Pianonkieliin kietoutunut (S, NaNoWriMo 2011)

[pihlajanmarja]

Nimi: Pianonkieliin kietoutunut
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Yhteenveto: Tarina sisältää Aura-tytön, jonka yläkertaan muuttaa omapäinen Säveltäjä. Säveltäjän pianonsoitto pitää Auran öisin hereillä. Aura itse on päättänyt jo monta vuotta sitten, ettei enää koskaan aio koskea pianoon. Se on tosin hieman hankalaa Kvarttilan kaupungissa, joka on yksi Suomen johtavia musiikkikaupunkeja, ja jossa lähes jokainen asukas osaa soittaa jotakin soitinta. Niin osaavat myös Auran paras ystävä haitaristi Samu ja tämän viulistikämppis Luukas. Samu ja Luukas eivät ole kaupungin asukkaista hulluimmasta päästä, mutta on se nyt vähän omituista soittaa torilla rahan toivossa keskellä kovimpia talvipakkasiakin.

Kun Aura tutustuu yläkerran Säveltäjään, ajatukset musiikin hylkäämisestä katoavat kuin tuhka tuuleen ja lopulta Aura huomaa olevansa täysin kietoutunut pianonkieliin. Ei niistä pääse niin helposti eroon.

Kirjoittajan kommentteja: Tämä on viime vuoden NaNoWriMoni, jonka unohdin täysin heti marraskuun jälkeen. Nyt puoli vuotta myöhemmin aloin lukea tekstiä läpi ja tajusin, että haluan muokata tästä kunnon tarinan. Pituutta tulee siis olemaan noin 50 000 sanaa, varautukaa siihen. Olen tähän mennessä editoinut kuusi lukua, en ole ihan varma, kuinka monta lukua tässä tulee lopulta olemaan, koska alunperin en marraskuussa jakanut tarinaa lukuihin ollenkaan. Nimi tulee Radical Facen kappaleesta Wrapped in Piano Strings, vaikka itse kappale ei niinkään liity tähän tarinaan.

Näistä hahmoista, tästä kaupungista ja koko tarinasta on tullut minulle todella tärkeä. Toivottavasti tekin pidätte! Yritän päivittää suhteellisen usein tarinaa. Kaikki on jo kirjoitettuna, minun tarvitsee vain muokata pahimmat marraskuun mokat pois. :-D


1. luku

Yön pimeys muuttui hiljalleen aamun hämäräksi kun Kvarttilan kaupunki alkoi heräillä uniltaan. Kello oli vasta kuusi, mutta ihmiset alkoivat jo nousta sängyistään ja valmistautua päivän töihin. Kaupungin läpi ajoi muuttoauto. Se oli valkoinen pakettiauto, joka kuljetti sisällään vanhoja arvokkaan näköisiä huonekaluja ja jotain vielä paljon arvokkaampaa. Auto pysähtyi erään kerrostalon eteen. Talon asukkaat nukkuivat vielä, missään ei ollut valoja. Muuttomiehet aamuisine sänkineen nousivat autosta ja avasivat takaovet. Hämärässä tuskin näki mustaa pianoa, joka kyyhötti keskellä tavaratilaa. Siinä olisi töitä, mutta hämärän kaventuessa pianoa kannettiin sisälle.

Aura ei tiennyt tästä mitään. Hän asui kerrostalon neljännessä kerroksessa ja nukkui vielä sikeästi, kun miehet kantoivat pianoa portaita ylös hien virratessa heidän otsiltaan. Aura käänsi kylkeään ja hengähti syvään. Hän saisi nukkua vielä tunnin. Hänen jalkopäässään makasi valkoinen kissa, ja Auran ruskeat hiukset levisivät tyynylle sotkuisena vyyhtinä.

Kun Auran äiti lopulta herätti hänet, Aura ei noussut aivan heti. Hän halusi pitää kiinni viimeisistä unenrippeistä, vaikka tiesi, että pian olisi lähdettävä. Tiistait olivat tässä jaksossa ainoita päiviä, jolloin hänen täytyi mennä kahdeksaksi kouluun. Biologian tunnit eivät tuntuneet sillä hetkellä kovin kutsuvilta. Lopulta hän käveli hitaasti venytellen pyjama vielä päällään keittiön kuluneen pöydän ääreen ja hänen pörröpäinen äitinsä Matilda kaatoi hänelle kahvia.

"Yläkertaan muuttaa kai joku", äiti sanoi. "Olin näkevinäni muuttoauton pihalla vähän aikaa sitten. Ilmeisesti melko rikas asukas huonekaluista päätellen."

Aura ei kiinnittänyt paljon huomiota äitinsä sanoihin. Hän laski mielessään, ehtisikö hän tällä vauhdilla ajoissa tunnille. Luultavasti ei. Ainoat tunnit sinä päivänä olivat nämä aamuiset, mutta sen jälkeen hänen täytyisi vielä käydä opolla. Aura ei pahemmin pitänyt opolla käymisestä. Jotenkin tuntui aina, että mitä tahansa hän kysyi, opo vain vastasi: "No, mitä mieltä itse olet? Mitä sinä haluat?" ja se aiheutti vain kamalan halun väittää vastaan ja raastaa hiuksia.

Lopulta Aura sai puettua päälleen. Kissa kiehnäsi hänen jaloissaan eteisessä, ja hän sai olla varovainen avatessaan oven, ettei se livahtaisi hänen mukanaan rappukäytävään. Äidin liike aukenisi vasta kymmeneltä, joten hän oli jäänyt lukemaan päivän lehteä. Aura pääsi lopulta ulos ilman, että kissa seurasi hänen mukanaan. Kissan nimi oli Musteläikkä, vaikka se oli lumivalkoinen.

Muuttomiehet eivät huomioineet Auraa ollenkaan hänen kävellessään unisena rappusia alas. Hänkään ei katsellut miehiä eikä huonekaluja sen tarkemmin, mietti vain, että hissi olisi ollut ihan hyvä apulainen tuossa hommassa. Harmi vain, että vaikka taloyhtiön kokouksissa kerta toisensa jälkeen ehdotettiin hissin rakentamista, siihen ei ollut rahaa. Sitä paitsi jotkut mummot takertuivat turhaan nostalgiaan ja sanoivat, että talossa ei ollut koskaan ollut hissiä, eikä ollut mitään syytä, miksi siihen pitäisi sellaista hommata nytkään. Näin äiti oli ainakin raportoinut. Hän sanoi aina, että sai parempaa viihdettä taloyhtiön kokouksista kuin jotkut saivat saippuasarjojen katsomisesta.

Koulussa biologian tunnit valuivat hyvin hitaasti eteenpäin. Aura tiesi, että hänen olisi pitänyt kuunnella, kirjoittaisihan hän biologian keväällä, mutta silti opettajan selostus valui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja hän keskittyi piirtelemään vihkonsa kanteen satunnaisia koukeroita ja tuijottamaan ikkunasta ulos. Ulkona oli inhottavan hämärää. Välillä Aura piti syksystä, mutta lisääntyvä pimeys ahdisti häntä silti.

Kun yhdeksänkymmentäminuuttinen oppitunti oli lopulta loppunut, Aura lähti helpottuneena luokasta. Hänen opiskelumotivaationsa oli hävinnyt jonnekin heti syksyn kirjoitusten jälkeen. Muutenkin arki tuntui esiintyvän vain harmaan eri sävyissä. Olikohan muillakin sama ongelma? Aura ei tiennyt, mitä tekisi vapaa-ajallaan. Varsinkaan hän ei tiennyt, mitä tekisi tulevaisuudellaan.

Kvarttilan kaupunki oli hyvin erikoinen paikka. Välillä Auraa harmitti, että hän oli syntynyt juuri sinne. Kaupunki oli tunnettu laajalti musikaalisuudestaan. Joka kulmassa sijaitsi musiikkikauppa. Ei ollut montaa lasta, joka ei olisi mennyt musiikkileikkikouluun pienenä. Melkein kaikki soittivat. Aura oli ainoassa kaupungin lukiossa, jossa ei ollut musiikkilinjaa. Aura olisi voinut mennä musiikkikouluunkin, hän olisi varmasti päässyt – mutta ei, ei sitä kannattanut ajatella. Sen sijaan Aura meni istumaan opon luokkaan epämukavalle tuolille opon pöytää vastapäätä ja hymyili naiselle, joka katsoi häntä ystävällisesti pöydän toiselta puolelta.

"No niin Aura, minkälaisia suunnitelmia sinulla itselläsi on?"

Sinulla itselläsi ja sinulla itselläsi – joskus Auraa aivan raivostutti opettajan tapa. Olisi ollut mahtavaa, jos opo olisikin vain vilkaissut häntä kahdesti ja tiennyt välittömästi, mitä hänestä tulisi isona. Optikko, maanviljelijä, mitä tahansa. (Muusikko? Ei missään nimessä.)

"Minä haluan opiskelemaan meribiologiaa Turkuun", Aura sanoi. "Tai liiketaloutta Haminaan. Yksi intohimoni on ydinfysiikka. Voiko sitä opiskella Kouvolassa?"

Opo katseli häntä hämmentyneenä.    

"Et siis ilmeisesti halua jäädä ainakaan tänne", hän sanoi ja Aura oli melko varma, että opinto-ohjaajan mielipide hänestä oli hetkessä muuttunut varautuneemmaksi.

Lopultakaan opinto-ohjaaja ei onnistunut auttamaan Auran ammatillista ahdinkoa. Sen sijaan Aura sai sylinsä täyteen opinto-oppaita, joista luultavasti ei olisi hänelle minkäänlaista hyötyä. Olisi aivan sama, vaikka Aura ottaisi jonkun aukeaman esiin sattumanvaraisesti ja tökkäisi silmät kiinni sormellaan siihen. Itse asiassa se vaikutti loistavalta tavalta valita koulutuspaikka. Aura kiitti kuitenkin ja tunki paksut oppaat jo ennestään painavaan laukkuunsa. Hänellä alkoi olla nälkä.

Aura vietti tunnin koulunsa kirjastossa (enimmäkseen nuokkuen, jos totta puhutaan), ja meni sitten syömään. Ruokana oli pinaattikeittoa, joka ei koskaan onnistunut maistumaan aivan niin hyvältä kuin Aura muisti ala-asteen pinaattikeiton maistuvan. Aura istui pöydässä, jossa oli myös pari muuta hänen vuosikurssillaan olevaa. Hän ei oikeastaan kuunnellut heidän puheitaan kovin ahkerasti. Sen sijaan hän söi keiton huolellisesti viimeiseen tippaan asti, joi maitonsa loppuun ja nousi lopulta pöydästä.

"Moikka Aura", Sanna sanoi yllättyneenä nähdessään Auran jo lähtevän. Aura heilautti kättään jokseenkin välinpitämättömästi. Mikä tätä syksyä vaivasi?

Kotimatkallaan Aura kiersi aina torin kautta. Lukio sijaitsi eräässä kadunkulmassa, ja se oli hyvin arvokkaan näköinen vanha rakennus. Se ei näyttänyt kovin kutsuvalta, mutta ei kai lukion tarvinnutkaan näyttää. Se oli mitä oli. Laitos. Aura puri huultaan ja käveli kädet syvällä taskujensa pohjalla. Hänessä oli viime aikoina esiintynyt kummallista melankoliaa jota kirpeä ilma ei vienyt pois. Hän tuskin huomasi kadun musiikkikauppoja saatikka sitten musiikkikirjaston pitäjää - laihaa naista, joka vilkutti hänelle ikkunan luota. Typerä syksy. Typerä tulevaisuus. Typerältä tuntui kaikki.

Torin reunalla hilpeä musiikin virtaus katkaisi hetkeksi aikaa Auran ajatukset ja tyttö nosti katseensa lehtien peittämästä jalkakäytävästä. Pörröhiuksinen viulistipoika oli intoutunut soittamaan polkkaa niin nopeasti, että Aura tuskin näki hänen sormiaan. Hänellä oli päässään villainen pipo ja käsissään kuluneet hansikkaat, joista sormenpäät puuttuivat kokonaan. Viulisti oli hauskannäköinen, ja kovin monet tytöt jäivät ihastelemaan hänen ulkonäköään – ei vaan siis soittoaan – pidemmäksikin aikaa. Nyt esiintyjien ympärillä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Aura jatkoi matkaansa ja katseli nyt toista soittajaa. Hänellä oli tummanruskeat hiukset ja hän istui viulistin vieressä haitari sylissään. Se ei ollut sellainen iso haitari, vaan pieni ja suloinen ruskea, nappeja siinä oli vain kaksi rivillistä. (Ei Aura nyt tiennyt oikeita termejä niille koskettimille, joilla pojan sormet vikkelästi juoksivat.) Toinen käsi soitti komppia ja toinen tapaili samassa rytmissä toisenlaista melodiaa kuin viulisti. Hauskasti sävelmät juoksivat yhdessä ja kietoutuivat toisiinsa tavalla, joka sai Auran hymyilemään tänäkin typeränä päivänä. Hän käveli soittajien luokse.

"Samu", hän sanoi ja haitarinsoittaja katsoi häneen vähän hämmästyneenä (ei hänen kyllä olisi pitänyt näyttää noin yllättyneeltä, kyllähän Aura käveli heidän ohitseen joka päivä) ennen kuin hymyili.

"Anna rahaa", viulisti huikkasi soittonsa lomasta. Luukas ei puhunut aina niin hurmaavasti kuin hänen ulkonäkönsä antoi ymmärtää, mutta silti hänen silmissään oli pilkettä, joka sai monen tytön sydämen pamppailemaan lujempaa.

"Ei minulla ole kolikoita, anteeksi nyt kamalasti", Aura sanoi.

Pojat saivat kappaleen loppuun ja Luukas iski Auralle silmää. Samu huomasi sen ja näytti ärtyneeltä. Auraa hymyilytti entistä enemmän. Hän kaivoi taskustaan rypistyneen karkkipaperin ja tiputti sen viulukoteloon, joka oli poikien edessä. Tällaisena koleana syyspäivänä kotelo ei ollut kerännyt kovinkaan suurta rahasummaa.

"Odota vaan, me rikastutaan koko ajan", Luukas sanoi.

"Karkkipaperi karkkipaperilta", Aura vastasi, ja Samu tyrskähti.

"Maailma, täältä tullaan!" Samu sanoi ja soitti haitarillaan pienen fanfaarin.

"Teillä ei paljon järki päätä pakota", Aura sanoi ja lähti kulkemaan eteenpäin.

"Julma nainen", Luukas huusi vielä hänen peräänsä. "Tuletko tänään Kellariin?"

"Keskellä viikkoa? Ei siellä kuitenkaan mitään hyviä esiintyjiä ole."

"Lähiaikoina saattaa ollakin", Samu sanoi. Aura jatkoi matkaansa vähän keveämmin askelin. Musiikkia alkoi taas kuulua poikien suunnalta, ja se seurasi Auraa pitkän matkaa. Jostain syystä melodiat lähtivät aina omille teilleen hänen päässään, hän alkoi nopeasti suunnitella variaatioita ja hassuja pieniä välisoittoja kuulemiinsa kappaleisiin. Hän pudisti päätään kävellessään suojatien yli. Meribiologi tai ydinfyysikko. Kvarttilan hän ainakin jättäisi.

Kotiin päästyään Auran hyvä tuuli alkoi vähitellen kadota. Musteläikkä tuli häntä vastaan eteisessä. Yläkerran ennen tyhjillään olleesta asunnosta kuului kolinaa kun huonekaluja siirreltiin ympäriinsä. Aura kumartui rapsuttamaan kissaa, joka kiehnäsi hänen jaloissaan kunnes hän käveli keittiöön ja kaatoi valkoiselle karvakasalle ruokaa. Ja äiti olisi halunnut vielä toisenkin kissan! Jostain syystä Aura aina väitti, ettei pitänyt kissoista, mutta heti kun Musteläikkä oli tullut heidän asuntoonsa, Aura oli rakastunut korviaan myöten. Pienestä valkoisesta kerästä oli nopeasti tullut iso, notkea kiusankappale, joka oli aina siellä, missä sen ei pitänyt olla, mutta silti Aura antoi sen nukkua vierellään ja yritti jättää huomioimatta äitinsä voitonriemuisen ilmeen. Hän oli sanonut hankkiessaan kissan, että Aura vielä muuttaisi mielensä. Joskus Aura kummasteli, miten mutkatonta hänen ja äitinsä yhdessäelo loppujenlopuksi oli. Aura ei ollut asunut äitinsä kanssa kuin vasta kolme vuotta, sitä ennen hän oli tullut tähän asuntoon vain viikonloppuisin. Niiltä ajoilta olohuoneen seinältä löytyi Polaroid-kuvia, joissa hänellä oli saparot ja korvasta korvaan ylettyvä virne.

Auran äiti omisti valokuvausliikkeen ja kummallisen kiharaisen pään. Hän rakasti vanhaa Polaroid-kameraansa enemmän kuin mitään muuta, eikä yleensä vapaa-ajallaan edes koskenut kalliisiin järjestelmäkameroihin. Onnistuneet kuvat hän kiinnitti olohuoneen seinälle sinitarralla. Aura ei halunnut ajatella, miten paljon rasvaisia tahroja tapetista mahtoi löytyä, jos kuvat irrotettaisiin. Toisaalta se ajatus sai hänelle kotoisan olon. Ei kuvia aivan heti irrotettaisi.

Epäonnistuneet Polaroid-kuvat äiti kiinnitti vessan oveen. Se oli melkein täynnä, eikä Aura oikein ymmärtänyt, miksi ne olivat niin näkyvällä paikalla. Kuinka moni vieras ei jäisi tuijottamaan ovessa olevia hullunkurisia kuvia, joista ei joko saanut mitään selvää, tai joissa Auran ja hänen äitinsä naamat olivat vääntyneet mitä kummallisempiin virnistyksiin?

Yläkerran kolina jatkui koko iltapäivän. Kun äiti tuli kotiin, hän keitti Auralle ja itselleen nuudeleita (loppu kotiruoasta haaveilulle) ja he istuivat pöydän ääressä rupatellen niitä näitä. Äidistä oli hauskaa arvuutella, kuka yläkertaan muuttaisi.

"Joku melkein satavuotias matriarkka, jonka suku käy aina kylässä vain siitä pelosta, että jäisivät muuten perinnöttömäksi", ehdotti äiti. Aura mutristi huuliaan.

"Eikö tuo nyt ole vähän tylsää? No, ainakaan siitä asukkaasta ei lähtisi liikaa äänihaittoja!"

"Paitsi jos mummon luut narisisivat kun hän liikkuisi", äiti sanoi, ja Auran oli pakko myöntää, että se oli aivan todennäköistä.

"Parikymppinen opiskelijatyttö joka on perinyt isoisänsä kalusteet ja suunnittelee jo innoissaan kaikkia juhlia, joita uudessa asunnossa voisi pitää", oli Auran vuoro ehdottaa.

"Voi niitä punaviinitahroja antiikkinojatuoleissa", Matilda huokaisi. "Olisitpa nähnyt ne tuolit. Ne näyttivät aivan kuin joltain hienoilta veistoksilta. En kyllä usko, että niissä olisi kovin mukavaa istua."

"Eihän se olekaan tärkeintä", Aura sanoi. "Niistä varmaan haisee raha kilometrin päähän."

"Paitsi sitten kun se typerä tyttö läikyttää kuudennen kerran jotakin alkoholijuomaa tuolille."

"Lopulta ryyppääminen vie hänet vararikkoon, ja hänen on pakko myydä kalusteet ensimmäiselle halukkaalle ostajalle."

"Minä, minä!" äiti huudahti ja Aura nauroi.

Keskustelua jatkui vielä pitkään, ennen kuin Aura malttoi lähteä keittiön pöydän äärestä huoneeseensa ja avata äidinkielen kirjan. Hänellä oli tekemättä eräs novellianalyysi, joka piti palauttaa parin päivän kuluttua. Hän päätyi pureskelemaan kynäänsä, nojaamaan kyynärpäällään puiseen pöydänkanteen ja katselemaan seinälle kiinnitettyjä postikortteja. Joissain asioissa hän oli aika samanlainen kuin äitinsä. Suurimman osan ajasta hän oli niin samankaltainen isänsä kanssa, ettei hän itse edes voinut olla huomaamatta sitä. Mutta ei – sitä ei pitänyt ajatella. Piti analysoida novellia.

Illalla kun Aura kävi nukkumaan ja oli juuri vetänyt peiton ylitseen, yläkerrasta alkoi kantautua pianonsoittoa. Ensin Aura luuli, että hän kuvitteli vain musiikin, mutta mitään noin kaunista hän ei olisi voinut vain kuvitella. Auran kurkkua kuristi. Parasta olisi vain yrittää nukahtaa ja unohtaa koko juttu.

[LadyCapulet]

Täytyy sanoa, että kiinnostus heräsi Alku vaikuttaa lupaavalta ja teksti oli elävää ja todentuntuista. En löytänyt kirjoitusvirheitä, enkä etsinyt. Tykästyin kaupungin nimeen Kvarttila, kuulee heti että se on täynnä soittajia. Tuli pää täyteen erilaisia vaihtoehtoja jatkosta ja olen innostunut tietämään mitä tuleekaan tapahtumaan. Mitäköhän traumoja Auralla mahtaakaan olla, kun ei halua musikaalisena ihmisenä muusikoksi? No sen näkee sitten... Kommentin lyhyydestä huolimatta jään seurailemaan jatkoa.

[Melba]

Mun mielenkiintoni heräsi tämän ensimmäisen luvun perusteella kyllä tosi perusteellisesti :---) Tässä oli just sopivasti sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka todellakin kaipaavat lisäselitystä, mutta silti kokonaisuus oli mielettömän hyvin kasassa pysyvä. Itse idea on periaatteessa tosi yksinkertainen mutta silti olet onnistunut kehittelemään tosi mielenkiintoisen ja moniulotteisen rungon sen ympärille. Tykkäsin kyllä kovasti.

Ainoa vähän ehkä tätä lukukokemustani häiritsevä seikka oli ehkä tietynlainen realistisuuden puuttuminen. En oikein osaa selittää sitä sen paremmin, mutta mua itseäni aina jotenkin häiritsee, jos teksti tuntuu kauhean irralliselta todellisesta maailmasta. Toki se on esimerkiksi kielellisesti paljon parempi pysytellä esimerkiksi vuorosanojen kohdalla erossa kaikista puhekielisistä ilmaisuista, mutta no. :--D Sitten toisaalta taas tässä oli joitakin ilmauksia, jotka oli ehkä sellaisia, että ne on jääneet ihan nykykielestä enimmäkseen pois. Toisaalta ne tuovat tähän sitten vähän sellaista melankolian tai jonkinlaisen romantiikan tuntua.

Tuo edellä mainitsemani juttu oli kyllä kuitenkin vain pieni sivuseikka, enimmäkseen tämä kyllä olikin melkoisen aidon kuuloinen kuvaus vaikka ihan oikeasta elämästä.
Ja nuo samat pikku yksityiskohdat, jotka toisaalta vähän häiritsivät, myös toisaalta lisäsivät tämän mielenkiintoisuutta. Esimerkiksi tuo kissan nimi Musteläikkä (varsinkin valkoisella kissalla) on sellainen, jota tosissaankaan en osaisi kuvitella kenenkään oikeasti antavan kissalleen, mutta toisaalta taas se oli hauska yksityiskohta. :--D Ja niitä löytyi paljon lisääkin, tuo oli vain yksi esimerkki. Ja toisaalta meidän entisen kissan nimi oli Toffee Vanilja Mansikka Tiikeri alias Tofu ja nykyisestäkin kissasta meinasi tulla Silakka, joten..........

Itse sisällöstä en ehkä vielä tässä vaiheessa uskalla sanoa mitään, ehkä jätän tämän nyt vähän hautumaan sekä katson, mihin suuntaan tilanteet lähtevät kehittymään. Loppuun siis lupaus, että aion kyllä ehdottomasti seurailla tämän tarinan jatkoakin, alku oli mielenkiintoinen ja onnistunut. :--)

[pihlajanmarja]

LadyCapulet, mukavaa että kiinnostuit! Toivottavasti jatkokin pitää kiinnostuksen yllä (: Kiitos kommentista!
Melba, kiitos sinullekin! Miulla oli vähän ongelmia tuon kissan nimen keksimisessä, en vain saanut mitään päähäni. Sen takia se on tuollainen. :-D Mutta kivaa että pidit silti!

2. luku

Kellari oli klubi joka sijaitsi Samun ja Luukaksen musiikkilukiota vastapäätä. Siellä järjestettiin erilaisia iltamia, melkein jokaista musiikkilajia varten oli varattu eri ilta. Tiistait olivat jazz-iltoja. Samu nojasi kämmeneensä ja katsoi lavalla soittavaa bändiä kiinnostuneena. Hänen jalkansa taputti lattiaa ihan huomaamatta, ja laulajan hento mutta silti mukaansatempaava ääni leijui tilassa unettavana. Luukas hänen vieressään hymyili jotenkin toispuoleisesti ja tuijotti saksofonistia, joka puhalsi ääniä kauniina virtana ulos soittimestaan.

"Jazz on jotain, mitä en koskaan ihan ymmärrä", Luukas sanoi Samulle. "Ehkä juuri siksi se on niin hienoa."

"Paljonko kello on?" Samu kysyi havahtuen ajatuksistaan. "Tiskit on pesemättä."

"Älä viitsi", Luukas nauroi. "Äiti tulee kuitenkin käymään viikonloppuna. Hän ei voi katsella sitä tiskivuorta tekemättä jotain. Me voidaan vain tehdä mitä huvittaa."

Joskus Luukaksen ajatuksenkulku ihmetytti Samua, mutta toisaalta pojassa oli jotakin niin virkistävää, ettei hän koskaan oikeasti voinut väittää Luukaksen puheita vastaan, olivat pojan perustelut miten naurettavia tahansa.

"Annetaan sitten äitisi siivota taas", Samu sanoi ja virnisti. "Tuo laulaja muuten tuijottaa sinua."

"Tietysti", Luukas sanoi olkapäitään kohauttaen. Joskus Samu mietti, miten Luukas saattoi olla tuollainen. Iskeä silmää ihan vain velvollisuudentunteesta, hymyillä hurmaavasti kuin refleksinä. Ei sillä, että Samulla olisi ollut kokemusta naisten jakamattomasta huomiosta. Saattoihan se olla kuolettavan tylsääkin, mistä sitä ikinä tiesi.

*

Soitto jatkui koko viikon. Aina illalla tiettyyn aikaan se alkoi. Joskus sitä kuului myös päivisin, mutta eniten juuri silloin, kun Aura oli käymässä nukkumaan. Pianomusiikki kantautui liian hyvin Auran huoneeseen ja hän yritti olla tunnistamatta kappaleita. Silti muistoja tulvi hänen mieleensä jokaisesta soinnusta ja melodianpätkästä. Välillä pianisti soitti Sibeliusta, välillä Brahmsia. Välillä kappaleet olivat täysin tuntemattomia, mutta sisälsivät jännittäviä sointuja ja jättivät Auran toivomaan lisää. Häntä melkein harmitti, että piano oli myyty. Ei, ei se harmittanut. Ei hänen kuulunut soittaa pianoa. Se oli ollut hänen isänsä.

Isä oli ollut aina aamuisin olohuoneessa pianon ääressä puolipukeisena ja hiukset pörrössä. Usein oikean pianotuolin viereen Aura oli raahannut oman tuolinsa, oli tehnyt niin aivan pienestä saakka. Hän oli istunut isänsä viereen ja tarkkaillut isän tekemisiä hiiren hiljaa. Hän oli kuunnellut ja katsellut isän sormia koskettimilla pitkään, ennen kuin isä oli nostanut hänet syliinsä ja luvannut tehdä jotain hyvää ja epäterveellistä aamupalaksi. Jossakin vaiheessa päivää oli aina ollut Auran vuoro soittaa, ja isä oli ollut se tarkkailija. Hän ei ollut koskaan hiljaa, vaan oli neuvonut pientä tytärtään vaikeissa kohdissa ja päästellyt ihmetteleviä huokauksia, kun Aura olikin osannut jotain erityisen hyvin. Aura muisti vielä ne huokaukset, muisti sen kuinka hän oli kasvanut vanhemmaksi ja vanhemmaksi ja isä oli aina ollut siinä neuvomassa, auttamassa. Jossain vaiheessa Aura ei enää ollut istunut isänsä vieressä aamuisin, vaan oli tehnyt heille molemmille aamupalaa ja kuunnellut keittiöön kantautuvia sävelmiä hymy huulillaan. Hän oli käynyt pianotunneilla tiukan keski-ikäisen naisen luona, ja se olisi ehkä pysäyttänyt innon kokonaan, jollei hän soittotunneilta tultuaan olisi mennyt isänsä luo ja soittanut hänelle pianoläksynsä – aina paremmin kuin tunneilla.

Nyt yläkerrasta kantautuva pianonsoitto toi liikaa muistoja mieleen ja Aura vietti aluksi monia unettomia öitä sen takia. Seuraavalla viikolla yösoitot jatkuivat. Auran äiti vitsaili niistä, mutta välillä hänkin pysähtyi kuuntelemaan tuttua melodiaa ja katsomaan Auraa surumielisesti hymyillen, hymyssä puolet sääliä. Isän tyttö, niinpä niin.

Sillä viikolla pianisti syventyi Erik Satien kappaleisiin. Gymnopedia no. 1:n alun soinnut olivat tuskallisen tutun kuuloiset, mutta kun Aura sulki silmänsä ja kuunteli, hän tajusi, että kaikkien muistojenkin läpi kappale kuulosti paremmalta kuin hän oli muistanutkaan. Hän ymmärsi musiikista enemmän kuin silloin, aikana ennen äidin luona asumista. Hän makasi sängyssään pimeässä huoneessa, uskalsi tuskin liikahtaakaan. Hän vain kuunteli – ja hymyili.

*

Huolimatta siitä, että joskus pianonsoittoon oli ihanaa nukahtaa, joskus taas se piti Auraa hereillä reilusti yli puolenyön. Hän oli väsynyt koulussa ja kotona, ja hänen äitinsä otti todisteeksi valokuvan hänestä ja hänen silmäpusseistaan. Äiti kutsui yläkerran naapuria hilpeästi Pianistiksi. Aura ajatteli mielessään, että hänen täytyi olla Säveltäjä. Jotkut kappaleista olivat niin kirpeän uuden kuuloisia, ettei niitä ollut voinut soittaa aiemmin kukaan muu kuin se henkilö, joka iltaisin istui pianon ääressä Auran huoneen yläpuolella. Aura ei viitsinyt selittää asiaa äidilleen. Ei hänen äitinsä ollut kovin syventynyt säveltäjien sielunelämään, siinä yhdessä pianistissakin oli kuulemma ollut tarpeeksi (siis Auran isässä). Aura ei ollut koskaan saanut kuulla tarkkaa juttua siitä, mitä äidin ja isän välillä oli joskus ollut, mutta se jokin oli loppunut kun Aura oli ollut neljä. Hänen isänsä, vaikka oli äidin mukaan ollut kamala muusikonrenttu, oli välttämättä halunnut ottaa tytön mukaansa uuteen rivitaloasuntoonsa toiselle puolelle Kvarttilaa, ja äiti oli suostunut varmana siitä, että parin kuukauden päästä isä tulisi luikkien takaisin ja sanoisi, ettei pystyisi olemaan yksinhuoltajana. Toisin kävi, ja äiti sai pitää lapsensa viikonloppuisin ja lomilla. Ennen kuin… Niin, ennen kuin.

Kuva Aurasta silmäpusseineen päätyi jääkaapin oveen. Äiti ei ihan ottanut lapsensa unettomuutta tosissaan, ja Aura meinasi sanoa, että olisi aika soittaa lastensuojeluviranomaiset, ennen kuin muisti, että oli jo kahdeksantoista, eikä siis enää lapsi. Samu joskus ihmetteli, miten Aura oikein viihtyi vieläkin abivuotenaan samassa asunnossa äitinsä kanssa, mutta jokin oli muovannut äidin ja Auran välille niin lujan siteen, ettei Aura sitä vielä halunnut katkaista.

Eräänä aamuna rappukäytävässä, kun Aura lähti kouluun, häntä vastaan tuli kireän näköinen mies, jolla oli siistit vaatteet ja hermostunut ilme. Aura ei ollut nähnyt miestä aikaisemmin, ja kun hän näki miehen nousevan rappusia ylös viidenteen kerrokseen Auran kääntyessä alaspäin, hän ei voinut olla pohtimatta, olikohan siinä Säveltäjä. Hän ei edes miettinyt sitä kauaa, sillä vastaus tuli kuin itsestään. Tuossa miehessä ei ollut musiikkia. Silloin Aura hätkähti ajatuksiaan – ei hänessäkään pitänyt olla musiikkia. Ei enää, ei nykyään. Typerä ajatuksenjuoksu, typerä syksy, typerä, typerä pianomusiikki joka kaikui yläkerrasta hänen korviinsa jokaisena vuorokaudenaikana. Yhtäkkiä kaikki olikin taas vain typerää.

Iltapäivällä Aura lähti Samun ja Luukkaan kämpille. Samu oli kutsunut hänet; postikortti löytyi koulun jälkeen eteisen lattialta kirjoituspuoli ylöspäin. Aura tiesi jo nostaessaan sen, että se oli Samulta. Samulla oli joku ihme juttu postikorttien kanssa. Välillä niitä tuli monta kertaa viikossa, joskus harvemmin. Kun he olivat menneet lukioon, Samu ei ollut kirjoitellut melkein yhtään. Silloin kun hän oli lähettänyt postikortteja, ne olivat täynnä innostuneita kuvauksia hänen uudesta ihanasta musiikkilukiostaan. Auran oli tehnyt mieli repiä kortit, tai tehdä edes jotain. Hän itse oli aloittanut harmaassa koulussa harmaan opiskelun. Oli hän kyllä myöhemmin huomannut, että opiskelu antoi jonkinlaista iloa, eikä harmaus ollut niin harmaata aina. Oli oppilaiden joukossa myös kirkkaita värejä. Pikku hiljaa Samu ja Aura olivat alkaneet taas jutella enemmän. Jossain vaiheessa Aura oli päättänyt, ettei hän saanut olla kateellinen Samun koulusta. Itsehän hän oli päättänyt. Itse hän oli sanonut, että piano piti myydä, kun rivitaloasuntoa tyhjennettiin sinä maaliskuisena päivänä joskus. Samun postikorttejakin oli alkanut tulla taas, ja Aura yritti lukea niitä hymyillen eikä kateellisena hymähdellen.

Tässä postikortissa luki vain, että Luukkaan äiti oli käynyt siivoamassa (Aura vähän sääli pojan äitiparkaa, hän tiesi, miten sotkuisia Samu ja Luukas olivat), ja että olisi parempi tulla käymään tai muuten. Auraa nauratti Samun uhkailu. Aura oli väsynyt ja ollut koko päivän koulussa ärsyyntynyt jokaisesta asiasta, mutta Samulle meneminen kuulosti hyvältä. Aura huikkasi äidilleen, että lähtisi Samun luokse ("Tule joskus takaisin", kuului vastaus äidin huoneesta) ja vaihtoi koululaukkunsa kevyempään. Postikortin (se oli kimalteleva muumikortti, olikohan myyjä paljonkin epäillyt Samun miehekkyyttä tämän ollessa ostoksilla) hän liimasi sinitarralla huoneensa oveen. Sitten hän lähti ja koitti hymyillä matkalla. Ei mikään nyt ollut liian typerää, ei edes pianonsoitto, joka kantautui taas jostakin ylhäältä.

Luukkaan ja Samun asunto sijaitsi eräässä nuhjaantuneessa opiskelija-asuntolassa, jonka vuokra oli halpa ja seinät kuin paperia. Aura käveli portaat kuudenteen kerrokseen (miksei täälläkään ollut hissiä) ja soitti ovikelloa. Oven avasi Samu, joka hymyillen viittoi Auraa astumaan peremmälle. Aura jätti vaatteensa naulakkoon ja kengät kenkätelineeseen (kyllä näki, että Luukkaan äiti oli vähän siivoillut, kengät olivat niin sievässä rivissä, yksikään kengänkärki ei osoittanut väärään suuntaan), ja hipsi sukkasillaan Samun huoneeseen. Sitä huonetta Luukkaan äiti ei ollut siivonnut. Pöytä oli täynnä levypinoja ja kirjahyllyn kirjat olivat sikin sokin ilman mitään tiettyä järjestystä. Sänky oli sentään pedattu, ja lattialla oli yllättävän vähän koulumonisteita. Nuotteja oli sitäkin enemmän, ja Samun haitari oli kirjoituspöydän alla kotelossaan.

"En olekaan käynyt täällä vähään aikaan", Aura sanoi.

"Niinpä, petturi. Siellä sinä vaan normaalilukiossa normaalien ihmisten kanssa juttelet ja normaalisti opiskelet, ja unohdat minut ihan kokonaan", Samu sanoi ja haroi hiuksiaan muka ärtyneen näköisenä.

"Annatkohan koskaan anteeksi", Aura vastasi pyöritellen silmiään. Yhtäkkiä Samu kaappasi hänet halaukseen. Hän oli lyhyt ja vähän tukevarakenteinen, ja Aura meinasi tukehtua. Ovi keittiöön aukesi ja kuului Luukaksen muka säikähtänyt kiljaisu.

"Taisin keskeyttää herkän hetken", hän sanoi kun Samu oli vihdoin päästänyt Aurasta irti. Aura tuhahti.

"Samun kanssa ei muunlaisia hetkiä voi ollakaan", Aura sanoi. "Näetkö nyt hänen säihkyvät silmänsä, ja tuon pehmoisen pään täynnä kauniita hiuksia!"

Luukas näytti vähän vaivaantuneelta ja Samu tönäisi Auraa tarpeettoman lujasti.

"Mennäänkö Kellariin?" Luukas kysyi. "Siellä on tänään pianoilta."

*

Jotenkin aivan Auran tuuria päätyä Kellariin juuri sinä iltana, kun ohjelma koostui pelkästään pianokappaleista. Hän melkein olisi epäillyt, että Samu oli tiennyt asiasta, mutta kun hän katsoi Samun pahoittelevaa ilmettä, hän tiesi, että ei Samu tätä ollut tahallaan tehnyt. Ja oikeastaan pianomusiikki oli mukavaa. Enemmänkin kuin mukavaa. Lavalle olisi saanut mennä soittamaan kuka tahansa. Piano oli vanha ja vähän epävireessä, mutta Auran sormet syyhysivät silti pääsyä koskettimille. Säveltäjän muuttaminen heidän asuntonsa yläkertaan oli salakavalasti pistänyt hänen mieleensä pienen kipinän. Soittokipinän. Aura yritti pitää ajatuksensa kurissa ja alkoi kertoa Samulle Säveltäjästä. Luukas oli juttelemassa jonkun tuttunsa kanssa (pienikokoinen tyttö joka oli vähän aikaa sitten soittanut ragtimea vähän epätahdissa) ja Samu näytti eksyneeltä.

Samu yritti kuunnella kiinnostuneena Auran tarinaa Säveltäjästä joka öisin nukkumisen sijasta soitti pianoa. Auraa nauratti, Samu oli jotenkin poissaolevan näköinen ja tuijotteli lavalle hajamielisenä eikä kohta enää edes kuunnellut, mitä Auralla oli sanottavana. Toisaalta se oli ärsyttävää, toisaalta se oli vain niin samumaista, ettei Aura jaksanut ärsyyntyä. Pianomusiikki sai hänet hyvälle tuulelle edelleen. Ehkä se oli jotain sisäänrakennettua. Ehkä se johtui tästä kaupungista. Kohta Luukas tuli tuttunsa pöydästä tyttö mukanaan. Tyttö näytti katselevan Luukasta ihailevasti, mutta kun Luukas istui Auran viereen pöydässä, tyttö katsoi Auraa kuin kilpailijaa. Auraa se vain nauratti, eikä Luukas edes huomannut sitä.

Luukas esitteli tytön, jonka nimi hävisi hetkessä Auran mielestä. Luukas ja tyttö istuutuivat pöydän ääreen. Samu tilasi oluen. Luukas lupasi tarjota siiderit "teille tytöille", ja tyttö mulkaisi Auraa vieläkin mustasukkaisemmin. Selvästikin hän luuli, että Auralla ja Luukaksella oli jotakin meneillään. Hah. Turha luulo.

Onneksi oli perjantai, eikä Auralla ollut mitään kiirettä lähteä mihinkään. Pianomusiikki oli rentouttavaa, vaikka Samuun se ei näyttänyt vaikuttavan aivan niin. Hän nimittäin näytti siltä kuin olisi yrittänyt hukuttautua kaljaansa. Luukas taas näytti siltä, ettei oikein tiennyt, mitä tehdä, kun tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen. Aura istui vähän lähemmäksi Samua ja alkoi heitellä hänelle kommentteja jokaisesta esiintyjästä. Hetken kuluttua Samu alkoi piristyä ja kohta he keskustelivat jo varsin vilkkaasti soittajien taidoista. Aurasta tuntui, että hän ei olisi ollut liian huono Kellarin soittajaksi. Luukas osallistui keskusteluun kunhan kerkesi, ja näytti pakokauhuiselta, kun tyttö kerjäsi hänen huomiotaan.

"Mennäänkö ulos", hän sanoi lopulta osoittaen sanansa Samulle ja Auralle. "Poikien juttuja", hän selitti tytölle, joka ei aivan ostanut Luukaksen selitystä. Auran taas teki mieli kysyä, mikä poika hän muka oli, mutta päätti päästää Luukkaan ahdingosta ja lähteä suosiolla hänen kanssaan ulos.

Ulkona oli tuulista, kylmää ja märkää. Ilma tuoksui syksyltä ja Aura kietoi takkia tiukemmin ympärilleen.

[pihlajanmarja]

3. luku

Lopulta Aura päätyi nukkumaan vieraspatjalla Luukaksen ja Samun asunnon keittiössä. Aamulla hän heräsi siihen kun unenpöpperöinen Luukas melkein kompastui häneen matkalla jääkaapille. Kohta Samukin ilmestyi aamupalapöytään joten Auran täytyi nousta ylös. Hän piti lauantaiaamuista, varsinkin sellaisista, jolloin ei oikeastaan tapahtunut paljon mitään. Ulkona paistoi vaihteeksi aurinko ja kadulla olevat vesilätäköt heijastivat yläpuolellaan kasvavat vaahterat ja niiden värikkäät lehdet. Aura huomasi pohtivansa, mitähän Säveltäjä oli soittanut edellisenä iltana. Vaikka hän oli ollut poissa kotoa, oli hän silti saanut edellisenäkin iltana päivittäisen pianomusiikkiannoksensa. Jostain syystä se ei haitannut häntä ollenkaan. Ehkä Säveltäjän soittaminen oli jonkinlaista siedätyshoitoa.

Ei Aura koskaan ollut pystynyt oikeasti vihaamaan pianoa, tai muutakaan musiikkia, vaikka oli kunnolla yrittänytkin. Jostain melodiat palasivat hänen päähänsä. Varsinkin koeviikkoisin, kun hänen olisi pitänyt tehdä jotakin aivan muuta, jokin erikoinen melodia tarttui hänen päähänsä ja hän huomasi hyräilevänsä sitä samalla kun luki koealuetta läpi. Musiikki nyt oli ollut pitkään jokapäiväinen osa hänen elämäänsä, ei pelkkä musiikkilukion vältteleminen – varsinkaan tässä kaupungissa – auttanut unohtamaan sitä.

Aura paahtoi itselleen leipää ja otti loput kahvit pannusta ennen kuin istui Samun ja Luukaksen seuraan keittiön pöydän ääreen. He rupattelivat kaikenlaista ja se oli mukavaa. Kenenkään seurassa Aura ei viihtynyt niin hyvin kuin Samun, ja nykyään Luukaskin usein kuului samaan seurueeseen. Siellä missä Samu, siellä Luukas – vaiko sittenkin toisinpäin?

Syötyään Aura lähti pian takaisin kotiin. Torin puolivälissä hän muuttikin mieltään ja kääntyi ympäri puistokadun suuntaan. Hän tahtoi merenrannalle. Kävellessään hän hyräili jotakin hyväntuulista modernia pianokappaletta, jonka joku oli soittanut edellisenä iltana Kellarissa. Hän huomasi olevansa paremmalla tuulella kuin yleensä. Syksy oli oikeastaan aika kaunista aikaa välillä.

Puistokatua reunustivat siisteihin riveihin istutetut puut. Tähän aikaan lauantaiaamusta puistossa ei näkynyt muita kuin satunnaisia koiranulkoiluttajia ja leikkiviä lapsia. Aura käveli hiekkatien läpi kunnes kääntyi risteyksessä oikealle, tielle, joka johti merenrantaan. Aura muisti aina pienenä käyneensä täällä kun oli ollut äitinsä luona viikonloppuisin. 

Merenranta oli pelkkää mukulakiveä, mutta Aura rakasti sitä tunnetta kengänpohjissaan. Kesäisin merenrantaan oli mukavaa tulla paljain varpain ja lämmitellä varpaitaan kivien lämmössä, ja nyt kun syksy oli täällä, Aurasta oli vain hienoa seistä ja haistella mereltä saapuvaa tuulta. Ehkä hänestä tulisikin meribiologi. Ei se niin kaukaa haettua ollut, vaikkei hän niin usein biologian tunneilla kuunnellutkaan. Pienenä äiti oli keksinyt hänelle seikkailuja. Aura oli istunut äitinsä sylissä ja äiti taas istui yhdellä tietyllä kivellä, tarinakivellä, ja puhui isoista laivoista, kangaspurjeista jotka pullistuivat, sekä merirosvoista. Merimies oli myös yksi ammattivaihtoehto. Aura, merinainen.

Aura istui hänen ja äitinsä tarinakivelle ja sulki silmänsä. Viime aikoina ei nykyhetkellä ollut ollut hänelle niin paljon väliä. Hän joko muisteli vanhoja aikoja tai kuvitteli tulevaisuuttaan. Lukiokin vain lipui ohi, ei sillä, että siitä olisi ollut mitään haittaa. Aura oli vain nyt pysähtynyt miettimään, mitä hän oikein muistaisi tästä ajasta myöhemmin? Tuskin mitään kovin suurta. Tai edes pientä. Hän ei oikeastaan ollut tehnyt mitään mielenkiintoista koko lukioaikanaan. Ainoa vähääkään mielenkiintoa herättävä tapahtuma viime aikoina oli ollut yläkertaan muuttanut Säveltäjä ja hänen mysteerinsä. Auran pitäisi tehdä jotain juuri nyt. Hänen pitäisi elää kun kerran oli nuori. Selvästikin hänen ajatuksensa vetivät suuren joukon kliseitä puoleensa.

Lopulta Aura nousi kiveltä ja katsoi vielä vähän aikaa merelle päin ennen kuin lähti. Tuuli lauloi hänen korvissaan ja hänen teki mieli laulaa mukana.

* * *

Sinä lauantaina rahaa tuli paljon. Sietikin tulla, sillä Samun näpit meinasivat jäätyä soittaessa, ja Luukaksen piti koko ajan virittää viulua uudestaan. Samu ei tiennyt, miksi he olivat kuvitelleet, että tämä oli hieno tapa tienata rahaa ja "kasvattaa luonnetta". Hänen luonteensa muuttui vain kärttyisemmäksi ja olisiko rahasta hyötyä enää siinä vaiheessa talvea, kun he olisivat molemmat paleltumien peitossa? Sitten hän ajatteli heidän suunnittelemaansa kesäistä soittomatkaa maailmalla, ja jotenkin soittaminen tuli paljon sujuvammaksi sen jälkeen, ja mummoillekin hymyileminen oli helpompaa. Sen lisäksi he saisivat tästä kurssin. Heidän koulunsa kansanmusiikkiyhtyeen ohjaaja oli luvannut sen heille ilomielin, jos he todellakin soittaisivat säällä kuin säällä joka ikinen päivä kevääseen asti tällä samalla torin kulmalla. Luukas oli ottanut haasteen vastaan. Samu oli ensiksi vastustellut, mutta kuten tutuksi oli tässä lukion aikana käynyt, Luukasta oli vaikea vastustaa.

Luukkaasta puheen ollen, yhtäkkiä Samu huomasi vähän matkan päässä kolme tyttöä, jotka katselivat selvästikin viulistipoikaa ihastellen. Välillä he supisivat jotakin, ja lopulta he marssivat Samun ja Luukaksen luokse vähän hermostuneesti naureskellen ja tiputtivat yhtä aikaa jotakin viulukoteloon, jonka toimena oli kerätä heille rahaa. Kun kappale loppui, Luukas katsoi koteloon uteliaana.

"Ei karkkipapereita ainakaan", hän sanoi avatessaan kolme ruutupaperitolloa. Niissä jokaisessa oli eri puhelinnumero. Luukas näytti häkeltyneeltä.

"Ne ovat sinulle, pidä hyvänäsi", Samu sanoi vähän nyrpeänä. Luukas kohautti olkapäitään ja tunki paperilaput taskuunsa. Mistä ihmeestä hän voisi tietää, kenelle niistä tytöistä kannattaisi soittaa? Ei hän ollut nähnyt heissä mitään eroa toisistaan.

Tämän tehtyään Luukas ehdotti uutta kappaletta ja pojat jatkoivat soittamista. Samu tunsi itsensä typeräksi. Ei kukaan hänelle koskaan puhelinnumeroja viulukoteloon jättänyt. Ehkä se kävi järkeen. Ei hän edes halunnut tyttöjen puhelinnumeroita. Luukas ilmeisesti halusi…

* * *

Vaikka Aura oli ollut vielä kotimatkallaan aivan varma siitä, että tänään oli se päivä, kun hän oikeasti alkaisi tehdä jotakin elämälleen, kotiin päästyään hän ei ollut aivan niin varma siitä. Hänen äitinsä oli vielä töissä, joten Aura teki itselleen ruoaksi munakasta ja söi yksin keittiön pöydän ääressä. Yläkerrasta ei kuulunut tänään mitään. Ehkä Säveltäjä nukkui viikonloppuisin pitkään aamulla. Se ei olisi ollut mikään ihme ottaen huomioon, miten pitkään hän iltaisin pysyi valveilla soittaen.

Syötyään Aura meni huoneeseensa ja katsoi ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään sellaista, mikä jotenkin auttaisi muuttamaan elämää mielenkiintoisemmaksi. Lopulta hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa äidinkielen esseetä. Hänen elämänsä oli tylsää.
Kun Auran äiti tuli kotiin, hän ehdotti, että he lähtisivät ulos valokuvaamaan. Äiti olisi se joka ottaisi kuvia, ja Aura saisi olla mallina. Koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, hän suostui siihen. Lopulta äiti päätyi ottamaan enemmän kuvia maisemista kuin Aurasta. He kävelivät kaupunkia ympäri ja Auran äiti napsi kuvia melkein mistä vaan. Viulunrakentajan torikojusta, joka pysyi pystyssä joka vuosi aina siihen asti, kunnes ensilumi tuli, pienistä lapsista jotka juoksentelivat kadulla, pääkadun autoruuhkasta, joka oli aina lauantaisin iltapäivällä yhtä jumissa, sekä musiikkikauppakujasta.

"Tämä oli isäsi lempikatu", Auran äiti sanoi.

"Tiedän", Aura vastasi. He kävelivät kadun läpi ja Aura katseli näyteikkunoissa olevia pianoja. Tämä oli joskus hänenkin lempikatunsa. He kävelivät musiikkikirjaston ohi ja tänään Aura huomasi kirjastonpitäjän vilkutuksen ja vastasi siihen.

Kirjastoa piti laiha vaaleahiuksinen nainen, joka näytti siltä kuin pienikin tuulenväräys olisi voinut kaataa hänet kumoon. Hänen nimensä oli Julia Lumme ja hän oli Samun äidin sisko. Hän asui kirjaston yläkerrassa, mutta vietti enemmän aikaa kirjastossa kuin kotonaan, tai ainakin siltä Aurasta tuntui. Hän oli useimmiten hyvin hiljainen, ja Aura muisti pienenä katselleensa levyhyllyjen välistä, kuinka neiti Lumme vakavana selaili vanhoja äänilevyjä pitkillä, laihoilla sormillaan. Silloin hänen kasvoillaan oli kummallinen tyyneys. Aura oli katsellut levyjä kunnioittavasti, mutta lopulta unohtanut kunnioituksen kun Samu kiskoi häntä hihasta ja he aloittivat taas uuden hippaleikin levyhyllyjen sokkeloissa. Kvarttilan kaupungin musiikkikirjasto sisälsi ennätyksellisen suuren määrän kaikenlaisia musiikkiäänitteitä. Siellä oli myös nuottiosasto, jossa Samu ja Aura tahmeilla käsillään (mikä siinä on, että lasten kädet eivät melkein koskaan olleet puhtaat) selailivat isoja nuottikirjoja ja puhuivat siitä, mitä näistä teoksista he isona varmasti osaisivat soittaa. Neiti Lumme ei koskaan häätänyt heitä pois kirjastosta. Nykyään Aura mietti, olikohan hän yksinäinen isossa kirjastossaan ja pienessä yksiössään, joka sijaitsi kirjaston yläpuolella. Mutta luultavasti hänelle riitti musiikki, äänilevyjen rauhoittava läsnäolo ja se, että asiakkaita kävi usein, sillä olihan tämä nyt sentään Suomen virallinen musiikkikaupunki, jonne monet kuuluisatkin säveltäjät tekivät tutkimusmatkoja. Kerran Aura oli nähnyt bussin, joka pysähtyi torin laidalle ja josta astui ulos suuri joukko Suomen kuuluisimpia säveltäjiä. Se oli ollut kummallista.

Auran miettiessä taas neiti Lummetta ja tämän äänilevyjä hän ja äiti olivat ehtineet jo kadun päähän. Iltapäivä alkoi jo  hämärtyä illaksi, sillä päivät lyhenivät kaiken aikaa. He päättivät lähteä kotiin ja juoda syksyn ensimmäiset glögit ja katsoa jotakin hömppäohjelmaa televisiosta ennen kuin sauna lämpenisi. Aura piti lauantaipäivistä.

Lopulta äiti ja Aura päätyivät lojumaan sohvalla, juomaan glögiä ja katsomaan Sinkkuelämän ensimmäistä tuotantokautta, jonka Auran äiti oli lainannut joltakin kaveriltaan. Saunan jälkeen Aura katsoi vielä pari jaksoa ennen kuin meni nukkumaan.
Tai yritti mennä nukkumaan.

Kello oli yksitoista, kun hän sammutti valot, kääriytyi peittoonsa ja ummisti silmänsä. Kohta hän tunsi pehmeän tömähdyksen kun heidän kissansa hyppäsi sängylle ja asettui kerälle nukkumaan jalkojensa päälle. Aura hengitti syvään ja oli melkein nukahtamaisillaan, kun yläkerran asunnosta alkoi kuulua pianonsoittoa. Aura yritti olla välittämättä siitä, eihän se ollut kuin vaimeaa, mutta sävel kiinnitti silti hänen huomionsa ja hänen oli pakko pinnistää kuuloaan ja yrittää tunnistaa kappaletta. Hän ei onnistunut siinä, mutta jäi silti kuuntelemaan. Hänen ei olisi pitänyt. Hänen olisi pitänyt nukkua. Hän halusi nukkua, häntä väsytti edellisillan valvomisen jälkeen, mutta yläkerran pianonsoittaja halusi selvästikin pilata hänen yöunensa taas kerran. Aura käänsi kylkeään ja kissa äännähti närkästyneenä pudotessaan nukkumapaikaltaan. Se tassutteli jalkopäähän ja kohta kissan suunnalta kuului vain tyytyväistä tuhinaa.
Aura taas kuunteli pianonsoittoa silmät auki tuijottaen tummaa seinää. Säveltäjä osasi soittaa, sitä ei voinut kiistää. Kappale taisi olla taas hänen omansa, sillä ainakaan Aura ei ollut kuullut mitään tuon kaltaista aikaisemmin. Kappale oli alkanut bassokäden hiljaisella kolmisoinnulla, jota toistettiin edestakaisin. Sitten mukaan tuli melodia, joka tuli korkeammalta ja liiteli ties missä samalla kuin toinen käsi jatkoi samaa säestystä muuttumattomana. Sitten, aivan yhtäkkiä, melodia katkesi kuin leikattuna ja samaten myös säestysääni. Tuntui kuin kappale olisi jäänyt kesken. Taukoa ei kestänyt kuitenkaan pitkään, ja yhtäkkiä melodia jatkui, mutta se oli muuttunut. Yhtäkkiä se oli synkempi ja salaperäisempi ja Auran selkää pitkin juoksi kylmiä väreitä. Hän oli nyt varma, että oli oikeassa. Tuo yläkerran asukas ei voinut olla pelkkä pianisti. Hänen täytyi olla säveltäjä.

Kun kappale loppui, Aura oli hetken aikaa jopa pettynyt. Sitten hän tajusi, että nyt olisi hyvä tilaisuus saada unta, kun oli kerrankin aivan hiljaista. Hän sulki silmänsä. Hän hengitti syvään. Hänen päänsä oli painava ja hän olisi saattanut nukahtaa aivan hetkessä, jollei Säveltäjä olisi aloittanut uutta kappaletta. Nyt hän soitti Für Eliseä. Kuka ihme – Aura olisi puhissut kiukusta ja turhautumisesta, jollei olisi ollut liian väsynyt siihen. Sen sijaan hän painoi tyynyn korvilleen, mutta kappaleen liiankin tuttu melodia kantautui silti hänen korviinsa. Eikä voinut kuvitellakaan, että Säveltäjä olisi lopettanut soittoa siihen, kun alkuperäinen kappale loppui. Sen sijaan hän alkoi kehitellä melodiaa eteenpäin ja tehdä muunnelmia kappaleesta. Ensimmäinen muunnelma melkein jopa herätti Auran mielenkiinnon, mutta alkuperäisen kappaleen tunnelma pysyi. Variaatioita tuli enemmänkin, ja joitakin Säveltäjä jopa hioi, eli soitti uudestaan ja uudestaan, muunteli jopa muunnelmia! Aura mietti, että jos heidän huushollissaan olisi ollut jossakin komerossa hyvin pitkä, puinen harja, hän olisi hakenut sen ja hakannut harjanvarrella kattoon.

Soittoa tuntui jatkuvan ikuisuuden ajan, vaikka totta puhuen oli kulunut vasta neljäkymmentäviisi minuuttia, kun Aura luovutti ja nousi ylös. Hän lähti huoneestaan, käveli pimeän olohuoneen läpi ja näki, että keittiön oven alta tunkeutui valoviiru. Joko äiti oli taas unohtanut valot päälle yöksi, tai sitten hän olisi vielä hereillä. Kummatkin vaihtoehdot olivat yhtä todennäköisiä. Aura raotti ovea ja kurkisti keittiöön. Siellä istui äiti pelaamassa pasianssia.

"Etkö saa unta?" äiti kysyi kun huomasi Auran ovensuussa. Aura pudisti päätään, haukotteli ja käveli sitten jääkaapille.

"Miksi et?"

"Für Elisen variaatioita", Aura sanoi pää jääkaapin uumenissa.

Äiti naurahti. "Kuulin kyllä. Voisi valita jonkun muun kappaleen."

"Minun tuurillani seuraavana on kissanpolkka."

"Pelataanko korttia?"

Niin Aura päätyi istumaan keittiössä ja pelaamassa äitinsä kanssa korttia yhteen asti. Sitten hän päätti mennä takaisin nukkumaan. Sängyssä hän huomasi, että kissa oli vallannut hyvin suuren osan hänen nukkumatilastaan, ja kun hän siirsi sitä, kissaneiti näytti loukkaantuvan hyvin verisesti,  loikkasi pois sängystä ja käveli häntä ylpeästi pystyssä pois huoneesta. Ei ollut Auran ongelma. Nyt hän vihdoin saisi nukkua – paitsi että soittoa kuului vieläkin.

Enää Säveltäjä ei soittanut onneksi Für Eliseä, mutta sen sijaan jonkinlaisia skaalaharjoituksia. Aura hautautui syvemmälle vällyihinsä. Hän sulki silmänsä. Häntä väsytti armottomasti. Puoli tuntia hän pyöri sängyssä levottomasti, ennen kuin lopulta nukahti pianomusiikin soidessa taustalla.

[Elfmaiden]

Ensimmäisen luvun luettuani täytyy sanoa, että pidin lukemastani. Katusoittajapojat kuulostavat ihanilta, varsinkin polkka. Aurakin vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta, vaikka hyvin melankolisella mielellä onkin. Kiinnostaa, millainen draama pianonsoiton lopettamiseen liittyy...
Mikäli et ehtinyt vielä julkaista kaikkea, toivottavasti ehdit pian!

[pihlajanmarja]

Elfmaiden, mukavaa kuulla että pidit! Ei todellakaan ole kaikki vielä tässä, tarinassa on tosiaankin yli 50 000 sanaa :-D Julkaisen aika hitaaseen tahtiin mutta toivottavasti ei haittaa!

4. luku

Aamulla Aura olisi mielellään nukkunut pitkään, mutta heräsi siihen, kun äiti kolisteli jotakin keittiössä yhdeksän jälkeen. Kun Auran huoneeseen alkoi tulla ihana vohvelien tuoksu Auran oli pakko nousta, vaikka häntä väsytti vieläkin.  Syödessään hän ihmetteli, miten hänen äitinsä pystyi aina olemaan aamuisin niin hilpeä, vaikka hänellä oli tapana valvoa myöhään juoden teetä ja tehden jotakin keskeneräisiä projektejaan valmiiksi. Äidillä oli aina menossa jokin projekti. Auralla ei tosin ollut hajuakaan, mihin projektiin pasianssin pelaaminen saattoi liittyä. Luultavasti ei mihinkään.

Tietenkään yläkerrasta ei kuulunut nyt pianonsoittoa. Mitä luultavammin Säveltäjä oli vielä onnellisesti nukkumassa. Auran teki mieli kävellä ylempään kerrokseen ja soittaa herra Säveltäjän ovikelloa niin kauan, kunnes hän avaisi. Saisipa ainakin herätyksen, ei ollut reilua, että Säveltäjän unia ei häirinnyt minkäänlainen melu, mutta Säveltäjä kyllä häiritsi monenkin yöunia. Ainakin Aura veikkasi, että naapurin mummokaan ei ollut kovin onnellinen tästä uudesta yläkerran asukista. Toisaalta mummo oli puolikuuro, joten luultavasti hän oli siinä onnellisessa asemassa, ettei edes kuullut mitään. Sitä paitsi asunto oli aivan Auran ja hänen äitinsä asunnon yläpuolella, joten melko varmasti sinne soitto kuului kaikista parhaiten.

Syötyään vohveleita Aura päätti sittenkin mennä vielä nukkumaan vähäksi aikaa, olihan kello vasta puoli kymmenen. Hän torkkui melkein yhteentoista asti, ennen kuin ääni siitä kun ulko-ovi laitettiin kiinni herätti hänet unestaan. Äiti oli varmaan lähtenyt valokuvaamaan. Aura nousi ja venytteli. Kuinkas ollakaan, yläkerrasta kuului taas pianonsoittoa. Tällä kertaa Säveltäjä soitti kadensseja. Aura nousi ylös ja vaihtoi yöpukunsa päivävaatteisiin. Pianonsoitto lakkasi yhtäkkiä, ja ylhäällä kuului askelia. Säveltäjä oli siis kotona, ja hereillä. Aura katsoi itseään peilistä. Hänen silmiensä alla oli tummat renkaat. Hän ei jaksaisi kuunnella tuota pianonsoittoa enää yhtään yötä. Aura oli tehnyt päätöksensä. Hän menisi yläkertaan.

Kun Aura oli varmistanut, että hänellä oli avaimet mukanaan, ja sulkenut kodin oven takanaan, hän epäröi hetken. Olisiko tämä varmasti tarpeellista? Sitten hän muisti Für Elisen ja ne liian monet variaatiot, ja päätti, että jonkun täytyi kertoa Säveltäjälle, monelta se hiljaisuus alkoikaan tässä taloyhtiössä. Ehkä Säveltäjä ei ollut vain lukenut sääntöjä tarpeeksi hyvin. Tai ollenkaan.
Niinpä Aura käveli yhdet rappuset ylös ja seisoskeli vähän aikaa käytävässä, ennen kuin sai selvitettyä, mikä ovi oli sen asunnon ovi, joka oli juuri heidän yläpuolellaan. Postiluukussa luki vielä edellisen asukkaan sukunimi (Pellinen), ja Auran hämmästykseksi ovi oli raollaan. Aura soitti ovikelloa varmuuden vuoksi. Kukaan ei vastannut. Ehkä Säveltäjä ei vain halunnut vastata? Uteliaisuus otti vallan ja Aura avasi oven ja luikahti sisälle. Hän jätti oven samalla tavalla raollaan kuin se oli ollutkin ja katseli ympärilleen. Hän oli eteisessä, jonka seinällä naulassa roikkui paksu villakangastakki ja lattialla naulakon alla oli mustat miesten kengät. Olohuoneen ovi oli auki.

Avonaisesta ovesta näkyi tummanruskean puun värinen piano. Se kiilsi kauniisti ja sen päällä oli huteran näköinen pino nuottikirjoja ja -papereita. Aura hiipi sisälle. Hän ei itsekään tiennyt, miksi hän hiipi. Hänenhän oli pitänyt juuri löytää Säveltäjä, sanoa napakasti ja ärtyneesti asiansa ja poistua. Nyt hän ei halunnutkaan, että Säveltäjä tulisi ihan heti. Sen sijaan hän istuutui kalliinnäköiselle pianotuolille ja katsoi edessään olevaa nuottipaperia, johon oli piirretty lyijykynällä nuotteja ja jonka marginaaleihin oli kirjoitettu sotkuisia merkintöjä. Nuotti näytti samalta kuin se kaunis kappale, joka oli illalla kuulunut Auran huoneeseen. Aura tuijotti koskettimia. Hän asetti sormensa niille ja tunnusteli pitkää rivistöä edessään. Hän halusi soittaa. Asunnossa oli hiljaista. Ehkä Säveltäjä oli lähtenyt vaikka kauppaan ja unohtanut ulko-ovensa raolleen. Ehkä hän ei tulisi aivan heti takaisin.

Aura katsoi nuottia ja alkoi soittaa alun bassokuviota varovasti vasemmalla kädellään. Nuotit olivat vieläkin hänelle aivan yhtä helppoa luettavaa kuin kirjaimet. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän oli oppinut lukemaan nuotteja ja sanoja samaan aikaan. Melodia kuulosti alussa vähän kömpelöltä, mutta kun Aura pääsi sisälle sen tunnelmaan, sormetkin löysivät paikkansa paremmin. Hän oli kaivannut tätä. Mikään ei ollut vastaavaa kuin tunne joka syntyi, kun osasi jotakin täydellisesti, kun jokainen liike sormissa oli juuri sellainen kuin pitikin, kun pianosta kaikui ilmoille melodia, jota ei olisi kuulunut juuri silloin, jos Aura ei olisi sitä esiin päästänyt. Hän tuli tauon kohdalle. Hän hengitti syvään ennen kuin jatkoi. Tämä sävellys oli hienointa musiikkia, jota hän oli kuullut pitkään aikaan.
Yhtäkkiä Aura tajusi, ettei hän ollut yksin. Tunne tuli salamana ja hänen sormensa kompuroivat. Hän katsoi oikealle ovea kohti ja hätkähti. Soitto loppui siihen. Ovensuussa seisoi vanha mies joka piteli käsissään pyykkikoria. Harmaa sänki peitti hänen leukansa ja hänellä oli harmaat, sotkuiset hiukset. Hänen siniset silmänsä olivat kohdistuneet Auraan, ja ilme, joka oli ensin ollut hämmästynyt, muuttui hetkessä äkäiseksi, kun hän huomasi Auran katseen.

"Mitä sinä teet täällä?" hän kysyi rauhallisesti, mutta Aura tiesi heti, että mies saattaisi raivostua hetkellä millä hyvänsä oikein kunnolla.

"Minä –" Aura sanoi, muttei osannut jatkaa.

"Miten pääsit sisälle?"

"Olitte jättäneet oven auki", Aura sanoi. Teitittely tuli melkein automaattisesti.

"Älä viitsi teititellä minua. Se on typerää", mies sanoi. Hän ei vieläkään näyttänyt aivan vihaiselta, mutta siltä, että kohta hän saattaisi olla. "Et saisi tutkia toisten ihmisten koteja. Mitä asiaa sinulla oli?"

Nyt Aura muisti asiansa, ja häntä alkoi hiukan ärsyttää miehen alentuva kohtelu. Hän nousi pystyyn ja katsoi miestä niin kopeasti kuin pystyi.

"Minä tulin kertomaan, että pianonsoittosi häiritsee minun yöuniani. Vaikka miten olisitte Suuri Säveltäjä ja vaikka inspiraatio tulisikin keskellä yötä, kerrostalossa ei saa meluta iltakymmenen jälkeen. En tiedä, millaisessa kartanossa olet aikaisemmin asunut, huonekalujen perusteella hienossakin paikassa, mutta täällä sinun täytyy ajatella muitakin ihmisiä. Für Elisen variaatiot voit suosiolla jättää pois kokonaan, niitä ei jaksa kuunnella edes päivisin."

Auran kivahdus sai Säveltäjänkin ilmeen muuttumaan kiivaaksi ja kovaksi.

"En pidä siitä, että tulet tänne pilkkaamaan minua ja työtapojani. Ensin tulet kutsumatta sisään ja tutkit yksityisiä papereitani, ja sitten kun tulen paikalle, kehtaat vielä järjestää kohtauksen. Ulos täältä."

Aura ei pelästynyt miehen käskyä.

"Sinä saat luvan keksiä öisin parempaa tekemistä kuin pianonsoitto. Minä suosittelisin nukkumista."

Sen sanottuaan Aura lähti asunnosta ja paukautti oven perässään. Säveltäjä jäi tuijottamaan hänen peräänsä häkeltyneenä. Hän oli melkein unohtanut pyykkikorin ja märät vaatteet, jotka olisi parasta laittaa kuivumaan. Oli ollut kummallista kuulla omaa sävellystään jonkun toisen soittamana. Tyttö ei ollut selvästikään mikään tavallinen teini, vaikka tuollainen meuhkaaminen aiheuttikin miehelle vain päänvaivaa.

* * *

Kun Aura oli takaisin kotonaan, hän huomasi taas postikortin eteisen lattialla. Siinä oli mustavalkoinen kuva tupakoivista nunnista. Mistä ihmeestä Samu oikein osti näitä kortteja?

Tytöt ovat keksineet uuden villityksen. En tiedä, oletko sinäkin jo kuullut tästä, ilmeisesti sana nimittäin kiertää jokaisen Kvarttilan kaupungin tytön keskuudessa. Kannattaa tulla kuuntelemaan meitä torin reunalle ja kun olet kuullut tarpeeksi, heitä lappu, jossa on puhelinnumerosi, viulukoteloon rahojen joukkoon. Jos lisäät vielä silmäniskun Luukkaalle, olisimme tyytyväisiä. Luukas ilmeisesti kerää puhelinnumeroita nykyään. Hän pistää kaikki taskuunsa. En ole tosin kuullut hänen soittavan yhteenkään niistä. Tai ehkä hän tekee sen silloin, kun en ole kuuntelemassa.

Teksti oli kirjoitettu pienellä ja vinolla käsialalla, ja se hädin tuskin mahtui korttiin. Samu oli selvästikin kirjoittanut tämän hyvin ärtyneenä. Aurakin olisi voinut kirjoittaa äkäisen postikortin täyteen asioita yläkerran Säveltäjästä sillä hetkellä, mutta ehkä se ei ollut kovin järkevä ajatus.

Ei kestänyt kauaa, kun yläkerrasta alkoi taas kuulua pianonsoittoa. Aura tajusi, ettei vieläkään tiennyt miehen nimeä. Oli ehkä parempi kutsua häntä vain Säveltäjäksi. Idiootti olisi ollut toinen sana, mutta ei kukaan idiootti olisi voinut säveltää niin hienoa kappaletta. Aura huokaisi. Ainakin hänen elämällään oli tänään vähän enemmän sisältöä kuin yleensä. Ja hän oli soittanut pianoa ensimmäistä kertaa sitten yläasteaikojen, eivätkä taidot olleet hävinneet minnekään. Auraa vähän harmitti, että Säveltäjä oli saapunut paikalle kesken kappaleen. Hän olisi halunnut päästä sävellyksen loppuun saakka.

Aura mietti, milloinkohan hänen äitinsä olisi tulossa takaisin. Sunnuntait olivat aina vähän tylsiä päiviä. Aura harkitsi Samulle soittamista, mutta postikortin perusteella Samulla ei ollut sinä päivänä kovin hyvä päivä, joten oli järkevämpää olla soittamatta kuin yrittää jutella kärttyisen ja tiuskivan pojan kanssa. Aura kyllä tiesi, millainen Samu oli vihaisena. Sietämätön.

Ei Aura kyllä jaksanut kuunnella yläkerrasta kuuluvaa pianonsoittoakaan. Se sai hänet vain huonolle tuulelle. Niinpä hän käveli äitinsä huoneeseen ja hyppi vaatekasojen yli (äiti oli välillä raivostuttavan huolimaton ja hänen huoneensa oli useimmiten sotkuisempi kuin Auran) nurkkapöydän luo. Pöydällä oli puinen vinyylisoitin ja pöydän alla pinottu pari pahvilaatikollista aivan täyteen vanhoja äänilevyjä. Osa niistä oli äidin, osa isän. Jotkut olivat joidenkin tiettyjen kuolleiden isotätien ja muiden etäisten sukulaisten levykokoelmista saatuja levyjä. Aura ei kyllä kestäisi olla äitinsä vaatekasojen keskellä sen aikaa kun kuuntelisi levyjä, joten hän kantoi painavat pahvilaatikot olohuoneeseen ja pian levysoittimen niiden perässä. Hän asetti soittimen sohvapöydälle ja kiinnitti johdon seinään. Sen jälkeen hän alkoi tonkia levylaatikoita ja pian unohti täysin yläkerrasta kantautuvan pianonsoiton.

Laatikot olivat täynnä tutun näköisiä levyjä, joista Aura tunnisti kannet, muttei muistanut lainkaan, millaista musiikkia levyt sisälsivät. Ensin hän valitsi yhden levyn kauniin kannen perusteella. Se osoittautui 1900-luvun alun orkesterimusiikiksi. Aura majoittautui sohvalle ja kääriytyi huopaan. 1900-luvun alussa kaikki oli yhtäkkiä niin erikoista, ja ihmiset olivat säveltäneet siihen aikaan monia eriskummallisia teoksia. Ensin ne kuulostivat aivan vääriltä, mutta kun kummallisiin harmonioihin tottui, musiikki olikin oudolla tavalla rauhoittavaa ja kaikki erikoisuuskin alkoi tuntua neroudelta.

Jousiorkesteri oli viiltävä ja Aura nautti tästä musiikista suunnattomasti, vaikka hänellä ei ollut mitään kokemusta tällaisen musiikin soittamisesta. Orkesteripianistina olisi mielenkiintoista olla, Aura mietti ohikiitävästi. Sitten lista palautui hänen muistiinsa, lista jonka hän oli tehnyt opon tunnilla sinä aamuna, kun Säveltäjä muutti taloon. Meribiologiaa, ydinfysiikkaa, tähtitiedettä, suutari, räätäli, talonpoika, lukkari. Ei muusikkoa, ei missään nimessä.

Kuunneltuaan yhden puolen levystä Aura päätti etsiä jotakin erilaista. Yhtäkkiä hän huomasi Chuck Berryn levyn, jota hän oli aina pienenä kuunnellut äitinsä kanssa. Vaihdettuaan levyä tunnelma olohuoneessa muuttui hetkessä. Auralla oli vaikeuksia pitää jalkansa aloillaan rockabillyn täyttäessä huoneen. Tämä musiikki sai tanssimaan.

Chuck Berryn levyn toisen puolen aikana äitikin tuli kotiin. Hän olikin käynyt näköjään ruokakaupassa, ja Aura tajusi yhtäkkiä, kuinka nälkäinen hän olikaan. Auran äiti tanssahteli olohuoneeseen ja katsahti levylaatikoita iloisena.

"Ai, sinä löysit nuo!" hän hihkaisi. "Oi, muistankin tämän, ja tämän, ja tämän…"

Loppuilta menikin siinä, että he kuuntelivat yhdessä levyjä. Ruokakin meinasi unohtua heidän siirtyessään levystä ja tunnelmasta toiseen.

Illalla kun Aura kävi nukkumaan hän tajusi, että jotakin puuttui. Oli ensimmäinen ilta Säveltäjän yläkertaan muuttamisen jälkeen kun yläkerrasta ei kuulunutkaan pianonsoittoa. Aura katsoi kelloon. 22:30. Tämäpä omituista. Auraa alkoi vähän hymyilyttää, kun hän asetti herätyskellon soimaan ja käänsi kylkeä. Ilmeisesti Säveltäjä oli ottanut hänen neuvostaan vaarin ja alkanut ajatella vaihteeksi muitakin ihmisiä.

[Nyyhti]

En ole koskaan ennen lukenut kenenkään ihmisen Nanowrimoa, joten ihan vain sen takia oli pakko tarttua tähän. Omat nanowrimoni kun ovat aina hieman erilaisia kuin muu kirjoittamani teksti, ja siksi oli äärimmäisen mielenkiintoista päästä lukemaan tätä. Olin huomaavinani tässä sellaisia piirteitä, jotka ainakin minä miellä nanowrimomaisiksi, vaikken tietysti voi olla aivan varma asiasta Ihanan arkinen tämä ainakin on, opoineen ja lukioineen, mutta kuitenkin niin oman elämäni vastakohta, että tuntuu melkein samalta kuin lukisi fantasiaa.

En tiedä musiikista yhtään mitään, vaikka pianoa olenkin joskus yli vuoden soittanut (oppimatta mitään). Jotenkin on siitä huolimatta helppoa samastua Auran tunteeseen musiikkia ja pianoa kohtaan, ja siitä pidän. Muutenkin pidän tästä todella paljon, ja voin hyvin kuvitella tämän tarinan kirjana. Harmi vain, että kirjassa tarina on aina kokonaisuutena kädessä, enkä joudu lopettamaan lukemista, kun kaikkia lukuja ei olekaan julkaistu. Lisää kehiin siis, kiitos!