En säiky tummaa yötä.
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapaus: En omista alussa olevaa runoa, enkä saa tästä rahaa.
A/N: Tämän tarinan innostuin kirjoittamaan
Itsetutkiskelun lukuvuosi -haasteeseen. Vaikken olekkaan uskonnollinen ihminen, ei tätä ficciä voi aloittaa millään muilla sanoin, kun rukouksella, jonka isoäitini opetti minulle ollessani vielä hyvin pieni. Nämä sanat ovat pyörineet päässäni niin monena yönä valvoessani.
------------------
Jo vuotehelle vaivun
ja patjaan painan pään.
Sun turviis isä taivaan,
mä lapsi hento jään.
En säiky tummaa yötä,
en pelkää peikkoja.
On luonain enkelisi,
ne suojaa heikkoja.
- Immi Hellen-
Lasken pääni tyynylleni ja asettelen hiukseni sädekehäksi kasvojeni ympärille. Piiloudun kaulaa myöten peiton alle ja rutistan nalleni tiukkaan syleilyyn. Huoneeni on täysin pimeä lukuun ottamatta sitä pienen pientä valopilkkua, joka kertoo palovaroittimen patterin olevan kunnossa. Ei ole siis mitään hätää pelätä. Olen kuitenkin levoton ja pyörin paikoillani. En osaa päättää kummalla kyljellä olisi parempi nukkua. Yön pimeydessä pyöriessä epävarmuus täyttää mieleni. Entä jos sittenkin olen tekemässä suuren virheen? Minun olisi pitänyt tehdä jotakin toisin. Pääni on kuin tehosekoitin, ajatukset sotkeutuvat toisiinsa muodostaen sekavan pirtelön.
Isonalle on vartioinut untani jo kolmetoista vuotta ja taas saan käpertyä sen tuttuun ja turvalliseen kainaloon. Nukun erityisen huonosti, silloin kun minulla on yövieraita. En kehtaa tunnustaa enää nukkuvani nalle kainalossani, tai pikemminkin nallen kainalossa. Kun sain nalleni, se oli paljon minua isompi, mutta vuodet ovat kutistaneet sitä. Turkki on kulunut ja vanu painunut kasaan, myös nallen vaikutus on hiipunut. Kuulen ulkoa yön äänet. Ne vaikuttavat niin oudoilta ja pelottavilta. Tuntuu kokoajan että melua on liikaa, mutta tärkeimmät äänet puuttuvat. Raskaiden rekkojen pehmeä liito on vaihtunut henkilöautojen rauhattomaan suhahteluun. Jokainen auto hidastaa hieman tullessaan uuden kotini kohdalla taajamaan. Yö saa minut levottomaksi, tiedän jo nyt etten saa nukuttua, mutten voi tehdä mitään. Olen huono nukkumaan, jos nukkumisessa edes voi huono olla.
En pysty olemaan paikallani, minun on päästävä ylös. Nousen sängystäni ja kierrän huoneeni ympäri kaksi kertaa vastapäivää. Asetun taas pitkäkseni ja suljen silmäni. Huoneessa on selvästi aivan liian kuuma. Kuulen terävän pippauksen talon syövereistä, tiskikone on pysähtynyt. Paikoillaan pysyminen tuntuu mahdottomalta, joten nousen taas ylös ja kävelen vessaan. Katselen yön hämärässä kasvojani peilistä, näen nuoret väsyneet kasvot, joita en haluaisi tunnistaa omikseni. Nojaan hetken kaakeliseinään ja nautin sen viileydestä. Uskon pystyväni nukahtamaan, joten palaan sänkyyni.
Nukkumatti on ilmeisesti eksynyt matkalla luokseni tai jättänyt minut välistä. En kestä kiusausta, vaan minun on kaivettava puhelin tyynyni alta, jotta tietäisin kuinka paljon kello on. Yli viisi, yöstä on tulossa todella lyhyt. Olisi pitänyt pistää ikkuna auki, nyt kuumuus tuntuu sietämättömältä. Nousen ylös kolmannen kerran ja hipsin alas keittiöön. Liiketunnistin napsauttaa valot päälle minut nähdessän, mutten tarviitse niitä, koska olohuoneessa on jo valot. Äiti istuu sohvalla, en ole ainoa uneton. Juon lasin vettä ja istahdan sohvalle äidin viereen. Istumme vain siinä hiljaisuuden ympäröimänä. Äitiä alkaa väsyttää ja hän lähtee nukkumaan. Minäkin raahaudun takaisin huoneeseeni. Haukottelen ja tunnen kauan kaivatun väsymyksen valtaavan kehoni samaan aikaan kun ensimmäiset aurinkonsäteeet saavuttavat ikkunani. Muille on aikainen aamu, mutta minulle myöhäinen yö. Vaivun viimein rauhalliseen uneen.
