Kirjoittaja: Frederica
Ikäraja: K-11
Fandom: Supernatural
Varoitukset: Spoilerivaroitus! AUloppu
8. kaudelle, eli jos sitä ei ole nähnyt, on vaarassa spoilaantua.
Vastuuvapaus: En omista sarjaa, enkä paikkoja, enkä hahmoja, enkä saa tästä rahaa. Olavi Uusivirta on kynäillyt lyriikat, jotka sain haasteesta, enkä omista niitäkään.
A/N: Osallistuu
LW12sta, ja on ensimmäinen tekstini tästä fandomista. Kiitän lyrikoista, niistä oli mukava kirjoittaa. :>
Mitä jäljelle jääImpala hurisi ja nieli kilometrejä. Dean painoi kaasua, mittari kipusi ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs. Renkaat pysyivät asvaltissa ja kädet käsittelivät rattia tottunein liikkein, vaikka osa hänestä halusi päästää irti seuraavassa mutkassa.
Kulta pyörähtäisi katon kautta ympäri, kolme, neljä, kuusi kertaa, Dean iskeytyisi tuulilasista läpi. Se sattuisi, mutta häneen oli sattunut pahemmin. Bensaa vuotaisi, kivikko naarmuttaisi tankkia, ihan varmasti. Ja kun takakontti oli täynnä
kaikkea, liekit syttyisivät, hitto, jotain räjähtäisi. Se ei olisi hyvä kuolema, sankarillinen kuolema tai jotain muuta ylevää paskaa, mutta...
– Dean, Castielin ääni särähti takapenkiltä.
Dean ei sanonut mitään, ei katsonut Casia. Metsästäjän alaleuka nytkähti, kasvojen poikki kulki väreitä kuin hyökyaaltoja.
– Dean, jos yrität jotain, minä pelastan sinut.
– Saamari, Cas! Dean ärähti ja tuulilasi näytti huuruiselta.
– Olen pahoillani, Dean, Cas sanoi.
Dean käänsi päätään. Castiel istui takapenkillä ja enkelin kasvoilla oli kärsivä ilme.
– Hitot olet, Castiel. Olisit hakenut hänet takaisin, Dean sanoi. – Olisit hakenut hänet takaisin. Dean iski rattia oikealla kädellään. – Hae hänet takaisin!
– Ruumiin ja vastahakoisen sielun yhdistäminen on hyvin vaikeaa, Castiel sanoi. – Eikä meillä enää ole ruumista.
– Älä yritä, sinä nostit hänet kuilusta ilman sielua, voit ihan hyvin hakea hänet taivaasta ja tehdä hänelle ruumiin, minulla on hänen tuhkansa. Sinä toit minutkin takaisin ja minun ruumiini oli tuhkana, Dean sanoi, eikä nähnyt enää tuulilasista läpi.
Perhanan sade.
Hän ei käynnistänyt pyyhkijöitä.
– Dean, Sam valitsi tämän, Castiel sanoi. – Hän oli yhä Luciferin astia. Sen piti aina olla hän, joka sulkee Helvetin portit. Jumala--
– Jos sanot ne tutkimattomat tiet, niin seivästän sinut omalla terälläsi.
Castiel siristi silmiään ja huokasi. – Dean. Sam--
– Älä sano hänen nimeään, Dean ärähti. – Jollet hae häntä takaisin, sinusta ei ole mitään hyötyä.
– Jokainen kuolee joskus, Cas sanoi pehmeästi. – Ei kuolemisessa ole mitään pahaa.
Dean painoi jarrun pohjaan, Impala nytkähti ja pysähtyi. Dean avasi oven, astui ulos ja kiskaisi takaoven auki. Hän repi Castielin ulos ja painoi miehen konepeltiä vasten.
– Sen piti olla minä, Dean huusi ja ravisteli Casia. – Cas, hemmetti, sen piti olla minä! Minun kuuluu kuolla ja Samin kuuluu elää. Ei näin, ei sen kuulu mennä näin.
Castiel katseli Deanin tuskasta vääntyneitä kasvoja. Hän oli kuullut Deanin huutavan kivusta, rukoilevan ja pyytävän, mutta hän ei ollut ikinä kuullut yhtä murtunutta ääntä kuin sillä hetkellä, kun Sam oli lakannut olemasta tässä ajassa ja paikassa. Dean oli kiljunut Casia apuun, hakannut pikkuveljensä rintakehän mustelmille yrittäessään pitää sammunutta koneistoa käynnissä.
Kun Samin ruumis oli poltettu, Dean oli vain tuijottanut liekkejä. Castiel oli seissyt näkymättömissä, sillä Dean oli halunnut tehdä sen yksin. Castiel ei voinut jättää häntä yksin, ei hautaamaan Samia, ei ajamaan tai metsästämään.
Ei yksin. Ei enää koskaan.
– Sinä tiedät, että tämä oli hänen valintansa. Sinä sanoit, ettet tee sopimusta, ettet käy kauppaa hänen sielustaan, kun sytytit hänen kuorensa, Castiel sanoi, ja Dean tiukensi otettaan.
– Kuuntelitko sinä, perhana!
– Olen jumalallinen olento, kuulen sinut aina, Dean.
– Kenen kanssa minä kävisin kauppaa, Cas? Demonit on lukittu helvettiin ja maan päällä on perhana rauha. Deanin alaleuka väpätti, tärisevien sormien ote Castielista löystyi. Sade rummutti Deanin luita, peitti näkökentän.
Castiel katseli pilvetöntä, sinistä taivasta. Ensimmäistä kertaa Luciferin lankeemuksen jälkeen Castiel tunsi maankuorten liikkuvan demonilinjoista vapaana. Ihmiskunnalla oli mahdollisuus rakentaa uudenlainen tulevaisuus. Pimeys oli työnnetty syvälle varjoihin. Kiirastulisyntyisiä petoja kulki yhä maanpäällä ja ihmissydämet olivat yhä alttiita kompuroimaan, mutta tämän oli jonkin uuden aamunkoitto.
Ihmissieluissa oli muisto puutarhasta ja sen kauneudesta. Virheettömyydestä. Nyt he voisivat vaalia ja viljellä sitä muistoa, tehdä siitä elävän. Nyt, nyt, nyt, tässä ja nyt oli mahdollisuus luoda kaiku ajattomuudesta. Taivas oli vajonnut omaan pimeyteensä ja nyt sekin oli parannettu. Jäljellä olevat enkelit toimisivat taas paimenina ja varjelijoina, opastajina.
– Dean, et näe sitä nyt, mutta Taivas on sinulle velkaa, Castiel puristi Deanin kättä.
– Antakaa hänet sitten takaisin.
Castiel hymyili lempeästi ja ravisti päätään. Dean vajosi polvilleen. Castiel laski kätensä metsästäjän vapisevalle selälle.
Dean nukkui Impalan etupenkillä. Hän oli pysäköinyt auton viidenkymmenen kilometrin päähän Kirjeiden miesten bunkkerista. Castiel tiesi, ettei Dean halunnut vielä palata sinne. Kaikissa kirjoissa oli Samin sormenjäljet.
Enkeli seisoi Impalan ulkopuolella, katseli huurupilviä ikkunassa. Dean Winchester hengitti rauhattomasti, syyllisyys kalvoi hänen sisuksiaan. Voimattomuus söi häntä elävältä. Castiel oli päiviä puhunut, mutta Dean ei suostunut uskomaan eikä ymmärtämään. Castielin kädet lepäsivät takin taskussa, ele joka rauhoitti ihmisiä silloin kun heidän kätensä tärisivät.
– Olette tämän onnistumisen heille velkaa, Castiel sanoi ja loi tähtien täplittämään taivaaseen tiukan katseen.
Tuuli puhalsi metsätien läpi, lennätti lehtiä ja sai Jimmy Novakin takin lepattamaan.
Castiel ojensi kätensä Impalan ikkunasta läpi ja kosketti Deanin otsaa. Miehen hengitys hidastui, hidastui, h i d a s t u i
P
Y
S
Ä
H
T
Y
I
Dean heräsi siihen, kun joku koputti auton ikkunaa. Hän murahti ja avasi silmänsä, sormet puukon kahvan ympärillä.
Sam hymyili ja heilautti kättään. Dean oli kompastua jalkoihinsa rynnätessään ulos. Hän kietoi kätensä pitkän miehen ympärille.
– Sammy!
– Hei, Dean. Mitä nyt? Sam vastasi halaukseen kuin he olisivat nähneet viimeksi puoli tuntia sitten.
– Mitä hittoa? Dean kysyi. – Toiko Cas sinut takaisin?
– Mistä sinä puhut? Sam kurtisti kulmiaan.
– Sinä... Dean aloitti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää syksyisellä metsätiellä. Ruoho oli hyvin hoidettua, Impala oli kivetyllä pihatiellä. Kullan nokka osoitti omakotitaloa kohti.
Dean tunsi ilmeensä jähmettyvän.
– Mitä nyt? Sam kysyi.
– Ei mitään, Dean mumisi ja venytti kasvoilleen hymyn. Sydän takoi kurkussa. Hän nielaisi ja avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet.
Pihaan juoksi haukkuva koira, ja Sam kyykistyi tervehtimään sitä. Dean veti käden kasvojensa poikki ja mumisi: – Cas, enkeliradion olisi parempi olla päällä. Olenko minä Taivaassa?
Dean kohotti kulmiaan ja vilkaisi ympärilleen. Ei Castielia. Mutta koiran perässä pihaan hölkkäsi vastaus. Jess, ilman palovammoja ja kevyt hymy kasvoillaan heti kun hän näki Samin. Ja Sam, Sammyn koko olemus muuttui, kun hän näki Jessican.
– Hitto, Cas, Dean henkäisi.
– Dean, niinhän se oli, Jess kysyi ja kun Dean nyökkäsi, nainen kietoi kätensä hänen ympärilleen. – Ihana nähdä sinut, Sam puhuu sinusta aina.
Dean hymyili. – Jess.
– Jääthän päivälliselle?
Sam nyökkäsi Jessin takana.
– Tietysti. Mahtavaa.
– Oletan, että aikeesi veljeni suhteen ovat kunnialliset, Dean sanoi. Hän söi toista lautasellista Jessin tekemään pekaanipiirakkaa.
Jess madalsi ääntään kuin salaliittolainen. – Aikeeni ovat täysin kunniattomat ja häpeälliset, sen voin taata.
Dean nauroi. – Sitten sovit yhteen veljeni kanssa.
– Hei, sinun pitää tulla huomenna käymään äidin ja isän luona, Sam sanoi, ihan huolettomasta, ja Dean veti muruja väärään kurkkuun.
– Haetan sinulle vettä, tulehan, Sam nousi pöydästä. Dean seurasi.
Dean joi veden ja katseli isosta keittiön ikkunasta ulos. Ilta näytti lempeältä. Sam heijastui ikkunaa vasten.
– Kuule Sammy... Minun täytyy lähteä vähäksi aikaa.
Sam nojasi tiskiallasta vasten ja risti käsivartensa. – Jotain metsästettävää?
– Joo, Dean sanoi.
– Tarvitsetko apua?
Dean katseli ulos, veti värisevän henkäyksen. – En tarvitse.
– Oletko varma? Sam astui lähemmäs.
Dean kääntyi ympäri. – Olen. Minä hoidan tämän ja tulen sitten pidemmäksi aikaa käymään, okei.
Sam nyökkäsi. – Voimme käydä sitten Bobbyn luona.
Dean nielaisi, ja virnisti. – Sinulla on ihan riittävästi puuhaa tuossa tytössäsi siihen asti, että palaan.
– Hän on mahtava, eikö olekin?
– Paras, Dean sanoi.
Sam päästi ilman purkautumaan keuhkoistaan, hän oli jännittänyt Deanin mielipidettä. Hän kietoi Deanin karhumaiseen halaukseen, ja Dean rutisti lujaa takaisin. Kun he nojautuivat taaksepäin toisistaan, Dean rykäisi pari kertaa.
He kävelivät eteiseen. Sam vannotti Deania soittamaan, jos tulisi ongelmia. Dean lupasi soittaa.
– Olkaa kiltisti sillä aikaa kun olen poissa, Dean sanoi. – Ja sinä, Dean osoitti Jessia, – pidä tuo poissa vaikeuksista.
Jess nyökkäsi ja antoi Deanille läksiäisrutistuksen. Dean katsoi Sammya viimeisen kerran, heilautti kättään ja käänsi selkänsä omakotitalon eteiselle. Hän käveli pimenevälle pihalle, ruoho kahisi jaloissa ja ilmassa leijuivat läheisen metsän ja talon takana olevan puutarhan tuoksut.
– Cas, Dean kutsui.
– Olen tässä, Cas sanoi, ja hän seisoi Deanin vieressä.
– Hän ei muista kaikkea. Hän ei tiedä miten kuoli, eihän.
– Ei, Cas sanoi. – Tämä on hänen palkkionsa, hän saa täällä sen elämän, jota hänellä ei ollut. Hän metsästi kanssasi, mutta Jess ei kuollut.
– Onko hän oikeasti onnellinen? Te ette ole sörkkineet hänen aivojaan muusiksi tai jotain?
– Tämä on se elämä, jonka hän ansaitsi. Sielut unohtavat täällä kärsimyksen, ja siksi Sam ei muista miten kuoli. Tai että Jess kuoli. Täällä he ovat olleet yhdessä aina. Tämä ei ole muisto, Dean, tämä on Samin puutarha ja me annoimme sen kasvaa omanlaisekseen.
– Entä äiti ja isä?
– Yhdessä täällä, äitisi odotti häntä koko ajan, ihan niin kuin Jess odotti Samia. Heille tämä on ollut mahdollisuus tutustua Samiin, tulla sellaisiksi kuin mitä he ovat aina halunneet olla. Ja kun sinä tulet tänne, sama tapahtuu sinulle.
– Kaikki hyvää ja mahdollisuus valita?
– Niin, Castiel sanoi. – Taivas on nykyään laajempi kuin ennen. Jokainen täällä oleva on kuin oksa ja kaikki oksat lomittuvat yhteen puuksi. Täällä ei ole enää lukemattomia muistoja, täällä on puutarhoja, jotka yhdistyvät yhdeksi paikaksi. Taivas on rakentumassa sellaiseksi kuin se tarkoitettiin, nyt kun se on taas vapaa.
– Kivat teille, Dean mutisi.
– Kiitos siitä kuuluu teille, Castiel sanoi.
Valo taivaalla väheni ja Taivaan tuhannen tähdet tuikkivat pimeyden läpi.
– Mietin vain, että entä jos kukaan ei odota minua tänne, Dean sanoi. – Samilla on Jess ja hän ei...
– Sinua odottaa täällä aina joku. Castiel tarttui Deanin käteen. – Aina.
He olivat hetken hiljaa.
– Sam. Sam tarvitsee sinua aina, Castiel sanoi.
– Jeah, Dean sanoi, ja taputti Casin selkää. – Mennään takaisin. En minä tännekään voi jäädä, vai mitä?
– Et, Cas sanoi. – Et vielä.
Dean avasi silmänsä. Hän haukkoi henkeä sisäänsä. Castiel piteli kättään hänen rintaansa vasten ja hengitys tasoittui. Enkeli istui pelkääjän paikalla ja katseli Deania liian sinisillä silmillään. Dean käänsi katseensa sivuun, veti ilmaa sisäänsä pitkin vedoin ja painoi tärisevät kätensä rattia vasten.
Castiel hymyili helpottuneena. Hän oli pelännyt, ettei saisi tuotua Deania takaisin. Hän ei saanut viedä ihmisiä Taivaaseen ja takaisin, Dean olisi voinut jäädä jonnekin matkan varrelle, mutta tämän Taivas oli ollut heille velkaa. Tämän käynnin.
– Okei, Cas, Helvetti on ehkä lukittu, mutta täällä on kaikenlaista muuta inhaa. Ensin haetaan syötävää ja sitten selataan lehtiä. Meillä on ihmisiä pelastettavana. Bunkkerin jääkaapissa on vielä tarvikkeita.
– Minä en syö.
– Et tietenkään, mutta on sinulla makuaisti, joten voit nauttia ruuasta. Siellä on ihan oikea keittiö, ei mitään keittolevyjä.
Castiel hymyili. – Mennään sitten.
Impala hurahti käyntiin. Dean ohjasi kultansa hiekalta mustalle tielle. Cas näpräsi radiota, kunnes Dean näpäytti hänen sormensa pois ja pani Kansasin soimaan.
– Kuski valitsee musiikin.
*
Olavi Uusivirta - Tiet etäisyyksiin
Tiet etäisyyksiin vie;
Varjoista valtatien;
Katuja kahlaavat, jalkamme kastuu, tätäkö se on kun rakastuu?;
Tukka putkella sinne ja takaisin;
Tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Pois, jonnekkin pois;
Läpi autio pihojen, läpi tämän betoni yön sydämmesi lyö;
Jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua;
Se mitä meistä jää on rautaiset hampaat!
Tiet etäisyyksiin saa;
Rohkeimmat johdattaa;
Siunattu hulluus suonissani juoksee, joku mua kutsuu luokseen;
Suorinta reittiä sinne ja takaisin;
Tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Pois, jonnekkin pois;
Läpi autio pihojen, läpi tämän betoni yön;
Sun sydämmesi lyö;
Jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua;
Se mitä meistä jää on kultaiset hampaat!
Matala taivas armaan huutaa hiljaisuutta;
Märkä asfaltti ei liiku mutta tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Tie, sinut vie;
Mitä suonissa juoksee on puhdasta kaipuuta pois (pois, pois...);
Tie, minut vie, missä musiikki sai meidät sekaisin onnesta;
Pois, jonnekkin pois;
Läpi autio pihojen, läpi tämän betoni yön;
Sun sydämmesi lyö;
Jotain suurta ja villiä täytyy tapahtua, ua ua;
Se mitä meistä jää on rautaiset hampaat ja tiet etäisyyksiin...;
Tiet etäisyyksiin.
