Ficin nimi: Vuorovesi
Kirjoittaja: Fimzy
Beta: Ei ole.
Genre: Pienesti angst, hieman isommin romance, draama.
Ikäraja: K-11, uskoakseni.
Paritus: Luna/OC (Leon)
Disclaimer: Kaikki, mikä on Rowlingin, on hänen. Itse taidan omistaa tarinasta vain Leonin ja keksimäni taikaolennot.
Summary: Istuessani rantakalliolla näen kaukana ulapalla merenneidon. Suolanhaju tarttuu vaatteisiini ja jättää minuun jälkensä.
A/N: Eli tekstini osallistuu Kirjehaasteeseen. Idea lähti erään kappaleen pohjalta ja halusin käyttää omaa hahmoani, koska se tuntui luontevimmalta tähän. Risuja ja ruusuja otan vastaan mielelläni. Harvoin kirjoitan ficcejä, tämä taitaa olla toinen tai kolmas Potter-fic. Muuten kyllä kirjoittelen paljon. Ja tämä on irtonainen alku eräälle pidemmälle ficilleni, joka on vielä täysin keskeneräinen.
Mutta pidemmittä puheitta ..
Vuorovesi
Ulkopuolisen silmissä kaikki näyttää aina erilaiselta. Eksynyt mies kadulla on vain vastaan kävelevä tuntematon kasvoillaan tyhjä, mitään sanomaton katse ja kadunkulmalla istuva äidistään eroon joutunut pienokainen on vain harmistunut pikkuparkuja.
Mutta asia, minkä näin kauan sitten sivullisen silmin on piirtynyt verkkokalvoilleni tarkoin ja tuskin sieltä häviää milloinkaan. Olin ensin sivullinen, sitten kuuluin jo osaksi tarinan juonta ja lopuksi olin niin kietoutunut sen kulkuun, etten enää osannut irrottautua. Myöhemmin kaduin sitä, mutten koskaan ajatellut haluavani jättäytyä osastani pois.
Kaikki alkoi päivänä, jolloin merivesi tuoksui suolaisemmalta ja taivas näytti sinisemmältä kuin koskaan. Päivänä, jolloin luulin näkeväni merenneidon ja kuulin korvissani alkavan syksyn äänet.
Isä
Olen meren rannalla. Älä hätäile, ei minua löydetä täältä.
Luulen nähneeni siniäisen. Myös pilventanssijat viihtyvät täällä.
Meri on kaunis.
Minun tekee niin mieli mennä uimaan.
Rakkaudella
Luna
Katsoin majatalon suurista ikkunoista rantahietikolla istuvaa vaaleatukkaista tyttöä. Hän näytti sirolta ja pieneltä. Pöllö oli lähtenyt jo kauan aikaa sitten kirje nokassaan, mutta tyttö vain istui syksyn kylmästä viimasta väristen. Hänen mekkonsa kangas hulmusi tuulessa ja hiukset lennähtivät kasvoille. En edes tajunnut liikkuvani, kun jo seisoin puisella ulko-ovella ja kävelin hietikolle.
Tyttö näytti merenneidolta, joka kaipasi merelle.
Merenneidolta, jonka pyrstö oli riistetty.
Luna-kulta
Olen odottanut koko päivän. Minua pelottaa puolestasi.
He ovat kaikkialla ja tiedät-kai-kuka ohjailee heitä. Tiedäthän sen kultapieni?
Siniäisiä.. Pystyisitköhän pyydystämään minulle yhden?
Ja olethan niin kiltti, ettet mene uimaan. Merivesi on petollista.
Rakkaudella
Isäsi
Tyttö käännähti yhtäkkiä ympäri ja katsoi minua utuisilla silmillään kasvoillaan kysyvä ilme. Hän näytti taruolennolta. Sellaiselta, jonka pystyi kuvittelemaan vain uniinsa. Hän todellakin näytti kuuluvan mereen, toisin kuin tälle kuivalle, tuulen pieksemälle rannalle.
”Hei”, tyttö sanoi pidellen kirjettä sormissaan.
En pystynyt vastaamaan. Katsoin häntä ja hymyilin varovasti.
Isä
Minua tuijottaa joku poika. Hän vain katsoo. Hän ei taida osata puhua.
Mikä hän on? Onko hän loitsun alla vai vain mykkä?
No nyt hän lukee jo kirjettäni! Hänen silmissään on outo loiste.
Ehkä hänen.. silmiinsä on tunkeutunut jokin?
Voivatko siniäiset viedä näön?
Niin ja en usko saavani sellaista kiinni. Ne ovat niin kurjan nopeita, tiedäthän.
Ja minä niiin tahtoisin uida! Saanhan minä, saanhan?
Katsoin hämmentyneenä tytön kirjoittamaa kirjettä, mutta tämä neito edessäni näytti luulevan, etten osannut edes lukea. Hän solmi kirjeen pöllön jalkaan ja kääntyi takaisin puoleeni.
”Voi sinua. Siniäiset, tiedäthän, ne osaavat olla kurjia ihmisiä kohtaan.”
”Mitä ovat siniäiset?” kysyin saadessani puhekykyni takaisin.
Tyttö näytti turhankin hämmästyneeltä sanani kuullessaan.
”Voi, ne ovat mitä kiehtovampia otuksia! Niillä on kuin perhosen siivet, tiedäthän, mutta ne ovat läpikuultavat ja kehot ovat kuin vettä”, hän sanoi silmät hehkuen. Niistä heijastui meri ja taivas. Hymyilin hänelle ja huomasin innostuvani itsekin.
”Minäkin tahdon nähdä ne!”
Tyttö näytti vielä hämmästyneemmältä kuin äsken ja pelkäsin hänen silmiensä tipahtavan paikoiltaan, mikä olisi ollut harmi. Minä pidin hänen silmistään kovasti.
”Voi, tuolla menee taas yksi!” hän sanoi yhtäkkiä osoittaen taivaalle.
Näin vilauksen jotain sinistä, sitten näin vain valkoisen viivan. Seurasin sitä katseellani, mutta huomasin vain, kuinka vesi väreili kuin sinne olisi sukeltanut jotain.
”Ei, se oli liian nopea yksilö. Ai että, minä pidän sinusta!”
Tunsin, kuinka poskeni punehtuivat, mutta tyttö näytti yhtä seesteiseltä kuin koko jutustelumme aikana. Yhtäkkiä pöllö laskeutui tytön olkapäälle ja hän kääntyi taas kirjeen puoleen.
Voi, voi, VOI !
Luna-kulta, ole varovainen! Ethän tiedä, jos hän kuuluu vaikka tiedät-kai-kenen joukkoihin!
Niin, siniäiset, ne kurjat pienet lennokkaat irvailijat! Eihän niitä tietenkään kiinni saa.
Voi, voi, mitä minä ajattelinkaan?
Se poika.. Siniäiset ovat voineet katkaista hänen kielensä. Se on hyvin kivuliasta. Näyttääkö hän hullulta tai kituneelta? Ne ovat voineet myös viedä hänen sisäelimensä.
Silmäni pyöristyivät kauhusta.
”Eiväthän ne oikeasti ole voineet viedä sisäelimiäni?”
Tyttö nauroi makeasti.
”Jos olet pitänyt varasi, niin eivät. Mieti, sehän olisi vallan hurjaa, jos ne niin olisivat tehneet!”
En voinut sille mitään, mutta tapa, jolla tuo tyttö sanoi ’hurjaa’ ja pyöristi samalla silmiään sai ihoni kananlihalle.
Isä
En usko, että siniäiset ovat vieneet hänen kielensä. Hän ei kiemurtele tuskissaan, vaan seisoo paikoillaan kuin vahva sotilas.
Ja hänen sisäelimensäkin ovat toistaiseksi paikoillaan, ainakin niin uskoisin. Sehän nyt olisi aivan hullua, jos ne häviäisivät!
Hän ei vaikuta pahalta. Ja hän todellakin näki siniäisen! Voiko ihminen olla läpensä paha, jos näkee niin kiehtovia olentoja?
Tarkkailin, kun tyttö kirjoitti kirjettään. Hänen sormensa tuhriintuivat musteesta ja sulkakynä raapi pergamenttia hurjaa vauhtia. Näin tekstistä pieniä pätkiä, irtonaisia sanoja ja lausahduksia. Hetken päästä hän päästi pöllön taas lentoon ja kääntyi puoleeni.
”Haluatko nähdä pilventanssijan?” hän kysyi päätään kallistaen.
Nyökäytin varovasti päätäni.
”Eiväthän ne – tiedäthän – syö mitään ruumiini osia?”
Tyttö nauroi niin kovaa, että ajattelin koko rannan kaikuvan siitä, mutta syksyinen tuuli ehti napata äänen mukaansa vieden sen kauemmas. Virnistin varovasti tytön pyyhkiessä naurunkyyneleitä silmistään. Hänen kapeilla huulillaan oli iloinen hymy ja ajattelin jo hetken hänen kapsahtavan kaulaani pelkästä ilosta.
”Ei, eivät ne syö. Pilventanssijat, ne ovat vähän kuin.. kuin taivaan klovneja. Ne lentävät ja vaihtavat väriään pilvien mukaan. Tuolla menee yksi! Erotat sen, kun katsot tuohon pilvessä olevaan koloon.”
Tuijotin kohtaa tarkkaavaisesti ja yhtäkkiä huomasin pienen paljon suloisemman olennon kuin maanpäälliset klovnit. Se oli hattaramaisen oloinen ja katosi heti, kun siihen sai tarkennettua katseen.
”Onpa se.. ”, aloitin, mutten saanut lausettani lopetettua, sillä en tiennyt, miten kuvailisin sitä olentoa.
”Niin. Mutta älä katso liian pitkään, ettet menetä sille sydäntäsi. Pilvilinnojen seuraaminen, se ei ole fiksua”, tyttö ohjeisti minua ja uskoin hänen joka sanaansa.
Luna
Tulisit jo kotiin. Ruoka on valmista ja ilta on jo alkamassa.
Jos löydät, tuo minulle siniäisen siipi. Mieluiten vasen ja hyväkuntoinen.
Jätä se poika jo sinne. Siniäiset ovat viekkaita ja kuka vain läpensä pahakin voi ne nähdä, jos osaa katsoa oikein.
”Onko nimesi Luna?” kysyin, kun hän laski kirjeen rantahiekalle.
”On.”
Välillemme laskeutui hiljaisuus. Luna katseli merelle vaaleat hiukset tuulen sekoittamina ja pörröisinä. Tahdoin kokeilla olivatko ne niin karheat, miltä näyttivät, mutten uskaltanut.
”Minä… Leon. Nimeni on Leon”, vastasin ja kuulostin omissa korvissanikin harmistuneelta ja jollain tapaa pelokkaalta.
Olin lukenut kirjeen ja tiesin hänen kohta lähtevän.
”Et siis oikeasti kuulu mereen”, tokaisin hiljaisuuden jatkuessa jo turhan pitkään ja tytön silmien loisteen kadottaessa utuisuuteen.
Luna kääntyi katsomaan minua päätään kallistaen ja kasvoillaan vino hymyntapainen, joka sai toiselle poskelle hymykuopan.
”Luulin sinua merenneidoksi. Näytät niin.. vapaalta”, sanoin ja tunsin nolostuvani.
Tyttö hymyili nyt leveästi ja nojautui polviaan vasten.
”Minä en ole paha”, mumisin taas pitkän hiljaisuuden jälkeen ja laskin varovasti käteni hänen hiuksilleen.
Olin arvannut oikein, ne olivat karheat, mutta silti omalla tavallaan pehmeät. Annoin sormieni pujottautua niiden sekaan ja yritin selvittää niiden lukuisia takkuja. Olimme taas hiljaa, mutta nyt se oli aivan erilaista kuin aiemmin.
Meri kohisi ja ilmassa tuoksui suola.
Luna ei vastannut enää kirjeeseen.
Ilta kietoi meidät hämäränsä suojiin. Istuimme yhä kaukana toisistamme ja katseemme oli luotuina kauas merelle. Aaltojen äänet olivat ainoat, jotka muistuttivat meitä siitä, että aika ei ollut pysähtynyt. Kuin lausumattomasta sopimuksesta Luna painautui minua vasten ja suuteli kuivia huuliani. Hän maistui suolaiselta ja tuntui hauraalta käsivarsillani. Olimme unohtaneet vuoroveden ja aallot kastelivat vaatteemme. Hiekka tarttui hiuksiimme, kunnes olimme veden varassa ja merivesi huuhteli hiekanjyvät ja lian pois. Kannattelin Lunaa käsilläni ja pelkäsin niin, että tärisin.
”En ole merenneito”, Luna sanoi hiljaa, utuisesti huulet tuskin liikkuen.
Ja minä uskalsin laskea irti.
Isä
Siniäisten siivet katosivat vuoroveden mukana.
Olen tulossa kotiin.
Anteeksi, etten vastannut. Olen täysin turvassa! Poika pelkäsi
Merivesi kasteli vaatteeni, mutta oloni on paljon parempi kuin ennen.
Isä, minä rakastan merta, mutta poika pelkäsi vuorovettä.. Kävin uimassa, sillä et muistanut kieltää minua kahdesti.
Anteeksi kauheasti!
Luna
”En minä pelkää vuorovettä!” huusin meren kuohunnan yli.
Lunan askeleet kaikuivat vielä pitkään korvissani. Hän lähti. Tiesinhän minä, että hänen täytyi lähteä.
Jälkeensä hän jätti kirjeen, joka ehti huuhtoutua vuoroveden mukaan.
En tiedä, onko tuo samainen majatalo enää pystyssä. Muistikuvani haalistuivat ja vaipuivat ajatusteni kuohuun.
Yhden asian tiesin varmasti; meri pysyisi aina paikoillaan, merihän on ikuinen.
Rantahietikolle jäi meidän jälkemme. Meren vetäytyessä pieni pergamenttipala kuivui auringossa, muttei sen hauraalla pinnalla näkynyt jälkeäkään siitä yöstä.
Lunan sinä iltana hyräilemä laulu soi yhä korvissani. Kaipaan hänen tuoksuaan ja sitä, miltä hänen hiuksensa tuntuivat kättäni vasten.
Istuessani rantakalliolla näen kaukana ulapalla merenneidon.
Suolanhaju tarttuu vaatteisiini ja jättää minuun jälkensä.
Luna
En tiedä, missä olet ja minne olet menossa.
Jos tahdot tavata, etsi minut. Mutta älä etsi Englannista.
Maa on Ranska.
Minä odotan sinua.
PS. Ethän ui kanaalin yli? Vahvinkin merenneito väsyisi sillä matkalla.
Leon
