Title: Olen aina tässä
Author: Violet
Rating: K-11
Fandom: Bleach (ei spoilaa suomimangan lukijoita tai jos on nähnyt animea jaksoon 17)
Genre: Angst, fluff(?)
Paritus: Tatsuki/Orihime
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Tite Kubolle, minä vain lainaan.
Summary: Rukia on poissa ja Orihime hakee lohtua Tatsukista.
A/N: Ulkona satoi ja halusin tuntea jonkun kynnet selässäni. Siitä lähti idea ja teksti etenivät T.a.t.u:a ja Evanescenceä kuunnellen, vihreää teetä juoden ja vaniljakynttilää poltellen. Ensimmäinen Bleach-ficcini, joka on pidempi kuin 100 sanaa. Olkoon myös heikko tapa sanoa eräälle, etten halua riidellä, vaan olla ystäviä niin kuin tähänkin asti.
***
Olen aina tässä
Sinä päivänä satoi. Katuojat tulvivat maailman murheista ja taivas itki, vaikka harvalla ihmisellä oli aavistustakaan miksi. Kaiken päällä tuntui riippuvan raskas, harmaa katto, jossa ei ollut ainoatakaan sinistä ikkunaa.
Toivo tuntui olevan hukassa.
Ihmiset olivat vetäytyneet sisätiloihin perheidensä kanssa, katselivat televisiota tai jutustelivat leppoisasti aterian äärellä, tosin yksi ihminen muodosti poikkeuksen.
Oranssitukkainen tyttö juoksi kadunviertä sateesta välittämättä, oli mahdotonta sanoa huomasiko hän edes vesisäikeitä, jotka kastelivat hänen vaatteensa ja kasvonsa melkein vaivihkaa. Orihime Inoue, tyttö, jota kaikki pitivät hyväntahtoisena, ennen kaikkea iloluontoisena, kaikista tämän nuoren elämän vastoinkäymisistä huolimatta. Kaikki pitivät Orihimestä.
Sillä hetkellä Orihime ei kuitenkaan liioin pitänyt itsestään, kun kyyneleet noruivat suolaisina neutraalien vesipisaroiden joukkoon. Silmiä kirvelsi. Miksi, miksi siinä oli pitänyt käydä niin?
Orihime pysähtyi hengittämään päästyään perille, nojasi kämmenet polviinsa ja haukkoi kosteaa ilmaa. Nyyhkytykset ravistelivat häntä kauttaaltaan, vaikka hän yritti parhaansa mukaan hillitä niitä koputtaessaan oveen. Tatsuki kuunteli ja ymmärsi häntä aina, mutta tällä kertaa kaikki tulisi olemaan vaikeaa.
Tatsuki ei tietäisi, miksi Orihime oli onneton. Ei muistaisi. Tatsuki ei muistaisi Rukiaa, jonka kanssa he olivat vielä eilen syöneet lounasta puistossa ja nauraneet onnellisina. Eikä kukaan muukaan muistaisi. Orihimestä tuntui, että joku oli laskenut jalkansa hänen sydämensä päälle ja painoi hetki hetkeltä kovemmin.
Rukia oli poissa hänen elämästään, kaikkien elämästä. Pikkuruinen jalka laskeutui myös henkitorvelle.
Ovi aukeni ja Orihimen itkuiset silmät kohtasivat hämmentyneen Tatsukin, joka kuivaili hiuksiaan pieneen pyyhkeeseen. Kysymyksiä ei esitetty, kun murheen murtama punapää heittäytyi parhaan ystävänsä kaulaan kastellen myös tämän kyynelillä ja sateen jäänteillä.
”Mennään sisälle”, Tatsuki kuiskasi Orihimen hiuksiin kuljettaen sormiaan hellästi punaisten suortuvien läpi selkää hipoen. Orihime ei saanut sanaa suustaan, mutta antoi Tatsukin johdattaa itsensä sateesta sisälle.
Välittäminen, rakastaminen, kaikki Tatsukin osoittama hellyys sai Orihimen kyynelten virran tihenemään. Hän kuivaili silmiään kiivaasti saamaansa kylpytakkiin sillä aikaa, kun Tatsuki keitti heille vihreää teetä. Tatsukin huoneessa oli hämärää, kynttilöiden värisevät liekit olivat ainoat, jotka valaisivat pientä huonetta.
Orihime kietoutui tiukemmin Tatsukin kylpytakkiin ja tärisi puoliksi märkien vaatteidensa jättämistä jäljistä, puoliksi kuristavasta surusta. Valkoinen teekuppi laskettiin Orihimen käsiin ja hän kohotti surullisen katseensa Tatsukiin, joka hymyili lempeästi. Kynttilänvalo sai empatian Tatsukin silmissä hehkumaan. Orihimeä alkoi taas itkettää.
Tatsuki oli paras ystävä, jota kukaan saattoi itselleen toivoa, ja silti juuri Orihime oli saanut hänet. Miksi Tatsuki suojeli aina juuri häntä? Jos Rukialla olisi ollut Tatsukin kaltainen ystävä, olisiko Rukia yhä täällä, heidän luonaan?
Kyyneleet olivat taas Orihimen poskilla ennen kuin hän huomasikaan ja Tatsuki otti hellästi teekupin pois hänen käsistään ennen kuin vei kätensä Orihimen leualle antaen sen liukua siitä poskelle.
”Hime, mikä sinulla on? Sattuu nähdä sinut noin onnettomana”, Tatsukin silmät kimmelsivät kynttilän valossa, kun hän laski kevyen suukon kohtaan, johon oli vasta pudonnut kyynel.
Orihime sulki silmänsä ja veti syvän, värisevän henkäyksen ennen kuin luhistui Tatsukin syliin itkien, Rukian nimi jähmettyneenä vapiseville huulille.
”Minä… me… olemme menettäneet hänet”, punatukkaisen tytön huulilta purkautui sanoja, joista oli vaikea saada selvää, mutta Tatsukille niiden ymmärtäminen oli joka tapauksessa mahdotonta. Kenet he olivat menettäneet?
Tämän yhden kerran hänestä tuntui, ettei hän osannut lohduttaa Orihimeä. Tatsuki ei voinut muuta kuin kietoa käsivartensa toisen ympärille ja kammata tämän tukkaa sormillaan, kuiskia lohduttavia sanoja, jotka hän tiesi joka tapauksessa merkityksettömiksi.
Orihimen nyyhkäyksissä toistui jatkuvasti yksi ainoa nimi. Rukia.
Ja joka kerta kun Tatsuki kuuli sen, hän tunsi piston jossakin syvällä sisällään. Ei siksi, että nimi olisi ollut jotenkin tuttu, vaan siksi, että se tuntui merkitsevän Orihimelle niin paljon.
Tuntien itsensä pahaksi ihmiseksi, Tatsuki puristi tytön tiukemmin itseään vasten ja siirtyi hiuksista silittämään sormillaan Orihimen selkää.
”Me saamme hänet varmasti takaisin”, Tatsuki sanoi, sillä hän oli pitkään ollut jo aivan liian hiljaa ja vain kuunnellut Orihimen lohduttomuutta. Hän ei pystynyt enää jatkamaan sitä, olivat hänen sanansa kuinka tyhjiä tahansa.
”Viety pois”, Orihime mutisi hänen kaulaansa vasten ja pudisteli päätään hengitys puuskaisena. Tatsuki kohotti ystävänsä kasvoja. Sattui katsoa itkun kirjomia raitoja poskilla, punaisia silmänalusia ja surullisia silmiä, joissa epäilemättä riittäisi kyyneliä vielä pitkään.
”Ei saa luovuttaa”, tummatukkainen painoi Orihimen huulille suudelman, jonka toivoi antavan tukea ja lämpöä, osoittavan, että hän välitti ja olisi aina tässä. Orihimen silmät laajenivat aavistuksen ja hän niiskautti yllättyneenä.
Tatsuki oli jo melkein perääntymässä, varmana siitä, että oli mennyt liian pitkälle, mutta Orihime vangitsi hänet nopeasti jaloillaan. Hetken huoneessa vallitsi lämmin hiljaisuus, joka ei vain yksinkertaisesti tiennyt, mitä seuraavaksi tulisi sanoa.
”Tatsukiii!” Orihime ratkaisi ongelman ja kietoi kädet ystävänsä ympärille niin tiukasti, että Tatsukilla kesti hetken sopeutua hengittämään sellaisessa syleilyssä.
”Olen tässä, Orihime”, Tatsuki sanoi hellästi ja antoi itselleen luvan hipaista huulillaan toisen ohimoa. Hän olisi tässä Orihimelle aina. Tatsukin sormet piirtelivät keveinä päämäärättömiä polkuja punatukkaisen selkään ja Orihime huokaisi kuiskaten tuskin kuuluvasti:
”Kynsillä, ole kiltti.”
Pyyntö oli outo, mutta Tatsuki tiesi tekevänsä mitä vain ystävänsä vuoksi, joten hän painoi siitä eteenpäin jokaisen kuvion kynsillään, niin pahalta kuin se tuntuikin hänestä itsestään. Sattuiko Orihimeen henkisesti niin paljon, että toinen tarvitsi fyysistä kipua vastapainoksi? Tatsuki tiesi kivusta paljon, ja sillä hetkellä häneen sattui enemmän kuin pitkään aikaan.
Toiveisiin sattui, unelmiin sattui, mutta kaikkein eniten sattui siihen osaan, joka eli samalla aaltopituudella Orihimen kanssa. Mikään ei sattunut Tatsukiin enempää kuin nähdä Orihime sellaisena, surullisena ja särkyneenä.
Hän korjaisi niin hyvin kuin pystyisi, mutta valuvat kyyneleet yhdessä muodostivat jokia, jotka uursivat jokaiseen pienen jälkensä. Eikä niitä jälkiä kukaan pystyisi korjaamaan, sillä aina tulisi uusia.
”Olen aina tässä”, Tatsuki mumisi ystävänsä hiuksiin toivoen, että sanat riittäisivät.
**************************
Palaute olisi ilahduttava asia.
