HUOM: Spoilaa Supernaturalin kuudetta kautta!Nimi: Elohim, minun Jumalani
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Genre: Deathfic, angstia, romantiikkaa
Ikäraja: K-11
Paritus: Balthazar/Castiel, jälkisanoissa Dean/Castiel
Vastuuvapaus: Minä en omista mitään, kunhan leikin muiden leluilla ilman rahallista korvausta.
Varoitukset: Enkeleiden väliset suhteet tässä fandomissa toisinaan katsotaan insestisiksi, ja siihen tässäkin viitataan.
Yhteenveto:
”Ota minusta pois kaikki mikä erottaa minut sinusta.”A/N: Edelleenkin pakenen keskeneräisyyksien kirjoittamista one-shotteihin. Mutta toisaalta, tämän kirjoittaminen nyt olisi ollut ennemmin tai myöhemmin edessä, koska yhtä lujasti kuin uskon Dean/Castieliin, pidän Balthazar/Castielia myös totena. Tai siis, Balthazar oli kaikkea muuta kuin hyveellinen, mutta kaikessa Castiel oli hänen esikuvansa. Cas taas oli täysin musertunut Balthazarin petturuudesta, että ihan sydämestä koskee. Joten ihan varoituksena jo kaikille, niin tämä on häpeämättömästi uitettu överissä nyyhkyromantiikassa. Johonkin sitä pitää sydänsurunsa purkaa
Elohim, minun JumalaniKuukausiakin myöhemmin Balthazar vaivasi Castielia. Piinasi jopa, tunkeutuen hänen ajatuksiinsa, kuiskuttaen vanhoja lupauksia. Silloinkin kun ilma oli tyyni, hiljaisuus tuntui vain painokkaalta tauolta, jolloin Balthazar katsoi häntä kaukaa sanomatta mitään. Silloin Castielista tuntui eniten siltä, kuin hän ei olisi pettänyt vain ystävänsä, vaan myös itsensä, eikä sitä voisi koskaan antaa anteeksi.
Rangaistuksensa Balthazar oli kuitenkin ansainnut, ja niin kurjaa kuin se onkin, niin maailmassa käydään sotaa. Taivaassa enkelit tappavat toisiaan paniikissa, koska ilman maailmanloppua kukaan ei enää tiennyt mitä heiltä odotettiin, eikä enkeleitä ole tehty olemaan oman itsensä herroja. Tottakai Castiel tiesi omantunnon olevan hirveän pelottavaa vuosituhansien tahdottomuuden jälkeen, onhan hän itsekin vielä usein auttamattomasti hukassa kaiken sen kanssa, joka ennen saneltiin ylhäältä käsin.
Joten niin paljon kun Castiel tunsikin myötätuntoa ja suurta sääliä säikähtäneitä sisaria ja veljiään kohtaan, ei hän voinut katsoa sivusta silkkaa kaaosta, jossa toiset syöksyivät suin päin hulluiksi liittyen arkkienkeli Rafaelin joukkoihin kaiketi toivoen uudesti laukaistun maailmanloppun jotenkin palauttavan asiat takaisin niille raiteille kuin silloin joskus ennen. Jotkut taas käyttivät epäjärjestystä hyödykseen, hyväksikäyttämällä jumalallisia kykyjään. Balthazar eritoten oli vajonnut alas ryöstämällä entisen vartiostonsa aseita myydäkseen niitä epätoivoisille ihmisrukille sielua vastaan, kuin joku tavanomainen iljettävä tienristeysdemoni.
Ei Castielilla ollut vaihtoehtoja. Balthazar ei suostunut katumaan, hänet oli eliminoitava. Täysin vaihtoehdotonta.
Enkelinterän seivästäessä läpi lihan Castiel olisi voinut yhtä hyvin silpoa itseään, sillä tuskin mikään oli koskaan oli koskenut yhtä paljon. Nähdä tyhjäksi vuotanut ruumis ja Balthazarin niin kauniit siivet tuhkaksi palaneina lattialla.
Hervoton. Tyhjä. Kylmä. Ruumis.
Balthazar.”No, onhan sinulla aina minut.”Balthazar oli sanonut sen niin kevyesti viimeisinä virkkeenään kai kuvitellen niitä tulevan vielä tuhannesti lisää. Enkelien ei tarvitse nukkua, mutta silti Castiel toisinaan uneksi tuon hetken uudestaan ja uudestaan, eivätkä nuo viimesanat tuntuneet ollenkaan valheilta, vaikka Balthazar kuinka olikin alusta asti vain pettänyt ja kavaltanut hänen luottamustaan.
Unessa Balthazar polvistui hänen eteensä, kädet kohti tavoitellen. Eikä hänen katseensa ollut ollenkaan syyttävä tai katkera, vaikka olikin täynnä kirkkaita kyyneliä.
”Cas... Castiel”, hän rukoili ja katsoi häntä kuin ihmeellistä marmoripatsasta, suurta taulua alttarilla. Castiel oli niin lähellä, että hän saattoi koskettaa polvistuneen karheaa poskea kämmensyrjällään. Balthazar nojasi lämmintä kättä vasten kuin se olisi ollut itse armo ja rakkaus.
”Teit minut niin surulliseksi, Balthazar”, Castiel kuiskasi ja silitti poskea uudestaan, laittaen peukalonsa korvan taakse hiusrajaan. Uni ehkä katkesi, tai loikkasi, mutta siinä samassa Balthazar oli takertunut kiinni Castielin takkiin ja hän itki - itki niin, että hänen kasvonsa olivat märät ja silmät itkusta punaiset. Muita ääniä ei voinut kuulla kuin henkeä haukkovan nikotuksen.
”Kyllä minä tiedän, minä tiedän”, Balthazar nyykytti ja painoi päätään vasten Castielin jalkoja, alistuen, kumartuen siihen jalkojen juureen kuin Maria Magdalena.
”
Miksi Balthazar? Miksi teit tämän, miksi minulle? Annoin sinulle niin paljon anteeksi! Etkä voi väittää ansainneesi mitään”, Castiel jylisi ja hänen äänensä oli kova ja kylmä, kuten olivat Balthazarin kyyneleetkin hänen jaloissaan.
”En ansainnut niin. Ei kai sitä voi miksikään selittää”, Balthazar vaikeroi nelin maassa surkeana ja lyötynä. ”En tiedä, ei se ollut niin helppoa. Taivas, maa, oikeiden päätösten tekeminen. Kuvittelin jotenkin pärjääväni omillani, mutta kai sitten kuitenkin kaipasin Isää ja sitä kun ei tarvinnut miettiä kahdesti mikä on oikein ja mikä väärin. Ei se ollut sinun vikasi, Castiel. En minä sinua hyvänen aika syytä!” hän jatkoi anoen, kuulostaen tietysti niin pyyteettömältä. Mutta siltä Balthazar oli kuulostanut aina, ihan viimeiseen asti, vaikka jokahenkäyskin oli ollut palavankatkuista valetta.
”Miksi sitten piinaat minua unissani?” Castiel sanoi julmasti astuen askeleen taakse hurjistuneena ja niin kammottavan mahtavanapalavana pensaana, jonka edessä kaikki on pientä ja mitätöntä. Balthazar sävähti ja kutistui niin kokoon.
”Onko tämä unta?” hän kysyi, ja tietysti se oli niin. Miksipä hän tietäisi olevansa pelkkää kuvitelmaa, eihän hänestä ollut enää jäljellä murun muruakaan tässä maailmassa. Ttuo olento Castielin edessä oli vain pelkkä painajaiskuva tai riivanhenki, jota kohtaan Castiel ei halunnut tuntea mitään myötätuntoa.
”Mikset anna minun olla? Kun katsonkin sinua minut valtaa valtava ikävä sitä ystävää kohtaan, jonka käsiin olin valmis luottamaan aivan kaiken. Mihin
sinä katosit Balthazar?” Castiel tovasi yrittäen muistuttaa itseään, ettei hän puhunut kenellekään muulle kuin itselleen.
”En mihinkään. Minä olen tässä”, kuvajainen piipersi pienenä, näyttäen tyhjiä kämmeniään. Balthazarin kädet. Balthazarin jalat. Balthazarin kasvot ja aivan kuin... aivan kuin Castiel olisi voinut maistaa Balthazarin tutun jumaluuden maun. Mutta se oli mahdotonta, kaikki jumaluus oli valunut ulos kun terä oli sivaltanut läpi ruumiin. Se oli mennyttä.
”Olet kuollut, rakas veljeni,” Castiel totesi kolkosti. Uni värisi, katkeili, se näytti hetkiä jostain kaukaa aikojen alusta. Ensimmäinen aamunkoi, Castielin ensimmäinen asemapaikka nykyisen Beerseban yllä. Maa oli niin kaunis ja Balthazar oli kauniimpi.
”Ei”, huokaisi Balthazar tunteikkaan painokkaasti, katkaissen kuvien virran vetämällä Castielin taas luokseen. He olivat nyt sylikkäin jossain, missä yötaivas oli purppuraa. Näky sokaisi silmiä.
”Muistatko vielä taistelun Beersebassa?” kysyi Balthazar pitkän äänettömyyden jälkeen vain pitäen kiinni Castielista, niin hiljaisena ja karheasti.
”En ole koskaan unohtanut”, Castiel vastasi apeana, eikä voinut katsoa entistä ystäväänsä silmiin, ei vaikka se olisi maksanut hänen henkensä.
”Muistatko kuinka olin haavoittunut pirun terästä, muistatko kun siipeni katkesivat, enkä jaksanut enää lentää?” Balthazar jatkoi pakottamatta, melkein kuin tietäen miten paljon hänen sanansa sattuivat ja pistivät kuin myrkkyseipäät.
Ja Castiel muisti.
Hän muisti, hän näki muinaisen Beerseban jolla ei silloin ollut vielä nimeä ja veren Balthazarin aavan aavikonhiekan keltaisissa siivissä. Ne koskaan tulleet enää täysin puhtaiksi, vaan uudetkin sulat aina kasvoivat tahraisina.
”Minähän kannoin sinut suojaan”, Castiel voihkaisi tuskissaan kuin se olisi tapahtunut nyt taas uudestaan. Balthazar oli ollut niin kevyt ja he molemmat olivat niin uupuneita. Se oli ensimmäinen sota ja he eivät olleet paljoa muuta kuin lapsia molemmat.
”Muistatko kuinka minä pelkäsin? Kuinka minä vapisin?
Muistatko Castiel?” Balthazar toisteli, mutta Castiel pudisti päätään.
”Pelkäsitkö muka? Olit aina niin rohkea.”
Eihän nyt Balthazar koskaan pelännyt! Hah, eiväthän enkelit pelkää! Tai jos pelkäävätkin, niin viimeisenä kuninkaiden suojelija, jollaiseksi itse Jumala oli Castielin lähimmän rintamatoverin kastanut. Julkein nuori enkeli joka koskaan oli siinnyt taivaanrannassa.
”Voi kyllä, olin
kauhuissani! En ole eläessäni pelännyt niin kovasti kuin silloin, kun odotimme demoniarmeijan esiinmarssia sillä likaisella sotatantereella, jota peitti sisariemme veri. Ramona, Tebliel, Jael ja Bartzachiah, kaikki kaatuivat ja olin täysin varma, että me päätyisimme vielä heidän rinnallensa samaan veriselliin Helvettissä. Etkö muista?”
”Se oli synkkä päivä”, Castiel toppasi toteavasti ja muisti itsekin olleensa järkyttynyt ja shokissa. Ramona oli syntynyt vain hetkiä ennen Castielia ja he olivat alussa toistensa tukipylväitä, hänen menettämisensä edelleen koski aika-ajoin kuin vanha jo arpeutunut haava. Teblielin oli tarkoitus hallita koko ihmisten asuttamaa maata oikeudenmukaisuudessa, sinne asti pääsemättä. Bartzachiah oli ehkä ainoa enkeli, jonka Castiel koskaan ennen uutta aikaa nähnyt nauravan, hän oli hyvä ja hellä, ja läheinen aralle Jaelille ja he olivat kaikki kuolleet silmänräpäyksessä. Balthazar pudisteli päätään.
”Menetin uskoni silloin. Olin tuskissani ja minun oli kylmä. Kirosin kaikkea ja olisin varmasti kuollutkin, ellet sinä olisi ollut siellä.
Muistatko mitä sanoit silloin minulle?”
”Balthazar...”Ei Castiel halunnut muistaa. Ei tätä. Sisarusten kasvot paloivat hänen mielissään... ja kuinka monta muuta enkeliä olikaan kuollut sittemmin Castielin käsissä? Miksei kukaan voinut kuunnella, miksei kukaan ymmärtänyt, ettei Castiel kenellekään toivonut pahaa? Minkä hän voi muuta kuin jakaa oikeutta maailmassa, jossa enkelit tekivät demoneita suurempia hirveyksiä?
”Sanoit, että Jumala rakastaa meitä ja tietää mitä tekee. Lohdutit kun tarvitsin lohtua, kerroit ettei
Hän anna meidän kuolla ilman tarkoitusta. Sinä lupasit, ettei meidän aikamme ollut vielä ja että tiesit sisuksissasi Isän jättäneen meille tehtävän hyvittää paha maailmassa, olimmehan me vielä elossa,” Balthazar toisti nuo vanhat säkeet niin rauhallisesti, kuin hän olisi toistanut niitä mielessään aina siitä lähtien.
”En nähnyt enää Jumalan kirkkautta”, Balthazar tunnusti ja piti Castielia käsistä. ”Mutta sinä... sinä Castiel, kaikista meistä vähäpätöisin, loistit kirkkaammin kuin itse Kointähti ennen lankeamistaan. Silloin.
Muistatko? Älä sano, ettet muista.”
Balthazar kuulosti siltä kuin alkaisi taas itkeä, yrittäen silti pitää itsensä koossa. Castiel huokaisi syvään ja muisti. Ne olivat hänen sanojaan, kuin jostain kaukaa toisesta elämästä, koska kaikki oli muuttunut niin monesti Beerseban jälkeen.
”Balthazar, olin silloin aivan toinen enkeli kuin nyt... en taida enää itsekään uskoa niin lujasti kuin silloin joskus”, Castiel kuiskasi toivoen nyt enemmän kuin milloinkaan, että hänessä vielä palaisi uskon kaikennielevä liekki. Mutta nykyään kaikki mihin saattoi uskoa oli heiveröisempää, vaatien enemmän luottamusta omaan harkintaan. Ennen oli niin paljon helpompaa, kun saattoi aina tietää kaikkien tekojen olevan oikeutettuja.
Balthazar taas tuhahti melkein kuin turhautuneena. Eikö hän muka kaivannut varmuutta?
”Aivan yhdentekevää, siitä päivästä lähtien minä uskoin vain sinuun, sinuun Castiel!” hän ravisti ja takertui lujemmin kiinni. ”Siipiesi havinaan, laulusi totuuteen, askeliesi järkähtämättömyyteen! Olit niin kaunis, olet vieläkin niin kaunis,” ravistelu jatkui ja ratkesi taas itkuksi.
”Sinäkin olit kaunis”, ynähti Castiel siihen murheissaan ja tohti katsoa Balthazaria, vaikkei hän halunnut näyttää heikkouttaan enää, ei edes unessa. Pian hänkin parkui suuria kyyneliä valtoimenaan, otsa ostaa vasten koko maailman painaessa heidän harteitaan.
Sitten uni taas säröili ja natisi liitoksistaan. Kyyneleet kuivuivat ja aivan kuin muutamassa hetkessä olisi kulunut suuri ikuisuus, sillä kerran niin kuiva aavikko heidän ympärillään oli kastunut ja puhjennut kukkaan. Kaksi enkeliä makasivat nurmella, Castiel katsoi unelmien lampea Balthazarin raskas pää sylissään.
Pysähtynyttä.
Hiljaista.
Näitäkin päiviä oli ollut kerran. Oliko Balthazar silloinkin ollut hänen lähellään näin? Olivatko he olleet näin somia toisilleen?
Ajasta ennen maailmanlopun alkua Castiel ei kyennyt palauttamaan mieleensä yhtään aitoa koettua tunnetta, joten ehkä he eivät koskaan ole olleet niin ihanasti. Tai ehkä hän on vain unohtanut. Ihanuus kun ei kuulunut enkeleille, mutta nyt kun Balthazar oli kovin harras tyyneydessään Castiel ei voinut olla huokaamatta. Valo paistoin hänen ihonsa lävitse ja hänen päänsä ympärillä. Se oli pyhyyttä, hänessä oli Jumala.
”Kun sitten kapinoit Urielia, Zachariasta ja lopulta Mikaelia vastaan, halusin vain seurata perässä. Jos kerran sinä hylkäsit Taivaan, ei siellä enää minullekaan ollut mitään. Olit minulle
kaikki, Castiel”, Balthazar täytti pysähtyneisyyden nyt varsin kepeästi vieritellen, leikitellen Castielin solmiolla ja kurottautuen koskemaan leukaa. Hänen silmissään ei ollut mitään muuta kuin silkkaa jumalointia.
Enkelin ei sopisi palvoa toista enkeliä.
”Rupesit varkaaksi ja elit synnissä maan päällä. Väitätkö tehneesi sen muka minun takiani?” Castiel kysyi, mutta se ei kuulostanut yhtään niin tuomitsevalta kuin oli tarkoitus. Jotenkin teoilla ei tuntunut olevan mitään merkitystä täällä tyhjyyden keitaassa. Tämä hetki oli ulkona kaikesta ja he olivat täällä vastasyntyneen puhtaina. Jos Balthazar avaisi siipensä nyt Castiel oli varma, ettei niissä olisi ollut enää tahran tahraa, vaan ne olisivat olleet komean hiekanvaaleat, näppärät kuin varpusella ja voimakkaat kuin suurella haukalla.
Ehkä Castielinkin siivet olisivat taas vihertävän harmaat, eivätkä Helvetin mustiksi korventamat.
”Olen pahoillani”, Balthazar huokaisi ja jatkoi leuan lempeää hyväilyä.
”Miten niin et muka tajunnut tekeväsi väärin?” Castiel vaati, eikä halunnut taas rikkoa tätä hetkeä itkemällä. Tämä uni oli ollut niin armollinen katkaisemalla suurimman surun, suojaten sydäntä suurimmalta särkymiseltä, mutta Castiel ei halunnut enää paeta minnekään.
”Anteeksi. Anteeksi. Anna anteeksi. En minä tiennyt. En minä osannut. Se näytti niin helpolta. Luulin, että olisit minusta ylpeä” Balthazar toisteli sylissä lopputomasti silittäen kasvoja ja katsoen niihin kuin pohjattomaan kaivoon.
Ylpeä. Kuin jääkalikka olisi repinyt Castielin auki ja pakastanut kaiken routaiseksi, aina kovaksi.
”Voi Balthazar... Balthazar!” Castiel vaikeroi ja nosti kaksin käsin häntä ylemmäs syleilyynsä, niin että hiukset hipoivat huulia. ”Miksi iskit minua selkään?”
Kysymys teki niin kipeää.
”Shhh... kultainen Castiel... hyvä enkelini... olin
viallinen. En tahtonut pahaa, en koskaan sinulle” Balthazar lohdutti, tuuditellen kuin äiti pienikaistaan supattamalla suloisuuksia korvaan.
”Minkä teit, sinä,
sinä...!” Castiel yritti olla vihainen, mutta halusi oikeasti vain kuulla lisää, vielä vähän aikaa kun uni vielä jatkuisi, eikä pakottaisi häntä heräämään.
”Kaiken minkä tein, tein sinun vuoksesi Castiel. Minä rakastin sinua, rakastin enemmän kuin ketään toista. Olit valo minulle pimeydessä, syli väkivallan keskellä. Olin kaikkien päätösteni määränpää, esikuvani, elämäni ainoa syy... ja oikeutettu pyövelini”, Balthazar hymyili, oli suru sitten silmissään, niin tuo hymy oli aito ja niin lämmin, sellainen johon haluaa vain kietoutua ja hukkua. Se ei ollut sellaisen olennon hymy, joka julmuuttaan on käyttänyt toisiaan hyväksi, tai ilkeyttään teki kenellekään pahasti. Tässä oli Balthazar, enkeli, joka oli joutunut harhaan ja tehnyt väärin, mutta hän ei ollut pahansuopa, saati demoninen.
”En halunnut tappaa sinua”, Castiel parkaisi ja puristi häntä lujasti vasten rintaansa.
”Olet niin
suloinen”, Balthazar naurahti näyttäen niin väsyneeltä. Suorastaan raukealta, aivan kuin kaikki energia valuisi paraikaa hänestä nyt hiljalleen pois kuin vanhasta tiimalasista. Se näytti kaiken lopulta.
”Saanko suudella sinua?” hän kysyi ja Castiel nielaisi.
”Balthazar...”
”Tämän ainoan kerran? Onhan tämä vain unta.”
Vain unta, vain unta, Castiel toisteli itselleen. Mutta kaikki tämä tuntui niin todelta, ehkä jopa oikeammalta kuin mikään nykyään tämän keitaan ulkopuolella, jossa on olemassa vain murhaa ja tuskaa.
”Ole hyvä. Suutele minua. Ole kiltti”, pyysi Castiel enemmän kuin luvan antaen ja kuinka makea ja karhea tuo suudelma olikaan! Niin täynnä aikakausien tomua, ikiaikaisia Beerseban öitä ja retkiä kaksin maan päällä ihämmästellen luomistyön ihmettä tai ilmestysten jumalaisuutta. Mikseivät he tehneet tätä silloin? Miksi vasta nyt, jos kerran Balthazar jo niin kauan sitten oli rakastunut?
”Mmm... näetkö kuinka loistat?” Balthazar erosi suudelmasta katsoen jonnekin Castielin ohitse. Hän näytti niin siltä kuin olisi voinut nukahtaa ja muuttua tuuleksi. Castiel päätti pitää tiukasti kiinni vielä hetken.
”Mitä oikein puhut? En ole koskaan ollut näin murtunut”, hän nielaisi kuten oli tosi. Ikinä ei maailma ole ollut niin kaipauksen värittämä kuin juuri nyt.
”Hah. Katso nyt, etkö näe?” Balthazar naurahti ja oli viittaavinaan johonkin, jota Castiel ei kuitenkaan voinut havaita. Mitä se oli? Balthazar sulki silmänsä ja painoi kasvonsa Castielin paljaalle kaulalle. Hän rukoili sen suolaiselle iholle suudelmin.
”Castiel, minun
tähteni”, yksi suudelma. ”
Elohim, minun Jumalani”, toinen. ”Kuuletko minua kun käännyn sinun puoleesi? Onko sinulla armahtava sydän? Ethän kiellä minua tänään, kun pyydän sinulta anteeksiantoa?” joka sana oli yksi huulien kosketus, äänetön messu, jossa oli kuitenkin kaikki ylistyksen sanat, ja ne painettiin huolella ja kauniisti kaulalle.
”Balthazar, älä nosta minua korkeammalle kuin olen”, Castiel yritti nuhdella moitteen juuttuessa kiinni kurkkuun.
”Ota minusta pois kaikki mikä erottaa minut sinusta, anna minulle sitä mikä vie minut lähemmäksi valoasi. Castiel, ole kiltti, ja tyhjennä minut tästä murheesta ja ota minut näine vikoineni, sillä sinä olet minulle aurinko ja kuu ja tähdet, enkä voi antaa itsestäni muuta”, Balthazar mumisi nyt kokoajan voimattomammalla äänellä, nuokkuen ja nuokkuen vain kauemmaksi, yrittäen silti pitää vielä kiinni siinä onnistumatta. Castielin täytti silloin valtaisa epätoivo, kun hän ymmärsi tämän olevan nyt tässä, sillä taivaanrantakin alkoi aueta ja hajota liitoksistaan.
Niinpä Castiel sitoi Balthazarin viimeiseen halaukseen, tuntien hänet mahdollisimman kokonaisena itseään vasten, ja hän sanoi tovin jälkeen tukehtuneella äänellä:
”Tule minun tyköni Balthazar, sydämeni on auki. Olen sinun suojasi ja kaikki on anteeksi annettu.”
Ja niin Balthazarin unista parsittu ruumis muuttui kirkkaaksi valoksi, joka ei ollut sen koommin valkoinen kuin värikäskään, vaan se oli pelkkää onnea käydessään Castielin lävitse ja lentäen ylös taivaanlaelle asti.
FINJälkisanat:”Jeesuskristus, Cas! Enkö nyt ole sanonut, että pieni varoitus ennen kuin pamahdat paikalle on must”, Dean karjahti nyt onnekkaana, ettei vastakkaiselta autokaistalta nyt tullut esimerkiksi rekkaa. Enkelit eivät sitten ikinä opi pitämään itsestään vähän melua, kaikilla pitäisi olla kello kaulassa.
”Anteeksi Dean”, sanoi Castiel ja katsoi ulos ikkunasta vitjaan vaihtuvaa maisemaa. Se oli Deanista vähän aavemaista siinä suhteessa, että tavallisesti Castiel tuijotti pelottavan sinisillä silmillään niin tiiviisti, että Dean kuvitteli niillä voivan porata kalloon reikiä.
”Äsh”, Dean tuhahti hidastaen vauhtia ihan nopeusrajoitusten rajoihin. Castiel istui sanomatta mitään.
”No? Onko jokin vialla? Tarvitsetko apua? Sori nyt vaan, mutta näytät ruumiilta”, Dean kysyi hetken aikaa kuunneltuaan ei-mitään. Sitä paitsi, enkeli näytti siltä kuin olisi istunut koko illan itkemässä. Mikä nyt on täysin vähäjärkistä, kun eiväthän enkelit itse. Tai, ainakin Dean kuvitteli, etteivät enkelit itke. Tosin Castielin silmät olivat vähän punertavat...
”Näin unta Balthazarista”, sanoi Castiel tuijottaen nyt ikkunan sijasta peukaloitaan.
”En tiennyt että teidän tarvitsee nukkua”, Dean totesi kummissaan. Castiel itse oli väittänyt, ettei enkeleiden oikeastaan tarvitse tehdä paljon mitään olemisen lisäksi. Ei tarvetta syödä tai levätä, tai ajaa partaa, vaikka henkilökohtaisesti Dean oli sitä mieltä, että parranajo ei Castielille olisi ollut ollenkaan pahitteeksi. Jimmy oli jättänyt leukaan vähän sotkuisen sängen.
”Ei meidän tarvitsekaan”, Castiel vastasi yksikantaan ja Dean murahti. Taas näitä tilanteita, jossa joka tiedonmurua saa kalastella väkisin. Ihan niin kuin Samin salailujen kanssa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä. Tosin Castiel ei koskaan salaile mitään, ja jos hän päättää jakaa jotakin, sen täytyy olla tärkeää.
”Pitäisikö olla huolissaan? Etkös sinä sen seivästänyt?” Dean mietti ja vähän saman tien katui sanavalintaansa. Oli muut enkelit sitten kuinka perseitä tahansa, niin he olivat kuitenkin kaikki Castielin perhettä... ja, no, Deanille ei mitään niin tärkeää ollut kuin perhe, näin periaatteesta.
”Onko se Balthy tulossa jollain ilveellä takaisin? Pitääkö ruveta manaamaan pois pahoja henkiä? Onko enkeleillä edes sielua kummiteltavaksi?”
Sitä nyt tässä viimeiseksi tarvitaan, epäkuollut enkeli. Niin kuin tässä ei muutenkin olisi zombien kanssa muutenkin hommaa.
”Balthazar on
kuollut”, Castiel korjasi tyynesti mutristaen huuliaan. Ei ole tosi, hän on itkenyt, Dean panikoi. Tämä Winchester ei ollut loistava näissä tällaisissa tilanteissa.
”Jees. Oletko okei? Cas?” hän varmisteli kiroten sitä miten Sam oli aina ollut parempi tunneasioissa.
”Balthazar kuoli minun kädestäni.”
To – del – la raskasta kamaa. Deanin periaate kaikissa traumoissa oli:
”Ei puhetta, ei murhetta”, mutta se nyt ei ikinä ollut osoittautunut kovin onnistuneeksi lähestymistavaksi.
”Öh... tuota, en ole hyvä tässä... eh, olen pahoillani? Kyllä me Samin kanssa tiedetään, ettei... no, ettei tämä sotiminen ole helppoa ja... helkkari, en minä pystyisi tekemään vaikka Sammylle ikinä mitään pahaa! Joten ymmärrän kyllä Cas... se sattuu.”
Castiel vaihtoi painoaan kuin olisi miettinyt jotain.
”Balthazar oli rakastunut minuun”, hän sanoi poissaolevasti ja Dean yskäisi.
”Öh...
vai niin... um”, Dean jupisi. Voi tämä nyt tästä vielä vakavammaksi mennä? Kaikkein vähiten Dean halusi nyt vaikuttaa törkeältä talipallolta, varsinkin kun hän oli itse sanonut, että Castiel voi aina tukeutua häneen avuntarpeessa, mutta... no. Onneksi Castiel päätti puhua ennen kuin Dean ehti nolaamaan itseään.
”En ole oikein hyvä tunteiden kanssa”, hän sanoi tasapaksusti. ”En aina osaa nimetä niitä oikein, tai ilmaista niitä luontevalla tavalla. Mutta Dean... voi Dean, minä niin toivon... toivon... en tiedä
mitä toivon.”
Dean piti pitkän paussin käyden nyt kaikki mahdolliset vastaukset läpi päätyen yksinkertaisesti:
”Kuulostaa siltä, että sinäkin rakastit sitten”, jonka myötä hän pysäytti liikennevaloihin. Castiel nyökkäsi, joten ehkä se oli oikein.
”Ehkä. En tiedä. En ymmärrä miksei Isä tee meidän hyväksemme mitään. En tajua, miksi meidän pitää olla yksin.”
”Hei. En ole mikään teologi, vittuakos minä mistään mitään tiedän. Mutta onhan sinulla nyt minut ja Sammy ja Bobby. Eikös se nyt ole nyt edes jotain?”
On tärkeää muistuttaa ettei koskaan ole yksin, silloin kun tuntuu yksinäiseltä, Dean muistutti itseään ja toivoi siitä olevan apua. Castielia oli kurja katsella surullisena. Se teki Deaninkin olon todella raskaaksi ja ennen kaikkea myötätuntoiseksi.
”Hassua. Noin Balthazarkin sanoi ennen kuin löin hänet maahan”, Castiel kuittasi melkein kepeästi. Deanista tuntui kuin joku olisi potkaissut häneltä keuhkot lyttyyn.
”Balthazar valehteli niin, että korvissa kärvensi”, hän sanoi kuivasti kyseistä enkeliä ajatellen, olematta nyt ollenkaan pahoillaan menetyksestä. Balthazar oli yksi iso murheenkryyni, puhumattakaan täysin moraaliton, myydessään kaikenmaailman helvetinkoneita lapsille ja muille vastuuntunnottomille. Hän se oli melkein ajanut Sammyn murhamaan Bobbyn ihan kai vain perverssistä huvituksesta tai jostakin. Siihen tyyppiin ei vain voinut luottaa.
”Silti antaisin mitä vain, jos voisin palata ja perua minkä tein”, Castiel totesi vakavana ja hänen ilmeestään Dean kyllä ymmärsi sen mitä hän tarkoitti. Ei Deanin tarvinnut Balthazarista pitää, ja hän tiesi ettei Castielkaan hyväksynyt hänen tekojaan – ei se silti vähentänyt kipua miksikään.
”No, se nyt ei valitettavasti mene vaan niin”, Dean nyökkäsi ymmärtäväisenä ja hymyili. Castielikin hymyili pienesti takaisin, joten ehkä hän ei ollut sanonut mitään kamalan väärää.
Jonkun aikaa taas Impala kiisi sulavasti asvalttia pitkin ja radiosta soi jotain tajutonta poppia.
”Dean? Jos sanon, että rakastan sinua, niin rakastaisitko takaisin?” Castiel kysyi äkkiä ja Dean oli taas kiitollinen siitä, ettei näin myöhään liikkeellä ole turhaan kanssakulkijoita.
”
Eääh... rakastatko?” nyt aivot raksuttaen Dean puhisi, meinaan nyt jos koskaan voi tulla pukahdettua täysin vääriä asioita.
”Tuota...Menee vähän syvälliseksi, enkä nyt tahdo kuulostaa täystörpöltä, mutta
joo. Tai siis, Cas, sinä nostit minut
Helvetistä. Minulla arvet ja kaikki todistamassa”, Dean aloitti ja kröhähti. Tosi sukkelaa. Pää lyöden tyhjää Dean hapuili jotain merkityksellisempää ja Castiel katsoi häntä keskeyttämättä, niin jotenkin... odottaen. Siinä kohden Dean muisteli sitä ensimmäistä kertaa kun Castiel esitteli itsensä Herran enkeliksi, joka oli tarrannut häneen kiinni ja yksin nostanut hänet kadotuksesta. Ja sitten Dean oli iskenyt puukon Castielin olkaan.
Joka tapauksessa, vain hetkeä myöhemmin se mitä tämä enkeli väitti osoittautui todeksi ja ennen täysin uskottomaan Winchesteriin syttyi joku pieni toivo. Tosin jälkikäteen se Jumalakin oli osoittaunut yhdeksi suureksi pettymykseksi, jonka ei olisi pitänyt yllättää, mutta yllätti kuitenkin. Maailmassa isät tapaavat olla pettymyksiä. Mutta usko Castieliin... se oli suurta. Miten sen nyt pukea sanoiksi?
”Öh, valoit minuun uskoa, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Tottakai minä rakastan sinua, pelastit minut. Olen velkaa”, Dean sanoi lopuksi ja tajusi kyllä, että se nyt ei ehkä tullut ihan oikein.
”Dean...” Castiel huokaisi, itki ja lopulta nauroi samaan aikaan. Pientä naurua, mutta sinnepäin. Näinpä Dean siinä oletti, ettei ollut nyt mennyt kuitenkaan ymmärtämispuolella aivan metsään, joten hän irrotti toisen kätensä ratista pyyhkäistäkseen kosteuden pois sinisistä silmistä.
”Menee niin nyyhkyleffakamaksi nyt”, hän virnisti, eikä ollut kuitenkaan asiasta yhtään pahoillaan.
*
A/N: Nämä jälkisanat syntyi melkein puolihuolimatta, kun aloin miettiä, että just joo, minäkö muka kirjoitan elämää suurempaa angstia, näkisvaan
Sitä paitsi, elämä nyt muutenkaan ole niin mustavalkoista. Ois se hyvä että joka ihmisellä (ja enkelillä) olisi joku joka kuivaa kyyneleet pois ja saa auringon taas paistamaan, eiks?
Käytin muuten kirjoittaessa hyväkseni sukulaismummoilta kuulemiani rukouksia. Meikäläinen voi olla vaikka kuinka ateisti, mutta kun suku on suureksi osaksi ortodoksista niin^^
