Kirjoittaja: Ripple
Ikäraja: K-11
Genre: Slash (voi kuvitella myös hettinä), Drama, Angst, H/C
Paritus: Santeri/?
A/N: Niin, en nyt ajattele tämän sijoittuvan suomalaiseen vankilakulttuuriin, vaan johonkin jossa on vähemmän pehmoa vankilatouhua.
(//Muoks, hitsit puhuinpa itteni pussiin, miten voin sanoa että en ajattele tämän sijoittuvan Suomeen ja sitten valitsen päähenkilölle suomalaisen nimen? 
No, sivuuttakaa tuo epäkohta joohan x) Sovitaan, että tämä sijoittuu Suomeen, mutta sovitaan myös että suomalainen vankila ei näytä tässä tekstissä tältä) Ja joo, ehkä ei oo realistista että ihminen jätetään vankilasta vapauduttuaan noin ikään kuin nallina kalliolle, mutta tässä se nyt menee näin
Insipaariona toimi Anna Erikssonin
Jos mulla olisi sydän -biisin lyriikat. Ja siis pelkät lyriikat, toivoisin että tuon kappaleen olisi laulanut joku muu, mielellään miesääni ja vähän karummalla genrellä. Betaa ei muuten ole, joten jos kirjoitusvirheitä on eksynyt kovasti niin pyydän anteeksi!
***
Jälleen kerran herään kylmään hämärään, tai sitten siihen ääneen kun jossain kolahti lujaa. Taas jonkun sellinaapurin pää leviää valtion lakien alla. Mun silmät aukeaa ja kohdistuvat katon rumaan harmaaseen pintaan. Jään siihen lagaamaan ja kuuntelen kohtalotoverini tasaista musisointia. Toi tyypin kolistelu on jatkunut jo päiviä ja ottaa mua aivoon, mutta minkäs teet, parempi ettei välitä. Ei täällä saa mikään ottaa päähän, latvahan siinä sekoo kun ei kuitenkaan pysty tekemään asialle mitään. Kannattaa vaan sulkea kaikki ulkopuolelle, niin mä oon tehnyt alusta asti.
Vaikee käsittää, että kohta pääsen ulos. Mitä siitä on, melkeen kolme vuotta kun mut eristettiin omasta elämästä ja kaikesta mikä oli mulle joskus tärkeetä. Joku voi ehkä sanoa, että kolme vuotta on lyhyt aika, mutta se ei tiedä paskaakaan mistä puhuu.
Mä en oikeestaan tiiä mitä ajatella siitä, että mut laitetaan takasin elävien kirjoihin. Eihän mulla edes ole mitään elämää. Frendit lakkas käymästä siinä viimeistään vuoden jälkeen. Miks ne oliskaan käynyt, ei tällasesta sellirotasta oo paljonkaan iloa tai juttuseuraa. Mitä mä niille olisin jutellut? ”Tänään taas ulkoiltiin ja syötiin ja tehtiin hyödyttömiä hommia. Niin ja yks tyyppi hakkas toisen.” Ja mitä ne mulle olis puhunut, ei kukaan halunnut kertoo miten ne meni elämässä eteenpäin kun mä viruin täällä. Ei meidän välillä ollut muuta kun vaivaantunut helvetin hiljaisuus, ei meidän puheenaiheet sopineet yhteen. Joten totta kai ne unohti. Jopa mäkin oon unohtanut itteni.
Alussa mä muistin sut. Ja mä oikeesti pidin meidän muistoista kiinni kuin mun henki riippuis niistä. Ja sä vittu kävit täällä, kävit niin helvetin säännöllisesti. Mä näin kuinka tää kaikki satutti sua yhtä paljon kun se raastoi mun sydäntäni, sillon kun mulla vielä oli semmonen. Mä huomasin kuinka sä ruostuit sisältä ja kaipasit meitä. Se oli jotain mitä mä vihasin kattoa ja sitten mä käskinkin sut jättään tulematta. Sanoin etten enää muistanut meitä. Voi vittu kun sen sanominen sattu. Sattu melkein yhtä paljon kun se, että sä tosiaan uskoit mua, sä et enää tullut. Muutamat kerrat kyllä yritit, mutta mun terävät ja kylmät käskyt sai sut lopulta jättämään mut tänne yksin.
Niin mahdottomalta kun se joskus ennen ehkä tuntuikin, niin mä oon sulkenut sut pois mun sydämestä. Tai siis mä oon kai hukannut mun sydämen, koska et sä sieltä olis lähtenyt ilman että jouduin heivaamaan kaiken inhimillisen pois mun sisältä. Ei täällä pärjännyt yksin oman sydämensä kanssa. Mut olis revitty täällä hajalle. Niinpä mä rakensin itteni uudestaan. Ja sä et ole enää osa mua, ne palaset mä jouduin heittämään pois kauan sitten.
”No niin Elonen, nouses ylös ni lähetään.” Nousen kuluneelta patjalta kun vartija tulee hakemaan mua. Santasen läski maha roukkuu sen vyön päällä ja se kiskoo housujaan ylös samalla kun avaa mun sellin sähkölukon. Mä seuraan sitä käytäviä pitkin ja jätän taakseni ainoon elämän jonka enää tunnen. Päivään sisältyy paperitöitä ja selostuksia, jotka menee multa ohi. Mä allekirjoitan jotain kaavakkeita. Saan kännykkäni, jonka akku on loppunut vuosia sitten ja jonka numeroa mä en edes enää muista. Saan myös avaimet vanhaan kämppääni, joka mitä luultavimmin on nyt jonkun idyllisen pienperheen koti. Naurahdan kylmästi ironialle. Kaiken sen sählän jälkeen ne jättää mut ulos ja löydän itteni seisomasta vankilan porttien ulkopuolelta. Yksin.
On vissiin joku loppukesä. En mä vittu tiedä, ei oo kiinnostanut sitten mies muistiin. Tuuli on vähän viilee kun se puhaltaa mun tummat hiukset kasvoille. On niin ontto olo, että mä en osaa muuta kun seisoo paikallani ja kuunnella kuinka mun pää lyö tyhjää.
Ei mulla edelleenkään ole mitään elämää. Ei edessä eikä takana. Sitten mun päähän hiipii hiljaa yksinäinen ajatus, joka tuntuu äkkiä ainoalta helpottavalta ratkaisulta. Mä tunnen seudut hyvin ja muistan, että aika lähellä on junarata, ja sen päältä kulkee kaarisilta. Miks vitussa mä jatkaisin tätä paskaa enää yhtään kauempaa, kohta olisin kuitenkin taas vankilassa, kun en enää muustakaan tiedä. Lähen kulkemaan soratietä määrätietoisesti, kerrankin mulla on päämäärä.
”Santeri.”
Mä käännyn ympäri ja nään sut vähän matkan päässä tiellä. Miks vitussa sä oot siinä, mä en edes muista sua enää.
Ja miks sun näkeminen sattuu niin hemmetisti?
En vastaa mitään, mä katon vaan. Katon sun hiuksia jotka on muuttunut vaaleesta kivan pähkinän ruskeiks, tosin rakastin myös sun vaaleeta tukkaa. Siis joskus. Sulla on siistit vaatteet, tummanruskee nahkatakki ja mustat farkut. Sä näytät hyvältä. Ja sä näytät surulliselta.
Jos mä rakastaisin sua vielä, niin mä olisin nyt vitun onnellinen, mä kaappaisin sut syliin ja en päästäis koskaan enää irti. Niin jos...
Kurkkua kuristaa kun mä katson sua vielä kerran ja käännyn taas sinne päin minne olin menossa. Haluun päästä sillalle mahdollisimman nopeeta. Onneks kyseessä on myös melko vilkas junarata.
”Santeri”, toistat nyt jämäkämmin ja mä kuulen kuinka sora rapisee sun jalkojes alla. Mä en enää käänny, mutta omat jalat pysähtyy kuin seinään. Puren huultani ja yritän nielaista alas möykkyä, joka painaa kaulaani kipeästi.
Mä kuulen, että sä oot lähellä, sä käännät mut varovasti ittees päin ja pakotat mua kattomaan sua silmiin. Sä haet mun silmistä jotain, mä en tiedä mitä. Katon vaan takasin, pitkään. En tiedä kuinka kauan me tuijotetaan toisiamme, mutta niin kauan, että mä alan taas muistaa sut. Tai totta kai mä muistan sut, mutta nyt mä tosiaan muistan
sut. Tai meidät, ja mitä me oltiin. Ja lähes heti sen jälkeen sun silmäkulmasta valahtaa pieni kyynel suoraan sun takille.
”Vihdoin vitun idiootti”, sä kuiskaat ja painat huules mun suulle. Joku kuuma aalto pyyhkäsee mun yli ja mä voihkasen täynnä jotain tunnetta, jonka olemassaolon olin väkisin unohtanut. Vastattuani hetken sun suudelmaan mä vetäydyn inasen pois, painan pääni sun kaulalle ja rutistan niin lujaa kun kykenenen.
Jos mulla ei olisi sydäntä, mä kuolisin tähän. Onneksi mulla sittenkin on.
Olen kasvanut kiveen kiinni
Tämän sellin seiniin
Kaltereiden takan pilvet matkalla kotiin
Olen poltettu rööki
Peitto rispaantunut
Ja jos täältä joskus pääsen tunnetko mut?
Jos mulla olisi sydän, kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän
Olen kasvanut kuriin kiinni jo
Vaihtanut nimeni numeroon
Tuon taivaan takana toinen
Päivät lahoo
Olen ruokalan tuoli
Räystään katkennut pää
Silmät tyhjyyttä vuotaa
Kuuletko enää?
Jos mulla olisi sydän, kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän
Jos mulla olisi sydän, kaipaisin sinua
Revin sen irti kun tiedän, se ei tarvitse minua
Jos mulla olisi sydän, huutaisin sinua
Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän
