petivaatteineen oli kuin myllätty ja valloitettu taistelutanner.
   ”Taasko sinä vetäisit kurpitsan nenääsi?” Jacob kysyi kuulostaen ivalliselta.
   ”Sinä et ole niin kylmä kuin esität”, Roxanne väitti ja sujahti takaisin collegehousuihinsa. ”Georgiannan kuolema vaivaa sinua enemmän kuin annat ymmärtää, kai minä nyt sen olen huomannut.”
   ”Niinkö?” Jacob kuulosti kohteliaalla tavalla huvittuneelta.
   Roxanne vilkaisi poikaa kylmästi. ”Miksi sinä esität minulle?”
   Jacob kohotti kulmaansa. ”Minä en esitä mitään. Ehkä sinä vain toivot minun katuvan syntejäni niin, että sinulla itselläsi olisi puhtaampi omatunto. Sinähän makaat vihollisen kanssa.”
   Roxanne nielaisi ja syyllisyys läikähti hänen sisällään. Hän kohtasi kuitenkin Jacobin ivallisen katseen uhmakkaasti. ”Juuri nyt mietin, miksi.”
   Jacobin kasvot olivat ilmeettömät, mutta Roxanne näki tämän silmien laajenevan hieman.
   Roxanne pyöritti päätään. ”Minä olen niin typerä. Tässä ei ole mitään järkeä.” Hänen kätensä alkoivat täristä, kun hän puki valkoisen paitansa päälleen.
   Jacob katseli häntä. ”Ihan kuin sinä etsisit pakoreittiä.”
   Roxannen sisimmässä leiskui uhma ja syyllisyys, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen pelkoon, mitä hän yhtäkkiä sydämessään tunsi. Ajatus Jacobin menettämisestä tuntui ylitsepääsemättömän ahdistavalta ja yksinäiseltä.
   Roxannen kohotti katseensa ja katsoi Jacobia. Poika nojasi käsiinsä istuessaan sängyllä, vaaleat hiukset olivat sekaisin ja olemus huokui välinpitämättömyyttä. Vaaleanvihreät silmät näyttivät uhmakkailta.
   ”Minä olen valmis antamaan anteeksi”, Roxanne kuiskasi, ”mutta sinun on kaduttava tekojasi.”
   ”Mitä sinä haluat minun sanovan?” Jacob räjähti. ”Minä tapoin hänet! Enkä saa sitä tekemättömäksi, vaikka sinä tai kuka muu tahansa kuinka tahtoisi!”
   Yhtäkkiä Jacob nosti kätensä rintansa päälle aivan kuin olisi halunnut kiskoa sydämensä irti. ”Haluatko sinä minun kuvailevan miltä se tuntuu? Kuinka näen joka helvetin kerta sen naisen kasvot, kun suljen silmäni? Kuinka elän uudestaan ja uudestaan sen hetken, kun vein hänen elämänsä ja kuinka sinun veljesi alkoi karjua ja juoksi hänen luokseen? Mitä helvettiä sen hetken muisteleminen muka muuttaa? Hän on poissa! Minä tapoin hänet!”
   Roxanne katsoi Jacobin tuskasta palavia silmiä. Hän tunsi sydämensä täyttyvän lämpimällä, kaiken pois pyyhkivällä myötätunnolla. Hän astui Jacobin luokse, istui uudelleen tämän syliin ja nosti kätensä tämän kasvoille. ”Syyllisyys ei ole heikkoutta. Me teemme kaikki virheitä elämässämme. Menneisyys voi sattua, mutta sinä voit joko oppia siitä tai paeta sitä.”
   Jacob hymähti surullisesti ja pyöritti päätään. ”Sinä et tiedä minusta mitään.”
   Roxannen sydän muljahti. ”Kerro minulle sitten.”
   Jacob tuhahti ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.  ”Minun ei kuuluisi olla elossa.”
   ”Niin, mutta olet silti. Sillä on oltava joku tarkoitus.”
   Jacob tuhahti uudelleen. Roxannelle tuli hassu tunne siitä että Jacob olisi halunnut kertoa hänelle jotakin. Pojasta huokuva suru, turhautuneisuus ja ahdistus tuntuivat yhtäkkiä syövän Roxannen energiaa niin, että hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi Jacobin salaavan häneltä jotakin ja yhtäkkiä hänellä oli kummallinen ja vahva tunne, ettei pojan salailu ollut kasa pieniä valkoisia valheita vaan jotakin suurta ja ikävää.
   ”Mitä sinä salaat minulta?” Roxanne puuskahti kammottavat ennakkoluulot sydäntään painaen.
   Jacob kohotti katseensa häneen. Pojan silmät olivat ahdistuneet, mutta myös luotaantyöntävät. Roxannen sisällä kuohahti pettymys. Hän tajusi, ettei Jacob koskaan avautuisi hänelle täysin tai kertoisi hänelle kaikkea.
   ”Minun on helpompi hengittää, kun olen sinun kanssasi”, Jacob kähähti. Pojan silmät leiskuivat järkytyksen, ahdistuksen ja vastahakoisuuden sekamelskasta. ”Sinä olet ainoa asia, joka tuntuu todelliselta täällä.”
   Roxanne nojasi otsaansa Jacobin otsaan. Hänen sisällään tuntui kuitenkin kummallista, voimaa vievää lepatusta. Hänen oli vaikea hengittää.
   ”Minun on mentävä tunnille”, Roxanne kähähti. Hänellä oli yhtäkkiä kurja ja surkea olo.
   Jacob näytti surulliselta. ”Onko sinun pakko mennä?”
   Ehkä hänen ei olisi ollut pakko, mutta hän tahtoi yhtäkkiä etäisyyttä Jacobiin. Hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt jonkinlaisesta unesta ja olisi nähnyt kaiken paljon kirkkaammin ja selkeämmin.
   Roxannesta tuntui niin pahalta, ettei hän kyennyt puhumaan. Hän työnsi itsensä kauemmaksi Jacobista.
   ”Onko kaikki hyvin?” Jacob kysyi.
   Roxanne pyöritti päätään. ”Moikka”, hän sai juuri ja juuri kähistyä ja pakeni tarvehuoneesta.
   Roxanne tunsi olonsa järkyttyneeksi. Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut pilalla. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan Jacobia tuntenutkaan. Eikä aivan varmasti tulisi koskaan tuntemaankaan. Poika luuhasi päivätolkulla jossakin muualla kuin Roxannen luona, eikä ollut vaivautunut koskaan kertomaan mitään tekemisistään. Mitä tämä oikein mukamas puuhaili? Sitäkään Roxanne tuskin koskaan saisi tietää. Jacob oli sulkeutunut pikku otus. Lihalliset ilot ja nautinnot olivat vieneet Roxannen mennessään. Hän oli kuvitellut hänen ja Jacobin olevan satutarinamainen pariskunta, niin kuin vaikka Lily ja Shawn. Hän tajusi, etteivät he olleet oikeastaan koskaan keskustelleet vakavasti mistään, he aina vain naureskelivat, naljailivat ja heittelivät huulta toisilleen. Niin, ja pyörivät suurimman osan ajasta ilman vaatteita. Mitä se oikein kertoi heidän suhteestaan? Mitä se kertoi Roxannesta?
   Professori Butler oli jo aloittanut tunnin, kun Roxanne saapui pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan.
   ”Neiti Weasleykin päätti sitten ilmestyä paikalle”, professori Butler totesi mustia viiksien hivenen ärsyyntyneenä nykien.
   ”Siltä näyttäisi”, Roxanne päräytti ja meni hivenen vastahakoisesti Fredin viereen istumaan. Veli ei edes vilkaissut häntä.
   ”Kymmenen pistettä Rohkelikolta”, Butler töksähti päätään pyöritellen.
   ”Suihku olisi saattanut tehdä terää”, Gabriella mutisi Roxannelle hänen takaansa. Lily tämän vieressä vilkaisi häntä kulmiaan kopeasti kohottaen.
   ”Ei minulla jäänyt sellaisiin ylellisyyksiin aikaa”, Roxanne mumisi tytölle takaisin ja virnisti Lilylle provosoivasti. ”Kekkuloin eilen yömyöhään Shawnin ja Jamesin kanssa.”
   Lily näytti äkäiseltä. Hyvä.
   ”Meillä oli hurjan hauskaa”, Roxanne jatkoi ja iski silmäänsä Gabriellalle. Lily näytti entistäkin kiukkuisemmalta.
   Gabriella näytti peukkua laiskasti. ”Mahtavaa.”
   Roxanne hymähti. Hän aisti Fredistä huokuvan vastenmielisyyden ja vihan ja hänen oli taas vaikea hengittää. Hän vilkaisi veljeään kulmiensa alta. Fred tuijotti vampyyreistä höpöttävää Butleria kasvoillaan kylmä naamio.
   Roxanne huokaisi. Fred tuskin koskaan antaisi hänelle anteeksi ja se oli Lilyn syytä.
   Vai oliko se sittenkin Roxannen oma syy? Itse hän oli alkanut rietastelemaan Jacobin kanssa. Vaikka oli ollut hyvin tietoinen tämän tekemistä syntisistä virheistä.
   Roxanne oli antanut rakkautensa Jacobiin tuhota hänen ja veljensä välit. Hän ei ollut enää ollenkaan varma, oliko hänen ja Jacobin välinen suhde sen kaiken arvoista. Ehkä olisi ollutkin, jos poika olisi antautunut ja avautunut hänelle, kertonut, mitä oikein puuhasi ja miksi. Tämä käyttäytyi kuitenkin aina vain kuin salaperäinen, sulkeutunut ja pahuksen seksikäs simpukka.
   Roxanne vilkaisi Frediä jälleen silmäkulmastaan ja mietti, mitä ihmettä voisi tälle sanoa katkaistakseen jäätävän hiljaisuuden heidän välillään.
   Butler lätkäisi kätensä yhteen. ”No niin, ei muuta kuin töihin sitten!”
   Roxannella ei ollut aavistustakaan, mitä heidän olisi muka pitänyt ryhtyä tekemään. Muut luokkatoverit heidän ympärillään alkoivat vetää esiin sulkakyniä ja pergamentteja. Roxanne tuijotti avuttomana Fredin kylmää sivuprofiilia.
   Fred vilkaisi häntä. Heidän katseensa kohtasivat ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Veljen ruskeat silmät näyttivät vieläkin kylmemmiltä kuin tämän kiviset kasvot.
   Fred tuhahti halveksuvasti ja nousi seisomaan. Pulpetti raahasi kivistä lattiaa inhottavasti. Fred heilautti laukkunsa olalleen ja lähti marssimaan luokan ulko-ovea kohti.
   ”Herra Weasley!” professori Butler huudahti. ”Mihinkäs sitä ollaan matkalla?”
   Fred ei vastannut, avasi luokan oven ja pamautti sen kiukkuisesti takanaan kiinni. Oven pamahtamisen ääni sattui Roxannen korviin. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, miten hänen sydämeensä koski.
   ”En kestä teitä Weasleyitä”, Butler huokaisi dramaattisesti ja kirjoitti jotakin pergamentille.
   Lily näytti vahingoniloiselta. Roxannen teki mieli tunkea sulkakynä tytön nenään.

*

”James!” Dominique karjaisi mahtavasti kuntoiluareenan toiselta puolelta osoittaen häntä uhkaavasti taikasauvallaan. ”Apinointi ja vetelehtiminen seis ja painot käteen!”
   James mulkaisi serkkuaan. ”Kai minä nyt saan nenääni kaivaa välillä?”
   ”Kaiva omalla ajallasi!”
   ”Mokomakin orjapiiskuri”, James jupisi inhoavasti, mutta tarttui kuitenkin valtavaan tankoon, jonka molemmissa päässä oli kurjan massiiviset painot. Hän mulkaisi Shawnia, joka virnisteli hänelle vahingoniloisesti pidellen omaa tankoaan suorilla käsillä ilmassa näyttämättä ollenkaan rasittuneelta.
   ”Eihän sinulla edes ole siinä kuin parinkymmenen kilon painot”, Shawn hymähti hänelle nostaessaan tankoa aina vain uudelleen yläilmoihin käsiensä yläpuolelle ja sitten taas takaisin lanteidensa kohdalle.
   ”Älä yhtään rehvastele siinä”, James mutisi ja katseli ystävänsä pullistelevia hauiksia katkeransuolainen maku suussaan. Hän mulkaisi uudelleen Dominiqueta, joka juuri löi tahtia Michaelille, joka joutui tekemään syväkyykkyjä. Nikita seisoi pojan takana ja tuijotti tämän takamusta lievästi haikea ilme kasvoillaan. James pärskähti ja työnsi jälleen omaa tankoaan kohti taivasta.
   ”En ymmärrä miksi meidän on muka kuntoiltava”, James jupisi inhoavasti. ”Aurorit tekevät työtä taikasauvoilla eivätkä turhalla lihasmassalla.”
   ”Sano tuo sitten, kun Voldemortin kätyrit vievät taikasauvasi ja joudut nyrkkitappeluun kuoliksien kanssa”, Shawn puuskahti hikipisara pitkin tämän ohimoa kohti maata valuen.
   James vilkaisi kopeasti ystäväänsä. ”Voldemortilla ei ole enää kätyreitä.”
   ”No, nyrkkitappeluun Aqualinen kanssa sitten.”
   James irvisti. Hänen katseensa lipui automaattisesti aurorikokelastyttöihin, joita Teddy hoputti kauempana pihalla ihmeellisiin liikuntasuorituksiin. Ava näytti juuri heittelevän kärrynpyöriä, oliko se nyt ihan terveellistä perunahirviötä ajatellen?
”Enhän minä lyö tyttöjä”, James tokaisi Shawnille. ”Tosin Aqua ei taida päästä siihen kategoriaan, kun miettii hänen naamaansa.”
   Shawn hymähti. ”Sinun pitäisi sopia Avan kanssa.”
   James mulkaisi ystäväänsä. ”Sovi itse Lilyn kanssa.”
   Shawn näytti nyrpeältä. ”Ei hän halua puhua minun kanssani. Hän haluaa vain istuskella Lucas Romen kanssa Tähtitornissa kuutamoa ihastelemassa.”
   ”Valitat kuin mustasukkainen pikkupoika”, James ilmoitti. ”Mene kohtamaan hurja, tulisieluinen sisareni. Minä varoitin sinua hänestä, eihän hänen kanssaan voi mitenkään tulla toimeen. En ollenkaan ihmettele alistunutta ja masentunutta olemustasi. Lils on kunnon syöjätär, joka imee elinvoiman kaikesta, mihin saa kynsillään tartuttua.”
   Shawn huokaisi. ”Siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua.”
   James katseli ystäväänsä. Poikaparka todella näytti maansa myyneeltä ja turhautuneen ahdistuneelta. Sellainenko vaikutus Lillerolla todella oli miespuolisiin otuksiin? James ei ollenkaan ihmetellyt asiaa, mutta ehkä olisi parasta sanoa Lilylle pari valittua sanaa siitä, mitä seurustelusuhteessa tehtiin ja mitä ei. Eihän kukaan tuollaista Shawnin säälittävää koiranpentuilmettä jaksanut katsella, se ei sopinut pojan muuten niin karskiin olemukseen ollenkaan.
   James vilkaisi jälleen tyttöystäväänsä, joka pompahteli jumppa-asussaan kauempana pihamaalla. Jonkun olisi pitänyt selittää myös Avalle, mitä seurustelusuhteessa tehtiin ja mitä ei. James oli vakaasti sitä mieltä, ettei entisiä, rasittavan raivostuttavia tyttöystäviä saanut tapailla. Mitä Ava olisi sanonut, jos James olisi ryhtynyt heilastelemaan entisten kaulailuystävättäriensä kanssa? Tosin suurin osa niistä oli jäänyt Bulgarian hiekkarannoille.
   Jamesin alahuuli painui mutruun itsestään. Vielä vuosi sitten hän oli ollut Bulgariassa hehkuvan auringon alla Charlien kanssa siemailemassa kirpakoita juomia ja ihastelemassa kauniita tyttösiä pikku, pikku bikineissä. Ja tässä hän nosteli ruosteista metalliputkea kohti taivaita nilkat täynnä loskaa, odotti pelottavaa minihirviönsä syntymää kauhun ja ahdistuksen sekaisin tuntein ja tappeli lesbotyttöystävänsä kanssa mitä naurettavimmista ja yksinkertaisimmista asioista, joiden olisi pitänyt olla kristallinkirkkaan selviä draaman jokaiselle osapuolelle.
   Ei Lohikäärmerakastajalla hyvin mennyt, James tuumasi inhoavasti itsekseen. Elämä oli kurjaa.
   ”Saatte lähteä syömään”, Dominique ilmoitti raikuvalla äänellä. ”Teoriaa sitten loppupäivä.”
   ”Jee”, James jupisi happamasti.
   Dominique siristi sähkönsinisiä silmiään Jamesille kävellessään heitä kohti. Serkkutyttö heilautti kätensä Jamesin olalle. ”Asenteesi on kuin hevoskotkalla. Piristypä vähän, Jamie.”
   ”Ei hän kykene”, Shawn kertoi huvittuneen ivallisella äänellä.
   ”Sinä et kykene kohta kävelemään, kun löydät taikasauvani anuksestasi”, James varoitti.
   Dominique kakoi ilmaa. ”Te olette ällöttäviä.”
   ”James on”, Shawn oikaisi. ”Minä olen vain ihana.”
   Dominique tirskahti. James kohotti kulmiaan äänelle: Dominique ei todellakaan ollut mitään hihittäjätyyppisiä tyttöjä, tämä oli aina ollut enemmänkin se suvun kovapäisin mimmi. Hän katsoi serkkuaan ihmeissään ja näki järkytyksekseen Dominiquen luovan Shawniin mietteliään katseen.
   Minä huomaan liikaa asioita, James jupisi hieman kauhistuneena päänsä sisällä itselleen.
   He kävelivät kolmestaan pois kuntoiluareenalta. Teddyn johtama tyttöjoukko oli jo lähtenyt kulkemaan kohti Auroriaa kauempana pihalla. Michael, Jesse, Opelix, Nikita ja muut pojat jutustelivat vaimealla äänellä Shawnin, Jamesin ja Dominiquen takana.
   Lounaaksi oli kinkkukiusausta. Ruokailusalissa James istumaan Avan viereen sukkelasti kiilaten törkeästi Summerin. Hän virnisti leveästi kiukkuiselle tytölle sujahtaessaan tyttöystävänsä viereen.
   Ava vilkaisi häntä viileästi. ”Mitä?”
   ”Enkö saisi muka tulla tyttöystäväni viereen kermaisesta kinkusta nauttimaan?”
   ”Et. Mitä asiaa? Minun ei tee mieli kuunnella sinun juttujasi juuri nyt.”
   ”Miksi ei?” Jamesista lauseessa ei ollut päätä eikä häntä. Miksi Ava oli hänelle muka vihainen? Asianlaidanhan olisi pitänyt olla aivan toisin. Ei James ollut heilastellut entisen tyttöystävänsä kanssa, vaan Ava oli.
   ”Koska sinä et tajua mitään ja olet täysi pöllö”, Ava ilmoitti käheällä äänellään ja katsoi häntä pientä nenäänsä nyrpistäen.
   ”Eihän tuo nyt pidä laisinkaan paikkaansa”, James ärsyyntyi. Hän hätkähti Shawnin rykäistessä mahtavasti hänen korvansa juuressa, hän ei ollut huomannut pojan tulleen viereensä.
   ”Nuoripari voisi ottaa ihan rauhallisesti näin kymmenen muun todistajan läsnä ollessa”, Shawn ehdotti.
   ”Sinä taas voisit pitää omalaatuisen suuren pääsi poissa tästä”, James naljaisi ja kääntyi jälleen Avaan päin. ”Tämä on naurettavaa. Ei tapella enää.”
   Ava katsoi häntä epäilevästi. ”Oikeastiko?”
   ”Niin!” James huudahti ilahtuneena, kun tajusi ettei Ava ollut enää vihaisella puolustuslinjalla. ”Ollaan vain onnellisia ja iloisia, eikö vain? Se on paljon mukavampaa.”
   ”Totta”, Ava myönsi huokaisten ja laski päänsä Jamesin olkapäälle. James silitti tytön silkkisiä hiuksia helpottuneena.
   ”Siinäs näette, noin helppoa se on!” Shawn hihkaisi. ”Ehkä minunkin pitäisi yrittää vielä sopia Lilyn kanssa.”
   ”Tee se”, James kannusti. ”Näitkö kuinka helposti minunkin tyttöni oli valmis sopuun. Rakkaus voittaa aina.”
   ”Minä olen valmis sovintoon”, Ava sanoi ja nosti päänsä Jamesin olalta, ”mutta minä aion myös nähdä Aqualinea.”
   ”MITÄ?” James räjähti niin, että tamminen pöytä heidän allaan nytkähti ja aurorikokelaat pöydän ympärillä hiljenivät. ”Et ole tosissasi!”
   Ava näytti ärsyyntyneen uhmakkaalta. ”No, totta hitossa olen! Sinä et minua määräile!”
   ”Miten sinä sitten kuvittelet meidän juttumme kestävän?” James ärähti raivostuneena.
   Ava tuijotti häntä kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa ja näkemäänsä. ”Mitenköhän sinä sitten kuvittelet meidän juttumme kestävän, jos todella olet noin typerä kuin annat olettaa?”
   Ava heitti servietin puoliksi tyhjentämänsä ruokalautasen päälle ja nousi kiukkuisesti pöydästä. Tytön suuri, pyöreä maha osui ikävännäköisesti pöydän kulmaan ja Jamesin sydäntä vihlaisi. Ava loi Jamesiin musertavan katseen ja lähti marssimaan ruokailusalista ulos. Aurorikokelaat pöydän ympärillä näyttivät huvittuneen uteliailta, Shawn pyöritteli päätään kuin olisi ollut väsynyt tilanteeseen. James ryntäsi Avan perään, luuliko tämä hölmö oikeasti pääsevänsä lähtemään noin vain karkuun hänen luotaan jälleen kerran?
   Ava oli painelemassa loskaiseen lumimaisemaan pyöreistä ovista, kun James sai tämän kiinni. Ava riuhtaisi itsensä irti hänen otteestaan.
   ”Älä koske minuun.”
   ”Ai joo, minä en saa koskea sinuun, mutta inha lesbiaaniystäväsi saa, niinkö?”
   ”Ei hän ole minuun koskenut!”
   ”No, minkä helkkarin takia sinä sitten haluat häntä nähdä?”
   ”Hän on minun paras ystäväni!” Ava kiljaisi. ”Ja jos sinä et tajua sitä, saat minun puolestani olla ihan rauhassa tajuamatta!”
   ”Sinä olet kakaramainen!” James kiljaisi syyttävästi. ”Me olemme perustamassa perhettä vaikkakin vasten tahtoamme, meidän pitäisi osata käyttäytyä sivistyneesti ja aikuisesti!”
   ”Ei tuo ole edes sana!” Ava kiljui niin kimeällä äänellä, että Jamesin korvia vihlaisi. ”Ja jos tämä kaikki on niin vasten sinun tahtoasi, niin ole hyvä ja lähde karkuun sitten niin kuin olet koko ajan halunnutkin tehdä!”
   ”En minä ole menossa minnekään!” James ärjäisi, mutta hänen sisällään kuohahti toiveikas pieni kipinä. Hän jähmettyi tunteesta ja astui askeleen kauemmaksi. ”Kai.”
   Ava siristi silmiään. ”Mitä tuo tarkoittaa?”
   ”En minä halua tätä!” James karjaisi. ”En ole halunnut mitään osaa tästä missään vaiheessa!”
   ”No, siitä minä kyllä olen hyvin tietoinen!” Ava kiljui. Ruokailusali heidän vieressään oli aavemaisen hiljainen ja James tiedosti hämärästi kaikkien kuuntelevan heitä. ”Itsepähän minut paksuksi panit!”
   ”Ja toivon todella, ettei niin olisi käynyt!” James ärjyi takaisin.
   Ava astui kauemmaksi hänestä aivan kuin hän olisi lyönyt tätä. Jamesin sydäntä jylläsi kammottava tyhjyyden tunne.
”Selvä!” Ava kiljaisi. ”Pidä vapautesi, James Sirius Potter! Sitähän sinä kaipaat ja tarvitset!”
   ”Selvä! Pidä sinä typerä, ruma lesborakkisi!” James karjui takaisin. ”Sitähän sinä olet tahtonut koko ajan!”
   ”Idiootti!” Ava mutisi raivostuneena ja pyörähti makuukammareihin vieviin pyörteisiin päin. ”Minulle riittää, James!”
   ”Niin minullekin!” James karjaisi ja pyyhälsi pyöreistä ovista loskaiseen talvi-ilmaan. ”Nyt riitti!”
   Mutta kun hän seisoi Aurorian pihalla ja tammiset ovet paukahtivat hänen takanaan kiinni, hän tunsi olonsa kurjan tyhjäksi ja mitäänsanomattomaksi.
   Hän osoitti taikasauvallaan taivasta. ”Tulejo, Tulisalama!”
   Tulisalama viiletti viheltäen ilman halki hänen luokseen ja asettui hänen eteensä. James tarttui luutaan kiitollisena ja lähti karkuun epämiellyttävää elämäänsä ja vieläkin epämiellyttävämpää tyttöystäväänsä.
   James liisi sydän palaen synkän Tylyahon yllä. Hän tunsi olonsa kurjaksi ketaleeksi.
   Rakkaus oli ihan tyhmää.
   Tylypahkan suojataiat tervehtivät häntä värähtäen ja laskivat hänet lävitseen. James kieputteli harmaassa ilmassa yrittäen tyhjentää kuohuvan mielensä. Dominique repisi kaapunsa, kun hän ei ilmestyisi teoriatunnille, mutta sille ei nyt mitään mahtanut.
   Ava oli ikävällä tavalla kammottava pakkaus. Tyttö oli kietonut hänet nilkasta kiinni kettinkiin ja kehtasi vielä heitellä sen perään palloa kohti hänen jalkojaan.
   Miten Ava saattoi kuvitella Jamesille koskaan olevan okei se, että tämä tapaili Aqualinea? James muisti oikein mainiosti, kuinka Aqualine oli katalasti komennuttanut hänet uuden vuoden tanssiaisissa Taikaministeriön pönttösisäänkäyntivessaan. ”Sinä veit minulta kaiken, mistä ikinä välitin. Ja saat maksaa siitä. Minä aion tappaa sinut.”
   James muisti myös oikein hyvin, kuinka Aqualine oli hiippaillut ennen tanssiaisia hänen huoneeseensa yöllä ja katsellut hänen ja Avan nukkumista. ”Sinä veit hänet minulta, saasta. Nauti varastetuista hetkistäsi, Potter. Hän on minun, hän tulee aina kuulumaan minulle ja minä aion pitää siitä huolen”, Aqualine oli kähissyt huoneen hämärässä.
   Jamesin mielestä juuri tällaisten asioiden takia Avan ja Aqualinen tapailu oli kerta kaikkiaan väärin. Aqualinesta ei seuraisi mitään muuta kuin ikävyyksiä ja pahuutta.
Ja Aqualine aivan varamsti suunnitteli jotakin ikävää. James tiesi sen.
   Ava ei enää koskaan saisi nähdä Aqualinea, se oli varmaa. James vaikka köyttäisi tytön sänkyynsä niin, ettei Aqualine pääsisi kajoamaan tähän tai minihirviöön.
   Ava oli niin itsepäinen! Kunpa tyttö itse vain tajuaisi kuinka hölmö olikaan luottaessaan sokeasti hulluun, mielenvikaisen mustasukkaiseen exäänsä.
   James lensi Jasperin huoneen ikkunalle. Hän toivoi, ettei hänen parhaalla ystävällään olisi tuntia juuri sillä hetkellä. Olisi piristävää kiusata tätä.
   Ikkunasta James näki Jasperin istuvan ruskealla nojatuolillaan keskellä huonetta. Nuori professori oli nostanut jalkansa pienelle lasiselle pöydälle ja pyöritteli taikasauvaansa sormiensa välissä. Hetken aikaa James kummasteli, miksei Jasperilla ollut velhokaapuaan, vaan tämä oli mustassa t-paidassa ja kauhtuneissa farkuissa.
   Jasper näytti hämmentyneeltä Jamesin avatessa ikkunan taikasauvallaan. Hän lensi sisään, sulki ikkunan takanaan ja virnisti parhaalle ystävälleen. ”Terve.”
   ”Terve”, Jasper tervehti huvittuneen kuuloisena, kuulostamatta ollenkaan itseltään.
   Jamesille tuli kumma tunne ja hän siristi silmiään tajutessaan, ettei vaaleatukkaisella pojalla hänen edessään ollut kulmakorua. ”Sinä et ole Jasper.”
   ”Hyvä huomio”, Jacob tokaisi kuulostaen edelleenkin huvittuneelta.
   ”Missä Jasper on?”
   ”Leikkimässä opettajaa tietääkseni”, Jacob kertoi virnistäen. ”Omituista.”
   ”Sinä se vasta omituinen oletkin”, James tuumasi.
   Jacob hymähti. ”Ja sinä olet melkoinen suupaltti.”
   ”Se on sekä kirous että lahja.”
   Jacob naurahti. ”Aivan varmasti. Rox puhuu sinusta usein. Hän kutsuu sinua Apinapojaksi.”
James kyräili poikaa varuillaan. ”Se on Lohikäärmerakastaja sinulle.”
Jacob irvisti. ”Selvä.”
   ”Miksi sinä oikein pyörit Roxyn kanssa?” James päräytti pysähtymättä ajattelemaan sanojaan lainkaan, ne vain karkasivat hänen suustaan, mutta heti sanottuaan ne hän tiesi haluavansa kiihkeästi tietää Jacobin vastauksen. Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt miksi.
   ”Onko se jollakin tavalla sinun asiasi?” Jacob kysyi ystävällisesti, mutta tämän ääneen oli ilmaantunut pieni särähdys.
   ”Ehkei, mutta olisi mukava kuulla sinun vastaukseksi nyt kun tuli puheeksi.”
   Jacob hymähti kopeasti. ”Ehkä minä nautin hänen seurastaan.”
   Jostakin syystä Jamesia ärsytti. ”Hän on sellainen tyttö, että vaikea siitä olisi olla nauttimattakaan.”
   ”Minusta tuntuu, että tiedän tuon paljon syvällisemmin kuin sinä”, Jacob tokaisi ja virnisti ivallisesti. ”Kirjaimellisesti.”
   James tajusi ärsytyksensä kasvavan syövyttäviksi liekeiksi hänen sisällään kummallisista syistä. ”Parasta olla pelleilemättä hänen kanssaan. Olen tosissani.”
   ”Melkein pelottaa”, Jacob tuumasi.
   James tunsi sisimpänsä kuohuvan syistä, jotka olivat hänelle itselleen kovin hämärän peitossa. Hän kohautti olkapäitään ja istahti Jacobia vastapäätä. ”Parasta olisi pelottaakin. Osaan olla hirmuinen halutessani.”
   ”Melkoinen mielikuva”, Jacob hymähti. ”Tulee mieleen apina, joka jyskyttää rintavarustustaan ja kiljuu.”
   ”Kuvittele apinan tilalle gorilla, joka repii pääsi tai viimeyönäkin mainitun elimen irti vartalostasi”, James tokaisi kuivasti.
   ”Selvä…”
   Ovelta kuului lukon napsahdus ja Jasper astui sisälle huoneeseen. Kulmakorua kantava korvakoru kohosi hiusrajaa hipomaan, kun nuori professori tajusi kaksoisveljensä ja parhaan ystävänsä vallanneen hänen huoneensa.
   ”Teillä taitaa olla tylsä elämä”, Jasper arveli hitaasti sulkiessaan oven perässään.
   James irvisti. ”Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä opetit lapsukaisille tänään?”
   ”Leijutusloitsua.”
   ”Hurjaa”, Jacob pärskähti. Jasper käveli tämän tuolin takaa ja läpsäisi veljeään mojovasti takaraivoon Jamesin suureksi riemuksi.
   ”Tuo oli aamukahvini kähveltämisestä”, Jasper tokaisi ja istui sitten nojatuoliin pienen sohvapöydän toiselle puolelle.
   ”Sattui osumaan silmääni”, Jacob virnisteli päätään hieroen. ”Päätin pelastaa sen parempiin kurkkuihin.”
   ”Kahvini oli tuossa pöydällä, kun menin suihkuun. Sinä murtauduit minun huoneeseeni. Niin kuin te molemmat olette nytkin tehneet.”
   ”Kuka pöljä muka jättää kahvin jäähtymään ja menee suihkuun?” James tahtoi tietää.
   ”Niin, ihan oma vikasi”, Jacob tokaisi jollakin tavalla hyvin lapsellisesti Jasperille, joka mulkaisi kaksoisveljeään.
   ”Kylmä kahvi kaunistaa. Ja voin kertoa koston olevan suloinen.”
   ”Sinä se vasta suloinen oletkin tuossa opettajankoltussasi”, Jacob pärskähti takaisin.
   ”Tämä tuntuu siltä kuin kaksi lasta tappelisi leluista”, James mutisi.
   Jasper ja Jacob virnistelivät toisilleen. ”No, meiltä jäi kaikki parhaat kinastelut käymättä lapsuudessamme, pakko kai ne on joskus käytävä läpi.”
   James pyöritti päätään. Hän tiesi Jacobin ja Jasperin historian ja hänestä oli järkyttävää, että kaksoset pystyivät vitsailemaan siitä missään muodossa. James ei osannut kuvitella mitään kamalampaa kuin se, mitä hän tiesi veljesten kokeneen.
   ”Mikä sinulla oikein on?” Jasper hymähti ja osoitti Jamesia kasvoihin. ”Mitä sinä mökötät?”
   ”Tyttöystäväni on itsepäinen, kiero paholainen, joka ei suostu olla näkemättä murhanhimoista entistä tyttöystäväänsä.”
   Jasper nojasi päätään nojatuolinsa selkäosaan ja nosti jalkansa sohvapöydälle. ”Miksi Ava haluaa nähdä Aqualinea?”
   ”Sen kun tietäisin!” James huudahti teatraalisesti. ”Hän väittää sen rakin olevan paras ystävänsä. Mihin hän muka parasta ystävää tarvitsee? Hänellä on minut! Minun pitäisi riittää täyttämään kaikki hänen halunsa ja tarpeensa!”
   Jacob pärskähti vahingoniloisesti. ”Ehkä sinun pitäisi osoittaa tytöllesi kaapin paikka.”
   James mulkaisi poikaa. ”En tarvitse sinun kieroutuneita parisuhdeneuvojasi, kiitos vain.”
   ”Jake on oikeassa”, Jasper tuumasi. ”Sinä ja Ava olette saamassa vauvan. Ei Ava voi tehdä mitä tahansa tahtoo ja poukkoilla ympäriinsä. Aqualine on arvaamaton, hänhän yritti tappaa sinut. Tuskin hän kovin iloinen on teidän yhteisestä rakkauden siemenestänne.”
   ”Nimenomaan!” James rääkäisi ilahtuneena siitä, että joku tajusi vihdoin hänenkin kantansa asiaan.
   ”Näytä hänelle potut pottuina”, Jacob ehdotti olkiaan kohauttaen.
   James huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa poikaan. Häntä ärsytti tämän läsnäolo, hän olisi halunnut haukkua tyttöystävänsä hölmöjä mielitekoja Jasperin kanssa kahden kesken. ”Mitenköhän herra liero sitten hoitaisi asian?” James kysyi liioitellun ystävällisesti.
   Jacob kohautti olkiaan. ”Iske joku mimmi, tee tyttösi mustasukkaiseksi ja hän juoksee takaisin luoksesi ja sanoo sinulle, ettei koskaan enää tapaile kyseenalaisen omituista exäänsä, jos sinäkään et enää rietastele muiden tyttöjen kanssa.”
   Jasper huokaisi. ”Tai sitten voit vain käyttäytyä niin kuin aikuiset ja yrittää puhua hänelle.”
   Mutta Jamesin pään sisällä oli jo valo syttynyt. Hän huudahti riemastuneena. ”Kertakaikkisen loistava idea! Ehket ole niin typerä kuin miltä näytät, Jake!”
   ”Hei!” Jasper ja Jacob ärähtivät yhteen ääneen. James tuskin kuuli.
   ”Minä menenkin tästä heti Roxyn luokse! Kiitos mahtavasta ideasta!” James hehkutti ja nousi seisomaan.
   Jacob ja Jasper tuijottivat häntä. ”Mihin sinä Roxya tarvitset?”
   ”Hän saa tietysti esittää minun iskemääni naista! Me pistämme kunnon esityksen pystyyn!”
   Jacob näytti yhtäkkiä ärsyyntyneeltä. ”Mikset sinä voi oikeasti vain iskeä jotakuta naista?”
   ”Koska shown on oltava uskottava!” James huokaisi, miten Jacob ei sitä tajunnut? Ihan kuin tämä olisi ollut tahallaan tyhmä. ”Rox on mitä parahin näyttelijä ja meidän yhteistyömme on aina ollut saumatonta, tämä on aivan loistavaa!”
   ”Todella loistavaa”, Jacob tokaisi kuivasti ja pyöräytti silmiään. James näki tämän sormien alkavan naputtaa sohvan käsinojaa kiukkuisesti.
   James vähät välitti Jacobista ja vilkutti Jasperille, joka näytti lannistuneen huvittuneelta. ”Nähdään taas!”
Hän viiletti ulos huoneesta. Ennen kuin ovi sulkeutui hänen takanaan, hän kuuli Jacobin sanovan Jasperille: ”En yhtään ihmettele sitä, että kaikki kutsuvat häntä apinaksi.”
James hymähti. Hän oli innoissaan, Ava saisi potut pottuina takaisin!
James nousi Tulisalamansa selkään ja viiletti pitkin Tylypahkan käytäviä. Muutama Korpinkynsi säikähti hänen hurahtaessa näiden päiden ylitse. James oli vain onnellinen, ettei Minerva McGamiwa sattunut paikalle. Se olisi saattanut olla nostalgisen traumatisoivaa. James ei koskaan ollut ollut Minervan suosikki, enemmänkin vanhan professorin silmätikku.
James viiletti yhdestä avonaisesta ikkunasta Tylpahkan tiluksille ja lensi Lilyn, Roxannen ja Gabriellan makuusalin ikkunalle. Hänen suureksi helpotuksekseen Gabriella ja Roxanne olivat huoneessa ja makoilivat Gabriellan sängyllä kirjoittamassa jotakin, epäilemättä tekivät jonkinlaisia läksyjä.
James lensi huoneeseen avattuaan ikkunan. Gabriella hymyili hänelle, Roxanne pomppasi seisomaan ja virnisteli hänelle typerästi.
”Tere. Onko sinunkin olosi vielä vähän haiskumainen?”
”Mistä arvasit?” James oli ihmettelevinään. ”Sinä ihana olento, tulin pyytämään sinulta palvelusta.”
”Minkälaista palvelusta?” Roxanne kysyi kärkkäästi, heti innostuen, ruskeat silmät säihkyvästi tuikkien. James tajusi typerän hymyn leviävän kasvoilleen katsellessaan tytön siroja kasvoja.
”Minä haluan näyttää Avalle mitä mustasukkaisuus on!” James julisti. ”Hän tekee minut hulluksi vaahdotessaan Aqualinen tapaamisesta ja minua pelottaa, että se hurtta iskee puukon minihirviöön. Haluan herättää hänet todellisuuteen ja sinun liero poikaystäväsi antoi minulle oikein hyvän vinkin.”
Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ymmärtänyt täsmälleen, mistä James puhui. ”Selvä sitten. Mikä on suunnitelma?”
   James hieroi käsiään yhteen. ”Loistavaa.”
   


   
   
   
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

SpringRose

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
« Vastaus #130 : 12.07.2014 00:17:43 »
Jatkoaaaaa!! *tuulettaa*
Mä olen NIIN turhautunut kun näillä menee kaikki ihan poskelleen! Ettäää.. MIKSI Jamesille ei sovi että Ava tapaa Aqualinen joskus? MIKSI Lily suuttuis Shawnille jostain ihan typerästä asiasta?? (heikko muistikuva..) MIKSI oi miksi tää elämä on niin kertakaikkisen hankalaa? Kyllä, mä rakastan tätä edelleen <3 Kauhistuon kun tajusin että tää loppuu kohta.. Toivottavasti onnellinen loppu on tässäkin :) Ihanaa luettavaa oli taas kertan, yksi näppäilyvirhe oli mutta ihan sama.. :) Ei tarvi edes mainita että jatkoa odotan innolla ;) Ainiin, pojat on taas niin järkeviä.. Jamesille käy vielä Avan kanssa huonosti arvelen..
SR

Medianoche

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #131 : 12.07.2014 15:31:14 »
”Minä haluan näyttää Avalle mitä mustasukkaisuus on!” James julisti. ”Hän tekee minut hulluksi vaahdotessaan Aqualinen tapaamisesta ja minua pelottaa, että se hurtta iskee puukon minihirviöön. Haluan herättää hänet todellisuuteen ja sinun liero poikaystäväsi antoi minulle oikein hyvän vinkin.”

Hah! Tästä tuli hyvin elävästi mieleen, että ensin James oli aika järkyttynyt, ei pitänyt ollenkaan ajatuksesta saada lapsi. Seuraavaa lukua odottelen oikein innolla, koska haluan kuulla lisää tästä suunnitelmasta. Sitten jotain kommenttia tuosta Lucas Romesta... Minusta hän oli jotenkin heti todella kiinnostava hahmo; tahtoo tietää lisää! Pitäisin myös siitä ajatuksesta, että Lily alkaisikin seurustella hänen kanssaan. :D
Tässä luvussa oli myös muuten hyvä kerronta (eikö niissä kaikissa?), mutta ennen kaikkea pidin tästä Jamesin ja Avan vuoksi.  :-X

Lyhkäisten kommenttien takaa terveiset Medianochelta.

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
« Vastaus #132 : 13.07.2014 15:01:19 »
Medianoche, haha eiköhän tätä Lucasta tulla tapaamaan viellä saa nähdä ;D joo Jamiessä on ehkä jonkin verran huomattavissa sellaista henkistä kasvunpoikasta ;D mukavaa että tykkäsit kiitos paljon kommentista ;D

SpringRose, joo Jame on vähän jääräpää Aqualinen suhteen, mutta saattaapi johtua siitä että näiden kahden välillä niin syvä vihasuhde.. ja Lily on kyllä kova suuttuilemaan joo ;D ja ei tää ihan viellä oo loppumasta, paljon on vielä tapahtumassa! kiitos taas paljon kommentistasi :)

Oioi, tämä luku tulikin sitten kirjoitettua ihan tässä aamun aikana yhteen pötköön, oli sellainen ihana flow päällä ja kyllä tempauduin mukaan tarinaan ihan huolella :) kommentit on kivoja vink vink ja mukavaa sunnuntaita kaikille :)

49. Sopu ja ero
8.3.2024

Lily oli ylpeä huispausjoukkueestaan. Hänen sydämensä oli täynnä onnea, kun hän katseli, kuinka hänen punaisiin huispauskaapuihin pukeutuneet joukkuetoverinsa liisivät täydellisessä muodostelmassa hänen ylitseen. He olivat kehittyneet hurjasti muutamien kuukausien aikana. Tasan viikon päästä pidettävä ottelu Puuskupuhia vastaan ensi lauantaina toisi heille takuulla voiton. Jos he eivät voittaisi Puuskupuhia, se olisi Rohkelikon joukkueen loppu, koska he olivat hävinneet Korpinkynnelle, niin noloa kuin se olikin. Lily puri hampaitaan yhteen muistaessaan viimeisen pelin. Typerä Gabriella oli ollut aivan liian loivaliikkeinen ja Korpinkynnen etsijä oli saanut siepin napattua aivan tämän nenän edestä.
   No, seuraavassa pelissä Fred olisi myös pelaamassa (eikä kadoksissa tyttöystävänsä kanssa), joten heillä oli paremmat mahdollisuudet voittoon. Eikä Lily tosiaankaan ollut nähnyt joukkueensa pelaavan koskaan niin hyvin. Tiukka harjoituslinja oli tehnyt tehtävänsä.
   Lily syöksähti luudallaan Fredin alta ja iski tämän kainalossa lepäävään kaatoon tiukan iskun. Kaato pompahti, mutta Fred sai sen pidettyä sylissään. Ivallisesti nauraen poika lähti kohti Hugon vartioimia maalisalkoja. Lily irvisti ja lähti tämän perään.
   Fred viskasi kaadon suoraan kohti oikeanpuoleista pyöreää maalisalkoa: Hugo ilmestyi kuin tyhjästä sen eteen ja potkaisi sen korkealle taivaalle. William Peeks, kolmas Rohkelikon jahtaaja sihahti salamana punaisena pyörivän pallon perään. Gabriella teki surmansilmukoita ilmassa etsiessään kultaista sieppiä.
   ”Gaby, etsi sieppi ja lopetetaan sitten!” Lily huudahti niin kovalla äänellä, että kaikki huispausstadionilla varmasti kuulivat. Gabriella viiletti luudallaan alas kohti loskaista maata ja käänsi sen juuri ennen maahan mätkähtämistä vaakasuoraan pidellen jossakin välissä nappaamaansa sieppiä voitokkaasti ilmassa.
   ”Tosi loistavaa”, Lily kehui joukkuetovereitaan näiden hakeutuessa hänen ympärilleen. ”Keskiviikkona ja perjantaina on vielä harjoitukset ennen lauantaista peliä sitten.”
   ”Me voitetaan!” Will riemuitsi. Hugo ja Fred naureskelivat ja Lily nyökkäili vakavana.
   ”Parasta olisi. Muuten saatan joutua syöttämään sormenne jättiläiskalmarille.”
   ”Sitähän me emme tahtoisi”, Fred vitsaili. ”Onko kukaan kiinnostunut lähtemään Kolmeen Luudanvarteen?”   
   ”Minä olen”, Gabriella ilmoitti puistellen loskaa huispauskaavustaan. Myös Tommy, Jerry ja Will olivat valmiita lähtemään Tylyahoon lauantai-illan viettoon. Lily ei oikein tiennyt mitä olisi halunnut tehdä.
   ”Mainiota. Mennään.” Fred suuntasi luutansa kohti taivaita ja muu joukkue seurasi hänen esimerkkiään. Lily lähti raahaamaan huispauspallolaatikkoa pukuhuoneisiin päin, mutta yllättäen Hugo nosti sen toiselta puolelta ylös hänen kanssaan.
   ”Miksi et mennyt muiden kanssa Kolmeen Luudanvarteen?” Lily ihmetteli.
   Hugo kohautti olkiaan. ”Ajattelin sinun tarvitsevan apua.”
Lily siristi silmiään nähdessään pojan apean ilmeen ja hänen mielensä laski. Hugon mieltä selkeästi painoi jokin.
   He veivät painavan laatikon omalle paikalleen odottamaan seuraavia harjoituksia ja lähtivät sitten kävelemään huispausstadionin halki kohti Tylypahkaa. Hugo oli harvinaisen hiljainen ja katseli maahan. Lily käänsi katseensa taivaalle, jossa tähdet alkoivat pikkuhiljaa tuikkia taivaan hämärtyessä iltaan.
   ”Lily…” Hugo aloitti kuulostaen vaikealta.
   ”Niin?” Lily kysäisi. Hän oli tiennyt Hugon haluavan puhua hänen kanssaan jostakin.
   ”Tämä saattaa kuulostaa tosi typerältä ja tunnen itseni ihan narriksi kysyessäni, mutta…”
   Hugo hiljeni. Lily kohotti kulmiaan. ”Älä anna mörön viedä kieltäsi, kysy ihan rohkeasti vain.”
   ”Minä olen ihan typerä.”
   ”Etkä ole. Pamela Parkinson on ihan typerä.”
   ”Totta.” Hugo naurahti, mutta tämän katse pysytteli edelleen maassa. Lily lätkäisi poikaa olalle.
   ”No! Anna tulla!”
   Hugo veti syvään henkeä. ”Minä olen ihastunut Gabriellaan.”
   Lilyn suupieliä nyki voimakas hymy. ”Olen kyllä huomannut.”
   Hugo vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Mistä muka?”
   ”Suustasi valuva kuola ja hölmelö, mitään ymmärtämätön ilme Gabyn astuessa huoneeseen puhuvat puolestaan, ystäväiseni.”
   ”Hah”, Hugo naurahti näyttäen kiusaantuneelta.
   Lily nauroi. ”No, miksi näytät ihan maasi myynneeltä? Ota yksisarvista sarvesta kiinni ja puhu Gabylle!”
   Hugo pudisti päätään. ”Hän tapailee jotakuta toista, eikö tapailekin?” Siniset silmät porautuivat Lilyn silmiin ja hän tajusi, miksi Hugo oli alun alkaen alkanut puhumaan hänelle Gabriellasta. Poika halusi sisäpiirin tietoa ihailemansa naisen huoneenjakajalta.
   Lily nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi ja oli kumauttaa Hugoa Tulisalamalla päähän. ”Ei mitään hajua. Kyllä hän joskus haahuilee jossakin, mutta niinhän me kaikki teemme, eikö vain?”
   Hugo näytti nyrpeältä. ”En minä vaan haahuile.”
   Lily pyöräytti silmiään. ”Älä masentele siinä. Kerro vain rohkeasti Gabylle mitä tunnet. Te voisitte olla oikein soma pari.”
   ”Niin… en oikein tiedä.”
   Lily huokaisi. He olivat kävelleet Tylypahkan oville saakka. He vilkaisivat koko ajan pikkuhiljaa hämärtyviä tiluksia.
   ”Haluatko lähteä Tylyahoon?” Lily kysyi Hugolta.
   ”Vaikka”, Hugo murahti olkiaan kohauttaen. Lily huokaisi uudelleen.
   ”Älä murehdi, serkku hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.”
   ”Niin kai sitten”, Hugo mutisi kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.
   ”Usko vain minua”, Lily kehotti ja hymyili pojalle rohkaisevasti. Hugo hymyili takaisin jo hieman ponnekkaammin.
   ”Mistä sitä tietää, vaikka tänään olisi se ilta”, Lily vielä kannusti Hugoa silmäänsä iskien. Hugo tuhahti epäilevästi, mutta ponkaisi kuitenkin maasta vauhtia ja lehahti taivaalle luudallaan. Lily ponkaisi oman luutansa selkään ja lähti pojan perään.
   Lilyn ajatukset karkasivat Shawniin. Pojalla oli tapana viettää lauantai-illat muiden aurorikokelaiden kanssa Kolmessa Luudanvarressa ja jotenkin Lilyllä oli vahva tunne siitä, ettei tämä lauantai-ilta poikennut muista. Etenkin kun Lily ja Shawn olivat vieläkin riidoissa.
   Lilyn oli hankala yhtäkkiä muistaa, mistä he edes riitelivät. Hän vain muisti sen, että Shawn oli toiminut väärin ja nyt tämä saisi kärsiä siitä. Niin, aivan, poikahan oli nolannut hänet täysin Kolmessa Luudanvarressa viime kerralla, kun oli keskellä kaiken kansan hylännyt Lilyn yksinään ja viettänyt iltaansa vain muiden tyttöjen kanssa. Lilyä alkoi suututtaa heti kun hän muisteli hetkeä.
   Oli totta, että Shawn oli yrittänyt tulla tapaamaan häntä ja oli kirjoittanut jokusia kirjeitäkin hänelle. ”Minä haluan selvittää asiat.” Juupa juu! Lilyn mielestä Shawnin olisi pitänyt käyttäytyä niin, ettei tämän aina olisi tarvinnut olla selittelemässä tekosiaan hänelle ja pyytämässä anteeksi.
   Kuitenkin… Lily ei jaksanut olla enää vihainen. Ehkä olisi parasta vain puhua Shawnin kanssa ja antaa tälle tämän pönttömäisyys anteeksi. Loppujen lopuksi Lilyllä oli kuitenkin ikävä Shawnia ja tämän hölmöjä juttuja. Poika osasi olla aika ihana halutessaan.
   Tylyaho loisti kotoisana heidän allaan. Kolmen Luudanvarren baarista kantautui tuttua helinää ja puheensorinaa.
   Hugo ja Lily laskeutuivat baarin eteen. Samanaikaisesti sen ovi avautui kellon kilinän kera ja Shawn astui baarin lämmöstä loskaiseen iltaan.
   Shawn näytti ilahtuvan ja yllättyvän samanaikaisesti nähdessään heidät. ”Moi.”
   ”Moi”, Hugo tervehti ja sujahti Shawnin ohitse baariin.
Shawn ja Lily katsoivat toisiaan oven sulkeutuessa pojan takana teljeten heidät kaksistaan kadun hiljaisuuteen. Lily tajusi hämärästi, ettei ollut koskaan kunnolla tajunnutkaan, kuinka isokokoinen Shawn todella oli.
   ”Miksi tulit ulos?” Lily kysyi rikkoakseen latautuneen hiljaisuuden.
   ”James lähetti minut suorittamaan tärkeää tehtävää”, Shawn kertoi naurahtaen.
   ”Millaista tehtävää?” Lily ihmetteli.
   Shawn ojensi kätensä hänelle. ”Tule mukaan, niin kerron.”
   Lilyn ensimmäinen reaktio oli itsepäinen kiukku: hänen teki mieli riuhtaista kätensä kauemmaksi ja syyttää Shawnia kaikista niistä vääryyksistä, joita poika oli hänelle tehnyt ja vaatia tältä anteeksipyyntöä, hän oli vieläkin hyvin vihainen tälle.
Älä ole hölmö, kehotti kuitenkin hempeä ääni hänen päässään ja Lily nielaisi kiukkuiset vastalauseensa. ”Okei”, hän kähähti ja tarttui Shawnin käteen. Shawn hymyili hänelle ja sulki lämpimän kätensä Lilyn paljon pienemmän ja viileämmän käden ympärille. Lilylle tuli heti paljon kevyempi olo.
Shawn veti hänet mukaansa lähtiessään kävelemään Tylyahon käytävää pitkin kohti kauempana kukkulan päällä häämöttävää valkoista Auroriaa. Tylyaho oli rauhallinen ja hiljainen ja heidän askeltensa ääni seurasi heitä talojen seiniä pitkin heidän kulkiessaan eteenpäin.
”Mitä James tahtoo sinun tekevän?” Lily kysyi Shawnilta ja katseli tämän kasvoja.
Shawn pyöritti päätään huvittuneena. ”Minun on mentävä hakemaan Ava hinnalla millä hyvänsä Kolmeen Luudanvarteen.”
”Miksi?”
”James ja Ava ovat riidelleet jo jonkin aikaa kuin kaksi räiskeperäistä sisuliskoa. James ja Roxanne tahtovat antaa Avalle opetuksen.”
”James ja Roxanne?” Lily toisti inhoten. ”Mitä tuo tarkoittaa? Miten Roxanne mitenkään liittyy Jamesiin ja Avaan?”
”Ilmeisesti he olivat saaneet idean tehdä Ava mustasukkaiseksi niin, että tämä suostuisi olla tapaamatta Aqualinea jos vain Jameskin lakkaisi flirttailemasta kauniille mimmeille.”
”James on niin typerä”, Lily puuskahti koko sydämestään. ”En kyllä silti ymmärrä, miten Roxanne tähän liittyy?”
Shawn pärskähti. ”Hän esittää Jamesin iskemää naista. Valeasussa, tietysti.”
”No, tietysti”, Lily puuskahti kiukkuisesti. Oikeastaan koko touhu kuulosti häneltä tavattoman hauskalta, mutta hänestä tuntui että hänen täytyi olla sitä vastaan ihan vain periaatteesta, olihan se ollut osittain Roxannen idea.
Lilyllä oli kumma tunne siitä kuin Shawn olisi ymmärtänyt, mitä hänen päässään pyöri. Poika huokaisi.
”Miksi sinä olet niin kiukkuinen koko ajan?”
”Ehkä minulla on ollut syitä olla kiukkuinen”, Lily vastasi kärkkäästi.
”Niin kuin esimerkiksi?”
”Sinä nyt ainakin olet ollut ihan ääliö”, Lily puuskahti.
Shawn näytti mietteliäältä. ”Kuinka niin?”
”No, silloin yhtenä iltana kun et halunnut olla minun kanssani, vaan Roxyn ja Domin – ”
”Tarkoitat silloin, kun vaadit minua olla istumatta Jamesin ja Roxyn ja muiden kanssa ketä siinä pöydässä nyt sattuikin istumaan ja minä pyysin sinua tulemaan istumaan meidän kanssamme pariinkin otteeseen?”
Lily pyöräytti silmiään. ”Niin! Minä haluan minun poikaystäväni olevan minun kanssani eikä typerien sukulaisteni kanssa, jos minä kerran en ole väleissä heidän kanssaan!”
”Miksi minun pitäisi rikkoa välini Roxanneen vain koska sinä olet päättänyt savustaa hänet elämästäsi? Minä pidän Roxannesta.”
Lilyä alkoi suututtaa. ”Minäkin pidin ennen kuin hänestä tulisi täysin toivoton tapaus!”
Shawn huokaisi eikä sanonut mitään. Lilyn korvissa humisi ja hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi alkanut yhtäkkiä virrata paljon voimakkaammin.
”Arvaa, mitä minä haluaisin, Lily?” Shawn kysäisi, kun he saapuivat Tylyahon päähän. ”Minä haluaisin tyttöystävän, joka ei haasta riitaa jokaisesta pienestä asiasta jonka kokee epätäydelliseksi. Minä haluaisin tyttöystävän, joka haluaa kuulla mitä minulla on sanottavaa, kun tulee erimielisyyksiä. Ja minä haluan tyttöystävän, joka mieluummin tulee minun kanssani selvittämään turhanpäiväiset riidat sitä pyytäessäni kuin jää istuskelemaan luihujen lierojen kanssa tähtitaivasta ihastelemaan.”
Shawn pysähti ja kääntyi katsomaan häntä. Lilyn korvissa tuntui polttavaa hehkua ja hänellä oli hyvin hölmö olo. Shawn kosketti hänen leukaansa. ”Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?”
Lilyn suusta karkasi ilmaa tärisevänä henkäisynä. ”Ymmärrän minä.” Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut tuntenut itseään yhtä typeräksi. ”Anna anteeksi, Shawn. Taidan olla aika kovapäinen pakkaus.”
Shawn naurahti. ”Sitä sinä kyllä olet. Ja se on minusta suloista ja kiehtovaa tiettyyn pisteeseen asti.”
Lilyn kurkkua kuristi. ”Anteeksi.”
Shawn veti hänet halaukseen. ”Saat anteeksi. Ja minäkin pyydän anteeksi. Ja toivon, ettet tästä eteenpäin jaksaisi kiukutella ihan kaikista pienimmistäkin jutuista. Minä haluan olla sinun kanssasi ja sinäkin ilmeisesti haluat olla minun kanssani, joten ollaan sitten eikä väännetä tikkua hölmöistä ja turhista asioista.”
Lily nyökkäili, vaikka hänen tekikin mieli irvistää sanojen ’et jaksaisi kiukutella ihan kaikista pienimmistäkin jutuista’, hah! Ehkä ne Shawnin mielestä olivat pieniä juttuja, mutta eivät ne siltä Lilystä tuntuneet. Hän kuitenkin aisti Shawnin olevan järkähtämättömällä tuulella ja päätteli, että olisi parasta saada tämä näkemään virheensä jolloinkin muulloin. Lily tiesi ehkä olleensa turhan jääräpäinen, mutta Shawnin oli opittava tiettyjä asioita, jos kerran halusi olla hänen kanssaan.
Shawn hymyili näyttäen onnelliselta. Poika tiukensi käsiä hänen ympärillään ja sulki hänet pehmeän jäntevään syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen. Suudelma oli yhtä suloinen kuin leuto tuuli heidän ympärillään. He uppoutuivat suudelmaan ja toistensa makuun ja Lilystä tuntui täydellisen ihanalta olla siinä, Shawnin syleilyssä. Tylyahon valot vilkkuivat heidän päänsä päällä.
He irrottautuivat toisistaan hymyillen. Lily iski silmäänsä pojalle ja kohotti pitelemäänsä Tulisalamaa ilmassa. ”Lennetään Auroriaan, niin päästään nopeammin.”
Shawn näytti surkealta. ”Miksi pitää aina lentää? Eikö ole paljon romanttisempaa kävellä tällä tavalla tähtitaivaan alla?”
Lily pyöräytti silmiään. ”Oletpa siirappinen.”
Shawn virnisteli hänelle. ”Eivätkö tytöt sitä juuri tahdo poikien olevankin?”
”Ehkä normaalit tytöt”, Lily hymähti. Shawn pyöritti päätään nauraen ja heilautti kätensä hänen olalleen.
”Sinä olet kyllä mahdoton.”
Lily irvisti. ”Tiedetään.”
Loppujen lopuksi he kävelivät Aurorialle. Valkoinen kartano oli hiljainen, aurorikokelaat olivat lähteneet viikonlopun viettoon. Shawn huokaisi teatraalisesti.
”Ellen olisi niin kiinnostunut näkemään, kuinka James ja Rox nolaavat itsensä totaalisesti, en olisi kyllä lähtenyt tälle ristiretkelle”, Shawn kertoi ympärilleen katsellen. ”En edes tiedä, onko Ava täällä. James väitti lukinneensa tytön oven niin, ettei tämä pääsisi tapaamaan Aqualinea, mutten ihan usko hänen uskaltaneen todella tehdä sitä.”
Lily nauroi. ”Usko minua, minä tunnen veljeni. Hän on tehnyt sen.”
”Näinköhän”, Shawn sanoi ja katseli epäillen heidän edessään nököttävää kartanoa.
He menivät sisälle ja kiipesivät pyöreät kierreportaat ylös makuusalikäytävään. Käytävä oli hämärä ja sen perältä oleskeluhuoneesta kuului vaimeaa puhetta. Lily ja Shawn pysähtyivät Avan huoneen ovella ja katsoivat toisiaan. Lily puristi Shawnin kättä, joka oli sulkenut hänen omansa tiiviiseen puristukseen.
”Mikä on suunnitelma?”
”Sanotaan Jamesin sekoilevan hurjassa humalassa Kolmessa Luudanvarressa”, Shawn kertoi ja innostunut pilke ilmestyi tämän silmäkulmaan. ”Ja että hän vikittelee entistä tyttöystäväänsä.”
Lily tuijotti Shawnia. ”Ai, oikeasti? Emme kai me todella alennu valehtelemaan typerän Jamesin takia?”
”Miksi ei? Siitä tulee hauskaa”, Shawn ennusti innoissaan.
”Minä en ainakaan valehtele Avalle”, Lily tokaisi.
Shawn siristi silmiään. ”Et kyllä pilaa tätä pakko-olla-rehellinen-periaatteellasi!”
Lily nosti kätensä ilmaan. ”Selvä, selvä! Minä pidän suuni kiinni ja annan teidän kaikkien nolata itsenne ihan rauhassa!”
”Hienoa!” Shawn huudahti ja koputti sitten rempseästi Avan huoneen oveen.
”Vihdoinkin!” karjaisi kiukkuinen, käheä ääni ja Shawn ja Lily avasivat Avan huoneen oven alohomora-loitsulla.
Lily ehti nähdä vain lehahduksen kinuskinväristä tukkaa, kun Ava pyyhälsi heidän ohitseen käytävälle. Tyttö kääntyi mulkoilemaan heitä näyttäen niin kiukkuiselta, ettei Lily olisi ollenkaan ihmetellyt vaikka tämän sieraimista olisi kohonnut savua.
”Missä James on?” Ava kähähti raivokkaasti niin, että sylkeä roiskui joka puolelle. Lily ei olisi osannut kuvitella niin kiltin ja sievän tytön kykenevän näyttää niin murhanhimoiselta.
”Hän vikittelee vanhaa tyttöystäväänsä Kolmessa Luudanvarressa”, Shawn livautti käärmemäisesti, veikeästi hymyillen. Lily ei voinut olla siristämättä silmiään pojalle.
Ava jähmettyi ja tytön vaaleanruskeat silmät siristyivät hämäävän pieniksi. ”Anteeksi, mitä?”
”Joo, siellä he ovat rietastelleet koko illan”, Shawn lietsoi Avan kiukkua.
”Se paviaani on yhtä kuin kuollut”, Ava sihisi vihaisesti ja käännähti käytävän portaita kohti. Tyttö lähti marssimaan käytävää eteenpäin raivokkain askelin. ”Se samperin idiootti kehtasi lukita minut huoneeseeni ja lähteä vikittelemään jotakin hutsua?”
Shawn hihitti. Lily mulkaisi poikaa. ”Sinä olet yhtä hölmö kuin James.”
Shawn näytti surulliselta. ”Eikö tämä sinun mielestäsi ole ollenkaan hauskaa?”
”Ehkä on sitten, jos näen kuin Ava vetelee Jamesia korville”, Lily hymähti.
He lähtivät Avan perään ja kirmasivat pyörreportaat takaisin alas. Ava näkyi jo kaukana Aurorian pihalla. Dominique ampaisi kirjastosta eteissaliin toisessa kädessään paksu kirja ja toisessa puoliksi syöty punainen omena. ”Mitä te touhuatte? Oletteko menossa lauantai-illan riettauksiin?”
”Joo, haluatko tulla mukaan?” Shawn kysyi. ”Me menemme nauramaan itsemme kipeäksi ja katsomaan, kuinka Ava littaa Jamesin lattiaan.”
”Ai, oikeasti?” Dominique innostui ja vikasi kirjan kädestään porraskaiteelle. ”Sen minä haluan nähdä! Mitä Jamie on nyt tehnyt?”
”Et halua edes tietää”, Lily puuskahti serkulleen päätään pyörittäen.
Domonique kohotti kulmaansa. ”Haluanpas, siksi minä kysyinkin.”
”Hah hah. Tule, mennään nopeasti niin ehditään nähdä, kuinka Jamie saa köniinsä!” Lily huudahti ja kiskoi Shawnia käsivarresta. He lähtivät kolmestaan vihaisena eteenpäin marssivan Avan perään.

*

”Rox, tule lähemmäksi!” James hermoili innostuksesta täristen, tarttui vieressään istuvan Roxannen tuoliin ja veti tytön tuoleineen aivan kiinni itseensä. ”Ava tulee hetkellä millä hyvänsä ja sitten pistä kaikki riettaus itsestäsi irti!”
   Roxanne huiski käsillään pitkiä, vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan ja suustaan. ”Tämä blonditukka on sitten ärsyttävä, koko ajan menossa suuhun”, tyttö valitti irvistellen ja hiuksia sylkien.
   ”Muista sitten olla ihan ihollani”, James muistutti tyttöä. ”Haluan Avan haluavan kiskoa pääsi irti niin kuin minusta tuntuu aina kun joudun näkemään Aqualine-hurtan.”
   ”Älä huoli, minä tungen vaikka kielen korvaasi jos täytyy”, Roxanne lupasi ja katseli terhakkana ympärilleen pubissa. ”Vähän kyllä alkaa humalahammasta kolottaa, kun täällä joutuu kupeksimaan. Emmekö voisi ottaa yhdet juomat ihan vain estottomuuden buuttaamiseksi?”
   ”Käyttäydyhän nyt siinä”, James suhahti tytölle. Hän näki Fredin, Hugon ja Gabriellan huiskivan hänelle pubin toiselta laidalta ja vilkutti heille takaisin.
   Roxanne, joka ei näyttänyt ollenkaan itseltään, oikoi epämukavan lyhyttä pikku paitaansa ja vilkaisi taakseen. Tyttö kääntyi takaisin näyttäen surulliselta, ilmeisesti tämäkin oli bongannut veljensä.
   ”Jee.”
   James taputti Roxannea päälaelle. ”Eikö Freddie vieläkään ole antanut likaisuuksiasi anteeksi?”
   ”Ei, eikä tule varmaan koskaan antamaankaan.”
   James mietti hetken aikaa. ”Se voi hyvin olla mahdollista.”
   Roxanne mulkaisi häntä. ”Miksi et voisi vain valehdella?”
   ”Ei kuulu Lohikäärmerakastajan tapoihin.”
   ”Lohikäärmerakastaja on hyvä ja muistaa, mitä on juuri suunnitellut tyttöystävänsä pään menoksi”, Roxanne tuhahti.
   James siristi silmiään tytölle. ”Älä nyt pilaa iloani siinä. Ole nätisti.”
   ”Minähän olen nätisti”, Roxanne tuhahti. ”Vaikka omalta nätiltä itseltäni en näytäkään. Miksi minun pitää näyttää ihan tyhmältä, sinisilmäiseltä blondilta?”
   ”Koska Ava ei voi sietää tyhmiä blondeja”, James vastasi ja vilkuili toiveikkaana ovelle toivoen Avan jo saapuvan.
   Kuin olisi kuullut hänen ääneenlausumattoman pyyntönsä, Ava kiskaisi baarin oven juuri silloin terhakasti auki. James nielaisi nähdessään tyttöystävänsä kiukkuisen ilmeen.
   ”Tämähän menee paremmin kuin hyvin. Ava näyttää siltä kuin haluaisi pätkäistä kaulavaltimoni auki hampaillaan.”
   ”Toivottavasti hän läpsäisee sinua kasvoihin”, Roxanne toivoi innostuneena ja ryhtyi tunnollisesti toteuttamaan heidän suunnitelmaansa ja siirsi kätensä Jamesin syliin vihjailevasti. James käänsi katseensa Roxanneen ja oli katselevinaan tätä oikein syvällisesti. Roxanne pysyi ihailtavan vakavana auttaen Jamesiakin pitämään pokkansa. Roxanne siirtyi vieläkin lähemmäksi häntä niin, että oli puolittain hänen sylissään. Roxanne naurahti käheästi, siirsi kätensä Jamesin kasvoille ja kuiskasi hänen korvaansa vihjailevasti kiemurrellen: ”Voi, Jamie, hän näyttää siltä että sinä saatat kuolla tänä yönä. On ollut oikein mukavaa tuntea sinut, Apinapoika.”
   James kumartui tytön puoleen ja kietoi tahallaan kätensä tiiviisti tytön sirojen hartioiden ympärille. Hän huomasi shownsa keskellä ihmeellisesti Roxannen tuntuvan erikoisen ihanalta hänen sylissään, mutta ajatus oli niin kummallinen, että hän työnsi sen kauas mielestään. Hän kumartui kuiskaamaan tytön korvaan: ”Kuulehan, Apinatyttö, minä voitan tämän taistelun. Ava ei koskaan enää lähde luotani tämän illan jälkeen.”
   Roxanne hihitti heidän halauksensa suomassa piilossa. ”Tai sitten hän päättää sinun olevan liian apina hänen sietokyvylleen.”
   James mutristi huuliaan. ”Et kai sinä niin luule?”
   Roxanne silitti hänen tukkaansa. ”No, en todellakaan. Ava on varmasti sulaa vahaa tämän jälkeen käsissäsi. Kukaan tyttö ei voi vastustaa kieroa ja muita mimmejä vikittelevää poikaystävää, joka ei suostu harrastamaan seksiä, koska pelkää aiheuttavansa epätoivottuja hymykuoppia.”
   James pyöräytti silmiään ja kouraisi Roxannea olkapäistä varoittavasti. ”Varohan sarkastisia sanojasi, senkin kiusanhenki.”
   Heidän liioiteltu halailunsa keskeytyi Avan rykimisen ääneen. Yllättävän kauan tyttö olikin seisonut paikoillaan ja tuijottanut heitä. James kohotti hitaasti katseensa tyttöystäväänsä ja oli yllättyvinään. ”Ai, moi.”
   Ava seisoi heidän pöytänsä edessä kädet puuskassa, ilme epäuskoisen kiukkuisena. ”Ai, moi? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? Mitä helkkaria sinä oikein luulet tekeväsi?”
   ”Anteeksi, tässä on vanha tuttuni Rosaline.”
   ”Jamie ja minä vietimme laatuaikaa Bulgariassa yhdessä”, Roxanne henkäisi vaaleita hiuksiaan teatraalisesti lehautellen ja kumartui pikkuisessa topissaan aivan kiinni Jamesiin. Avan silmät näyttivät hieman pullistuvan päästä.
   ”Ai, niinkö?”
   ”Muistathan, Jamie?” Roxanne henkäisi keimailevasti ja silitti Jamesin poskea. ”Muistathan meidän ihanat yömme?”
 James hymyili tytölle leveästi. ”Beibi, en koskaan voisi unohtaa.”
”Mikä sinut on tänne tuonut?” Ava livautti hampaidensa välistä kiukkuinen katse tiiviisti Roxannen kasvoissa.
Roxanne kikatti kovaan ääneen. ”Voi, minun tuli niin kova ikävä minun Jamietäni. Asun tässä Tylyahossa ihan lähellä ja voimme nähdä joka päivä, kuinka ihanaa, vai mitä Jamie?”
Ava näytti siltä kuin olisi halunnut tunkea taikasauvansa Roxannen nenään. Tyttö veti kiivaasti henkeä sisäänsä ja tiuskaisi Jamesille: ”Ulos. Nyt.”
James otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Muistatkos, mitä sinä sanoit minulle tässä muutama päivä sitten kesken ihanan rentouttavan keskustelumme? Sinä et minua määräile.”
Ava siristi silmiään. ”Niin, sinä et määräile minua, mutta minä määräilen sinua. Ulos. Heti.”
James kohotti leukaansa uhmakkaasti. ”Ei käy. Minä vietän nyt aikaa Rosalinen kanssa!”
Ava oli pienikokoinen, mutta näytti kasvavan kaksinkertaiseksi pullistuessaan turhautumisesta. ”Sinä et tuon vikittelevän blondin kanssa tänne jää!”
”Miksi en jäisi?” James huudahti. ”Sinäkin teet ihan mitä sinua huvittaa, joten sitten teen minäkin!”
”Minä en ole vikitellyt muita niin kuin sinä teet!”
”En minä mitään vikittele!” James huudahti puolustelevasti. ”Minä vain vietän vähän laatuaikaa vanhan tuttavani kanssa, ei kai siinä mitään pahaa ole?”
”Ahaa, nyt minä näen mitä sinä yrität!” Ava huudahti. ”Sinä teet näin, koska minä haluan tavata Aqualinea, eikö vain?”
”En käsitä mistä sinä puhut”, James tokaisi kuivasti.
”Mitä jos jättäisit meidät kahden?” Roxanne töksäytti epäystävällisesti Avalle. ”Minulla ja Jamiella on paljon juteltavaa.”
”Sinä blondi voisit mennä sinne mistä olet tullutkin”, Ava töksäytti aivan yhtä epäystävällisesti takaisin.
”Älä viitsi, jättimasutyttö”, Roxanne heläytti iloisesti ja heilautti kättään Avan suuntaan kuin tämä olisi ollut hölmö. ”Minulla ja Jamiella on paljon historiaa, anna meidän jutella rauhassa.”
”Jos sinä et siirrä kättäsi pois poikaystävääni hipelöimästä tällä sekunnilla, minä kiroan sinut maanrakoon”, Ava kähähti Roxannelle käheällä äänellä.
Roxanne katsoi Avaa haastavasti silmiin ja Jamesin suureksi riemuksi ja Avan raivoksi nuolaisi keimailevasti Jamesin poskea. James tunsi selkäkarvojensa nousevan pystyyn.
”Mmmm, Jamie maistuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, melkein ehkä jopa paremmalta”, Roxanne henkäisi. James joutui pidättelemään happea sisällään, ettei olisi purskahtanut nauruun.
Ava kiskaisi taikasauvansa esiin ja osoitti sillä suoraan Roxannea kasvoihin. ”Tuo oli muuten viimeinen temppusi, senkin halpa vosu!”
James loikkasi ylös tuoliltaan ja kirmasi nopeasti Avan ja Roxannen väliin. Hän nosti kätensä antautuvasti ilmaan. ”Okei, okei, rakas, ei tapella. Jos sinä et halua minun olevan hänen kanssaan, niin totta kai minä lähden sitten sinun kanssasi. Sinä tulet minulle aina ensimmäisenä.”
Avan silmät levisivät järkytyksestä ja tyttö laski hölmistyneenä taikasauvansa. ”Oletko sinä tosissasi?”
James nyökkäsi ja katsoi vakavasti Avaa silmiin. ”Minä rakastan sinua. Ja suoraan sanottuna olen melko varma siitä, että tekisin mitä tahansa vuoksesi.”
Ava näytti sulavan ja tytön silmät täyttyivät kyynelistä. James hymyili ja vetäisi tytön syliinsä tiukkaan halaukseen. ”Älä itke, rakkaani.”
”Mennään pois täältä”, Ava kähähti vasten hänen rintaansa.
James kääntyi niin, että saattoi iskeä leveästi hymyilevälle Roxannelle silmäänsä. ”Mennään vain.”
Ava nyökkäsi ja James talutti tyttöystävänsä pubin halki. Ava kääntyi vielä mulkaisemaan voitonriemuisesti Roxannea, joka tunnollisena roolilleen yritti näyttää hylätyltä ja loukkaantuneelta.
He ohittivat leveästi virnuilevat Shawnin, Lilyn ja Dominiquen, jotka olivat kerääntyneet baritiskin hujakoille vakoilemaan heidän sanaselkkaustaan. Lily hymyili, mutta Shawn ja Dominique näyttivät jostakin syystä pettyneiltä.
”Eihän tuossa ollut mitään jännittävää”, Dominique puuskahti tylsistyneen kuuloisena ja kääntyi Rosmertan puoleen tilaamaan juotavaa. James virnisti Shawnille ja Lilylle taluttaessaan Avan ulos.
”Olen pahoillani”, James sanoi Avalle heidän lähtiessä kulkemaan Auroriaan. ”Olen tainnut olla aika apina.”
”Todistit juuri kykeneväsi myös epäapinamaiseen toimintaan”, Ava huokaisi kuulostaen siltä, ettei vieläkään voinut uskoa tapahtumaa todeksi. ”Kiitos, että lähdit mukaani ja jätit sen bimbon sinne nököttämään.”
”Mustasukkaisuus on aika inhottava tunne, eikö vain?” James kysäisi vihjaileva sävähdys äänessään.
Ava vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Se oli ihan kamalaa. Minusta tuntui siltä kuin olisin voinut räjähtää, seota tai ryhtyä synnillisiin tekoihin. Se tuntui siltä kuin olisit murskannut sydämeni.”
James veti rauhallisesti henkeä sisäänsä ja piteli Avaa tiukemmin kyljessään kiinni. ”Siltä minusta tuntuu aina, kun sinä puhut Aqualinesta tai näet häntä”, hän sanoi hiljaa. ”Se tuntuu väärältä ja pahalta ja siltä kuin haluaisit tahallasi satuttaa minua ja aiheuttaa hankaluuksia.”
Ava oli hiljaa. James puri huultaan ja jatkoi.
”Ymmärrän hänen olleen kauan elämässäsi ja ymmärrän teidän kokeneen paljon yhdessä, muttet voi kiertää sitä tosiasiaa, että se tyttö on käyttäytynyt aggressiivisen mielenvikaisesti pitkän aikaa. Hän on arvaamaton ja rakastunut sinuun. Minä en pelkästään ole mustasukkainen vaan olen sitä mieltä, että Aqualine on pelottava ja tietää pahaa. Oikeasti.”
Ava pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. ”Kyllä minä ymmärrän, James. Minun on vaikea päästää Aqualinesta irti, mutta ymmärrän miksi sinä haluat minun tekevän sen. Sinä sanoit minulle tekeväsi mitä tahansa vuokseni. Joten minä lupaan olla näkemättä Aqualinea enää, koska minäkin tekisin mitä tahansa sinun vuoksesi.”
James hymyili onnellisena. ”Sinä olet ihana. Minä sitten rakastan sinua, nainen. Me saamme vauvan. Meidän on kyettävä tekemään yhdessä näitä ratkaisuja ja kompromisseja sun muuta yhtä ällöttävää parisuhdelöpinää.”
Ava naurahti hieman itkuisesti. ”Olet oikeassa. Kas, sinähän kuulostat melkein aikuiselta, James.”
James irvisti. ”Älä viitsi. Minusta ei koskaan tule aikuista.”
Ava katseli häntä. James näki tähtien loistavan kinuskinvärisissä silmissä. ”Minä olen varma, että sinusta tulee mahtava isä.”
James tunsi polviensa lyövän loukkua. Hän pakottautui nielemään kauhunsa, sipaisi Avan hiukset pois tämän kasvoilta ja suuteli tyttöä. ”Ja sinusta tulee loistava äiti.”
He painautuivat lämpimään suudelmaan, joka täytti heidän molempien sydämet rakkaudella ja onnella. James hymyili tytölleen tyytyväisenä ja veti tämän pois valaistulta tieltä. ”Tule.”
”Mihin me olemme matkalla?” Ava ihmetteli.
James myhäili taluttaessaan tytön loskaisen lumen lävitse tien syrjällä olevien puskien luokse. Hän kaivoi sinne piilottamansa Tulisalamansa esiin ja istui sen päälle. ”Tule.”
Ava tuijotti luutaa epäilevästi. ”Mitä tapahtuu?”
James hymyili ja ojensi kätensä. ”Luota minuun.”
Ava katsoi häntä tutkivasti ja tarttui sitten hänen käteensä. James ampaisi ilmaan tuntiessaan tytön kietovan kätensä hänen ympärilleen. Ava nauroi vapautuneena. ”Ihanaa!”
James virnisti. ”Niin olet.”
”Aaw!” Ava huokaisi ja nojasi leukaansa hänen selkäänsä.
James hymyili itsekseen liitäessään Kielletyn Metsän ylle. Hän siristeli silmiään yrittäen bongata etsimänsä hämärän metsän kätköstä. Viimein hänen silmiinsä osui tummana kohoava kivenjärkäle keskellä metsää ja hän liisi sitä kohti. Kuu vilkutti heille salaperäisesti taivaalta.
Ava kiljaisi, kun James käänsi luudan laskuun ja lensi suoraan valtavan kivenjärkäleen katossa olevan suuren aukon lävitse valtavaan, turkoosina hohtavaan luolaan. James helpottui, kun missään ei näkynyt merenneitoja. Hän oli aikaisemmin päivällä lentänyt luolaan ja tuonut sinne kynttilöitä ja ruusunlehtiä.
Ava henkäisi ihastuneena. ”James, mitä tämä on? Oletko sinä tehnyt tämän? Missä me olemme?”
James laskeutui kostealle kalliolle ja laski Tulisalaman käsistään. Hän hymyili Avalle, jonka kasvoille piirtyi turkoosin veden väläyttelemiä kuvioita. ”Tämä on merenneitoluola.”
Ava pomppasi säikähdyksestä ja katsoi vauhkona ympärilleen. ”Oletko sinä hullu? Mehän kuolemme tänne!”
”Merenneidot vievät vain miehiä merenpohjaan”, James rauhoitteli tyttöä.
”Luuletko sinä minun haluavan kasvattaa minihirviötä yksinäni?” Ava tivasi. ”Mennään pois täältä!”
James riisui takkinsa. Turkoosi vesi oli höyryävän lämmintä ja houkuttelevaa. Ava tuijotti häntä kuin peläten hänen menettäneen järkensä.
”James? Mitä sinä oikein touhuat?”
James riisui paitansa ja viskasi sen kädestään kostealle kalliolle. ”Otan sinut.”
Avan silmät levisivät ja suusta karkasi käheä hengähdys, joka kouraisi Jamesin vatsaa. Tyttö perääntyi kuin vaistomaisesti askeleen. ”Mitä?”
”Otan sinut”, James toisti hengitys lämpimässä ilmassa huuruten ja astui askeleen lähemmäksi Avaa. Hän vetäisi epäröivän tytön syliinsä ja käänsi hellästi tämän päätä niin, että saattoi suudella tämän kaulaa. ”Minulla on ollut ikävä sinua.”
Ava venytti päätään niin, että hänen huulensa saattoivat paremmin maistella hänen ihoaan. ”Minullakin on ollut ikävä sinua.”
James veti Avan paidan hitaasti pois tämän päältä ja painoi tämän sitten taas itseään vasten nauttien tämän paljaan ihon tunnusta omaansa vasten. Hän laski kätensä Avan piukan ja pyöreän vatsan päälle ja silitti tytön pehmeää ihoa. ”Minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, Ava henkäisi. James saattoi melkein tuntea, kuinka tytön vartalo antautui hänen omistavan kosketuksensa alla. Hän siveli hellästi Avan vatsakumpua ja laskeutui polvilleen tyttöystävänsä eteen. Hän suuteli vatsaa ja hymyili Avan henkäistessä.
Yhtäkkiä James tunsi jämäkän tömäyksen kasvoillaan ja hätkähti säikähtäneenä kauemmaksi Avasta. Ava nauroi ääneen.
”Se oli vauva! Se potkii!”
James tuijotti vatsakumpua. ”Lapseni potkii minua jo nyt, vaikkei se ole vielä edes tutustunut minuun.”
Ava nauroi. James katsoi tyttöystävänsä kasvoja ja tajusi tämän itkevän onnesta. Hänen sydämensä tuntui sulavan ja hän nousi seisomaan ja nappasi tytön syliinsä. Ava kiljui, kun hän loikkasi tämä sylissään suoraan turkoosiin veteen.
”James, senkin paviaani!” Ava nauroi vettä sylkien heidän tullessa pintaan.
James piteli tyttö pinnalla ja hymyili tälle. Hän suuteli Avan suolaisia huulia. ”Minäkin sinua, rakkaani.”

*

Lilyä kiukutti. Häntä ärsytti katsella Roxannen ja Dominiquen hauskanpitoa. Serkuksen räkättivät niin kovaan ääneen, että koko Kolmen Luudanvarren baari raikui. Mikä vielä ärsyttävämpää, Shawn nauroi tyttöjen jutuille koko ajan. Lilyä ei naurattanut ollenkaan.
   Kaikki olisi ollut hyvin, jos Dominique ei olisi ängennyt heidän mukaansa! Lily ja Shawn olivat Jamesin ja Avan lähdettyä olleet menossa Hugon, Fredin, Gabriellan ja muiden Rohkelikon huispausjoukkueen jäsenien kanssa istumaan samaan pöytään, kun Dominique oli huikannut yksin jääneen Roxannen heidän seuraansa. Fred oli päräyttänyt kovan ääneen hänen saaneen tarpeeksi näistä illanistujaisista ja lähtenyt pois. Gabriella oli lähtenyt melkein heti pojan jälkeen. Hugo oli näyttänyt koko illan synkältä.
   Nyt Tom, Jerry, Hugo ja Will näyttivät siltä kuin olisivat kilpailleet siitä, kuka saa eniten latkittua kirpakoita juomia. Lilyllä ei ollut ollenkaan sosiaalinen olo eikä hän oikein tiennyt, mitä olisi puhunut Roxannen ollessa paikalla. Niinpä hän oli latkinut hiljaisena vaikka kuinka monta juomaa peräkkäin ja tunsi olonsa kumman huteraksi ja epävarmaksi.
   ”…sitten Jamie ja Shawn mönkivät loskakurassa kuin kaksi säälittävää pientä haiskua”, Dominique kertoi Roxannelle hurjasti nauraen. Roxanne nauroi aivan yhtä hurjasti.
   ”Tosi reilua”, Shawn tokaisi kuivasti, pilke silmäkulmassaan. ”Sinusta on varmaan kivaa, kun pääset käskyttämään komeita miehenalkuja.”
   ”No, totta helkkarissa on!” Dominique julisti.
   ”Minustakin olisi”, Roxanne huokaisi raukeasti. ”Minä pistäisin heidät painimaan mudassa joka ikinen päivä. Ilman rihman kiertämää.”
   ”Tuossa on ideaa”, Dominique sanoi pohtivalla äänellä ja vilkaisi Shawnia silmäkulmastaan, minkä Lily pisti entisestään ärsyyntyen merkille.
   Shawn tönäisi Dominiqueta leikkisästi. ”Neiti aurorikouluttajan mielessä pyörii selkeästi jotakin epäsiveellistä.”
   Dominique näytti Shawnille kieltä. ”Anna minä mietin epäsiveellisiä jos kerran tahdon.”
   ”Mieti ihmeessä, ei se minua ollenkaan haittaa”, Shawn sanoi tytölle virnistäen.
   Lilyn päässä tuntui naksahtavan. Shawn oli sitten törkeä sika. Siinä tämä vain täysin pokkana flirttaili Dominiquen kanssa hänen silmiensä edessä ja naureskeli typerän Roxannen tyhmille jutuille.
   ”Shawn”, Lily ärähti. ”Lähdetään täältä.”
   Shawn näytti kummastuneelta. ”Nyt jo? Meillä on vielä juomatkin kesken.”
   ”Lähdetään. Nyt”, Lily ärähti painokkaasti.
   Shawn puhalsi ilmaa suustaan ja nosti kätensä ilmaan. ”Mikä sinulla oikein on? Lähdetään ihan kohta. Hetki vain, pupu.”
   ”Minulla ei ole mikään muu kuin se, että tahdon lähteä nyt!” Lily kivahti. ”Tuletko sinä vai etkö tule?”
   Shawn tuijotti häntä. ”Tiedätkö mitä, en taida tulla.”
   Lily tunsi kiukun polttelevan korviaan. Roxanne oli ristinyt kätensä ja nostanut jalkansa ylös tuolilleen ja katseli häntä melkein huvittuneen näköisenä. Dominique tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt keksiä mikä häneen oli iskenyt. Lilystä se oli ärsyttävää. Dominique ja Roxanne olivat molemmat ärsyttäviä.
   ”Jos sinä jäät, se oli sitten siinä”, Lily sanoi Shawnille hyisesti. Jos poika todella jäisi jälleen kerran mieluummin hänen typerien serkkujensa kanssa ilojuomaa litkimään kuin olisi hänen kanssaan…
   Shawn tuijotti häntä kyllästyneenä. ”Et ole tosissasi.”
   ”Tuletko sinä, vai etkö tule?” Lily tivasi.
   Shawn pyöritti päätään eikä vastannut. Lily tuhahti. ”Selvä!”
   Hän nappasi takkinsa tuolinsa selkänojalta ja lähti marssimaan kohti ulko-ovea. Hugo, Tom, Jerry ja William eivät näyttäneen edes huomaavan mitään ihmeellistä tapahtuneen. Dominique ja Roxanne tuijottivat Lilyä, Dominique epäuskoisena ja Roxanne huvittuneena.
   Shawnin olisi pakko tulla hänen peräänsä… ei poika uskaltaisi valita enää toista kertaa Dominiqueta ja Roxannea Lilyn ylitse, ei, kyllä tämä tiesi, ettei Lily sietäisi sitä.
   Kolmen Luudanvarren ovi pamahti kilisevästi kiinni Lilyn takana ja hetken aikaa pelko ja järkytys kouraisivat Lilyn sydäntä: entä jos Shawn ei tulisikaan taaskaan hänen peräänsä…?
   Mutta ovi jysähti auki ja Shawn marssi pimeään yöhön vaikuttaen kiukkuiselta. Lily tuhahti.
   ”Sinun on ihan turha yrittää pyytää anteeksi”, hän ilmoitti pojalle kylmästi. ”Minä en kestä sitä, että sinä – ”
   ”Ja minä en kestä sinua!” Shawn ärjäisi niin kovalla äänellä, että Lily säikähti ja astahti taaksepäin. ”Sinä olet täysin mahdoton! Sinun kanssasi ei koskaan voi pitää hauskaa, sinä et voi hetkeksikään unohtaa samperin periaatteitasi menemään! Kaiken on tapahduttava sinun mielesi ja sinun aikataulusi mukaan! Luulet voivasi pompottaa minua ihan miten sattuu ja oman mielesi mukaan! Minä en ole mikään koira, joka uskollisesti seuraa sinua ja sinun mielihalujasi! Minä olen saanut tarpeekseni sinun kiukuttelustasi!”
   Lilyn pää löi tyhjää ja hänen sydämessään tuntui outoa painetta. ”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
   Shawn tyrskähti turhautuneena. ”Minä tarkoitan sitä, Lily, että olen oikeasti saanut tarpeekseni. Minä jätän sinut.”
   ”Mitä?” Lily ei voinut uskoa korviaan. Sanat jäivät soimaan hänen korvissaan ja tuntuivat hyytävän hänen verensä ja jähmettävän hänen jalkansa paikoilleen.
   ”Niin. Minä jätän sinut. Sinä olet yksinkertaisesti liian vaikea ihminen. Menetit jo parhaan ystäväsi itsepäisyytesi takia. Ja nyt menetät myös minut.”
   ”Ei – odota – ”
   Shawn käänsi hänelle selkänsä ja pyöritti päätään surullisesti. Lilyn kurkkua kuristi.
   ”Älä mene”, hän pyysi kyyneleet silmiinsä kihahtaen.
   Shawn ei kääntynyt katsomaan häntä. ”Olen pahoillani, mutten jaksa enää. Sinun kanssasi ei vain yksinkertaisesti voi olla. Nähdään joskus, Lils.”
   Ja Shawn meni Kolmen Luudanvarren ovelle ja astui sisälle taakseen katsomatta. Lily tuijotti pojan perään epäusko, suru ja järkytys sydäntään hakaten.
   Taivaalta alkoi sataa märkiä, painavia pisaroita, jotka laskeutuivat loskaiseen maahan. Lily seisoi pimeässä, kylmässä sateessa ja tajusi menettäneensä kaiken, mistä oli ikinä välittänyt.
   Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, miksi.
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

SpringRose

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #133 : 13.07.2014 20:26:50 »
Mä ehdin jo riemuita kuinka Lily ja Shawn sekä James ja Ava tekivät sovinnonmutta äh.. Lil on kyllä hankala ihminen.. Toisaalta ei olis kivaa jos oma poikaystävä rietastelisi muiden kanssa (vaikka se sitten olisiki vain leikkiä) Onneksi James ja Ava on nyt sovinnossa <3  On niin huvittavaa kun James aina reagoi kauhestai siihen että joku sanoo sitä isäksi ;D Kiitos taas mahtavasta luvusta ja uutta odotan aina <3
SR

anile

  • ***
  • Viestejä: 6
  • always and forever
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #134 : 13.07.2014 21:22:45 »
Tää ficci on paras! Oon vähitellen lukenu kaikki osat ja tästä ei voi sanoo muuta kuin et tää on loistava! Kirjotat sujuvasti ja luvut on ihanan pitkiä. Nää nimitykset millä tyypit puhuu toisistaan on hauskoja ja voin hyvin kuvitella esim. Jamesin käyttävän niitä. Mun lemppariparitus on James/Ava mut Lils ja Shawn oli myös ihania! Toivottavasti Lily selviää tosta erosta ja muutenkin saa ajatella rauhassa. Toivottvasti jatkoa tulis pian!!

-anile
"The ultimate measure of a man is not where he stands in moments of comfort and convenience, but where he stands at times of challenge and controversy"

Medianoche

  • Vieras
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #135 : 24.07.2014 12:47:25 »
Lily ja Shawn... Jes, jes, jes - vahingoniloako? Ei lainkaan.  ;D
No joo, okei. Olen oikeastaan aika tyytyväinen, kun Lily ja Shawn erosivat. Toivottavasti en ole ainut. :'D Jotenkin en vain itse siedä Lilyä, koska hän on niin tulinen persoona (ja mitä ilmeisimmin mustasukkainen jotakin kautta). Mutta joo, kiva vain, kun James ja Ava ovat taas okei keskenään. Lempiparitukseni tässä ficissä kun ovat.
Tahtoisin jossain vaiheessa kuulla myös lisää Harrysta ja Ginevrasta, vaikka tämä onkin kolmannen genren ficci. Myös Albusta ja Amelieta (oliko se hänen nimensä? ;D) voisi syventää.

Noh, tykkäsin kuitenkin tästäkin luvusta oikein paljon.

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #136 : 27.07.2014 21:28:26 »
Merkkaan nyt että muistan tulla ukemaan jatkoa sitten kun tulee :)
-Ways
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #137 : 29.07.2014 11:15:09 »
Springways, kivaa uusi lukija :))

Medianoche, katsotaan jospa Lily tuosta vaikka vähän kasvaisi... ;) Yritän saada Harrya yms muita mukaan myös! :) kiitos oikein paljon kommentistasi jälleen :))

anile, kiitos paljon ihanan kannustavista sanoista mukavaa että tykkäilet! :)

SpringRose, haha joo Jamien reaktiot asioihin on kyl hauskoja, etenkin siksi ettei mun tarvi ikinä miettiä mitä se vastais mihinki, tulee ihan automaattisesti vaa jotai ihmesettiä :D Lils on joo hankala, toivottavasti se siitä vähän aikuistuisi :) Kiitos ihanasta kommentista taas!

Helou! Ihana kesää! Lomaa vielä viikko jäljellä, ihanaa... Tässä uutta lukua, kohta lähdetään rullaamaan loppua kohti :)) Kommentit on ihania ja kiitos niistä, ne kannustavat ihan hirveästi! Luku 50 kirjoitettu, vitsi tästä on tullut paljon pitempi kuin ikinä kuvittelin :D

50. Antautuminen
14.3.2024

Rose oli hyvin tietoinen siitä, että Scorpius oli tottunut äitinsä takia kummallisiin hengellisiin menoihin ja sielujuttuihin, mutta poika olisi voinut ymmärtää hänenkin näkökantansa asioihin. Rosen oli pakko myöntää itselleen olevansa täysin pihalla. Vaikka hän oli ollut jo yli kaksi kuukautta näiden hengellisten suomalaisten kanssa, jotka taistelivat venäläisten sotilaiden päämääriä vastaan piilottelemalla ja pakoilemalla, hän ei yksinkertaisesti päässyt sisään meditoinnin salattuihin maailmoihin, joissa muut keskuksen ihmiset mielellään vierailivat päivittäin.
   Rose ei ollut oikeastaan osallistunut kuin muutaman kerran meditointiin. Scorpius oli sitä mieltä, että se tekisi hänelle erittäin hyvää ja puhdistaisi hänen ruumistaan ja sieluaan, mutta Rose ei ollut aivan varma saattoiko mennä noin vain takuuseen siitä. Se oli niin omituista.
   Scorpius oli kuitenkin sinä iltana peräänantamattomalla päällä. ”Ne hullut venäläiset hyökkäävät tänne millä hetkellä tahansa”, poika marmatti hänelle vetäessään häntä perässään lumisesta ulkoilmasta keskuksen hellään lämpöön. ”Sinun pitäisi ottaa kaikki oppi irti tästä nyt vielä kun voit.”
   Rose irvisti. ”Ei tänne kukaan hyökkää. Etkä itsekään kertomasi mukaan ollut mitenkään innosta pomppiva kun äitisi yritti vetää sinua mukaan tähän huuhaahömpötykseen.”
   Scorpius pyöräytti harmaita silmiään ja näytti Rosesta tavattoman suloiselta niin tehdessään. ”En yritä vetää sinua mihinkään mukaan vain saada sinut tajuamaan, kuka olet.”
   ”Minä tiedän varsin hyvin kuka olen, kiitos vain huolenpidosta”, Rose vastasi nenäkkäästi ja kiljaisi vaimeasti, kun Scorpius yhtäkkiä pyöräytti häntä ympäri ja nykäisi sitten tiiviisti itseensä vasten. ”Senkin luihu konna.”
   ”Miksi minä olen joku konna?” Scorpius hymähti hyväntuulisesti ja hieroi nenäänsä hänen nenäänsä. ”Sinä olet tuittupäinen, punapää.”
   ”Välillä pitää vähän olla”, Rose hymähti ja punastui hämillisesti Sofian ja Aleksiksen virnistellessä heille leveästi näidenkin tullessa pakkasesta sisätiloihin posket punoittavina. Sofia vinkkasi heille liioitellusti silmää ja Aleksis nosti lumisen tumppinsa peukun pystyyn kannustuksen merkiksi. Rose tyrskähti nuoren parin kulkiessa heidän ohitseen nukkumasaliin yhteiseen iltakokoontumiseen.
   ”He juoruilevat meistä.”
   ”Entä sitten?” Scorpius kysyi ja painoi jääkylmän nenänsä Rosen kaulaan.
   ”Et kai sinä sitä halua?” Rosea kikatutti Scorpiuksen tuhiseva hengitys hänen kaulallaan.
   ”Ei minua pahemmin kiinnosta, jos totta puhutaan.”
   Rose hymähti ja tönäisi Scorpiuksen kauemmaksi itsestään. ”Just joo. Käyttäydyhän sitten ja mennään meditatiiviloimaan.”
   ”Meditoimaan”, Scorpius oikaisi automaattisesti ja tihensi askeleitaan niin, että saattoi tulla kävelemään hänen vierelleen ja kietoa kätensä hänen olalleen.
   ”No jotakin huuhaajuttuja kuitenkin”, Rose tuhahti.
   ”Ei se ole mitään huuhaajuttuja”, Scorpius sihahti peräänantamattomasti hänen korvaansa. ”Kuuntele.”
   Muut keskuksessa asuvat olivat jo siirtyneet iltahartauteen nukkumasalin pimeään tunnelmaan. Kaikki istuivat patjoilla ympäri salin ja joka puolella oli kynttilöitä. Rosesta se oli nättiä. Scorpius puristi hänen kättään salin pimeydessä heidän mennessä istumaan lähelle Sofiaa ja Aleksista.
   Pyöreähkö Maarit istui naama muihin päin salin etuosassa ja hymyili lämpimästi. Hänen silmänsä tuikkivat Rosen suuntaan.
   ”Ihanaa iltaa, kaikki. Ajattelin tänään puhua ensin hieman meidän energiakeskittymistämme, chakroista ennen hiljentymistämme.” Maaritin silmät tuikkivat taas Rosen suuntaan ja jostakin syystä hänelle tuli kummallinen tunne siitä, että Maarit halusi pitää juuri hänelle jonkinlaisen oppitunnin. Ei hänellä ainakaan ollut mitään käsitystä siitä, mitä chakrat saattaisivat olla. Rose vilkaisi Scorpiusta, jonka suupielessä leikitteli hymy. Rose hymyili ja kääntyi katsomaan taas Maarittia, jonka hymy tuntui kulkeutuvan jokaisen huoneessa olijan läpi näiden sydämiin. Maaritin hymyssä oli jotakin hyvin rauhoittavaa ja lohduttavaa ja tämän olemus tuntui huokuvan äidillistä rakkautta. Rosen mieleen tuli Molly-mummo ja hänen kurkkuaan vihlaisi ikävä.
   ”Oppi chakroista, ihmisen energiakeskuksista on alkujaan intialainen. Fyysisen anatomiamme lisäksi keholla on myös ns. energeettinen anatomia, joka ei kaikille ole yhtä ilmeinen kuin fyysinen anatomia, mutta joka on vähintään yhtä tärkeä hyvinvointimme kannalta”, Maarit kertoi rauhallisella äänellä. ”Nämä energiakeskukset sijaitsevat määrätyssä järjestyksessä, suorassa linjassa selkärangan juuresta päälaellemme saakka energiakehomme eri kohdissa, niillä on jokaisella oma tehtävänsä ja ne kuljettavat elämänvoimaa sisällämme. Kun energia soljuu chakroissa puhtaasti, pysyy ihminen tasapainossa huolimatta siitä, millaisia tunteita, ajatuksia, ihmisiä ja tapahtumia päivittäin kohtaa. ”
   Kuulostaapa hengelliseltä, Rose mietti, mutta oli oikeastaan kiinnostunut aiheesta. Maarit hymyili puhuessaan.
   ”Chakroja on monia, mutta seitsemän päächakraa hallitsevat niistä meitä eniten. Ensimmäinen chakra on nimeltään juurichakra, se on väriltään punainen ja se sijaitsee selkärangan juuressa. Juurichakran elämänläksy on itsensä puolustaminen, perusluottamus, suhtautuminen maahan ja aineelliseen maailmaan ja sen opetus on se, että kaikki on yhtä. Tämän chakran epätasapainoinen toiminta ilmenee turhautumisena, raivona ja väkivaltana, jotka kuvastavat perusluottamuksen puutetta.
   ”Toinen chakra on nimeltään sakraalichakra ja se sijaitsee vatsan seudulla, kämmenen verran navan alapuolella. Sen väri on oranssi. Se edustaa iloa ja aistillisuutta, eloisuutta, luovuutta ja hurmiollisia tunteita. Sen opetus on kunnioittaa toisia. Kykymme toteuttaa itseämme tunnetasolla sekä ihmissuhteemme heijastavat tämän chakran energian virtausta. Sakraalichakran epäharmoninen toiminta on nähtävissä elämän makeuden puutteena, tunteiden torjumisena tai tukahduttamisena sekä kohtuuttomuutena esimerkiksi seksin ja ruoan suhteen.
   ”Kolmas chakra on nimeltään solar plexus, se on keltainen ja sijaitsee muutaman sormen leveyden verran navan yläpuolella. Sen pääteemoja ovat henkilökohtainen voima, oma tahto ja itseluottamus ja sen opetus on kunnioita itseäsi. Epätasapainossa ollessaan tämän chakran huonosti virtaavat energiat näkyvät sekaannuksena, masennuksena, itseluottamuksen puutteena, vallanhimona tai ahneutena.
   ”Neljäs chakra, sydänchakra, sijaitsee sydämen korkeudella, keskellä rintaa ja loistaa vihreää väriä. Tässä energiakeskuksessa on vilpittömän ja ehdottoman rakkauden, rehellisyyden ja luottamuksen tasapaino. Se on yhteys kaiken olevaisen sisimpään ja koko luomakunnan hellään huomaan. Aito myötätunto ja rakkaus ilman ehtoja ovat sydänchakraan liitettäviä aiheita ja sen opetus on se, että rakkaus on jumalallinen voima. Sydänchakran epätasapaino voi aiheuttaa mustasukkaisuutta, katkeruutta, omistushalua ja kateutta. Kovasydäminen ja maaninen käyttäytyminen kuvastavat tämän chakran epäharmonista toimintaa.
   ”Viiden chakra, kurkkuchakra, on väriltään vaaleansininen ja sen pääteemoja ovat kommunikaatio, itseilmaisu, luovuus äänen kautta ja tahdonvoima. Siihen liitetään kuunteleminen ja oman totuuden puhuminen, vastuu omista tunteista sekä kyky yhdistää sydän ja mieli. Taiteellinen luovuus, inspiraatio ja sisäinen riippumattomuus ovat osa tämän chakran harmonista toimintaa. Kurkkuchakran toimiessa vajaasti sen heikot energiat heijastuvat muun muassa arvostelun pelkona, mielipiteiden mustavalkoisuutena, ujoutena ja naamion taakse piiloutumisena.
   ”Kuudes chakra on nimeltään kolmas silmä ja se sijaitsee keskellä otsaa loistaen sinistä valoa. Kolmas silmä kuvastaa olemassaolon tietoista aistimista, mielen voimaa, totuuden etsimistä sekä intuitiota eli energiaa ennen ajatusta. Intuitio on vastaanottamista ja tietämistä, sisäistä näkemistä ennen konkreettisia todisteita. Suuren hengen tai jumaluuden innoittamat ajatukset, korkeampi näkemys sekä ajatuksen ja energian yhdistäminen ja ymmärtäminen mielletään myös osaksi tämän energiakeskuksen harmonista toimintaa. Kolmas silmä eli sielunsilmä on portti laajentuneeseen tietoisuuteen - mielen ollessa kirkas ja selkeä, on mahdollisuus kartoittaa vähitellen oma kohtalo edessään. Pelkästään älyn tai järjen varassa eläminen tukahduttavat kolmannen silmän tasa- painoista toimintaa, kuten myös haluttomuus katsoa sisäänpäin tai omien pelkojen tutkiminen. Sen opetus on: etsi totuutta.
   ”Seitsemäs chakra on kruunuchakra ja väriltään violetti. Se sijaitsee päälaella ylöspäin avautuneena, se on henkinen yhteytemme maailmankaikkeuden energiakenttään ja kaiken tiedon alkulähteeseen. Sen pyhä totuus on elä nykyhetkessä ja sen pääteemoja ovat henkisyys, auttaminen ja palveleminen, vapautuminen ja puhdas tietoisuus. Kruunuchakra avaa tietoisuutemme kauneuden uusille tasoille, rakkauden läsnäolon ohjaavaan valoon. Tämä chakra on tiemme ykseyteen kaiken elämän kanssa, sen kautta tulemme ymmärtämään, että olemme jumalallisia olentoja rakastavassa universumissa. Seitsemäs energiakeskus on yleensä enemmän tai vähemmän kehittynyt, joten siinä ei esiinny varsinaisia tukkeumia, mutta sulkeutuneena se saattaa heijastaa kuoleman pelkoa, kielteisiä ajatuksia ja jatkuvaa huolenkantamista. Rajoittuneena se estää myös kykyämme oivaltaa tai tiedostaa mitään itseämme suurempaa voimaa.”
   Rosen päässä humisi hieman. Hänestä tuntui siltä kuin hänet olisi uitettu jonkinlaisessa informaatiotaikaliemessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi voinut melkein tuntea Maaritin kuvaileman energian virtauksen kehossaan, kun hän hengitti syvään sisään ja ulos.
   Maarit hymyili hänelle veikeästi ennen kuin pyysi heitä rentoutumaan ja sulkemaan silmänsä. Meditoiminen oli Rosen mielestä ollut ihan hassua, kun hän oli kokeillut sitä muutaman kerran, mutta nyt hänestä tuntui mukavan rauhalliselta keskittyä vain hengittämiseen ja seesteiseen hiljaisuuteen.
   Lopulta, kun he olivat hengitelleet yhdessä Maaritin pehmeää ääntä kuunnellen, he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät nukkumaan. Kynttilät sammuivat ympäri huoneen. Rosea ei väsyttänyt, hän tunsi enemmänkin olonsa virkeäksi.
   Ilmeisesti Scorpiuksella oli samankaltaisia tuntemuksia, sillä poika leikitteli hänen sormillaan huoneen pimeydessä. Rosea nauratti ja jokin kouri hänen mahanpohjaansa.
   Jonkin ajan kuluttua, kun joka puolelta oli alkanut kuulua rauhallista tuhinaa, jokin kylmä ja pieni tarttui Rosen olkapäähän ja ravisteli häntä. Rose oli jo siinä samassa kiskaissut taikasauvansa tyynynsä alta ja osoittanut sillä kourijaansa, kun tajusi hämärän hahmon yläpuolellaan olevan Sofia, joka hyssytteli hänelle hiljaa huulillaan. ”Tule”, tyttö kuiskasi käheästi.
   ”Mihin?” Rose sihahti kummastuneena takaisin, mutta Sofia ei vastannut vaan nosti hänet ylös. Rose näki Aleksiksen auttavan juuri Scorpiuken ylös.
   Ihmeissään Rose ja Scorpius antautuivat Sofian ja Aleksiksen talutettaviksi. Jästipariskunta vei heidät suoraan kirpeään pakkasyöhön.
   ”Mitä tapahtuu?” Rose kummasteli.
   Sofia ja Aleksis vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti ja nostivat sitten terassin lattialta valtavat rinkat selkiinsä. ”Meidän täytyy lähteä ja toivomme teidän tulevan mukaamme.”
   ”Lähteä?” Rose toisti ja vaihtoi Scorpiuksen kanssa katseita. ”Mihin ihmeeseen te muka lähdette?”
   Sofia huokaisi. ”Maarit on ihana ihminen, mutta hän on vähän hölmö ja liian kiltti tajutakseen tilanteen todellista luonnetta. Venäläiset ovat aloittaneet Suomen valloituksen, eikä ole kuin ajan kysymys kun sotilaat löytävät tämän paikan ja räjäyttävän sen maan tasalle. Meidän vanhempamme ovat muiden kapinallisten mukana taistelemassa sotilaita vastaan ja me lähdemme heidän luokseen. Vaikka he kielsivätkin. Tulkaa meidän mukaamme”, Sofia kuiskasi melkein anovasti. ”Me tarvitsemme teitä.”
   Rose ja Scorpius vilkaisivat taas toisiaan. Rose tunsi sydämensä hakkaavan hurjasti rintaansa vasten. Seikkailu kuulosti jännittävältä. Eivätkö he tätä varten olleet tulleetkin auttamaan jästejä? Enemmän he auttaisivat jästejä kapinallisten joukkojen rinnalla kuin säyseiden ja kilttien, meditoimista harrastavien ja maailmaa rakastavien jästien luona.
   Rose näki Scorpiuksen silmistä tämän olevan samaa mieltä hänen kanssaan.
   ”Ettekö te aio kertoa kenellekään lähtevänne?” Rose ihmetteli.
   Sofia ja Aleksis tarttuivat kuin vaistomaisesti toisiaan kädestä. ”Jätin lapun. Maarit ei ymmärtäisi, eikä antaisi meidän lähteä. Hän lupasi vanhemmillemme pitää huolta meistä. Turhaa draamaa siitä vain syntyisi. Parempi näin.”
   Scorpius kosketti Rosen nenänpäätä. ”Jätetään keskuksen ympärille suojataikoja. Sotilaat saavat todella tehdä töitä löytääkseen tämän paikan.”
   ”Kuulostaa erinomaiselta”, Aleksis ilmoitti ja nosti lattialta vielä kaksi suurta reppua. ”Nämä ovat teille. Pakkasimme teidän tavaranne puolestanne.”
   ”Te olette suunnitelleet kaiken näköjään valmiiksi”, Scorpius puuskahti kuulostaen sekä huvittuneelta että nyrpeältä.
   ”Olisitte voineet kertoa meille suunnitelmistanne”, Rose huomautti.
   Sofia virnisti. ”Niin, mutta sitten joku muukin olisi aivan varmasti kuullut siitä ja se olisi vain vaikeuttanut lähtöä.”
   Rose hymähti ja heitti painavan repun selkäänsä. ”Lähdetään sitten.”
   ”Eläköön vapaus!” Sofia huudahti vaimealla äänellä, kun he lähtivät kohti lumen peittämää metsämaisemaa. Scorpius tarttui Rosen käteen ja puristi sitä kuin kertoen sanoitta, ettei antaisi mitään pahaa tapahtua heille ja että kaikki tulisi menemään hyvin.
   


*

Lily tuijotti Rohkelikkojen oleskeluhuoneen ikkunasta ulos vetiseen ja pimeään iltaan. Sadepisarat rätisivät vasten ikkunaa ja sen metallista lautaa. Lily piirsi sormellaan huurteiseen ikkunaan sydämen ja katsoi sitä hetken aikaa ennen kuin piirsi sen keskelle poikkiviivan. Särkynyt sydän ikkunassa näytti epämiellyttävän surulliselta ja hän pyyhkäisi kuvion hetken päästä kärsimättömästi hihaansa.
   Lily rutisti polviaan ja toivoi voivansa haihtua ilmaan. Sitten hänen ei olisi tarvinnut olla olemassa tuntemassa tätä kurjaa tyhjyyttä, ikävää ja yksinäisyyttä. Se olisi ollut mukavaa. Hän olisi oikein mielellään paennut räkäisesti nauraen ällöttävän kurjia tunteitaan, mutta ei. Tässä hän oli istuskellut jo tuntikausia synkistelemässä ja hän oli melkein varma painovoiman liimanneen hänen takapuolensa kiveen kiinni lopullisesti.
   Oleskeluhuone hänen takanaan oli tulvillaan eri-ikäisten Rohkelikkojen suunsoittoa ja riemua. Lilyn olisi tehnyt mieli iskeä jokaiseen metelöivään suuhun vaimennusloitsu, mutta hän päätteli että McGarmiwa olisi ilmestynyt viemään hänet korvasta riuhtoen jälki-istuntoon ennen kuin hän olisi ehtinyt kirota muutamaa möykkäävää mukulaa enempää. Silti… ajatus oli houkutteleva. Lily hiveli hihassaan piilossa lepäävää taikasauvaansa haikeasti.
   Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä etsimään Pamela Parkinson ja purkaa turhautumistaan tämän ärsyttävään naamaan. Tosin hän ei ollut ihan varma siitä kestäisikö kuulla Pamelan kimeää ääntä juuri nyt. Tyttö oli ollut entistäkin kärkkäämpi suustaan Voldemortin seuraajien koplan luhistuttua kasaan. Kaipa tätä harmitti, etteivät Thomas ja hullu susilauma olleet lähteneet jästimaailmaa valloittamaan ja tuomaan velhoille maailmanvaltiutta. Tai mistäpä sitä kieroutuneen Pamelan mielihaluja olisi voinut tietää. Mutta Lily oli melko varma arvailunsa osuvan hyvin lähelle totuutta.
   Viikko oli ollut kaiken kaikkiaan kamalin ikinä Tylypahkassa ja Lilyn sydäntä vihloi koti-ikävä. Hän olisi kaivannut isänsä rauhoittavaa ja levollista seuraa, jutustelemista ja juoruamista äitinsä kanssa ja reikien puhkomista Alin itsetuntoon.
   Kuitenkin kaikista eniten hän kaipasi parasta ystäväänsä.
   Lily ei ollut ikinä joutunut kärsimään sydänsuruista, eikä ollut osannut aavistaa niiden olevan niin sisältä syöviä. Hänestä tuntui kuin hänen maailmaltaan olisi pudonnut pohja. Ihan kuin Shawn olisi kiskonut hänen sydämensä irti hänen rinnastaan ja tanssinut sitten sen päällä napatanssia Dominiquen ja muiden aurorikokelasmimmien kanssa.
Lilyn oli tehnyt mieli koko viikon ajan mennä tapaamaan Shawnia tai kirjoittaa tälle ja vaatia tältä uutta mahdollisuutta, mutta jokin ylpeä ja kopea ääni hänen päänsä sisällä oli sitä mieltä, että jos Shawn kerran saattoi noin vain heivata hänet menemään, niin sitten tämä saisi olla ilman Lilyä ihan kaikessa rauhassa sitten vaan.
Kopea ääni ei saanut hänen sydämensä märkiviä haavoja umpeutumaan.
Lily muisti ne runsaslukuiset kerrat, jolloin Roxanne oli eronnut lukuisista poikaystävistään ja tyttö oli ollut sydämensä särkemä. Tyttö oli vetistellyt kuin mikäkin vesiputous jokaisella kerralla, vaikka olikin sitten tointunut hetkessä ja lähtenyt jo seuraavan nuorukaisen matkaan ennen kuin toinen oli kunnolla ehtinyt jäädä menneisyyteenkään. Lily ei ollut koskaan osannut ottanut Roxannen sydänsuruja vakavasti, koska tiesi tämän olevan intohimoisen ailahtelevainen ja ripeäliikkeinen mitä rakkauteen tuli. Kuitenkin nyt Lily mietti, oliko Roxannesta todella tuntunut näin pahalta erota kaulailukavereistaan kuin miltä hänestä nyt tuntui.
Mitä väliä sillä oli? Lily kivahti omille ajatuksilleen. Hän oli aina ollut Roxannen luona, kun tämä oli vollottanut, ollut surullinen ja raahannut häntä sitten ympäri kyliä miestennielemisaikeissa. Nyt, kun Lily oli surullinen, niin eipä Roxannea paljon näkynyt.
Typerä Roxanne.
Tyhmä, inhottava, sikamainen Shawn.
Shawnin halu erota oli tullut kerta kaikkiaan ihan puun takaa. Lily ei voinut käsittää sitä. Hän oli kuvitellut pojan rakastavan häntä, muttei tämä ollut tainnut koskaan häntä rakastaakaan, jos kerran saattoi heivata hänet noin vain menemään.
Tai ehkä, sanoi se pieni kiusallinen ääni hänen sisällään, ehkä hän ei vain jaksanut katsoa kontrollifriikkimäistä, nokkavaa ja kiukuttelevaa käytöstä yhtään kauempaa. Ehkä hän vain sai tarpeekseen, niin kuin hän itse asiassa mainitsikin…
Lily tunsi itsensä kaikilla mahdollisilla tavoilla riittämättömäksi. Tyhjyys jomotti ammottavana aukkona hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä menettänyt kaiken tärkeän elämässään.
Mutta miksi? Roxanne ja Shawn tuntuivat olevan ainakin sitä mieltä, että hän oli luupäinen, epäluotettava ja kiukutteleva. Oliko hän noita asioita oikeasti?
Oli totta, että hän osasi pitää puolensa, jos oli oikeassa jossakin. Sitä he olivat varmaankin tarkoittaneet luupäisyydellä ja itsepäisyydellä. Roxanne oli haukkunut häntä epäluotettavaksi. Sitä Lily ei oikein käsittänyt. Mitä epäluotettavaa hän oli muka tehnyt? Itsehän Roxanne kaulaili veljensä tyttöystävän murhaajan kanssa, paraskin sanomaan! Shawn oli väittänyt, ettei Lilyn kanssa koskaan voinut pitää hauskaa. Se nyt oli täysin naurettavaa. Lily osasi aina pitää hauskaa.
Onko sinulla viimeaikoina ollut hauskaa? Pieni, ovela ääni hänen päänsä sisällä kysäisi. Lily tuhahti itselleen vaivautumatta vastaamaan kysymykseen. Kuitenkin pieni ajatus jäi muhimaan jonnekin ja hieman hämmentyneenä hän tajusi, ettei hänellä ollut oikeasti tainnut olla hauskaa moneen kuukauteen. Tuntui kuin hän ei olisi oikein osannut nauttia mistään enää.
Miten hän olisi osannutkaan? Shawn ja Roxanne olivat molemmat töykeästi kääntäneet hänelle selkänsä. Ehkä Roxanne oli suunnitellut koko jutun ja vietellyt Shawnin näiden yhteisillä humalareissulla. Lily ei olisi ollenkaan ihmetellyt sitä. Kaksikko oli tullut ihmeen hyvin toimeen keskenään ja Roxanne aivan varmasti halusi näpäyttää Lilyä. Roxannehan oli ihastunut Shawniin heti ensi näkemältä ja oli varmasti ollut katkera siitä, ettei tämä ollut tykännytkään Roxannesta vaan Lilystä. Mitä jos kaksikko oli yhdessä junaillut kaiken hänen päänsä menoksi?
Nyt minusta on sitten tullut vainoharhainenkin kaiken lisäksi, Lily huomasi katkeria ajatuksiaan inhoten. Hänellä oli likainen ja ällöttävä olo ja hänestä tuntui siltä, ettei hän tiennyt enää, kuka oikein oli. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut jollakin tavalla saastainen. Pilalla.
”Lils?” Hugo tuli hänen luokseen kantaen muodonmuutoskirjojaan. Lily irvisti. Hugo oli tunnollisesti lukenut lähestyviin S.U.P.E.R.-kokeisiin jo monen viikon ajan jokaisena iltana. Lily tiesi, että hänenkin olisi pitänyt opiskella, muttei ajatus jaksanut innostaa häntä kovinkaan paljon.
Lily teki tilaa Hugolle, jotta tämä saattoi istua hänen viereensä. Hugon siniset silmät katselivat häntä vakavina ruskean tukan alta. ”Onko kaikki hyvin?”
Lilyn teki mieli tiuskaista, että oliko sitä nyt koko ajan pakko varmistella. Eikö serkku nähnyt hänen olevan täysin kunnossa? Lily ei kuitenkaan halunnut purkaa pahaa oloaan Hugoon, niin houkuttelevaa kuin se omalla tavallaan olikin. ”Kaikki on ihan hyvin.”
Hugo nyökkäsi, muttei näyttänyt uskovan häntä. Lily pani merkille, ettei poika itsekään näyttänyt kovin onnelliselta. ”Mikä sinua painaa?” hän kysäisi.
   Hugo vilkaisi ympärilleen hieman vainoharhaisesti kuin haluten varmistaa, ettei kukaan kuullut. Poika näytti surkealta. ”Gabriella tapailee jotain hyypiötä.”
   Lily pyöräytti silmiään. Hän oli ollut hyvin tietoinen asiasta jo monen kuukauden ajan, vaikkei Gabriella ollutkaan paljastanut rietastelukaverinsa henkilöllisyyttä. ”No, ehkä sinun pitäisi ehdottaa hänelle poikaystävän vaihtoa, tiedäthän, tarjota itseäsi vakituiseksi kitarisanpuhdistajaksi sen toisen luuserin sijaan.”
   Hugo pyöritti päätään. ”En todellakaan.”
   ”Minä voisin ehkä yrittää puhua hänelle”, Lily tuumasi ja ajatteli asiaa. ”Saada vähän vihiä siitä, mitä se Longbottomin tyttönen oikein puuhailee.”
   Hugo hymyili hieman surullisesti. ”Tuskin siitä mitään apua on. Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, jos Gaby kerran jo seurustelee jonkun kanssa.”
   ”Nyt vähän itsevarmempaa otetta peliin, Hugeli!” Lily huudahti. ”Naiset tykkäävät itsevarmoista miehistä!”
   ”Ehken minä vain ole itsevarma.”
   ”Ehket sinä vain ole mies.”
   ”Hah!” Hugo mulkaisi häntä, mutta Lilyn nauraessa alkoi hänkin nauraa. Sitten tämän kasvot kirkastuivat. ”Onko sinulla kelmien kartta?”
   Lily katsoi Hugoa varuillaan. ”Mihin sinä sitä haluat?”
   ”Haluan tietää, kenen kanssa Gabriella loikkii.”
   ”Miksi et voisi vain kysyä?”
   ”Miksi nolata itseni Gabyn edessä olemalla säälittävä?”
   Lily huokaisi. ”Totta. Paljon parempi olla säälittävä vain näin kun minä olen paikalla.” Hän heilautti kättään ja antoi taikasauvansa valahtaa sormiensa väliin ja osoitti sitten sillä makuusaleja. ”Tulejo, kelmien kartta!”
   Kuului ilmaa halkovaa ääntä, kun kartta viiletti heidän luokseen avuliaasti. Hugo tuijotti karttaa melkein synkkänä.
   ”Älä viitsi”, Lily puuskahti pojalle. ”Ehkä Gabriella nyhjää yksinään kirjastossa. Hän on ihan yhtä ärsyttävän tunnollinen pänttääjä kuin sinäkin. Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   He kumartuivat kartan ylle. Lilyn silmiin osui heti Lucas Romen täplä, poika näytti istuskelevan jälleen tähtitornissa – yksin. Miksi? Tämä oli kummallinen.
   Pojalla oli myös kummallisen kauniit, siniset silmät…
   ”Ei häntä näy koko kartalla”, Hugo puuskahti.
   Lily riuhtoi silmänsä irti Lucas Romen täplästä ja pyyhki karttaa katseellaan. Gabriellaa ei näkynyt missään.
   ”Kummallista”, Lily mutisi, ”ehkä hän on tarvehuoneessa. Tai Tylyahossa. Katso, ei Roxannekaan ole täällä missään. He ovat voineet hyvin lähteä Tylyahoon.”
   ”Missäköhän Fred on?” Hugo pohti ja katseli karttaa.
   Lily kääntyi takaisin kartan puoleen ja ryhtyi etsimään Frediä, kun hänen silmiinsä osui piste, joka viiletti suoraan hunajaherttuan salaista käytävää pitkin kohti Tylyahoa.
   Jacob Blom.
   Lilyn vatsassa syttyi kapinalliset liekit ja hän siristi silmiään. ”Mitä tuo tuolla hiippailee?”
   Hugo kohautti olkiaan. ”Ehkä hän on menossa tapaamaan Roxya tai jotakin.”
   Lily seurasi Jacobin pistettä katseellaan. Hänen verensä sykki hänen suonissaan. Hän oli varma siitä, että Jacobissa oli jokin vikana. Tässä oli jotakin vilpillistä ja luihua. Entä jos poika ei ollutkaan menossa Tylyahoon Roxannea tapaamaan? Hmm…
   ”Lily…” Hugo sanoi varoittavasti ja Lily kohotti katseensa vain tajutakseen Hugon silmäilevän häntä epäluuloisesti. ”Et ryhdy hölmöilemään mitään.”
   Lily loikkasi pois ikkunalaudalta. ”Enhän minä koskaan. Nähdään!”
   ”Hei!” Hugo huusi hänen peräänsä. ”Tule takaisin! Et tee mitään typerää!”
   ”En, en!” Lily huusi nauraen ja syöksyi kierreportaat ylös aina heidän makuusaliinsa asti. Hän viskasi kelmien kartan käsistään, kahmaisi takkinsa ja Tulisalamansa ja syöksähti sateisen harmaaseen ilmaan päättäväisyys kasvojaan kiristäen. Hän selvittäisi, mitä Jacob oikein luihuili. Hän todistaisi Roxannelle vielä, ettei tämän poikaystävä ollut mikään katuva pieni roisto kenen kanssa saattoi heilastella. Lily oli varma pojan olevan läpikotoisin paha, oli tämä Jasperin veli kuinka paljon hyvänsä. Kukaan muu kuin paha ei noin vain tappaisi viatonta naista niin kuin Jacob oli Georgiannan tappanut. Vaikka Jacobo oli väittänyt toimineensa vain refleksinomaisesti itsepuolustukseksi, Lily oli täysin varma tämän valehtelevan.
   Ehkä se selviäisi. Lily liisi Tylypahkan suojataikojen lävitse ja viiletti suoraan hurjaa vauhtia Tylyahoon. Hän lensi Hunajaherttuan katon päälle ja jäi odottamaan. Hän tiesi, ettei Jacob ollut voinut ehtiä kävellä käytävän lävitse vielä.
   Lily vilkaisi kadun toisella puolella loistavaa Kolmea Luudanvartta, josta kantautui tuttuja illanistujaisten ääniä, naurua ja laulua, lasien kilinää. Ikkunasta saattoi nähdä baarissa istuskelevia hahmoja. Lily veti terävästi henkeä tajutessaan tuijottavansa suoraan Shawniin, joka istuskeli Jamesin, Avan ja Dominiquen kanssa keskellä baaria.
   Shawn katseli pöydänpintaa ja näytti surulliselta. Lilyn sydäntä kouri. Shawn pyöritteli lasia käsissään kuin olisi miettinyt hartaasti, mahtuisiko hukuttautumaan siihen.
   James ja Ava olivat toistensa kyljissä kiinni ja näyttivät ällöttävän ja imelän rakastuneilta ja onnellisilta. Lilyä hymyilytti, kunnes hän siirsi jälleen katseensa Shawniin.
   Ehkä he saisivat vielä välinsä korjattua, Lily mietti. Ehkä he voisivat olla vielä yhdessä. Ei se kaikki voinut noin vain loppua. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki olisi jäänyt ihan kesken. Eihän Shawn tosissaan voinut haluta olla erossa hänestä? Poikahan oli ihan sekaisin päästään.   
   Lily päätti sillä hetkellä näyttävänsä vielä Shawnille, mitä tämä hänessä oikein menetti. Poika vielä anoisi häntä polvillaan tulemaan takaisin luokseen, se oli varmaa…
   Lilyn suusta karkasi kähähdys, kun hän näki Dominiquen kumartuvan Shawnin masentuneen olemuksen puoleen. Tyttö nosti kätensä Shawnin kasvoille ja näytti puhuvan tälle jotakin – Lily saattoi hyvin kuvitella Dominiquen päämäärätietoisen ja jämäkän äänen korvissaan – ja Shawn nauroi. James ja Avakin nauroivat. Shawn siemaisi juomaansa näyttäen vähän pirteämmältä.
   Lilyn vatsassa myllersi.
   Kaikeksi onnesi Hunajaherttuan ovi aukeni hiljaa narahtaen juuri silloin ja Jacob kurkisteli paljastuneesta raosta kylmään sateeseen. Lily kurkisteli katolta alas, Jacob näytti varmistavan, ettei ketään näkynyt. Tylyahon loskaisella tiellä ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummelia, jotka kävelivät rinnatusten kohti Tylyahon asutusaluetta: Jacob lähti mummojen perään.
   Lily kohotteli kulmiaan ja liisi kattojen yllä Jacobin perään. Ainakaan poika ei ollut menossa Kolmeen Luudanvarteen. Jacob näytti tietävän tarkalleen mihin oli menossa, tämän keinahtelevat askeleet olivat vikkelät aivan kuin tällä olisi ollut kiire.
   Lily seurasi Jacobia vanhan keltaisen, ränsistyneen talon luokse. Talo oli hieman kauempana Tylyahosta kuin muut talot ja sen piha oli lehtien, lian ja osittain sulaneen lumen peitosta. Loskan seasta pilkisteli kummallisia, ruosteisia esineitä. Lilyä kummastutti omituinen haju, joka talosta huokui. Se toi etäisesti hänen mieleensä puhvelin.
   Samassa Lily muisti Roxannen kertoneen viettäneensä yönsä puhvelinhajuisessa, ränsistyneessä ja viileässä talossa, kun tämä oli lähtenyt Jacobin (vaikkeivät he silloin olleet tienneet tämän olevan Jacob) kanssa etsimään keinoja saada näkökykynsä takaisin. Olivatko Roxanne ja Jacob olleet silloin täällä yötä? Se tuntui melko todennäköiseltä.
   Lily liisi hiljaa Jacobin yllä, vähän tämän takana ja puiden suojissa niin ettei tämä nähnyt häntä. Hän nyki mustaa huppua syvemmälle päähänsä, etteivät hänen punaiset hiuksensa olisi paistaneet illan hämärässä Jacobin silmiin.
   Lilyn silmiin osui ränsistyneen ja ruskean oven vieressä komeilevan mustan, lohkeilevan kyltin, jossa hohti valkoisena talon omistajien sukunimi. Rome.
   Oliko talo susi-Thomaksen ja tämän poikien Nicholaksen ja – Lilyn vatsassa tuntui lepatusta - Lucaksen talo? Kuinka kummallista. Mitä Jacob täällä teki?
   Jacob asteli nitisevät puurappuset kuistille ja avasi talon oven kuin olisi mennyt kotiinsa. Lily kohotteli kulmiaan ja liisi lähemmäksi taloa. Hän painui matalaksi vasten luutaansa ja höristeli korviaan lentäessään suuren, valoa hohkaavan ikkunan alle. Hän näpäytti taikasauvaansa yrittäen tehdä kuulonterävöitysloitsun, mutta loitsu ei toiminut ja Lily tajusi taloa suojelevien taikojen blokkaavan hänen kirouksensa. Hän irvisti, osoitti kohti Tylyahoa taikasauvallaan ja keskitti voimansa. ”Tulejo, kaukokorvat!”
   Mistään ei kuulunut mitään. Oli hyvin hiljaista. Hetken aikaa Lily luuli, ettei hänen loitsunsa toimisi, mutta hetken kuluttua ilman halki liihotti hassusti roikkuva vekotin. Lily tarttui kaukokorviin kiitollisina ja työnsi sen sydän tykyttäen kohti suurta ikkunaa. Hän uskaltautui kurkkaamaan ikkunasta sisälle, tummien verhojen välistä pilkisti hurjan kirkas valo.
   Jacob näytti heittäytyvän nojatuolille vastapäätä tummanpuhuvaa, laihaa hahmoa. Lily tunnisti pojan Nicholas Romeksi. Poika oli ollut muutamia vuosia sitten Tylypahkassa ja oli pyörinyt tiiviisti Scorpiuksen ja pikkuveljensä kanssa. Nicholas oli aina vaikuttanut ilkeältä ja kyyniseltä. Lily ihmetteli, mitä himputtia Jacob teki pojan kanssa.
   Poikien äänet kuuluivat kirkkaina Lilyn korviin ja hän keskittyi kuuntelemaan.
   ”Olitko taas pikku rohkelikkosi kanssa?” Nicholas puhui venyttelevä, jollakin tapaa hyvin käärmemäisellä äänellä.
   ”Ehkä”, Jacob tokaisi kuulostaen välinpitämättömältä. ”Oletko sinä saanut mitään aikaiseksi?”
   ”Sinä olet varmaan saanut enemmän, veikkaisin”, Nicholas hymähteli ja sytytti sikarin. ”Varmaan tiukkaa tavaraa tuollaiset nuoret kimulit. Tekisi ihan terää. Melkein kateeksi käy.”
   ”Mene iskemään itsellesi nainen”, Jacob hymähti. ”Vaikka osaan kuvitella sen olevan haastavaa tuolla pärställä.”
”Ehkä sinun tiukka pikku mimmisi antaisi minullekin, jos nätisti pyytäisin”, Nicholas sanoi räkäisesti ja nauroi törkeästi perään. Lilyä kuvotti.
”Vähän epäilen”, Jacob hymähti ja kuului nousevan seisomaan. Lily kurkisti sisään nähdäkseen tämän ilmeen. Jacob näytti kyllästyneeltä ja vilkaisi ikkunaan päin. Lily säikähti ja valahti alemmaksi. ”No niin sitten”, Jacob sanoi venyttelevällä, jotenkin huvittuneella äänellä. Lily mietti kuumeisesti, oliko tämä ehtinyt nähdä hänet.
”Älä nyt jaksa taas, istuskellaan nyt hetki”, Nicholas sanoi. ”Vastahan sinä tulit.”
”En jaksaisi istua taas koko iltaa täällä sinun lemuasi haistelemassa.”
Nicholas nauroi. ”Niin, varmaan sinulla on jo ikävä kukkaistuoksuista unikaveriasi.”
Jacob ei vastannut. Hetken oli hiljaista ja sitten alkoi kuulua omituisia ääniä, aivan kuin jotakin olisi tipahdellut maahan. Lily kurkisti sisään. Jacob oli mennyt peräseinällä olevan kirjahyllyn luokse ja nakkeli sieltä kirjoja alas.
”Mitä helvettiä, onko ihan pakko?” Nicholas tuhahti sohvalta.
Jacob näytti löytävän etsimänsä ja vilkaisi huolettomasti olkansa ylitse. ”Hupsis.”
”Luulisi hitto sinun muistavan mikä se niistä on näin monen kuukauden jälkeen. Olet sekopää. Kaikki sen yhden mimmin takia.”
”Turpa kiinni.”
”Voisit osoittaa vähän kiitollisuutta!” Nicholas huudahti huvittuneen kuuloisena ja imi kiihkeästi sikariaan. ”Minä sentään annan sinun käyttää niitä. Jos isäni asuisi täällä, sinulla ei olisi sinne mitään asiaa.”
Jacob vilkaisi Nicholasta kyllästyneesti ja painoi kirjan kirjahyllyn peräseinää vasten. Kirjahylly heilahti sivuun paljastaen jonkinlaisen hämyisen, luolamaisen huoneen, jonka hyllyt pursuilivat kirjoja. Lily siristeli silmiään.
”Miten vain”, Jacob tokaisi ja oli astumassa kirjahyllyn takaa paljastuvaan huoneeseen.
”Joko kerroit pikku unikaverillesi aiheuttaneesi hänen hitaan kuolemansa?” Nicholas kysyi huolettomasti, venyttelevällä äänellä ja nauroi.
Lilyn veri tuntui hyytyvän hänen sisällään. Mitä? Mitä?
Jacob oli jähmettynyt ja kääntyi hitaasti katsomaan Nicholasta. ”Pidä suusi kiinni. Oikeasti.”
Nicholas nauroi. Jacob mulkaisi Nicholasta vielä kerran ja lähti sitten hämärään, kirjoja pursuilevaan huoneeseen.
Lilyn sydän jyskytti hänen korvissaan ja samalla hän kuuli hurjaa surinaa joka puolelta aivan kuin todellisuus olisi yhtäkkiä muuttunut aivan uudenlaiseen ulottuvuuteen. Lily veti kiihkeästi henkeä sisäänsä, laski jalkansa loskaiseen kuraan ja ponkaisi Tulisalamallaan korkealle ilmaan. Hän lensi korkeammalle, korkeammalle, niin korkealle, että Tylyaho ja sen valot olivat vain pieniä tuikkivia pisteitä hänen allaan. Tylypahka tuikki vuorten kupeessa rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuen, mutta Lilystä tuntui, ettei hän koskaan ollut tuntenut oloaan niin epäturvalliseksi kuin tällä hetkellä. Hänestä tuntui, ettei hänen henkeään oltu koskaan uhattu niin kuin nyt.
Mitä helkkaria? Mitä ihmettä?
Mitä hittoa Nicholas oli tarkoittanut Jacobin unikaverin hitaalla kuolemalla?
Sen oli tarkoitettava Roxannea, ketä muuta se olisi tarkoittanut?
Mitä helkkaria oli tapahtumassa?
Mitä?
Lilystä tuntui siltä kuin hän ei olisi saanut henkeä. Hän veti kiihkeästi ilmaa sisäänsä yrittäen rauhoittua. Hänen kurkkuaan kuristi.
Hän oli lentänyt niin korkealle, että ympärillä ilma oli huuruavan kylmää ja kalisutti hänen hampaitaan hänen haukkoessa happea.
Mitä jos Roxanne kuolisi?
Lilyn rinnassa tuntui omituista poltetta ja yhtäkkiä siellä, korkeassa ilmassa, huuruavassa pakkasessa, harmaiden pilvien ympäröidessä hänet joka puolelta, hänen rintansa tuntui räjähtävän. Hän tunsi kuinka jokin hänen rinnassaan avautui, antautui ja päästi irti: hänen koko vartalonsa täyttyi syvästä rakkaudesta ja onnesta ja rauhasta samalla, kun jokin minkä hän saattoi tuntea vuosi taivaaseen, maahan ja pilviin hänen rinnastaan. Hämmentyneenä ja järkyttyneenä Lily tajusi sen kaiken olevan rakkautta. Hänen sisimpänsä tuntui räjähtävän rakkaudesta. Hänen sisimpänsä tuntui avautuvan. Antautuvan.
Kyyneleet täyttivät Lilyn silmät ja hänestä tuntui kuin yhtäkkiä hän olisi nähnyt kaiken selkeästi.
Hän tajusi olleensa typerä, turhamainen ja pinnallinen. Kaikella sillä, mistä hän oli niin itsepäisesti pitänyt kiinni, ei ollut mitään väliä. Se kaikki oli pelkkää turhuutta, eikä tärkeää ollenkaan.
Ainoa tärkeä asia oli rakkaus. Rakkaus ja tärkeät ihmiset.
Niin kuin Roxanne.
Lily tajusi ensimmäistä kertaa elämässään, ettei elämä ollut mikään kilpailu, mikä oli pakko voittaa hinnalla millä hyvänsä.
Hän tajusi elämän olevan peliä ja rakkauden olevan palkinto.
   Kiitollisuus elämästä tuntui täyttävän Lilyn sydämen ja hän tajusi tuntevansa olonsa hyvin nöyräksi. Se oli kummallinen ja vieras tunne, mutta tuntui antavan hänelle ihmeellistä voimaa.
Lily katsoi ylös ja näki avaruuden tähtiloiston kimaltelevan yläpuolellaan. Hän tunsi olonsa hyvin pieneksi ja samalla hyvin vapautuneeksi.
Hän pyyhkäisi hiljaiset kyyneleet kasvoiltaan ja nyökkäsi kohti taivasta. Hän ei antaisi läheisilleen tapahtua mitään pahaa. Kukaan ei pääsisi satuttamaan hänen rakkaitaan.
Tästä eteenpäin minä olen parempi ihminen, Lily päätti. Turhuudet pois. Keskityn vain siihen, mikä on tärkeää. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin.
Tähtien loistaessa hänen yllään kuin kirkkaimmista kirkkaimmat timantit hänen oli helppoa uskoa siihen kaikkeen.

*

James kaivoi limonadistaan hillosipulin ja heitti sillä Shawnia. ”Lakkaa murjottamasta! Surullinen koiranpentunaamasi saa sinut näyttämään normaalia enemmän säälittävältä.”
   ”Älä kuuntele häntä”, Ava puuskahti ja loi häneen paheksuvan katseen, johon James vastasi iloisesti virnistäen. ”James ei ole koskaan hienotunteisuudesta kuullutkaan.”
   ”Tai sitten olen kuullut siitä, mutten vain ole omaksunut sitä omiin ominaisuuksiini”, James ehdotti.
   Shwan vilkaisi heitä ja murjottavat huulet kääntyivät pieneen hymyntapaiseen. ”Idiootit.”
   ”Niin sitä pitää!” James innostui. ”Asennetta peliin! Olisit vain iloinen, kun sinun ei tarvitse katsella enää rasittavan pikkusiskoni tulisen pisamaisia kasvoja. Se tyttöparkahan on täysi sekopää. Parempi näin, limainen kamuseni.”
   Dominique tyrskähti juomaansa. ”Limainen kamuseni? Mistä hitosta sinä revit noita kommentteja?”
   ”Niitä kutsutaan aivoiksi, serkku hyvä”, James valaisi.
   ”Onko sinulla sellaisetkin”, Dominique mutisi matalalla äänellä. Se ei ollut kysymys, mutta James vastasi silti.
   ”On ja erinomaiset aivot ne ovatkin!”
   ”Tuosta voi olla montaa mieltä.”
   ”Älä yritä lannistaa hyvää tuultani!” James huudahti. ”Kaikki on hyvin! Shawn ei enää seurustele pikkusisareni kanssa, ihastuttava tyttöystäväni on luvannut olla näkemättä rumaa Aqualine-hauvelia – ”
   ” – ja te kaksi saatte ihanan pikku pojan…” Dominique lisäsi silmäänsä iskien.
   James tunsi hymyn valahtavan kasvoiltaan. ”Sinä teit tuon tahallasi.”
   ”Totta kai tein.”
   Ava silitti hänen kättään. ”Olet hölmö.”
   James mutristi huuliaan. ”Tykkäätkö sinä minusta silti?”
   ”Aina”, lupasi Ava ja suuteli hänen poskeaan kevyesti.
   ”Yh”, Shawn urahti ja siemaisi juomaansa.
   ”Älä mökötä, Shawn”, Dominique kehotti. ”Sinä olet syötävän hyvännäköinen, tytöt varmasti jonottavat kuolaten perääsi.”
   ”Etkö sinä ole tietoinen Shawnin limamiesstatuksesta?” James kysyi epäuskoisesti. ”Totta kai ne jonottavat, kun minä kerran olen varattuna maailman ihanimmalle tytölle.”
   ”Niin, muutenhan ne olisivat sinun perässäsi vai?” Dominique hymähti.
   ”Miksi kuulostat niin epäuskoiselta?” James tivasi.
   ”Voi helvetti”, Shawn puuskahti inhoavasti ja tunki kolpakkonsa naamansa eteen aivan kuin olisi piiloutunut jotakuta. James käännähti ympäri ja näki pikkusiskonsa tuulen tuivertaman punaisen pehkon ja pakkasen kalventamat kasvot. Tämä pyyhälsi Kolmen Luudanvarren lävitse heidän luokseen.
   ”No, mutta kappas, pikkuinen tirriäinenhän se siinä! Miksi olet niin kamalan valkoinen?”
   Lily veti viereisestä pöydästä tuolin Jamesin viereen ja vasta silloin James tajusi tämän tärisevän kauttaaltaan.
   ”Mitä on tapahtunut?” Dominiquekin kysyi valppaana nähdessään Lilyn kasvot.
   ”Minä seurasin Jacobia”, Lily puuskahti äänellä, joka oli kummallisen rauhallinen ja päättäväinen. James näki Lilyn välttelevän Shawnin katsetta melkein yhtä pakkomielteisesti kuin Shawn näytti välttelevän Lilyn katsetta.
   ”Jacobia?” Dominique toisti kysyvällä äänellä. ”Siis sitä Roxyn Jasperkopiota?”
   ”Joo – ”
   ”Miksi sinä seurasit Jacobia?” James kysyi ja tunsi aivojensa rasittuvan. Lily oli aina työntämässä nokkaansa kaikkien asioihin ja aiheuttamassa ongelmia. Juuri, kun James oli ollut niin taivaallisen onnellinen kaiken ongelmattomuudesta. Olisihan hänen pitänyt arvata, että Lily tulisi muuttamaan asian mitä pikimmiten.
   ”Koska halusin todistaa sen lieron olevan kurja ketale”, Lily ilmoitti. ”Ja arvatkaa, mitä kuulin…”
   Lily kertoi vierailustaan Romen talon nurkilla. ”…sitten Nicholas sanoi ’joko kerroit pikku unikaverillesi aiheuttaneesi hänen hitaan kuolemansa’!”
   Jamesin sisälmykset tuntuivat jäätyvän hänen sisällään. ”Mitä?”
   ”Niin! Ja Jacob vain käski Nicholasta pitämään suunsa kiinni ja meni sinne ihme luolakirjahuoneeseen!”
   Jamesin päässä humisi. Ava tarttui hänen käteensä ja hän tajusi puristaneensa ne niin tiiviisti nyrkkiin, että kynnet painautuivat hänen ihoonsa. Hän yritti hengittää syvään, mutta se oli vaikeaa, kun kaikki hänen sisällään kuohui. Halu mennä kiroamaan Jacob pienen pieniksi savuaviksi palasiksi oli ottaa vallan.
   ”James”, Lily kivahti käskevällä äänellä. ”Paikka.”
   ”Tapetaan se”, James älähti ennen kuin ehti harkitakaan sanojaan. ”Sillä se on hoidettu.”
   ”Ei!” Lily huudahti. ”Meidän on oltava viisaita! Rox ei ikimaailmassa usko meitä – ainakaan minua – eikä meillä ole todisteita! Meidän on saatava Jacob nalkkiin niin, että hän paljastaa itse itsensä! Meidän on otettava selvää, mitä ihan tarkalleen ottaen on meneillään! Meidän on pelastettava Roxanne!”
   ”Miten me sen teemme?” Dominique älähti. Aurorikouluttaja pyöritteli kiivaasti taikasauvaa sormissaan.
   Jamesin päässä alkoi raksuttaa. Hän vilkaisi Avaa, joka näytti kalpealta, mutta päättäväiseltä. "Meidän on vakoiltava sitä luihua murhaaja-lieroa.”
   Se oli varmaa, ettei se ääliö pääsisi satuttamaan Roxannea. James nyökkäsi itsekseen. Hän ei antaisi sen koskaan tapahtua. Ei ikinä.
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

haryu

  • pRINsessa
  • ***
  • Viestejä: 2 220
  • the gay ships are the yay ships
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #138 : 29.07.2014 13:21:23 »
Iiks.. *yrittää petellä innostustaan* ihan upea luku!! (ainiin, en ole uusi lukija vaan entinen SpringRose :))
Toi eka Rose/Scorpius/Suomikappale oli niin ijana!!  Mä ihan silmät tapillaan luin sitä chakrajuttua, oli ihan äärettömän mielenkiintoimen! :) Siitä jäi jotenkin kauhean rauhallinen olo, vaikka venäläiset kammotyikin :0
Sitte Lilykappale :) Tääkin oli tosi hyvä ihanaa että Lily sai vihdoinkin kärsiä vähän ja alkoi tajuta että hänessäkin on jotain vikaa. Repesin ihan täysin tuolle kohdalle missä Lily suunnitteli vaimentavansa porukkaa oleskeluhuoneessa ;D Ja Hugo-raukkaa kävi sääliksi :(  Ja sitten tuo aika loppu Lilykappaleesta, jossa lily salakuunteli Jacobia ja Romen poikaa oli ihana myös <3  Mukavaa että Lily vihdoinkin nieli ylpeytensä!
Viimeisenä sitten ihaainen ja hupaisa James/Shawn jne-kappale. Sä osaat niin ihanasti  laittaa niille ihan täydellisiä puheenvuoroja! <3<3 Repeän aina noille kun ne on niin hauskoja ;D Loppu jäi yaas semmoseen kohtaan.etten millään malttaisi odottaa jatkoa..
Kiitokset taas ihanasta luvusta!! <3
-Ways
Myrsky vesilasissa, etten jopa sanoisi. -Biitti

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #139 : 01.08.2014 13:42:01 »
Heips. :)

Luku 48
Olit julkassu tän min syntymäpäivänä! :D Vaikka luinkin sen vasta tänään.

Lainaus
Siltä se myös kuullosti
kuulosti

Lainaus
Ruokailusalissa James istumaan Avan viereen
Tuosta puuttuupi verbi. James meni istumaan

Tykkäsin luvusta. :)

Luku 49
Ihanaa, että Ava ja James saiva sovittua asiansa. Shawn ja Lils taas eivät. Heidän eroaan lukiessaan tuli mieleen oma tilanteeni, me sen sijaan saimme sovittua asiat toisin kuin he ja olemme edelleen yhdessä. Jossain asioissa pitää oikeesti antaa periksi, eikä olla niin jääräpää kuin Lils on. Toivottavasti hän kasvaisi.

Luku 50

Lainaus
kääntyi katsomaan taas Maarittia,
Maaritia

Lainaus
Viiden chakra
Viides

Vihdoinhan Lils tuli järkiinsä.

(ajatukset karkas ja mitään järkevää en saa enään ulos)

Jatkoa odotellen.
♥: Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-