Otsikko: Kasvukipujen kudoksissa
Kirjoittaja: Claire
Fandom: Originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Pääosin angstisia raapaleita, mutta toivon pilkahduksia piilee myös mukana
A/N: Osallistun tällä Spurttiraapale VI -haasteen 8. kierrokselle, ja yritän saada seitsemän raapaletta tämän viikon aikana kasaan. Pyrin myös käyttämään kierroksen inspiraatiosanoja, jotka löytyvät alla olevan spoilerin takaa. Toivottavasti joku lukee ja tykkäileekin kenties lukemastaan, vaikka vähän angstista meininkiä näissä raapaleissa onkin. Kaikenlainen kommentti on oikein tervetullutta
1. Silkkinauha
2. Kellonaika
3. Juosta
4. Se
5. Vihreä
6. Aina
7. Kiireinen
1.
Silkkinauhaa
(250 sanaa)
Sanat saattavat olla silkkiä, lohduttava lupaus, johon tuudittua. Vaan kun lupauksia ei lunasteta, ei kestä kauaakaan, kun pehmeimmästäkin silkistä muodostuu kuristava nauha kaulan ympärille. Pettymykset painavat rintakehää kasaan, mielessä huutavat itsesyytökset, joita pakoon ei pysty juoksemaan. Kyyneleet saavuttavat aamut, illat, lopulta viikonloputkin. Tältäkö pitkään jahdatun unelman saavuttaminen tuntuu? Pohjattomalta toivottomuudelta? Loppuun palamiselta, jo ennen kuin on hädin tuskin ehtinyt päästä alkuunkaan?
Pään täyttää yksi ainoa kysymys:
Mikä helvetti minussa on vikana?
Se ainut jäljellä oleva järjenhiven sanoo, ettei sen tältä pitäisi tuntua. Ei siltä, että innokkuuden ja inspiraation liekit tulee tukahduttaa. Ei siltä, että nauraa liian usein ja liian lujaa. Kun jokaisena päivänä vaaditaan antamaan itsestään kaikkensa ja vielä vähän enemmän, ei lopulta mikään enää nauratakaan. Hyvä, kun pystyy edes kohteliasta hymyä huulilleen pusertamaan. Kun epäkohdille suljetaan silmänsä, lopulta sitä päätyy vain puremaan huultaan. Veren mausta suussa tulee uusi normi.
Yhteisöön sulautuminen tuntuu samalta, kuin muuttuisi osaksi harmaata massaa. Ajatus siitä, että olisi jotenkin erilainen, saa pään painumaan alas syyllisyyden tunteesta. Kykenemättömyys muovautumaan tuntuu yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Mutta samalla mikään ei ole tuntunut yhtä todelliselta kuin se, että tämä ei todellakaan ole sitä, mitä tuli hakemaan. Pettymys painaa yhä rinnassa, mutta tällä kertaa se ei ole vain pettymystä itseään kohtaan.
Lopulta päätän nostaa leukani rintakehästäni. Etuoikeutettua, ylpeilevää, typerää vai rohkeaa. Jokaisella on oma mielipiteensä, joita en kuitenkaan jää kuulemaan. Suljen oven valheelliseksi osoittautuneelta unelmalta viimeisen kerran. Jo turhankin tutuiksi tulleet kyyneleet putoavat poskilleni, mutta tällä kertaa ne tuntuvat lohdullisilta.
Kaulaani puristanut silkkinauha on hellittänyt otteensa, ja pystyn viimein hengittämään.
