Nimi: Pandoran erikoinen (iltateetä Hiinokan kanssa)
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: hurt/comfort, eriskummallista ystävyysfluffya
Hahmot: Sirius, Luna
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai Potter-maailmaa, eikä minulle makseta tästä.
Haasteet: Teelusikan tunneskaala III (rauhallisuus), Aistihaaste (maku), FF100 (kuudes aisti).
Tiivistelmä: Tämä voisi olla eräänlainen puuttuva kohtaus Feeniksin Killan alusta, jos unohdetaan se tosiseikka, että Harry ja kumppanit tutustuivat Lunaan vasta hiukan myöhemmin.
Pandoran erikoinen (iltateetä Hiinokan kanssa)
Se tapahtuu eräänä niistä elokuun lopun illoista, kun Sirius on vetäytynyt yksinäisyyteensä riideltyään taas kerran Mollyn kanssa Harrysta, ja kuunneltuaan sen jälkeen Kalkaroksen vähemmän epäsuoria vihjailuja hyödyttömyydestään. Joskus kaikki on hänelle ihan liikaa, eikä mikään muu auta kuin yksinäisyys, tuliviski ja Hiinokan vaitonainen seura. Tai jos Sirius on aivan rehellinen, aina sekään ei auta, ja kaikki on hänelle liikaa hyvin usein.
Hän juo lisää ja katselee, miten seinä loittonee ja lähenee vuoron perään. Tuliviski maistuu karvaalta kurkussa ja kitalaessa. On se perkele, kun ei aikuinen mies enää viinaakaan kestä, Sirius mutisee Hiinokalle, joka tuhahtaa vastaukseksi.
Sirius nojaa selkänsä Hiinokan kylkeen ja sulkee silmät. Hän ajattelee, että kaikesta on niin helvetin kauan. Silti vasta hetki sitten hänellä ja Jamesilla oli elämä edessään. Tai olisi ollut, jos vain. Ensin elämä oli edessä, sitten yhtäkkiä kaikki oli ohi, Siriuksen osalta lähes yhtä peruuttamattomasti kuin Jamesin. Rintakehää puristaa, Sirius haluaa juoda lisää, mutta kaikki on jo juotu. Juuri kun hän aikoo ryhtyä kiroamaan sitäkin, ovi aukeaa.
Sirius kääntyy katsomaan. Jos tulija on Molly, hän on jo varautunut sanomaan, että hänen juomisensa on täysin hänen oma asiansa, ja joku vapaus se kai hänelläkin on oltava tässä maailmassa. Mutta ei se ole. Ovella seisoo se Harryn vaalea ystävä, se herttainen mutta hiukan erikoinen. Luna, se tytön nimi kai oli. Sillä on värikäs, kukallinen mekko, jonka helma näyttää olevan tehty melkein pelkistä erikokoisista taskuista, ja valtava, höyryävä muki kummassakin kädessään.
”Ai, sinäkin täällä”, Luna sanoo pehmeällä, ystävällisellä äänellä ja luo Siriukseen katseen, joka aina on vähän hämmästynyt.
”Joo. Oliko jotain?” Sirius murahtaa, vaikkei oikeastaan tuolle tytölle erityisesti viitsisi vihoitella.
”Tulin vain katsomaan Hiinokkaa ennen kuin lähden kotiin”, Luna sanoi ja astui peremmälle. ”Saako olla teetä?”
”Mitä tämä on?” Sirius kysyy, kun Luna on jo ojentanut toisen kupin hänelle ja istuutunut ikkunasyvennykseen, joka on tuskin näkyvissä painavien verhojen takaa. Ennen kuin Luna ehtii vastata, Sirius on jo innostunut maistamaan. Juomassa maistuu lakritsi ja jokin eksoottinen yrtti samaan aikaan, se tuo jotain mieleen.
”Ai, se on vain yksi äidin sekoitus”, Luna vastaa ja maistaa omaakin juomaansa. ”Olen opetellut tekemään hänen reseptillään. Se rauhoittaa liian kireitä hermoja ja saattaa myös auttaa liikavarpaiden kanssa.”
”Ei minulla ole”, Sirius vastaa. Hiukan hymyilyttää. Hän ajattelee Pandoraa. Tottakai tällainen tee on juuri Pandoran käsialaa. ”Liikavarpaita siis. Azkabanissa ei juuri tullut käytettyä kenkiä.”
”Sanotaan, että kaikissa asioissa on jokin valoisakin puoli”, Luna sanoo ja melkein hymyilee. Sirius ajattelee, ettei tyttö varmaan tullut katsomaan vain hevoskotkaa, sillä ei se välitä teestä. Mutta ei se oikeastaan Siriusta haittaa. Luna on tahdikas eikä sano, että kireät hermot Siriuksella ainakin on, vaikka se onkin totta.
Luna vetää paksut, pölyyntyneet verhot pois ikkunan edestä. Niiden takaa paljastuu valtava ikkuna, josta näkyy tumma, tähtikirkas taivas eikä juuri muuta, vaikka ollaan kaupungissa. Siriusta yskittää.
”Mahtoivat olla täynnä narksuja”, hän köhii, haluaisi oikeastaan olla hauska. Mutta ei Luna naura.
”Eivät pahemmin”, hän sanoo. ”Tämä paikka tuntuu olevan täynnä myönteistä energiaa. Jonkin sellaisen läsnäoloa, joka haluaa sinulle hyvää. Sen takia sinä varmaan tuletkin juuri tänne niin usein silloin, kun tuntuu vaikealta, eikö totta?”
Sirius yllättyy, katsoo sitten Lunaa tarkemmin. Tajuaa, että juuri äsken, nähdessään tähtitaivaan verhojen takaa hän ajatteli Regulusta. Sitä, että tämä oli veljen lempipaikka koko talossa. Ja hänen omakin lempipaikkansa, sikäli kun hänellä sellaista oli koskaan ollut. Tänne he pieninä vetäytyivät katselemaan taivasta, kun äiti oli oikein pahana. Eli aika usein. Joinain loputtomina, yksinäisinä iltoina tuntuu, kuin Regulus olisi vieläkin täällä, vaikka eihän se tietenkään ole.
”Olisi ehkä hyvä ajatus avata ikkuna”, Luna sanoo, ja ennen kuin Sirius ehtii vastustaa, hän on jo tehnyt niin. Sirius on vältellyt kosketusta ulkoilmaan jo viikkoja. Hän ajattelee sen vain muistuttavan kaikesta siitä, mitä ei voi saada. Mutta hän nielaisee aikomuksensa kieltää tyttöä.
”Sanotko, että täällä on jotenkin huono ilma, mitä?” hän yrittää naurahtaa.
”No, tullessani ilma maistui hieman tuliviskiltä.”
”Maistui”, Sirius toistaa hitaasti, virnistäen. ”Eikö ilma yleensä ennemminkin haise joltain?”
”Ehkä ilma täällä oli vain poikkeuksellisen sakeaa”, Luna sanoo, eikä hänen ilmeensä paljasta piilotettua moitetta. Sirius sulkee silmät ja antaa lämpimän elokuun yön ilman pyyhkiä kasvojaan. Kun se nyt on siinä, se ei tunnukaan pahalta. Hän maistaa lisää Lunan teetä, se tuntuu hieman auttavan päiväkausia vaivanneeseen synkkyyteen. Tai ehkä se on tuo tyttö, Sirius ajattelee ja avaa taas silmät. Tyttö muistuttaa äitiään suuresti, oikeastaan yhdennäköisyys on lähes yhtä ilmeinen kuin Jamesin ja Harryn.
Yhdestä hameensa taskusta Luna kaivaa karkkiaskin, kumartuu ja ojentaa sitä Siriukselle. Valtavan pitkä, vaalea tukka koskettaa Siriuksen kasvoja. Sirius vetää syvään henkeä ja ajattelee, että jos laittaisi yhden suortuvan ihan varovasti suuhunsa, voisi ehkä maistaa hunajaveden ja sitruunamelissan. Mutta ei hän laita, ei tietenkään.
”Saako olla?” tyttö kysyy, ja Sirius poimii varovasti yhden pyöreän, pehmeän rakeen suuhunsa. Se maistuu mansikalta, vai ehkä sittenkin vadelmalta? Maku on tuttu jostain kaukaa. Jamesin äidillä taisi olla näitä aina keittiön kaapissa, ja he Jamesin kanssa kähvelsivät niitä salaa ennen ruoka-aikaa kuin pikkupojat, vaikka olivat kohta jo täysi-ikäisiä. Ja kurittomien lasten tapaan he saivat myös rouva Potterilta läksytyksen kiinni jäätyään. Sirius hymyilee muistolle muttei sano mitään. Hänellä on tunne, että Luna saattaa tajuta silti.
”Tunsitko sinä muuten minun äitini hyvinkin?” Luna kysyy pitkän, luontevan hiljaisuuden jälkeen haaveellisella äänellään. ”Olette kai olleet samaan aikaan koulussa?”
”Joo no”, Sirius sanoo verkalleen. Muisto saa hänet hymyilemään. Hän itse ensiluokkalaisena, vielä epävarmana ja sekaisin kaikesta uudesta, peloissaan Rohkelikkoon lajittelusta ja nöyryytettynä vanhempien lähettämästä räyhääjästä. Vitosluokkalainen Pandora, Korpinkynnen valvojaoppilas istumassa hänen viereensä jollain unohdetulla käytävällä ja sanomassa, että hän oli rohkea, ja että kaikki lähtisi kyllä sujumaan hyvin. Hunajatukkainen Pandora tarjoamassa jännän makuisia mehujauhepalloja ja sanomassa, että syö vaan vaikka kaikki. Vaikuttunut Sirius, joka ei koskaan ole saanut luvan kanssa syödä karkkia.
”Oltiinhan me muutama vuosi. Pandora oli minua aika paljon vanhempi, mutta kyllä niin voi sanoa, että me tunnettiin. Hän oli tosi ystävällinen. Osasi aina nähdä, milloin pikkujätkä tarvitsee hiukan jeesiä.” Sirius ei sano, että Pandora oli pikkujätkien mielestä myös hurjan nätti, ja että viidesluokkalainen taisi olla hänen ensimmäinen, aika lapsellinen ihastuksensa. Mutta tavasta, jolla Luna katsoo ulos kaukaisuuteen ja hymyilee, Sirius päättelee, että tämä lukee taidokkaasti rivien välistä.
Taas he ovat hiljaa pitkään. Sirius imeskelee ajatuksissaan pastillia, joka saa ajattelemaan Jamesia ja etenkin sitä yhteistä kesää Pottereilla. Helteisiä öitä Jamesin huoneessa, kortinpeluuta, loputtoman pitkiä retkiä uimarannalle, päärynänmakuisen mehujään tahmeutta huulilla.
”Minä sanoin kerran Harrylle, että ne jotka ovat joskus rakastaneet meitä, eivät ikinä todella jätä meitä”, Sirius mutisee puoliääneen ja ajattelee, että toivottavasti se oli totta. Todellisuudessa hänellä ei ole aavistustakaan, onko se.
”Se oli mukavasti sanottu”, Luna vastaa ajatuksissaan.
”Mutta… en kai minä valehdellut?” Sirius kysyy. On kai hiukan arveluttavaa, että hän, aikuinen mies, kysyy neuvoa nuorelta tytöltä. Melkein lapselta vielä. Mutta ei Luna tunnu lapselta, ei oikeastaan. Sirius ajattelee, että ehkä tuo omalaatuinen tyttö on viisaampi kuin hän itse, viisaampi kuin useimmat.
”En usko”, Luna sanoo taas siihen huolettoman haaveksivaan tapaan. Hän hypistelee käsissään rannekorua, joka on tehty erivärisistä, hohtavista kivistä. Ullakkohuoneen pimeässä niistä näyttää hehkuvan himmeää valoa tytön ranteen ympärille. Yhtäkkiä Luna riisuu korun, nousee, tarttuu Siriusta kädestä ja asettaa korun hänen kämmenelleen. Tytöllä on pienet ja pehmeät kädet, Sirius ajattelee, kun tyttö molemmilla käsillään puristaa hänen kätensä nyrkkiin korun ympärille.
”Ota sinä tämä”, hän sanoo ja hymyilee vähän. ”Äiti antoi sen minulle joskus. Sanoi, että se saattaa joskus tuoda lähemmäs jotain sellaista, joka äkkiä katsottuna ei näyttäisi olevan enää täällä.”
”Mutta… en minä voi mitenkään…” Sirius änkyttää. ”Äitisi tarkoitti sen sinulle. Ja sinä tarvitset sitä itse.”
”Minusta tuntuu, että sinä tarvitset sitä enemmän. Ja mitä äitiin tulee… hän on kanssani joka tapauksessa.”
Luna istuutuu Siriuksen viereen. Sirius painaa väsyneen, liian raskaan päänsä vasten Hiinokan pehmoista kylkeä. Hän on nyt juonut kaiken Lunan tuoman teen, ja olo on raukea. Silmäluomia painaa, mikä on pieni ihme. Hän ei ole nukkunut ainuttakaan kokonaista yötä sitten… sitten minkä, oikeastaan? Hän antaa silmien painua hetkeksi miellyttävästi kiinni. Lunan läheisyys rauhoittaa, ihan kuin hänen äitinsäkin aikanaan. Ilma ei maistu enää tuliviskiltä, se maistuu joltain pehmeältä. Ehkä elokuun yöltä, jos sellainen voi maistua joltain.
”Sinä olet varmaan huolissasi Harryn takia”, hän kuulee Lunan sanovan, ja saa silmänsä vielä hetkeksi auki. ”Kun hän palaa kouluun, etkä voi suojella häntä kaikelta.”
”Kyllä Harry varmaan pärjää ilman minuakin”, Sirius huokaa, vaikkei olekaan siitä niin varma. Mutta Lunalla on vastaus kaikkeen, niin tähänkin. Hän kaivaa jotain kolmannesta taskusta, taputtaa Siriusta kevyesti poskelle, jotta tämä avaisi vielä hetkeksi silmät. Sirius näkee tytön käsissä kaksi peiliä, joissa on jotain hyvin tuttua. Häntä alkaa naurattaa.
”Mistä sinä nuo onnistuit löytämään?” hän kysyy, vaikka tietenkin juuri Luna on ne löytänyt. ”Nuo kuuluivat joskus minulle ja Jamesille, me juteltiin niiden kautta aina jälki-istunnoissa, lomilla ja… aina, kun ei voitu olla yhdessä. Mutta kerran sitten äiti keksi ne, ja raivostui tietenkin. Takavarikoi minun omani, ja vaati Jamesiakin palauttamaan omansa. En nähnyt niitä sen jälkeen.”
”Tuolla ne olivat keittiön yläkaapissa. Löysin kerran, kun etsin aineksia yrttisämpylöihin. Sinä et kai taida kokata kovin usein?”
”No en”, Sirius naurahtaa, ja se on aivan totta. Ehkä pitäisi joskus kokeilla, osaisiko sitä edes.
”Ajattelin, että voisit ehkä antaa toisen näistä Harrylle? Mutta kannattaa muistuttaa useampaan kertaan, että käyttää sitä sitten ihan aina, kun tarvitsee sinua. Harrylla voi joskus olla tapana unohtaa sellaiset asiat ja… rynnätä suoraan toimintaan, eikö olekin?”
”Joo”, Sirius huokaa ja sulkee taas silmät. ”Minä teen niin. Heti huomenna. Ja kuule Luna… kiitos. Ja minä tarkoitan sitä. Sinä olet todella äitisi tytär.”
Vastaako Luna hänen kiitoksiinsa jotain vai ei, sitä Sirius ei enää tiedä. Hän vajoaa syvään, rauhalliseen uneen poski Hiinokan lämpöistä kylkeä vasten, eikä enää tiedä mistään mitään ennen aamua. Luna istuu siinä vielä hetken ja katselee rauhallisesti himmeitä hahmoja, jotka nyt istuvat vierekkäin ikkunalla sulassa sovussa ja katselevat heitä. Ehkä hahmot ovat vain kuvajaisia menneestä, mutta silti Luna aistii läsnäolon voimakkaana.
”Pitäkäähän hänestä hyvää huolta, jooko”, hän sanoo vielä ennen kuin nousee ja tassuttelee portaat alas.