Kirjoittaja Aihe: Eräs tammikuun päivä (sallittu)  (Luettu 1085 kertaa)

Solveig

  • Haverisen tyttöjä
  • ***
  • Viestejä: 189
  • Hauskanpito ilman lauseoppia on teeskentelyä!
    • Koilliseen
Eräs tammikuun päivä (sallittu)
« : 01.09.2014 01:41:15 »
Ikäraja: sallittu
Yhteenvetoa: angstia, kaupunkikuvauksia ja monimutkainen ihmissuhde

A/N: Teksti syntyi pari kuukautta sitten junamatkan aikana ja Husky Rescueta kuunnellessa. Oli vähän hassua kirjoittaa talvesta keskellä kesää. Oli hassua kirjoittaa ylipäänsä pitkästä aikaa, mutta olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka vähän pointitonta haahuilua onkin. Minulle hyvin tyypillistä.
Jokin suurempi voima yritti estää minua julkaisemasta tätä koska kahdesti painoin vahingossa välilehden kiinni.


Eräs tammikuun aamu

Juna jätti Petran autiolle seisakkeelle ja jatkoi matkaansa kohti pohjoista ja suurempia kaupunkeja. Hetken aikaa tyttö vain seisoi paikallaan, katseli ympärilleen, tunnisti tuttuja hahmoja, jotka nyt peittyivät tuoreen lumen alle. Sitä satoi koko ajan lisää ja pian hänen piponsa alta pilkistävät hiuksensa olisivat läpimärät, ellei hän lähtisi pian liikkeelle.

Paikka oli muuttunut hyvin vähän neljässä vuodessa. Joitakin vaateliikkeitä oli suljettu ja Petran entisen lempikahvilan tilalla oli nyt rautakauppa, mutta perusolemus oli säilynyt muuttumattona, hiljaisena ja lähes liikennevalottomana. Siitä oli nyt neljä vuotta, kun hän viimeksi oli laskenut jalkansa koko kunnan alueelle. Sen jälkeen, kun hän oli pamauttanut isän auton oven kiinni ja he olivat lähteneet ajamaan kohti Petran uutta lukiokaupunkia, hän oli tuhlannut tuskin ajatustakaan pikkupaikkakunnalle.

Mikä lie hetken mielijohde oli ajanut hänet takaisin nyt aurinkoisena tammikuun päivänä. Petralla ei ollut tarkkaa ajatusta siitä, mitä hän oikein aikoi tehdä. Punnittuaan hetken hän otti lopulta suunnan kohti keskustan ulkopuolella sijaitsevaa lomakylää. Vanha kotitalo sijaitsi matkan varrella; ruma kuusikymmentäluvun alussa rakennettu kerrostalo, harmaata betonia ja homeisia sisäkattoja. Lapsena hän oli muuttanut perheensä kanssa parin vuoden välein, mutta yläastevuodet – kaikkein ratkaisevin aikakausi ihmiselämässä – hän oli viettänyt tässä kaupungissa, joka sijaitsi kauniilla paikalla kahden järven välissä, mutta oli kasvualustana toivottoman köyhä.

Talon kohdalle tultuaan Petra pysähtyi tähystelemään keittiön ikkunaa, jonka takana joku toinen nyt keitteli kahvia ja luki paikallista sanomalehteä. Hänen vanhempansa olivat nuorimman lapsensa lähdön jälkeen pakanneet itsekin ja muuttaneet etelään, jolloin Petralle oli jäänyt hyvin vähän syitä enää vierailla. Olisi hänellä ollut kavereita, useampikin jäi kotipaikkakunnan lukioon, mutta paljon mieluummin he tulivat Petran luokse, jossa oli sentään jonkin verran tekemistä. Siitä tyttö oli ollut pelkästään hyvillään. Hänen uusi elämänsä oli alkanut hienosti ja tuntui turhalta pilata onnellisuus muistoilla.


Hän käveli autotien vieressä mutkittelevaa kävelytietä ja kääntyi alikulkusillan jälkeen vasemmalle. Vastaan tuli kourallinen ihmisiä, osassa heistä oli jotain hyvin tuttua. Jokaisen kohdalla Petra laski säikähtäneenä kasvonsa maahan ja tajusi vasta nyt, että hän saattaisi törmätä johonkuhun, johon ei haluaisi – miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi mahdollisuutta siinä vaiheessa, kun osti lippua automaatista? Ehkä oli tuntunut liian vaikealta uskoa, että kukaan olisi jäänyt, että koko väestö olisi ehtinyt kyllä korvautua uusilla, tuntemattomilla ja pahaa-aavistamattomilla. Vaikka turhaan minä pelkään, Petra ajatteli. Ihan kuin kukaan jaksaisi edes muistaa nimeäni ja se on hyvä.

Hiljalleen ahdistus alkoi hellittää ja muuttui seesteydeksi. Maailma oli kuitenkin kaunis, täynnä uutta lunta ja ikivanhoja mäntyjä. Hieman ennen lomakylää, turisteja houkuttelevaa suurta kylpylää ja mökkiasutusta, Petra kääntyi metsään, jossa kulkivat kesäisin lenkkipolut ja talvisin hiihtoladut. Sitä lenkkiä hän oli itsekin hiihtänyt joskus hitaasti laahaavina viikonloppuina. Metsässä kulkemisella oli häneen rauhoittava vaikutus. Talvilomat eivät olleet vielä edes alkaneet, joten turistien määrä oli luultavasti vielä suhteellisen pieni. Korkeintaan lähipaikkakuntien asukkaita ja eläkeläisiä, joilla oli liikaa aikaa.

Hetken aikaa Petra koetti katsoa paikkoja jonkun sellaisen silmin, joka ei ollut koskaan asunut siellä, ja päästää irti kaikesta sisällään myllertävästä vastenmielisyydestä. Mistä se oikein lopulta kumpusi – eihän se ollut kaupungin vika, että hän oli joskus tuntenut itsensä yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi. Ehkä ilmapiirin umpimielisyydellä ja yhteisön sisäänpäinlämpeävyydellä oli oma osuutensa – muualta muuttanutta ja hieman hassusti puhuvaa katsottiin herkästi kieroon – muttei siitä voinut syyttää kaikkia eikä varsikaan järviä, kuusikoita tai ympärillä kohoavia vaaroja. Ja kaikesta huolimatta Petra oli päättänyt lukion jälkeenkin päättänyt jäädä samaan kaupunkiin yliopistoon, vaikka olisi varmasti voinut päästä jonnekin kaueammas, aivan toisenlaiseen ympäristöön, meren rannalle, jonnekin, missä ei ollut metsiä ja vaaroja. Hän oli päättänyt jäädä kahden tunnin junamatkan päähän ja sen oli pakko kertoa jostain syvemmästä kiintymyksestä, monimutkaisesta viha-rakkaussuhteesta, jota hän ei osannut kunnolla käsitellä.

*

Ruska heräsi aamulla epämiellyttävään tunteeseen, josta oli tullut hänelle edellisten kuukausien aikana hieman liiankin tuttu. Aivan kuin jokin olisi ollut pahasti vinossa, vaikkei oikeasti ollut. Sellaisina aamuna Ruska yleensä meni takaisin peiton alle, painoi silmänsä kiinni ja yritti ajatella hyviä asioita, kuten koulua, ystäviään ja kissaansa. Harvoin siitä oli mitään apua, ahdistus oli ja pysyi ja leijui epämääräisenä sumuna, joka eristi Ruskan muusta maailmasta.

Teemu hyppäsi sängylle ja alkoi naukua vaativasti. Ruska silitteli kissan harmaata turkkia, mutta metelöinti ei loppunut, joten sillä oli varmaan nälkä. Tyytymättömänä Ruska raahasi itsensä ylös vuoteesta täyttääkseen ruokakupin. Teemu tassutteli perässä selvästi tyytyväisenä siitä, että oli jälleen saanut omistajansa toimimaan halunsa mukaan. Lopulta se tuskin näykki ruokaansa ennen kuin ponnisti ikkunalaudalle ja alkoi vinkua ulospääsyä.

”Senkin ovela katti”, Ruska mutisi napsauttaessaan teenkeittimien päälle. ”En minä voi nyt lähteä viemään sinua ulos, siellä on kylmä.”

Ikkunanpieleen ruuvattu mittari näytti viittätoista pakkasastetta. Ruska katsoi toivottana lumisadetta, joka peitti näkyvistä vastapäisen talon ikkunat. Hän ei voinut huvittaa itseään edes tarkkailemalla naapurin aamutoimia tai vahdata tämän televisiota. Talvi inhotti Ruskaa enemmän kuin mikään muu vuodenaika; kaikki se kylmyys ja voimattomuus siitä, että kesään oli vielä lähes puoli vuotta.

Kun turha ikkunasta tuijottelu oli pois laskuista, alkoi Ruska pyöritellä päässään asioita, joita hänen oikeasti olisi pitänyt tehdä. Työpöydän nurkalla kohosi pino avaamattomia tenttikirjoja, yhden esseen eräpäivä lähestyi huolestuttavaa vauhtia eikä hän ollut vieläkään tehnyt tehtäviä, jotka olisi kuulunut palauttaa jo ennen joulua. Tätä menoa hän jäisi vielä pahasti jälkeen ja menettäisi oikeutensa opintotukeen, mikä taas tarkoittaisi paljon uusia ongelmia, joita Ruska ei missään nimessä kaivannut. Eikä kyse ollut edes siitä, että ala olisi ollut liian vaikea tai väärä, hän oli yksinkertaisesti liian saamaton tekemään enempää kuin oli pakko.

Petra oli tehnyt esseensä valmiiksi loman aikana. Ruska muisti, kuinka tyttö oli puhunut aiheesta silmät kiiluen, kirjoittaminen oli kuulemma kivaa. Välillä melkein suututti se, kuinka helposti Petra selviytyi kaikesta ja sai kiitettäviä, kun taas Ruskasta kaikki oli syksystä asti tuntunut suossa rämpimiseltä, vaikkei hän ollut yhtään sen tyhmempi tai huonompi. Vaikka turhaa siitä oli ketään muuta syyttää tai kadehtia. Petra oli ansainnut kaiken omalla ahkeruudellaan. Kunpa vain Ruskalla olisi ollut edes osa hänen energiastaan ja motivaatiostaan.

Sinun täytyy lakata vertaamasta itseäsi muihin ihmisiin, Ruska muisti erään toisen ystävänsä sanat, jotka tämä oli lausunut kuunnellessaan jälleen yhtä valitustulvaa siitä, kuinka hänen elämästään oli tullut pelkkää vetelehtimistä ja selviämistä. Ja soittaa lääkäriin, ellei tuo lopu. Pakkohan siihen on olla joku lääkitys tai muu, joka auttaa.

Senkin olisi toki voinut tehdä, mutta Ruska päätti siirtää asiaa kuten kaikkea muutakin.

Hän haki hyllystä kirjan, jonka muisti olevan hyvä, piristävä ja helppo seurata, vaikkei olisi jaksanut aivan täydellisesti keskittyä tai jäädä pohtimaan sitä, mitä kirjoittaja oli todella tahtonut sanoa. Joskus Ruskalle oli tuottanut suurta iloa pohtia rivien väliin jääviä merkityksiä, mutta nykyään sellainen sai hänen päänsä särkemään. Ennen kaikkea hän olisi toivonut voivansa itse kirjoittaa jotain kerroksittaista, monitahoista ja ajatuksia herättävää. Ehkä vielä joku päivä, sitten kun hän heräisi kummallisesta jumitustilastaan, jaksaisi jälleen saada aikaan. Sinä päivänä hän tekisi pois rästiin jääneet tehtävät, kirjoittaisi julkaisukelpoisen romaanin ja soittaisi kavereille, joista piti, mutta joihin ei oikein pitänyt yhteyttä, mutta se päivä ei ollut tänään.

*

Metsätie päättyi pellolle ja sen jälkeen vastaan tuli jälleen autotie, jonka vieressä kulki junarata. Hetken emmittyään Petra teki sen, mihin ei rohkeus ikinä nuorempana riittänyt, ja juoksi raiteiden yli päästäkseen sen toisella puolella nousevalle omakotitaloalueelle. Rämmittyään pusikoiden läpi Petra lähti tottuneesti kävelemään kohti katua, joka oli hänelle tuttu lukemattomilta iltakävelyiltä.

Talo numero neljätoista on maalattu. Haalistunut keltainen on muuttunut kirkkaaksi punaiseksi ja sen takia Petra on kävellä sen ohi, mutta maailman rumin pihaportti on liian helposti tunnistettava maamerkki. Siellä asui joskus Vivia, vuotta vanhempi vaaleatukkainen tyttö, joka oli eräänä päivänä kävellyt Petraa vastaan koulun käytävällä ja vienyt palan hänestä mukanaan. Siitä päivästä lähtien Petran maailma ei ollut enää entisellään. Kaksi pitkää vuotta hän oli kuluttanut haaveilemalla Viviasta, selvittänyt tämän puhelinnumeron, lukujärjestyksen ja kotiosoitteen ja rukoillut, ettei kukaan tajuaisi mitään. Koskaan hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta oikeasti puhua tytölle, ei edes ystävystyä tämän kanssa, mutta hänestä oli tullut jonkinlainen symboli haave-elämästä, jossa Petra oli hyväksytty ja rakastettu ja ehkä silloin kaikki olisi viimein hyvin.

Postilaatikossa oli edelleen tuttu sukunimi. Vivia ei siellä asunut, hänkin oli muuttanut heti yläasteen jälkeen toisaalle, mutta ilmeisesti hänen vanhempansa ja varmaan myös viisi vuotta nuorempi pikkuveli.

Poskia alkoi kuumottaa, kun Petran mieleen palautui se, millä tavalla hän oli joskus ripustautunut ihmiseen, joka tuskin tiesi hänen olemassaolostaan. Jälkeenpäin ajateltuna se tuntui vähintääkin pakkomielteiseltä, ei millään tavalla normaalilta. Eikä hän tainnut olla vieläkään kovin paljon parempi, sillä hänellä oli edelleen tapana kiintyä ihmisiin hieman liikaa. Tosin nykyään hän sentään puhui heille.

Yhdeksännen luokan ajan Petra oli jaksanut vielä metsästää Vivian tietoja internetistä ja seurata tämän elämää sitä kautta, mutta lukiossa hän viimein oli alkanut päästä yli ensimmäisestä ihastuksestaan ja suunnata mielenkiintonsa muihin ihmisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Vivia nykyään eli, eikä hän välittänyt tietää. Hän kuului menneisyyteen ja hyvä niin, Petra alkoi olla turhan vanha varjostusleikeille ja kolmen sivun päiväkirja-avautumisille.

Ilman Ruskaa tosin hän olisi saattanut roikkua menneissä hieman pitempään. Juuri suhteessaan Ruskaan Petra tunnisti niitä pelottavia piirteitä, joista hän yritti päästä eroon; miellyttämisenhalua, lievää mustasukkaisuutta, tarvetta olla maailman tärkein. Se kaihersi hänen mieltään ja sai hänet toisinaan käyttäytymään omituisesti, vuoroin välttelemään ja vuoroin pitämään niin tiukasti kiinni, että Ruska hermostui, mutta he olivat onnistuneet tasapainottelemaan toistensa kanssa jo parin vuoden ajan. Molemminpuolisesta kiinnostuksesta huolimatta he eivät olleet yrittäneetkään seurustella toistensa kanssa, mikä todennäköisesti oli pelastanut koko ihmissuhteen.

Vivian talon edessä seisoskelu ei tuntunut enää niin mielenkiintoiselta ja pelottavalta, kun ei ollut sitä mahdollisuutta, että tyttö kurkistaisi ulos ikkunasta tai kävelisi pihaan, jolloin Petran täytyisi nopeasti vaikuttaa siltä, että oli paikalla aivan sattumalta. Hän vilkaisi kelloa ja totesi, että viimeinen juna takaisin oli jo mennnyt ja seuraavan bussin lähtöön oli pari tuntia. Siinä ajassa hän ehtisi vielä kävellä keskustaan, mennä yläkautta vanhalle koululleen ja tulla alakautta takaisin, käydä ehkä kirjastossa katsomassa, vieläkö nuortenosastolla pyörivät ne samat viisi fantasiakirjaa ja kasa Tuija Lehtisen teoksia, jotka hän oli lukenut kaikki ainakin kymmenestä läpi ennen kuin oli tajunnut siirtyä aikuisten puolelle.

*

Aurinko oli ehtinyt jo laskea ennen kuin Ruska edes sai vaatteita päälle. Siinä vaiheessa hän päätti, että turha edes yrittää, päivä oli joka valunut hukkaan. Hän oli hetken yrittänyt lukea yhtä tenttikirjoistaan vain havahtuakseen vartin jälkeen siihen, ettei muistanut mitään lukemastaan. Piirtäminen ei onnistunut sen paremmin, viivoista ja kaarista tuli suttuisia eikä paperille hahmottunut yhtäkään selkeää ajatusta. Lopulta Ruska oli avannut Netflixin, vajonnut sängylle ja jäänyt tuijottamaan erästä televisiosarjaa. Neljätoista sekuntia oli aivan liian lyhyt aika reagoida, seuraavan jakson alkaessa peli oli jo menetetty.

Aika kyllä kului, mutta tuntiviisarin liikahtelu ei poistanut tyhjyyden tunnetta. Hiljalleen maailma Ruskan ympärillä oli alkanut käydä sumeaksi ja vaikeaksi hahmottaa. Seinät aaltoilivat kuin olisivat olleet aikeissa romahtaa niskaan. Ruska yritti olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Kädet puristivat lakanoita kunnes ne tulivat ryppyisiksi ja hikisiksi.

Kun kausi oli pyörinyt loppuun, Ruska käveli hoippuvin jaloin keittiöön juokseen kolme mukillista vettä yhteen menoon. Hän tunnisti paniikkikohtauksen ensioireet, sydämentykytykset,  epätodellisuuden tunteen, halun juosta karkuun, mutta se ei hänen pienessä asunnossaan ollut mahdollisuus. Vapina ei lakannut, lasi lipsahti Ruskan kädestä ja räsähti rikki. Hän jäi tuijottamaan paljaiden varpaittensa ympärille levähtäneitä sirpaleita tajumatta etsiä harjaa ja rikkalapiota. Siirreltyään hetken niitä varovasti jalallaan Ruska käveli ulos keittiöstä ja istui sänkynsä reunalle. Kello tuli kahdeksan. Ulkona oli varmasti vielä liikaa ihmisiä, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne yksin.

Petrasta ei ollut kuulunut mitään koko päivänä. Yleensä he juttelivat toisilleen viimeistään ennen kello viittä, jos oikeaa asiaa ei ollut niin edes jotain, hei mitä kuuluu, siitä oli tullut vain tapa. Aluksi Ruska oli vierastanut niin tiivistä yhteydenpitoa, mutta nyt hänestä tuntui kummallisen väärältä olla puhumatta Petralle. Hän päätti soittaa.

Tyttö vastasi nopeasti, joten Ruska oletti ensin hänen olevan kotonaan. Tausta kuuluva hurina sai hänet kuitenkin harkitsemaan asiaa uudelleen.

”No hei”, Petra tervehti iloisesti ja hieman odottavasti. Hänen äänensä kuuleminen alkoi väkisinkin hymyilyttää.

”Haluatko lähteä iltakävelylle?” Ruska kysyi. Hän oli ollut koko päivän hiljaa, ääni raapi kurkkua ja kuulosti kähisevältä.

”Olen nyt bussissa”, Petra vastasi. ”Mutta tämä on tunnin kuluttua asemalle, sitten voisin.”
”Joo, tulen vastaan.”
”Loistavaa! Nähdään silloin.”

He lopettivat puhelun ja Ruska heittäytyi sängylleen pohtimaan, mistä kaukaa hänen ystävänsä oli tulossa. Ohiajavat autot heittivät valorantuja kattoon ja Ruska viihdytti itseään tuijottelemalla niitä, kunnes kello oli niin paljon, että hänen oli pakko nousta ylös, pukea päälleen ja lähteä ulos talven tuiverrukseen. Lumisade oli sentään lakannut. Naapurin ikkunassa erottuivat kahden ihmisen varjot, jotka kietoutuivat toisiaan vasten.

*

Bussi kaartoi rautatieasemalle varttia yli yhdeksän. Petra tuli ulos toisena reppu selässään ja hymyili lämpimästi Ruskalle, joka oli varustautunut paksulla kaulahuivilla ja talvitakilla. Hänellä itsellään oli sukkahousut ja villasukilla vuoratut tennarit. Lisää asioita, joita Ruska aina välillä kadehti Petrassa: hän sopeutui jokaiseen vuodenaikaan ja säähän eikä ikinä valittanut palelevansa.

He halasivat toisiaan kuin olisivat olleet erossa pitkäänkin. Ruska värähti tuntiessaan kylmän nenänpään koskettavan paljasta poskeaan.

”Olitko seikkailemassa?”
”Kävin vanhalla kotipaikkakunnalla.”
”Oho. Miltä näytti?”
”Samalta kuin ennenkin. Mitä sinä olet tehnyt?”

He lähtivät liikkeelle ja Ruska puhui aikaansaamattomuudestaan, väsymyksestä ja lamaannuksesta. Petra ei keskeyttänyt häntä, kuunteli hiljaa, rypisti otsaansa ja tarttui kiinni Ruskan lapaseen, kuten aina silloin, kun kuuli jotain epämiellyttävää.

”Minusta sinun pitäisi mennä lääkäriin”, Petra sanoi lopulta. Ruska hymähti.

”Tiedän, minulle on sanottu siitä aiemminkin.”
”Niin mutta silti et tee sitä.”
”Se tuntuu liian vaikealta.”
”Voin soittaa puolestasi, jos et itse uskalla.”
”Katsotaan sitä myöhemmin.”

Petra ei sanonut mitään, silitteli vain hajamielisesti ystävänsä sormia ja yritti keksiä jotain hauskempaa kerrottavaa. Hän alkoi puhua uudelleenmaalatuista puutaloista, sillä tiesi Ruskan pitävän siitä, kun hän kuvaili kaupunkeja, joissa oli käynyt ja rakennuksia ja ihmisiä, joita oli nähnyt.

Bussissa istuminen oli lämmittänyt hieman Petran kohmeisia käsiä, mutta pakkanen oli kiristymässä ja häntä palelsi edelleen. Ruska tahtoi kierrellä kaduilla oltuaan sisällä koko päivän eikä Petra kehdannut valittaa. Heidän polkunsa mutkitteli jokirantaa myöten soratielle, jonka kuoppaisuuden lumi peitti näkyvistä, alikulkusillan kautta pieneen metsikköön, joka kasvoi kaupunginosalle nimensä antaneen vaaran rinteellä. Peruskoulun keinut huojuivat yksinäisinä pakkastuulessa.
Petran varpaista alkoi kadota tunto ja Ruskan puheet menivät täysin ohi korvien. Hän hieroi naamaansa lumisilla lapasillaan ja havahtui siihen, että ystävä huhuili hänen nimeään.

”Petra? Haluatko mennä sisälle, alkaa olla vähän kylmä.”
”Joo, hyvä idea. Lähdetään.”

He kulkivat vaitonaisina aina siihen risteykseen saakka, josta heidän kotitiensä erosivat. Petra haukoitteli ja ajatteli hytisten kilometrin mittaista matkaa, joka sillä hetkellä tuntui suunnattoman raskaalta. Ruska vilkaisi häntä ja kysyi, tahtoisiko Petra tulla iltateelle ennen kotiinlähtöä.

”Minä kyllä nukahdan heti, kun pääsen lämpimään.”
”Ei se haittaa, alan olla aika tottunut siihen, että löydän sinut aamulla sohvaltani.”

*

Ruska puristi höyryävän kuuman teemukin sormiensa väliin ja haisteli kirsikkarooiboksen tuoksua. Hän oli napsauttanut cd-soittimen päälle ja pienen yksiön täytti musiikki, joka yleensä rauhoittu häntä, jos olo kävi liian pahaksi. Tosin sillä hetkellä Petran läsnäolon ajoi sama asia. Tyttö oli vetänyt jalat koukkuun sohvalle ja tuijotteli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän vaikutti olevan aivan muissa maailmoissa.

”Tiesitkö, että norppa on hyljelajeista pienin?” Petra kysyi lopulta
”Olet puhunut siitä ennenkin”, Ruska vastasi.
”Norpat erotetaan viideksi alalajiksi sen mukaan, millä alueella ne elävät...”
”Jaa, että nyt on norppanippelitietouden aika? Ehkä sinun kannttaisi mennä nukkumaan.”
”Ei minua väsytä.”

Ruska käveli keittokomeroon huuhdellakseen mukinsa ja tarkastaakseen, löytäisikö vielä jogurttia tai omenan iltapalaksi. Kääntyessään ympäri hän huomasi, että Petra oli käpertynyt sohvalle ja sulkenut silmänsä. Vai ei väsytä?

Hetken aikaa Ruska vain katseli ystäväänsä, sulaneen lumen tummentamia hiuksia, nukkaantunutta villapaitaa ja hieman epäterveinä hehkuvia poskia. Hän painoi varovasti kämmenensä Petran otsalle tunnustellakseen, oliko tällä kuumetta. Tyttö säpsähti hieman elettä ja raotti huulia mutistakseen: ”Olen kyllä ihan terve. Vähän vain uuvuttaa.”

Ruska hymähti hiljaa. Raikas pakkasilma ja koko päivän jatkunut kävely olivat tainneet tehdä tehtävänsä.

Hän suuteli Petran hiuksia hellästi ja peitteli tämän sinisellä viltillä ennen kuin etsi lattialle levitellyt yövaatteensa ja valmistautui itsekin nukkumaan.
Me olemme ihmisiä,
kirkkaita ja pimeys harteilla