Satoi ajatuksiin | K11 | Lily / Rose

[nauha]

Nimi: Satoi ajatuksiin

Kirjoittaja: Nauha

Ikäraja: K11

Genre: Ficlet jossa Lily kokeilee draamantajuaan ja maistelee angstia

Paritukset: Lily/Rose

Varoitukset: Ajatuksia itsemurhasta — aikeita ei niinkään, serkusten välinen suhde ja suhteettomuus

Yhteenveto: Kun ei ollut enää Rosea oli vain kuolemantoive ja ajatukset.

A/N: Mietin Kesäisin kukkivia lehtikuusia, sen Lilyä ja Rosea ja jotain halusin kirjoittaa kun en pitkään aikaan. Tän sijoittaminen oli vaikeaa, mutta ajattelin että ehkä kuitenkin ennemmin pimeys kuin notkot. Tasan 500 sanalla vielä kai kelvataan ficletiksi.


Satoi ajatuksiin


Metsä sykki harmaana ja ratisevana ympärillä, pani sammaleet kiipeämään kengänkärjille ja ajatuksissa pohkeita pitkin ylöspäin, pala palalta haukaten. Harppoessaan saniaisia pakoon Lily ajatteli uppoamista, miten hän maatuessaan tuoksuisi mullalta ja mädänneiltä sisälmyksiltä, ja korppi ehkä nokkisi silmät hänen päästään. Hän ei olisi kaunis, eikä neitseellinen, eikä äiti voisi sivellä hänen kalvenneita poskiaan arkun äärellä. Ehkä joku muistelisi valheellisesti edesmenneen isoäidin silmiä, joita ei koskaan ollutkaan. Albus oli nekin saanut, kuten tytöt ja luudat ja ilkeän kielen. Kuolemassa olisi silti ylevyyttä ja sen ajatteleminen kipristeli vatsanpohjaa.



Käveltyään pitkän tovin Lily pysähtyi ja talloi maata kokeilevasti, potki käpyjä sivuun ja vähät välitti karkuun loikkivasta rupikonnasta. Makuulle asettuessa mättäiden kosteus imeytyi housukankaaseen, ja Lily päätti jäädä siihen kuolemaan.
 

Hemmetin Rose.



Märistä housuistaan Lily ei ehkä voinut tyttöä syyttää kuin korkeintaan välillisesti, mutta sydämen särkemisestä kuitenkin, ja jotain kai sekin merkitsi. Olisi ollut sopivaa itkeä, ja Lily pyrki maistelemaan Rosen leukapieliä ja korvantaustoja. Maku ei tullut, metsä tuoksui kitkerästi muurahaisilta ja kutkuttavalta mahdollisuudelta. Kyyneleetkin pysyivät poissa. Kaiketi Rose oli oikeassa, eikä heidän olemisessaan ollut mitään järkeä. Se oli silti olemista, ja ihanaakin. Lily ei ollut punastuvaa sorttia, mutta punastui kuitenkin ajatellessaan Rosen huispauksessa halkeilleita sormenpäitä ja tuulesta rohtuneita huulia. Mitä kaikkea niillä saattoi saada aikaan ja miten oikealta se tuntui, vaikkei kukaan koskaan saisi tietää. 



Harhaileminen pisti ärsyttämään, Rosen sormien ja huulten sijaan pitäisi keskittyä olennaiseen. Lily kuvitteli taas korpin nokkimaan silmämuniaan, ehkä linnut letittämään tukkaansa ja napsimaan korut korvistaan. Miltä tuntuisi kun luut hiljalleen painuisivat maaperään, ehtisikö myöhästynyt ensilumi sataa hänen päälleen, vai muistaisiko joku kaivata? Kotona äiti tekisi lasagnea ja sitten makkarakeittoa ja lopulta siirryttäisiin jouluruokiin, ja veljet tyhjännauraisivat, joten voisi mennä aikaa. Isä muisti harvoin muuta kuin työnsä, Albuksen kanssa ne puhuivat siitä, mutta Lilyä kiinnosti enemmän aika ja avaruus. Ehkä ne luulisivat hänen lähteneen.



Lily haroi neulaset hiuksistaan ja kiskoi villapaidan kuristavaa kaulusta kuin tukehtuva. Kuoleminen tuntui raskaalta, ja inisevät hyttyset tekivät sen odottamisesta lähes sietämätöntä. Ehkä olisi sittenkin pitäny valita nopeampi tie, luudalta hyppääminen tai myrkkyliemi, mutta ajatuksenvoimalla kuoleminen oli tuntunut sopivimmalta. Kun ei ollut enää Rosea oli vain kuolemantoive ja ajatukset, kuten hänen kaltaisillaaan nerokkailla sieluilla yleensäkin. Ei niitä nopeudella kunnioitettu, ei kiirehtimällä tai liiskautumalla asfalttiin kuin hyönteinen. Myrkkykin saisi ehkä voimaan pahoin, eikä Lily tahtonut tulla löydetyksi edellispäivän ruokalista rinnuksillaan. Hän nousi tuntiessaan ensimmäisten pisaroiden satavan kasvoilleen. Epäilyskin satoi, muttei maahan vaan ajatuksiin. Metsä oli pimennyt, muttei vienyt henkeä mennessään, mikä antikliimaksi.



Ei hän tänään kuolisi, ei tähän, eikä ehkä huomennakaan. Rose halusi sellaisen tytön jonka voisi viedä kotiin näytille kuin turnajaispokaalin, ja ehkä Lilykin halusi jotain sellaista. Ei sitä joka oli serkku ja salattu seikkailu, vaan jonkun josta saisi olla ylpeä. Sellaisen jota voisi suvun uudenvuodenjuhlissa pyörittää tanssilattialla ja viedä sitten pihalle hehkusimalaseja kilistelemään niin kuin James ja Albus tekivät omien tyttöjensä kanssa. Myöntäminen tuntui silti vaikealta ja katkeralta, samoin sammalista ylös kampeutuminen. Hänenhän tässä piti olla oikeassa ja oikeutettu, ei Rosen eikä veljien.

Lily puisteli haituvat ja havut vaatteistaan, vielä kerran ajatteli hitaasti maatuvia luitaan ja revittyjä sisuksiaan. Oli eri asia olla traaginen kuin groteski.

[ultramariini]

Kylläpä tämä oli näennäisestä synkeydestään huolimatta ilahduttava, nätti paketti. Perinteikkään syvien tuntojen setvimisen metsässä mausteeksi sopi hyvin Lilyn temperamentti - tarina tuntui sen takia miellyttävällä tavalla arvaamattomalta. Kävin lukaisemassa myös linkittämäsi vanhemman raapaleen, joka oli lyhyydessäänkin kekseliäs, tosi mukavaa, että päätit tarttua Lilyyn myös tässä. :)

Toivottavasti en tulkitse tekstiä aivan metsään (:D) ajatellessani, että Lilyn draamantaju ja kykenemättömyys synkistellä haluamallaan tavalla saa tässä sellaisia kevyesti humoristisia piirteitä. Aihevalinnasta huolimatta lukiessa ei tullut lainkaan sellaista melankolia-ähkyä kuin olisi muutoin voinut tulla, teksti pysyi hyvällä tavalla oikukkaana. Erityisesti tämä hymyilytti lukijaa:

Kun ei ollut enää Rosea oli vain kuolemantoive ja ajatukset, kuten hänen kaltaisillaaan nerokkailla sieluilla yleensäkin.

En tiedä Lilyn ikää, mutta kun veljet ja ruoat ja koti ovat vielä kovasti mielessä olettaisin, ettei Lily taida olla kovin vanha? Tässä oli myös sellaista nuoruuden rajojen testaamisen makua - kuinka pitkälle alakuloisuuden voi viedä, ennen kuin on ravisteltava neulat vaatteista ja kohdattava faktat? Pidin luomastasi Lilystä paljon, hän tuntui tässä varsin valmiiksi kehitellyltä hahmolta.

Olit mahduttanut pieneen tilaan paljon kaikkea kivaa silmän ja mielen tartuttavaksi - sammalet kiipeävät kengille ja kuoleminen tapahtuu ajatuksen voimalla. Kuitenkaan kieli ei käy koukeroiseksi, kirjoitat hyvin selkeästi ja virheettömästi, ja lukeminen oli nautinnollista alusta loppuun asti. :)

[Okakettu]

Hitsi, ajattelin jo, etten kommentoi tätä, kun en ole viime aikoina saanut sanottua mistään mitään järkevää, mutta jospa nyt kuitenkin! Oli nimittäin jälleen aivan upeasti kirjoitettu ja vahvatunnelmainen teksti, kuten sinulta sopii odottaakin. Noin ylipäätään hirmu ilahduttavaa lukea sinulta pitkästä aikaa jotakin uutta, olet kuitenkin yksi lempikirjoittajistani finissä (tässä vaiheessa varoitan, että tästä kommentista tulee pelkkää hehkutusta, sori...).

Alkuun kieltämättä kurtistelin kulmiani noille ficin varoituksille, mutta onneksi alkutietojen genre-kohta tarjosi tähän hyvän lukuohjeen: Lily nimenomaan kokeilee draamantajuaan ja maistelee angstia. Ultramariinin tavoin koin, että vaikka tässä oli paljon juurikin näennäistä synkkyyttä, ficin tarkoituksena oli tarkastella Lilyn dramaattisia tuntoja tietyllä tapaa huumorin tai muun vastaavan kautta. Ainakin itselleni tekstin suurin anti oli siinä, että Lily on jotenkin niin ihanan teini: tietynlainen omien tunteiden ehdottomuus ja maailman mustavalkoisuus, "väärinymmäretty minä vastaan muu maailma" -tyylinen ajattelu tulivat kerronnasta hyvin esiin keinoin, jotka eivät tehneet Lilyn melodraamasta kuitenkaan raskasta lukea. Pidin tähän liittyen myös Lilyn ajatuksista Potterien perheestä; jotenkin ihania huomioita sellaisella (ainakin Lilyn omasta mielestä) väärinymmäretyn neron turhautumisella höystettynä:

Kotona äiti tekisi lasagnea ja sitten makkarakeittoa ja lopulta siirryttäisiin jouluruokiin, ja veljet tyhjännauraisivat, joten voisi mennä aikaa. Isä muisti harvoin muuta kuin työnsä, Albuksen kanssa ne puhuivat siitä, mutta Lilyä kiinnosti enemmän aika ja avaruus. Ehkä ne luulisivat hänen lähteneen.

Lilyn draama oli tässä ylipäätäänkin hirmu mainiota, sellaista nuoruuden rajojen testaamista, kuten ultramariini jälleen hyvin ilmaisi. Mikään ei tunnu ylilyönniltä, vaan tytön mielestä on ihan sopivaa hekumoida silmiään nokkivilla korpeilla ja mädänneillä sisälmyksillä (vaikka lopussa toki toteaakin, että oli eri asia olla traaginen kuin groteski). Se, kuinka Lily haluaa juuri metsästä ja luonnosta kuolemansa näyttämön, muistutti kieltämättä myös romantiikan ajan luontosuhteesta ja Suurista Tunteista, Nuoren Wertherin kärsimyksistä sun muusta (vaikka noh, tämä saattaa johtua kyllä siitä, että kyseinen teos on ollut opintojen takia paljon mielessäni). Ja sitten kuitenkin:

Metsä oli pimennyt, muttei vienyt henkeä mennessään, mikä antikliimaksi.

Pidin siis paljon, kiitos hirmuisesti lukukokemuksesta! ♥ Tämän ja aiemman raapaleen perusteella lukisin sinun Lilystäsi mieluusti enemmänkin.

[nauha]

Ah ja oih miten tulinkaan teistä hyvälle tuulelle! Istun parhaillaan Rovaniemen lentokentällä odottelemassa lentoa takaisin kotiin pitkän joulun päätteeksi, ja tällaisten kommenttien saaminen tähän päivään on jotenkin erityisen ihanaa. Kun edellisestä julkaisusta on niin hävettävän kauan, ehdin (itsekeskeiseen tapaani) ajatella että ehkä tämä olikin aivan kammottavan huono. Lukkoja kirjoittamisen suhteen on nimittäin ollut — paljon.

Kiitos ultramariini että tartuit tähän ja tämän kommentoimiseen rohkeana ensimmäisenä. Olet todellakin lukenut kaiken vallan oikein, Lilyn synkkyyden oli nimenomaan tarkoitus olla kokeilevaa ja huikentelevaa niinkuin tyttö mun silmissä on itsessään. Mulla toden totta on aika vahva headcanon juuri nuorempaan Lily Potteriin, palaan häneen aina toisinaan ajatuksissani, ja ajatus tästä tekstistä oli itse asiassa hautunut tiedostoissa jo pidemmän aikaa. Ensimmäiset lauseet ovat varmaan puolentoista vuoden takaa, mutta olen hiljalleen pyrkinyt saamaan tätä kokonaisemmaksi ja viimein nyt joulun aikaan onnistuin kun oli aikaa annettavaksi ja hermotkin kestivät kirjoittamisen.

Kun kirjoitin Kesäisin kukkivia lehtikuusia ajattelin Lilyn olevan suunnilleen 14-15 vanha, ja tässä näkisin hänet suunnilleen vuoden tai puolitoista vanhempana, dramaattisena kuusitoistakesäisenä eikä ainakaan täysi-ikäisyyttä vielä saavuttaneena.

Aivan yhtäläinen kiitos sulle Okakettu kommentistasi, tiedän vähän liiankin hyvin miltä se tuntuu kun ei oikein saa itestään mitään irti, omiin teksteihin tai muidenkaan, mutta olen iloinen että päätit jättää jäljen. On aina hurjaa kuulla että joku tituleeraa ihan yhdeksi lempikirjoittajista, kiitos siitä (samaa olen tainnut sanoa sinusta)! Vähän noloakin se tietenkin on, kun ei juuri koskaan enää saa mitään aikaan, mutta kenties voisin yrittää taas enemmän, kun tuntuuhan se kirjoittaminen lopulta aika hyvältä.

Säkin näit aivan oikein ne huumoriin (tai johonkin sellaiseen, en oikein itsekään tiedä miksi niitä pitäisi kutsua, mutta onhan hänen kamppailunsa hieman huvittava) taittavat sävyt, sen että Lilyn kuolemantoiveet ja angst ovat hyvin näennäisiä, vaikka ei tää tietenkään mikään huumorificci ole. Juuri siksi tän sijoittaminen oli hankalaa ja varoitusten kirjoittaminen tavallaan myös: eihän Lily oikeasti aio tappaa itseään, mutta olen käsittänyt että tavallaan aikeistakin on suotavaa varoittaa siltä varalta että ne jotakuta triggeröivät. Ja onhan se mädäntyvien sisälmysten ja nokittujen silmien miettiminen itsessään ehkä jollekin inhottavaa. 

Kun tekstissä ei oikeastaan tapahdu hirveästi mitään, oli pääpaino juuri Lilyn hahmossa, ajatuksissa ja mielenmaisemissa, ihanaa että viihdyit niiden kanssa! Lily on tosiaan sellainen tyyppi josta voisin kirjoittaa enemmänkin, itsekin haluaisin nähdä hänet vuorovaikutuksessa ja niiden nerokkaiden nuorten ajatustensa ulkopuolella. Ehkä otan sen seuraavaksi tavoitteeksi, kun ideoita kuitenkin tuntuisi olevan

Kiitos tyypit ♥