Nimi: Vanha teekannu
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Genre: angstahtava draama
Hahmot/Paritus: Tonks/Remus
Vastuunvapautus: J.K kerää kaiken rahan ja kunnian
Yhteenveto: Se alkoi aina siitä teekannusta.
A/N: Öhöm, mitä tässä pitäisi sanoa? Lyhyt pätkä, idea pulpahti mieleeni Väripaletti -haasteen (värillä seepia) Het10:n ja Remuksen yhdistelmästä. Alan pikkuhiljaa ottaa tuntumaa myös minäkertojaa, vaikka ehkä tähän olisi saanut enemmän syvyyttä toisella näkökulmalla.
Se alkoi aina siitä teekannusta.
Huomasin sen jo varhaisessa vaiheessa, kun kävin ensimmäisiä kertoja hänen luonaan. Se nökötti avoimella hyllyllä hartiatasossa, niin että se olisi aina helppo nostaa esiin, mutta kuitenkin hieman häpeileväisesti nurkassa uuden kannun takana. Aluksi en edes käsittänyt miksi hänellä oli niitä kaksi.
Uusi oli suloisen pyöreä ja vankan näköinen, vaikka väri olikin mauttoman oranssi. Se näytti kestävältä ja kerran Remus valmisti minulle siihen teetä, kai lieventääkseen väsyneen ankaria sanojaan. Hän saattoi minut eteiseen, varoi katsomasta silmiin ja kielsi tulemasta uudestaan. Minä yritin näyttää siltä ettei se sattunut niin paljon, purin hampaat yhteen ja kaikkoonnuin, minun piti vahtia Lestrangeja. Ehkä siinä oli jotain ivaa.
Kiinnitin vanhempaan kannuun enemmän huomiota vasta kun aloin käydä säännöllisesti Remuksen luona, ja kun lopulta muutin sinne. Sen muoto muistutti pisaraa, kahva jonka lopusta puuttuu pala oli kauniin muotoinen. Nokan alapinnassa on särö, jota pitkin tee lirisee kaadettaessa pöydälle, sisäpinta on tummunut seepian väriseksi. Kaiken kaikkiaan se vaikutti ajan kaluamalta ja oli varmasti peräisin ensimmäisen velhosodan ajalta. Se varmistui viimeistään Remuksen ilmeestä ja eleistä, siitä miten hän kannattelee sitä kuin kukkaa.
Opin pian alistumaan nähdessäni kannun aamulla pöydällä, sillä se merkitsi aina niitä päiviä. Joskus mietin, että sille pitäisi antaa nimi, se oli niin oleellinen osa päivien luonnetta. Remus joi kerralla yhden, joskus kaksikin kannullista, hitaasti päivän kuluessa. Tee oli aina mustaa ja liian katkeraa, toisinaan se tuoksahti inkivääriltä. Hän sormeili hajamielisesti kannen nuppia missä oli jokin haalistunut kuvio, näyttäen kummallisen katkeralta. Kuin elämä olisi tehnyt hänelle jonkin ivaavan, omasta mielestään kovinkin hauskan pilan, jolle Remuskin voisi melkein nauraa.
Niinä päivinä hän oli tavallistakin sulkeutuneempi ja poissaolevampi, läikytti teetä matoille vaellellessaan kupin kanssa ympäriinsä. Silloin hän kaivoi kirjahyllystä vanhan pahvilaatikon täynnä haalistuneita velhokuvia, yhtä kärsineitä ja seepian värisiä kuin kannukin. Hän selaili niitä hitaasti hörppiessään teetä, silitti rispaantuneita reunoja ja kuvien poikki kulkevia naarmuja. Suupielessä oli pieni alavireinen hymynkare, silmät sameat ja hieman kärsivät.
Remus ei tuntunut tällöin huomaavan minua lainkaan, hän oli vaipunut muistoihinsa liian syvälle tavoitettavaksi. Vaikka silitin hänen kasvojaan tai selkäänsä, suutelin otsaa, vaikka kuiskin hiljaa onttoja lohdutuksen sanoja, en saanut häntä hereille. Tajusin jossain vaiheessa, että omat hiuksenikin värjäytyivät jo kannun pöydässä näkemisestä samanlaiseksi kuin vanhat valokuvat, mutta se ei tuonut häntä lähemmäs. Hän ei koskaan vastannut katseeseeni, ehkä siinä oli silloin liikaa mustaa.
Aloin tosissaan rakastaa oranssin kannun näkemistä, sen pirteyttä ja sitä että Remus oli läsnä. Silloin hän välillä unohti, että kaikki oli muka väärin, rakasti ja suuteli, toivotti hyvää huomenta. Silloin saatoin istua hänen syliinsä, kaataa teemukin kyynärpäälläni pöydälle ja Remus vain nauroi. Silloin hiuksissani oli vuoroin pinkkiä, keltaista ja oranssia, vain iloisia värejä joita me molemmat aina tuolloin rakastimme.
Tiesinhän minä jo alusta asti, ettei Remuksen paletissa ollut pelkkiä kirkkaita sateenkaaren värejä, vaan myös haalistuneen ruskeaa, harmaata ja mustaa. Niiden suhde vain vaihteli ja minä sopeuduin, eikä se vähentänyt rakkautta lainkaan.